Lue keskustelun säännöt.
Miesystävä järkyttyi parisuhdefilosofiastani
17.05.2022 |
Ollaan seurusteltu puoli vuotta ja käytiin nyt viikonloppuna keskustelua siitä mitä molemmat odottavat suhteelta, tulevaisuudelta jne. Olemme hieman eri kartalla...
Mies itse olettaa, että seurustelu itsessään on merkki siitä että suhde on vakava. Hänen mielestään tämän enempää ei tarvitse sitoutua, mutta haluaisi muuttaa yhteen nyt kesän aikana. Itse taas olen vähän eri linjoilla.
Minulle seurustelu on ns. tarkasteluajanjakso, jolloin nautitaan tietty ensihuumasta, mutta myös pidetään ehdollisena että onko tämä nyt ihminen johon on hyvä sitoutua tosissaan.
Otan itse seurustelun aika kevyesti, pettäminen ei tietenkään koskaan tule kuuloonkaan, mutta jos toisesta paljastuu epämiellyttäviä puolia, suhde alkuhuuman laannuttua latistuu liian arkiseksi tms niin seurusteluvaiheessa on sopivaa nostaa niinsanotusti kytkintä matalalla kynnyksellä. Oletan, että seurustellessa ei aktiivisesti etsitä muita, mutta mikäli jotain parempaa kävelee eteen, on ok päättää suhde ja aloittaa uusi. En siis näe seurustelua vielä varsinaisena sitoutumisena, enemmänkin suhteen koeaikana. Seurusteluvaiheessa näen, että kumpikin hoitaa oman kotinsa ja taloutensa, ne pidetään erillään.
Sitten taas jos päätetään sitoutua oikeasti pariskunnaksi, niin sitten sitoudutaan kunnolla ja molemmat panostavat suhteeseen enemmän. Sitten vasta muutetaan yhteen ja aletaan elämään yhteistä elämää johon kuuluu mm naimisiinmeno ja sen jälkeen vasta ollaan siinä oletuksessa että yhdessä pysytään loppuun asti ja ongelmat pyritään ratkaisemaan sen sijaan että lähdetään kävelemään suhteesta.
Jos olen tyttöystävä, otan suhteen kevyesti, jos olen vaimo otan suhteen vakavasti. Mielestäni tämä on hyvä ja selkeä filosofia.
Mies on nyt kiukutellut tuon keskustelun jälkeen, koska oletti saavansa vaimoasteisen sitoutumisen antamalla itse minulle vain poikaystävä-asteisen sitoutumisen. Hän ei osaa sanoa mikä tuossa on niin väärin ja ahdistavaa. Hän ei halua että voin erota hänestä "liian kevyin perustein", mutta hän ei myöskään halua kenties koskaan sitoutua virallisesti enempää kuin se yhteenmuutto, johon hänellä taas tuntuu olevan hirveä kiire. Itsehän siis koen että seurustelun olisi hyvä kestää ainakin se 2-3 vuotta jotta selviää, onko alkuhuuman jälkeen mitään jäljellä.
(Lapsia ei ole tulossa, joten ei biologisia aikarajoja)
Kommentit (562)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me deittailtiin miehen kanssa puolisen vuotta, ja se oli mulle itsestäänselvyys, että silloin ei olla vielä vakavasti sitouduttu. Mä olin kyllä korviani myöten rakastunut, mutta pidin mölyt mahassani kun mies selvästi halusi ensin katsella.
Noin 6kk jälkeen mies sanoi, että hän haluaisi alkaa seurustelemaan vakavasti ja että hän on rakastunut. Siitä se sitoutunut parisuhde meillä lähti. Naimisiinmenosta ei puhuttu, kumpikaan ei ollut ollut aikaisemmin naimisissa. Mulla ei ollut mitään pakkomiellettä päästä naimisiin. En oikeastaan miettinyt koko asiaa.
Yhteen muutettiin vuoden päästä seurustelun alettua, ihan järkisyistä. Oli typerää maksaa kahta asuntoa. Edelleen olemme yhdessä ja rakastamme, mutta naimisiin ei ole menty. Tuosta seurustelun aloittamisesta on 12 vuotta.
Välillä toinen heittää ilmoille, että pitäiskö mennä naimisiin? No, ei jaksa nyt miettiä. En tiedä mitä "vaimouden hyötyjä" siitä naimsiinmenosta saisin, kun sellainen on täällä mainittu?
Taloudellinen tilanne on ihan ok. Molemmilla suunnilleen sama palkka ja yhteiset rahat meillä on. Ei ole koskaan riidelty rahasta.
Lapsia ei ole eikä tule, mutta sekään ei ole mulle selvinnyt, että mitä turvaa se avioliitto niille lapsille tuo?
Kiva tarina!
Meillä meni niin että mies kosi minua 3kk tapaamisestamme. Siitä vuosi, niin muutimme yhteen, yhteiseen taloon, ja seuraavana kesänä menimme naimisiin. Minulle ei ole ikinä selvinnyt mitä harmia siitä naimisiinmenemisestä voi olla, jos kumpikin kerran tosissaan rakastaa ja tietää että yhsessä halutaan olla hamaan loppuun saakka.
Näinpä. Monet oikein kehuskelee, miten kaikki meni "itsestään" upeasti, mutta siis ei missään nimessä avioliittoa haluta, tyyliin merkki huonosta suhteesta :D
Meilläkin mies kosi 5kk jälkeen ja naimisiin siitä 6kk. Joka tapauksessa toisesta löytyy aina uusia puolia, sellainen täydellinen varmistelu toisen täydellisestä sopivuudesta (tai sen yritys) on vähän säälittävää minusta. Töitä täytyy pitkän suhteen eteen joka tapauksessa tehdä.
Naimisissa 26v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap tarkentaa tilanteita:
Olen siis ihminen, joka pitää kotinsa siistinä, suhtautuu aika intohimoisesti ruoanlaittoon ja vieläpä suhteellisen seksuaalinen eikä edellisissä pitkissäkään suhteissani ole ollut kuivia kausia. Lisäksi minulla on oikein hyvät tulot ja perintönä saatua omaisuutta (mm. Kaunis kesämökki)
Olin aiemmin kuuden vuoden avosuhteessa jossa olin ns. "Ikuisuustyttöystävä". Haaveilin kosinnasta ja häistä, mutta minun haaveeni (pienemmätkin) olivat aina toissijaisia. Lopulta tajusin että ne ovat toiselle yhdentekeviä koska hän sai "vaimopalvelut" antamatta mitään takaisin. Seksiä oli liki päivittäin, koti siisti, lämmin ruoka pöydässä, poikien kanssa viikonloppuisin minun kesämökkini saunoineen käytössä ilman että edes tarvitsi kysyä ja lisäksi asumiskulut olivat edulliset (minun asuntoni, ex maksoi vain puolikkaan yhtiövastikkeesta ja sähkölaskut, vesimaksut jne maksettiin vuorotellen.
Vastineeksi olisin toivonut romantiikkaa. Että mies olisi vienyt välillä ulos syömään, tuonut joskus kukkia, halunnut vaimokseen. Mutta kaikki nämä olivat liikaa vaadittu. Ex myös järkyttyi kun eropäätös tuli yllättäen ja ilman mitään ns. "Kriisiä". Kyllästyin vain olemaan tyttöystävä. Ex tiesi kyllä toiveeni ja haaveeni mutta vasta kun jätin hänet, alkoi tapahtua. Ja sitten oli liian myöhäistä.
Enää en tuohon ansaan mene. En sitoudu suhteeseen joka on kuin yrityskumppanuus, sitoudun suhteeseen joka on romanttinen parisuhde.
Aika harvassa avioliitossakaan on mitään romantiikkaa. Elät jossain prinsessamaailmassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ei pitäisikään, mutta jännää jos se ahdistaa tai sitä ei pysty mitenkään mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Joku syyhän siihen on ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Sä et ehkä ymmärrä, että avioliitto instituutiona ei ole mulle millään lailla tärkeä. Joku aiemmin totesikin, että avioliitto ei ole synonyymi sitoutumiseen. Sitoutuminen perustuu kahteen ihmiseen ei siihen ollaanko naimisissa vai ei. Mä olen erittäin sitoutunut lasteni isään ja toisinpäin. Se miksi mua aiemmin on ahdistanut naimisiinmeno tai kihlaus on juuri ulkoiset odotukset ja olen nähnyt vaimon roolin jopa hieman alisteisena miehelle (johtuen omista lapsuuden kokemuksista). Koen olevani enemmän itseni ja vapaa odotuksista ilman kihlauksia ja avioliittoja.
Kyllä minä pidän seurustelua sen verran vakavana, ettei tosiaan mitään toisia vaihtoehtoja tuosta noin vain kävele eteen, vaan pysytään siinä missä ollaan.
Enminä ala tuhlata elinvuosiani turhaan naiseen, jolla ei ole vakavia aikeita sitoutua, palkkiona ainoastaan että saa vähän jyystää jos sitäkään.
"Koeaika" pitää kyllä varmaan sinänsä paikkansa. Tosin eikö nyt loppujen lopuksi kaikki ole koeaikaa hautaan saakka?
Voi olla että olen vähän tosikko näissä asioissa mutta nykyinen kumppanionsamoilla linjoilla:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ei pitäisikään, mutta jännää jos se ahdistaa tai sitä ei pysty mitenkään mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Joku syyhän siihen on ;)
Minulle syy on se, että avioliitto on itselleni instituutiona 100% yhdentekevä. En koe sitä omakseni, näen sen vanhanaikaisena ja keinotekoisena. Alunperinhän avioliitto tarkoitti naisen omistussuhteen muuttumista ja oman itsemääräämisoikeuden lopullista päättymistä (tosin harvoin sitä oli ennen liittoakaan).
En siis näe mitään syytä mennä naimisiin. Tämä on yllättävän kinkkinen pala purtavaksi niille, jotka ovat lapsesta asti nähneet avioliiton elämänkaareensa kuuluvaksi asiaksi. Ettei se parisuhdekaan oikein saa täyttymystään ilman nimiä paperissa.
Tämä on toki täysin ok. Jokaiselle jotakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti mies löytää paremman. Totta kai täällä nyt siskoja kompataan, se on selvä. Mut annas olla, jos mies puhuis noin ku ap: "koeajalla" "poikaystävänä otan suhteen kevyesti, aviomiehenä otan suhteen vakavasti"
Älä yleistä. Olen nainen enkä ymmärrä ap:n "filosofiaa". Siihen ei sisältynyt ollenkaan sellaista pikkuasiaa kuin rakastuminen tai rakastaminen.
Ei rakastuminen riitä siihen että kannattaa sitoutua yhtään keneenkään pitkäksi aikaa. Pitää ajatella myös järkevästi näitä asioita jos haluaa pitkän suhteen saati loppuelämän. Ihminen voi rakastua ja rakastaa vaikka kuinka vahingollista ihmistä,johon ei todellakaan kannata sitoutua kun oppii paremmin tuntemaan.
Ei mutta rakastuminen on ainoa järkevä syy sitoutua kehenkään. Mikään järkeily tai yhteiset suunnitelmat eivät ole syy sitoutumiseen. Vain rakkaus on. Jos rakkaus puuttuu niin puuttuu kaikki.
Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö sitoutuminen käytänössä onnistuisi parhaiten kun jaetaan yhteiset tavoittteet ja päämäärät. Mutta silloinkin se asia alkaa rakkaudesta ja vasta sitten jatkuu suunnitelmissa.
Rakastuminen on kaikista huonoin syy sitoutua keneenkään. Rakkauden, ja sitoutuneisuuden näkee vasta pitkässä juoksussa. Tuollainen rakastuminen, ihastuminen, on lähinnä hullaantumista omiin mielikuviin toisesta.
Miten niin? Halu sitoutua toiseen on asia jonka pitäisi aina lähteä siitä että rakastaa toista. Jos haluaa sitotua toiseen koska toisella on samat suunnitelmat, se on pelkkää järkeilyä ja hyödyn hakemista itselle. Vasta jos halun taustalla on pyyteetön rakkaus, se halu muuttuu terveen parisuhteen perustaksi.
Suhdesoppakauha kirjoitti:
Onpa ehdotonta ja mustavalkoista määrittelyä..
Ymmärrän toki, että monille ihmisille on luontaista laittaa asiat tiukasti tiettyihin lokeroihin, jotta asiat hahmottaa päässään paremmin, mutta totaalisen kaavoihin kangistunut ajattelutapa ei tuo eri tavalla ajattelevia ihmisiä ainakaan yhtään lähemmäs toisiaan. Yhteiselämän mutkattomasta sujumisesta puhumattakaan.
En tarkoita, että yhdenlainen suhde olisi toista yhtään sen parempi tai huonompi, vaan että ihmisten pitäisi uskaltaa kohdata toisen erilaiset mielipiteet ja käsitykset ymmärryksellä ja mielenkiinnolla, arvostelun ja ehdottomuuden sijaan.
Minulle itselleni oma parisuhteeni tarkoittaa kahden (täysjärkisen) aikuisen jaettua yhteiselämää, jonka ehdot/pelisäännöt on sovittu yhteisymmärryksessä. Olemme kumpikin sitoutuneita rakastamaan, tukemaan ja ymmärtämään toinen toisiamme, niin elämän ylä- kuin alamäissäkin. Emme ole naimisissa, sillä emme juuri nyt tarvitse juridista vahvistusta suhteellemme (sitähän avioliitto on). Avioliitto itsessään ei minusta määritä suhteen laatua tai sen kestävyyspohjaa millään tasolla, vaikka se tuokin suhteeseen vakavamman vivahteen ollessaan juridisesti pätevä sopimus.
Kumpikin on tässä suhteessa omasta vapaasta tahdostaan. Kumpikin tietää mitä itse haluaa, mitä toinen haluaa, ja kummankin täytyy voida luottaa siihen, että jos näkymykset suhteesta muuttuvat, ajatukset otetaan puheeksi suoraan.
Omassa parisuhteessani molemmat osapuolet tietävät, ettei kumppani säily muuttumattomana läpi vuosien. Jokainen meistä muuttuu ajan kuluessa ainakin jollakin tasolla, kiinnostuu uusista asioista, jne., joten suhteessa on oltava tilaa ja aikaa sekä omalle että toisen kasvulle. Ja tämä pitää oikeasti ymmärtää ja hyväksyä. Olisi hyvin naiivia olettaa, että asiat säilyisivät ikuisesti sellaisena kuin ne ovat nyt.
Ajattelen hyvin pitkälle samoin. En ole koskaan ajatellut meneväni naimisiin, vaikka pitkässä suhteessa olenkin. Tunsin kuitenkin pariskunnan, joka oli ollut vuosikymmmeniä avoliitossa ja lapsiakin heillä. Toinen loukkaantui onnettomuudessa vakavasti ja leikkauskierteen myötä alkoi näyttää siltä, että hän ei vältämättä selviä. Menivät sairaalassa naimisiin. Mahdollisessa kuolemantapauksessa avopuolison on huomattavasti vaikeampi hoidella hautajaisiin ja asuntoon liittyviä asioista kuin aviopuolison. Ei mitenkään romanttinen syy, mutta järkevä. Laittoi itsenikin miettimään asiaa uudemman kerran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ihana suhde sinulla, olette tosissanne, mutta avioliitto ahdistaa? Ei kuulosta tasapainoiselta nyt, itsereflektiota peliin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tarkentaa tilanteita:
Olen siis ihminen, joka pitää kotinsa siistinä, suhtautuu aika intohimoisesti ruoanlaittoon ja vieläpä suhteellisen seksuaalinen eikä edellisissä pitkissäkään suhteissani ole ollut kuivia kausia. Lisäksi minulla on oikein hyvät tulot ja perintönä saatua omaisuutta (mm. Kaunis kesämökki)
Olin aiemmin kuuden vuoden avosuhteessa jossa olin ns. "Ikuisuustyttöystävä". Haaveilin kosinnasta ja häistä, mutta minun haaveeni (pienemmätkin) olivat aina toissijaisia. Lopulta tajusin että ne ovat toiselle yhdentekeviä koska hän sai "vaimopalvelut" antamatta mitään takaisin. Seksiä oli liki päivittäin, koti siisti, lämmin ruoka pöydässä, poikien kanssa viikonloppuisin minun kesämökkini saunoineen käytössä ilman että edes tarvitsi kysyä ja lisäksi asumiskulut olivat edulliset (minun asuntoni, ex maksoi vain puolikkaan yhtiövastikkeesta ja sähkölaskut, vesimaksut jne maksettiin vuorotellen.
Vastineeksi olisin toivonut romantiikkaa. Että mies olisi vienyt välillä ulos syömään, tuonut joskus kukkia, halunnut vaimokseen. Mutta kaikki nämä olivat liikaa vaadittu. Ex myös järkyttyi kun eropäätös tuli yllättäen ja ilman mitään ns. "Kriisiä". Kyllästyin vain olemaan tyttöystävä. Ex tiesi kyllä toiveeni ja haaveeni mutta vasta kun jätin hänet, alkoi tapahtua. Ja sitten oli liian myöhäistä.
Enää en tuohon ansaan mene. En sitoudu suhteeseen joka on kuin yrityskumppanuus, sitoudun suhteeseen joka on romanttinen parisuhde.
Aika harvassa avioliitossakaan on mitään romantiikkaa. Elät jossain prinsessamaailmassa.
Romantiikka ei ole sama asia kuin prinsessamaailma. Jos avioliitossa ei ole pienintäään romantiikkaa niin aika kuiva ja kurja liitto se on. Sitä ei tietenkään ole koko ajan ja valtavasti mutta sitä on kuitenkin niin että kumpikin tuntee itsensä rakastetuksi ja halutuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Kuka määrittelee sitoutumisen hyväksi arvoksi? Miksei saa vilkuilla muita ja olla sitoutumatta, jos se tuntuu itsestä hyvälle?
Kiinnostaa sekin, miten kahden ihmisen avioliitto vaikuttaa ympäröivään maailmaan mielestäsi. Lähipiirissäni on moni pari mennyt naimisiin, mutta ei heidän kahdenkeskinen narratiivinsa ole ainakaan muiden silmissä muuksi muuttunut. Samalla tavalla elelevät keskenään suhteessa kuin ennen liittoakin. Taivas ei auennut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Sä et ehkä ymmärrä, että avioliitto instituutiona ei ole mulle millään lailla tärkeä. Joku aiemmin totesikin, että avioliitto ei ole synonyymi sitoutumiseen. Sitoutuminen perustuu kahteen ihmiseen ei siihen ollaanko naimisissa vai ei. Mä olen erittäin sitoutunut lasteni isään ja toisinpäin. Se miksi mua aiemmin on ahdistanut naimisiinmeno tai kihlaus on juuri ulkoiset odotukset ja olen nähnyt vaimon roolin jopa hieman alisteisena miehelle (johtuen omista lapsuuden kokemuksista). Koen olevani enemmän itseni ja vapaa odotuksista ilman kihlauksia ja avioliittoja.
Kiitos kun jaoit syysi! :) Eli pelon siitä että avioliitto muuttaisi teidän suhteenne ikäväksi. Meillä tätä pelkoa ei ollut, koska olemme yhdessä rakkaudesta, emmekä kuvittele että mikään ulkoinen asia pystyisi sitä muuttamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä nämä vaimopalvelut ovat, mitä avioliitossa saa? Olen totaalisesti ymmälläni. Onko ne jotain vastenmielisiä palveluksia toiselle vai mistä on kyse? Ap voisi vähän avata asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ei pitäisikään, mutta jännää jos se ahdistaa tai sitä ei pysty mitenkään mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Joku syyhän siihen on ;)
Minulle syy on se, että avioliitto on itselleni instituutiona 100% yhdentekevä. En koe sitä omakseni, näen sen vanhanaikaisena ja keinotekoisena. Alunperinhän avioliitto tarkoitti naisen omistussuhteen muuttumista ja oman itsemääräämisoikeuden lopullista päättymistä (tosin harvoin sitä oli ennen liittoakaan).
En siis näe mitään syytä mennä naimisiin. Tämä on yllättävän kinkkinen pala purtavaksi niille, jotka ovat lapsesta asti nähneet avioliiton elämänkaareensa kuuluvaksi asiaksi. Ettei se parisuhdekaan oikein saa täyttymystään ilman nimiä paperissa.
Tämä on toki täysin ok. Jokaiselle jotakin.
Mikä tuossa siis on se syy miksi ei voi mennä naimsiin rakastamansa ihmisen kanssa? Pelko siitä mitä muut ajattelevat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ihana suhde sinulla, olette tosissanne, mutta avioliitto ahdistaa? Ei kuulosta tasapainoiselta nyt, itsereflektiota peliin.
Lainaatko sitä kohtaa jossa sanon että avioliitto ahdistaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me deittailtiin miehen kanssa puolisen vuotta, ja se oli mulle itsestäänselvyys, että silloin ei olla vielä vakavasti sitouduttu. Mä olin kyllä korviani myöten rakastunut, mutta pidin mölyt mahassani kun mies selvästi halusi ensin katsella.
Noin 6kk jälkeen mies sanoi, että hän haluaisi alkaa seurustelemaan vakavasti ja että hän on rakastunut. Siitä se sitoutunut parisuhde meillä lähti. Naimisiinmenosta ei puhuttu, kumpikaan ei ollut ollut aikaisemmin naimisissa. Mulla ei ollut mitään pakkomiellettä päästä naimisiin. En oikeastaan miettinyt koko asiaa.
Yhteen muutettiin vuoden päästä seurustelun alettua, ihan järkisyistä. Oli typerää maksaa kahta asuntoa. Edelleen olemme yhdessä ja rakastamme, mutta naimisiin ei ole menty. Tuosta seurustelun aloittamisesta on 12 vuotta.
Välillä toinen heittää ilmoille, että pitäiskö mennä naimisiin? No, ei jaksa nyt miettiä. En tiedä mitä "vaimouden hyötyjä" siitä naimsiinmenosta saisin, kun sellainen on täällä mainittu?
Taloudellinen tilanne on ihan ok. Molemmilla suunnilleen sama palkka ja yhteiset rahat meillä on. Ei ole koskaan riidelty rahasta.
Lapsia ei ole eikä tule, mutta sekään ei ole mulle selvinnyt, että mitä turvaa se avioliitto niille lapsille tuo?
Kiva tarina!
Meillä meni niin että mies kosi minua 3kk tapaamisestamme. Siitä vuosi, niin muutimme yhteen, yhteiseen taloon, ja seuraavana kesänä menimme naimisiin. Minulle ei ole ikinä selvinnyt mitä harmia siitä naimisiinmenemisestä voi olla, jos kumpikin kerran tosissaan rakastaa ja tietää että yhsessä halutaan olla hamaan loppuun saakka.
Eihän siitä mitään harmia olekaan, en ole niin väittänyt. Se on vaan jäänyt meillä tekemättä kun ihan hyvin ollaan näinkin pärjätty.
Vierailija kirjoitti:
Mitä nämä vaimopalvelut ovat, mitä avioliitossa saa? Olen totaalisesti ymmälläni. Onko ne jotain vastenmielisiä palveluksia toiselle vai mistä on kyse? Ap voisi vähän avata asiaa.
Ne on se feministin ainoa rivi siinä Excel-tiedostossa, jonka ne niin kiivaasti vaativat. Kun koti tuoksuu pesuaineelle ja kaikki miehen energia on valjastettu tasa-arvoon, onkin aika vaihtaa uuteen alistettavaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ei pitäisikään, mutta jännää jos se ahdistaa tai sitä ei pysty mitenkään mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Joku syyhän siihen on ;)
Minulle syy on se, että avioliitto on itselleni instituutiona 100% yhdentekevä. En koe sitä omakseni, näen sen vanhanaikaisena ja keinotekoisena. Alunperinhän avioliitto tarkoitti naisen omistussuhteen muuttumista ja oman itsemääräämisoikeuden lopullista päättymistä (tosin harvoin sitä oli ennen liittoakaan).
En siis näe mitään syytä mennä naimisiin. Tämä on yllättävän kinkkinen pala purtavaksi niille, jotka ovat lapsesta asti nähneet avioliiton elämänkaareensa kuuluvaksi asiaksi. Ettei se parisuhdekaan oikein saa täyttymystään ilman nimiä paperissa.
Tämä on toki täysin ok. Jokaiselle jotakin.
Mikä tuossa siis on se syy miksi ei voi mennä naimsiin rakastamansa ihmisen kanssa? Pelko siitä mitä muut ajattelevat?
No, kerran vielä kertaukseksi:
"Minulle syy on se, että avioliitto on itselleni instituutiona 100% yhdentekevä."
Suora lainaus kommentistani.
En näe syytä mennä naimisiin.
Rakastuminen on kaikista huonoin syy sitoutua keneenkään. Rakkauden, ja sitoutuneisuuden näkee vasta pitkässä juoksussa. Tuollainen rakastuminen, ihastuminen, on lähinnä hullaantumista omiin mielikuviin toisesta.