Miesystävä järkyttyi parisuhdefilosofiastani

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli silleen tavallaan kiristämistä. "Jos et aio mennä naimisiin, niin minä en sitoudu vakavaan suhteeseen".

No joo, kai sitä noinkin voi tehdä, ja katsoa sitten mitä toinen tekee asian suhteen. Ei se pakkoavioliitto kyllä varmaan sitten lopulta oikein tunnu hyvältä, näin ajattelisin.

Mutta onhan näitä miehiä joita ei oikein saa sitoutumaan, mutta kun sattuu kohdalle se Justiina joka heti ensihuumassa ilmoittaa että ne on sitten häät viimeistään parin vuoden päästä, niin kas kummaa, pian on mies naimisissa.

Ei se ole kiristämistä, että ihminen asettaa omat rajansa. Eihän kenenkään tarvitse niihin suostua, mutta jokainen päättää ITSE millä ehdoilla on suhteessa.

Jotenkin vaan se, että suhteen pääpointti on siinä, mennäänkö naimisiin vai ei jo siinä vaiheessa, kun vasta tapaillaan tai seurustellaan, miten vaan, on mun mielestä outo.

En mä edes ajatellut tai uskaltanut mitään vihille menoja lupailla ensimmäiseen viiteen vuoteen, kun me seurusteltiin ja oltiin jo vuosi asuttukin yhdessä. Sen aika tuli sitten myöhemmin, kun alkoi tuntua siltä, että voishan tän suhteen "virallistaakin". 

Ehkä tilanne tosiaan on toisenlainen sitten iäkkäämmille, me mentiin nuorena yhteen, niin siinä oli luonnollista ihan vaan asua yhdessä ja katsella.

En nyt jaksa paneutua aapeen mielentilaan ja uskomuksiin kun ne jo unohdin, mutta nykyaika on monella tapaa hankala välivaihe, enkä tiedä mitä on luvassa tulevaisuudessa. Jos maailma muuttuu niin paljon että jokaisella on yhteiskunnalta vakuutus kaikenlaisesta turvasta loppuvuosien vastoinkäymisissä, niin ok ja avioliittoa ei tarvita turvatekijänä, tai sitten jatkossa pelkkä pitkä avoliitto oikeuttaa samaan. Mutta kun asiat eivät näyttäisi olevan menossa siihen suuntaan ollenkaan, päin vastoin. Leskeneläke on vanhanaikaista hapatusta, monen mielestä perintöäkään ei kuuluisi kenenkään saada, jne. Aitokommunismiako se sitten on, mutta ajatuksena tuntuu olevan, että koska kaikilla ei ole mitään, kenelläkään ei tarvitsisi olla mitään. Tosin en ymmärrä, missä sitten asutaan. 

Ymmärrän että riippumattomuuden ihannointi kuuluu nuoruuteen ja monella se venyy niin pitkään, että 20 v avoliittoa on ihan mahdollinen pelkän ajattelemattomuuden takia. Näin kävi itsellenikin. Sittemmin olen säikähtänyt ja alkanut hahmottaa loppuvaiheen asioita. Olen jämähtänyt kuuden vuoden avoliittoon jonka oli tarkoitus johtaa avioon, mutta mies perui puheensa. Olotila on jatkuvasti huono ja ahdistunut. Tuntuu että keskustelussa avopuolisoudella kerskailevat voimiensa tunnossa elävät nelikymppiset, jotka ovat edelleen kuolemattomia. 

Sinä puhut normaaleista suhteista, joissa kummallakaan ei ole kiire päättää mielipidettään, kun vahvaa mielipidettä ei ole, ja molemmilla on kaikki syyt edelleen pitää toisiaan ok tyyppeinä. Ap yrittää välttää tilannetta, jossa hän joutuu huomaamaan toisen piilotelleen vahvaa mielipidettään koska tietää että rehellisyydellä ei suhdetta saisi. Ja nyt mahdollisesti toinen samanlaiseksi osoittautumassa oleva kumppani järkyttyy ap:n vahvasta mielipiteestä, joka kuitenkaan ei tähtää toisen hyväksikäyttöön. Aikamme on hiukan outo tässä suhteessa, kun se suosii vapaamatkustajia vaatiessaan, ettei näitä saa paljastaa ja epäilyskin on väärin. Etenkin kun tosiaan eletään aikaa, jolloin kaikenlaiset pillerimiehet nostavat vapaamatkustamisen hyveeksi. Nostakoot, mutta miksi me muut hymistelemme asialle? 

Täällä ei varmaan enää ole ketään kuulolla, mutta vastaan silti.

Eihän avoliitto kuitenkaan tarkoita, että olisi pakko jäädä tyhjän päälle. Kyllä sitä voi omat asiansa järjestää, tarkoitan, pitää huolta omista raha-asioistaan ja toisen kanssa sopia esim. testamenteista ja muusta.

Mutta kieltämättä tämä itsessäni, joka olen elänyt "sen normaalin", tai siis omana aikanani normaalin (jota kaverinikin ovat) herättää kysymyksiä. Jos kaikki on ok parin välillä, miksi ei siis mentäisi pienemmän riesan tietä ja naimisiin? Toisin sanoen, ymmärrän, että kyseessä on jokin voimakas tunnereaktio siihen, että ei haluta naimisiin, mutta itseltäni semmoinen kyllä puuttui. Kysymys oli siis miksi ei, ei miksi, ja tuohon miksi  eihin ei tainnut kumpikaan keksiä mitään hyvää syytä.

Toisaalta taas ihmettelen, voiko asiat pariskunnan välillä olla millään tavalla syvällisemmin ok, jos lähtökohta on se, että toinen on kusettanut millään tapaa motiiveissaan,, ajatuksissaan , jne. Tarkoitan, että ei kai tätä paikata avioliitolla - ja kuka tahtoisi sitten naimisiin moisen ihmisen kanssa?

Kolmanneksi, edelleen korvaani kalskahtaa siis se, että tulee tunne, että ihan sama, mitä se suhde muutoin on, kunhan se on avioliitto.  Eli ikään kuin että avioliitossa voidaan tai suorastaan pitäisi sietää enemmän kuin avoliitossa. Itse en ajattele näin, jos liittoni olisi huono,  ihan samoilla spekseillä siitä lähtisin kuin avoliitostakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies oletti, että olet vakavasti kiinnostunut, ja pettyi kun et ollutkaan. Tämä on hyvin tavallista, miehet ovat yleensä selvästi romanttisempia kuin naiset edes pystyvät kuvittelemaan. Pidä sitä hyvänä, kyllä se vielä pettymyksestään toipuu.

Missä tämä romanttisuus näkyy? Kun ei ole vielä tullut vastaan. Ei kun, jos mietin omaa pitää avoliittoani, niin kyllä mies osti ulkomailta tuliaisiksi kahvimukit joissa on prinssi ja prinsessa ja lopulta hän ehdotti avioliittoakin kun meillä oli lapsi. Itse asiassa hän taisi sanoa rakastavansa, koska hänellä oli tapana laulaa Ootte kiero, sekä rontti. Minä vain en ottanut sitäkään todesta, koska se ei näkynyt arjessa.

Ei pystytty pitämään kämppää järjestyksessä vaikka erillään asuessa molemmilla oli siistinpuoleista, kehittelin yritelmiä toimintatavoiksi ja hän sanoi kaikkeen juu eikä noudattanut niitä päivääkään. Koin hänen sabotoivan tahallaan, ja niin hän jälkikäteen tunnustikin tehneensä. Hänellä kun oli toive, että minä olin toiminut juuri tietyllä tavalla joka ei minulle koskaan selvinnyt, ja kaikki mikä hänestä johti siitä ihannekuviosta poispäin oli vastenmielistä ja ärsyttävää, mutta haluamaansa hän ei voinut pyytää koska sittenhän se olisi ollut falskia. Lopulta koin, että olen kummitusjunassa ja naamalle läsähtää hämähäkinseittiä ja joku nauraa häijysti, mutta ketään ei näy.  Kauhuromantiikkaa? 

Pahoittelut että sinä tyrit kumppaninvalinnan noin pahasti ja jostain jumalan syystä vielä lapsenkin siihen pullautit. Kannattanee napata tuosta ap:n filosofiasta ensi kertaan se vähän pidempi tutustumisjakso ja oikeasti käyttää se mieheen tutustumiseen.  Sinun mokasi kun ei kuitenkaan tarkoita, etteikö parempiin valintoihin pystyville ole niitä hyviä ja romanttisiakin miehiä tarjolla. 

Ei käynyt pullauttamalla, veistä tarvittiin ja henki meinasi lähteä. Mites, sinäkö se hyvä ja romanttinen sitten olet, kun tuolla tapaa puhut? 

Käytin tutustumiseen neljännesvuosisadan, ei riittänyt. Edelleenkin hän on hyvä isä, olisi vain pitänyt hänen ehkä jutella terapeutille kun ei avopuolisolle voinut tarpeitaan ilmaista kysyttynäkään, vaan valehteli ja jutteli sopivia. Ammattiharhauttajaan tutustuminen on elämänmittainen projekti, ja se alkaa todella onnistua vasta kun oppii lukemaan toisen tekoja ja sivuuttaa kaiken puheen joka on niiden kanssa ristiriidassa. 

Ammattiharhauttajan kanssa eläneenä voin allekirjoittaa, että kuvio aukeaa vasta sitten, kun lakkaa kuuntelemasta puheita ja katsoo pelkästään tekoja. Sain itseni kiinni kuvaamasta keittiötä jokaisen siivouskerran jälkeen, koska halusin tarkistaa, kauanko menee kun toinen "kokkaa" ja on taas roiskeet seinillä. Koska jälkien siivoamisesta ei sopinut huomauttaa. Tämä vain hyvin pieni arkinen esimerkki. Lopulta minun vikani oli myös se, etten ollut vaatinut häntä tilille valheistaan. Eli minua syytettiin siitä, että en ottanut kaikkinaisen arjen sujumisen lisäksi enemmän vastuuta siitä, että hän olisi ottanut enemmän vastuuta. Anna mun kaikki kestää...