Lue keskustelun säännöt.
Miesystävä järkyttyi parisuhdefilosofiastani
17.05.2022 |
Ollaan seurusteltu puoli vuotta ja käytiin nyt viikonloppuna keskustelua siitä mitä molemmat odottavat suhteelta, tulevaisuudelta jne. Olemme hieman eri kartalla...
Mies itse olettaa, että seurustelu itsessään on merkki siitä että suhde on vakava. Hänen mielestään tämän enempää ei tarvitse sitoutua, mutta haluaisi muuttaa yhteen nyt kesän aikana. Itse taas olen vähän eri linjoilla.
Minulle seurustelu on ns. tarkasteluajanjakso, jolloin nautitaan tietty ensihuumasta, mutta myös pidetään ehdollisena että onko tämä nyt ihminen johon on hyvä sitoutua tosissaan.
Otan itse seurustelun aika kevyesti, pettäminen ei tietenkään koskaan tule kuuloonkaan, mutta jos toisesta paljastuu epämiellyttäviä puolia, suhde alkuhuuman laannuttua latistuu liian arkiseksi tms niin seurusteluvaiheessa on sopivaa nostaa niinsanotusti kytkintä matalalla kynnyksellä. Oletan, että seurustellessa ei aktiivisesti etsitä muita, mutta mikäli jotain parempaa kävelee eteen, on ok päättää suhde ja aloittaa uusi. En siis näe seurustelua vielä varsinaisena sitoutumisena, enemmänkin suhteen koeaikana. Seurusteluvaiheessa näen, että kumpikin hoitaa oman kotinsa ja taloutensa, ne pidetään erillään.
Sitten taas jos päätetään sitoutua oikeasti pariskunnaksi, niin sitten sitoudutaan kunnolla ja molemmat panostavat suhteeseen enemmän. Sitten vasta muutetaan yhteen ja aletaan elämään yhteistä elämää johon kuuluu mm naimisiinmeno ja sen jälkeen vasta ollaan siinä oletuksessa että yhdessä pysytään loppuun asti ja ongelmat pyritään ratkaisemaan sen sijaan että lähdetään kävelemään suhteesta.
Jos olen tyttöystävä, otan suhteen kevyesti, jos olen vaimo otan suhteen vakavasti. Mielestäni tämä on hyvä ja selkeä filosofia.
Mies on nyt kiukutellut tuon keskustelun jälkeen, koska oletti saavansa vaimoasteisen sitoutumisen antamalla itse minulle vain poikaystävä-asteisen sitoutumisen. Hän ei osaa sanoa mikä tuossa on niin väärin ja ahdistavaa. Hän ei halua että voin erota hänestä "liian kevyin perustein", mutta hän ei myöskään halua kenties koskaan sitoutua virallisesti enempää kuin se yhteenmuutto, johon hänellä taas tuntuu olevan hirveä kiire. Itsehän siis koen että seurustelun olisi hyvä kestää ainakin se 2-3 vuotta jotta selviää, onko alkuhuuman jälkeen mitään jäljellä.
(Lapsia ei ole tulossa, joten ei biologisia aikarajoja)
Kommentit (562)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Kuka määrittelee sitoutumisen hyväksi arvoksi? Miksei saa vilkuilla muita ja olla sitoutumatta, jos se tuntuu itsestä hyvälle?
Kiinnostaa sekin, miten kahden ihmisen avioliitto vaikuttaa ympäröivään maailmaan mielestäsi. Lähipiirissäni on moni pari mennyt naimisiin, mutta ei heidän kahdenkeskinen narratiivinsa ole ainakaan muiden silmissä muuksi muuttunut. Samalla tavalla elelevät keskenään suhteessa kuin ennen liittoakin. Taivas ei auennut.
Tietysti noin saa tehdä, mutta silloin kannattaa kyllä tehdä tämä myös selväksi sille tapailukumppanille, ettei tule pettymyksiä ja hän voi itse päättää, haluaako olla tällaisessa "kevytsuhteessa" vai etsiä sitoutuneemman kumppanin. Monille on kuitenkin tärkeää saada sitoutunut parisuhde, jossa lähtökohtana on se, ettei toinen vilkuile muita paremman kumppanin toivossa.
Toki on paras olla rehellinen toiselle. Halusi sitten sitoutua tai ei. Kusettaminen on väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en muuttaisi yhteen ellei se samalla tarkoita kihloihin menoa ja että häät on suunnitteilla sitten sitä myötä. On tutkittu että jos muuttaa yhteen seurustellessa todennäköisyys miehen kosinnalle laskee joka vuosi. Ei kannata olla kiva pikku vaimo, jos ei ole naimisissa ja ennen kaikkea siksi että jos se on oma arvomaailma. Olisi järkytys seurustella vuosia yhdessä asuen ja haaveilla naimisiin menosta vain saadakseen selville ettei miestä koskaan kiinnostanut sama asia, koska hän sai jo sen minkä halusi. Avioliitto tuo turvaa, sitä on oikeus pyytää ja jättää ihminen kuka ei tätä rajanvetoa ymmärrä.
Tämä on tärkeä arvomaailma-kysymys. Jos mies kiukuttelee naiselle joka kunnioittaa itseään ja rajojaan niin minä jättäisin näin lapsellisen miehen. Omituisen kuuloista kiukutella, miksi edes kiukutella jos sinä vaan kerroit omista tarpeistasi ap ???
Tiedän että olen konservatiivisempi kuin keskiverto-nainen nykyään, joten tämä on tosiaan vain minun mielipide ei se että kaikkien kuuluu ajatella näin mutta minä ajattelen sen näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Voi Herranjestas. Kyllä meidän "yhteisö" on varmasti tajunnut että ollaan sitouduttu toisiimme, vaikkei naimisissa ollakaan. Sitä en tiedä miksi se yhteiskunnalle olisi tärkeää, siis meidän avioliitto? Ihan rehellisiä, työssäkäyviä ihmisiä tässä ollaan ilman avioliittoakin. Ja että lapsellista? No, me olemme 50v ja 52v.
Se 12v suhde
Mikä vastuu kenelläkään on viestiä yhteisölle jotain ja sen takia tehdä erinäisiä asioita joihin ei muuten olis kiinnostusta? Jokainen parisuhde on kuitenkin lähinnä kahden välinen asia, joten se mitä siitä ulospäin näytetään on lähinnä yhdentekevää, koska se mielikuva mitä siitä ulospäin viestitään on jokatapauksessa vajaa. Kyseisen suhteen kokemusta ei voi siirtää ulkopuolisille, joten miksi edes yrittää saada suhde näyttämään ulospäin joltain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ei pitäisikään, mutta jännää jos se ahdistaa tai sitä ei pysty mitenkään mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Joku syyhän siihen on ;)
Minulle syy on se, että avioliitto on itselleni instituutiona 100% yhdentekevä. En koe sitä omakseni, näen sen vanhanaikaisena ja keinotekoisena. Alunperinhän avioliitto tarkoitti naisen omistussuhteen muuttumista ja oman itsemääräämisoikeuden lopullista päättymistä (tosin harvoin sitä oli ennen liittoakaan).
En siis näe mitään syytä mennä naimisiin. Tämä on yllättävän kinkkinen pala purtavaksi niille, jotka ovat lapsesta asti nähneet avioliiton elämänkaareensa kuuluvaksi asiaksi. Ettei se parisuhdekaan oikein saa täyttymystään ilman nimiä paperissa.
Tämä on toki täysin ok. Jokaiselle jotakin.
Eihän avioliitto ole sinulle yhdentekevä, jos koet sen negatiivisena.
Mutta ymmärrän. Erilaisia olemme. Itse koen, että avioliitto antaa turvaa itselle ja miehelle olla ihmisiä: avoimia, aitoja, epätäydellisiä ja viallisia. Olisin hyvin saattanut monta kertaa nostaa kytkintä, mies samoin, jos olisi ollut vain avoliitto ;) Hienosti olemme kasvattaneet toisiamme vuosikymmenien saatossa ja kehittyneet paremmiksi ihmisiksi, mutta ei se aina helppoa ole ollut, terapiaakin saatu.
Näen avioliiton siis ennen kaikkea turvallisena raamina, jossa saamme kehittyä ihmisinä paremmiksi. Periksi ei saa helpolla antaa. Pitkämielisyys ja kärsivällisyys, toisen ja itsensäkin sietäminen: SE on rakkautta, niin itseä kuin toistakin kohtaan <3
No me ollaan avoliitossa eikä olla tarvittu terapiaa :D
Onko avun hakeminen sinusta huono asia? Mieluummin pitäisi erota?
ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Kuka määrittelee sitoutumisen hyväksi arvoksi? Miksei saa vilkuilla muita ja olla sitoutumatta, jos se tuntuu itsestä hyvälle?
Kiinnostaa sekin, miten kahden ihmisen avioliitto vaikuttaa ympäröivään maailmaan mielestäsi. Lähipiirissäni on moni pari mennyt naimisiin, mutta ei heidän kahdenkeskinen narratiivinsa ole ainakaan muiden silmissä muuksi muuttunut. Samalla tavalla elelevät keskenään suhteessa kuin ennen liittoakin. Taivas ei auennut.
Ainakin se että se on ainoa maailmaa koossa pitävä voima. Se että kumppanit sitoutuvat toisiinsa, vanhemmat sitoutuvat lapsiinsa, ystävät sitoutuvat ystävyyteen, ihmiset työpaikkoihinsa, maan kansalaiset omaan maahansa jne.
Jos kaikki vain juoksentelevat ympäriinsä halujensa mukaan niin maailma olisi aika kaoottinen paikka.
Juuri näin. Välillä tuntuu, että ihmiset eivät oikein mieti asioita kenenkään muun kuin itsensä kannalta. Ovat vielä niin nuoria?
Kenen muun kannalta mun pitää omaa elämääni ajatella ella? Kukaan muu ei tätä mun elämää elä.
Toki lasten lapsuuden ajan on syytä elää heitä varten, mutta muuten.
Sitoutuminen työpaikkaan.... yli kymmenet yt:t jo nähty, joten se siitä.
Pitääkö venäläisten mielestäsi sitoutua Putinin politiikkaan se kun nyt se vallitseva tila siellä on? Vai saako vältää vankilan ja nostaa kytkintä?
Nuori... 50v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Kuka määrittelee sitoutumisen hyväksi arvoksi? Miksei saa vilkuilla muita ja olla sitoutumatta, jos se tuntuu itsestä hyvälle?
Kiinnostaa sekin, miten kahden ihmisen avioliitto vaikuttaa ympäröivään maailmaan mielestäsi. Lähipiirissäni on moni pari mennyt naimisiin, mutta ei heidän kahdenkeskinen narratiivinsa ole ainakaan muiden silmissä muuksi muuttunut. Samalla tavalla elelevät keskenään suhteessa kuin ennen liittoakin. Taivas ei auennut.
Ainakin se että se on ainoa maailmaa koossa pitävä voima. Se että kumppanit sitoutuvat toisiinsa, vanhemmat sitoutuvat lapsiinsa, ystävät sitoutuvat ystävyyteen, ihmiset työpaikkoihinsa, maan kansalaiset omaan maahansa jne.
Jos kaikki vain juoksentelevat ympäriinsä halujensa mukaan niin maailma olisi aika kaoottinen paikka.
Juuri näin. Välillä tuntuu, että ihmiset eivät oikein mieti asioita kenenkään muun kuin itsensä kannalta. Ovat vielä niin nuoria?
Ei ole ikäkysymys. Täällä on yksi nuori jolla on vahvat perhearvot ja joka haluaa naimisiin. On meitä muitakin, monissa ystävissänikin =)
N23
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti mies löytää paremman. Totta kai täällä nyt siskoja kompataan, se on selvä. Mut annas olla, jos mies puhuis noin ku ap: "koeajalla" "poikaystävänä otan suhteen kevyesti, aviomiehenä otan suhteen vakavasti"
Älä yleistä. Olen nainen enkä ymmärrä ap:n "filosofiaa". Siihen ei sisältynyt ollenkaan sellaista pikkuasiaa kuin rakastuminen tai rakastaminen.
Ei rakastuminen riitä siihen että kannattaa sitoutua yhtään keneenkään pitkäksi aikaa. Pitää ajatella myös järkevästi näitä asioita jos haluaa pitkän suhteen saati loppuelämän. Ihminen voi rakastua ja rakastaa vaikka kuinka vahingollista ihmistä,johon ei todellakaan kannata sitoutua kun oppii paremmin tuntemaan.
Ei mutta rakastuminen on ainoa järkevä syy sitoutua kehenkään. Mikään järkeily tai yhteiset suunnitelmat eivät ole syy sitoutumiseen. Vain rakkaus on. Jos rakkaus puuttuu niin puuttuu kaikki.
Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö sitoutuminen käytänössä onnistuisi parhaiten kun jaetaan yhteiset tavoittteet ja päämäärät. Mutta silloinkin se asia alkaa rakkaudesta ja vasta sitten jatkuu suunnitelmissa.
Rakastuminen on kaikista huonoin syy sitoutua keneenkään. Rakkauden, ja sitoutuneisuuden näkee vasta pitkässä juoksussa. Tuollainen rakastuminen, ihastuminen, on lähinnä hullaantumista omiin mielikuviin toisesta.
Miten niin? Halu sitoutua toiseen on asia jonka pitäisi aina lähteä siitä että rakastaa toista. Jos haluaa sitotua toiseen koska toisella on samat suunnitelmat, se on pelkkää järkeilyä ja hyödyn hakemista itselle. Vasta jos halun taustalla on pyyteetön rakkaus, se halu muuttuu terveen parisuhteen perustaksi.
Voivoi miten naiivia :D Ihan yhtä pyyteellistä se teidän yhhdessäolo on kuin kaikkien muidenkin ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Kuka määrittelee sitoutumisen hyväksi arvoksi? Miksei saa vilkuilla muita ja olla sitoutumatta, jos se tuntuu itsestä hyvälle?
Kiinnostaa sekin, miten kahden ihmisen avioliitto vaikuttaa ympäröivään maailmaan mielestäsi. Lähipiirissäni on moni pari mennyt naimisiin, mutta ei heidän kahdenkeskinen narratiivinsa ole ainakaan muiden silmissä muuksi muuttunut. Samalla tavalla elelevät keskenään suhteessa kuin ennen liittoakin. Taivas ei auennut.
Ainakin se että se on ainoa maailmaa koossa pitävä voima. Se että kumppanit sitoutuvat toisiinsa, vanhemmat sitoutuvat lapsiinsa, ystävät sitoutuvat ystävyyteen, ihmiset työpaikkoihinsa, maan kansalaiset omaan maahansa jne.
Jos kaikki vain juoksentelevat ympäriinsä halujensa mukaan niin maailma olisi aika kaoottinen paikka.
Nyt puhuttiin siis tietenkin kahden aikuisen sitoutumisesta parisuhteeseen. Ei äidin sitoutumisesta lapseen tai Eskon sitoutumisesta työpaikkaansa.
Miten sitoutunut parisuhde pitää maailmaa kasassa?
Puhuttiin siitä miksi sitoutuminen on hyvä arvo. Se on siis hyvä arvo siksi että se ylläpitää pysyvyyttä joka on useimmiten ihan positiivinen asia. Ei sitä tietenkään tarvita joka ikinen hetki tai joka ikisessä suhteessa mutta yleisesti ottaen se on siis ihan positiivinen asia. Se kertoo niin pitkäjänteisyydestä ja halusta kantaa vastuuta kuin usein myös rakkaudesta ja aidosta halusta olla jonkin toisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Kuka määrittelee sitoutumisen hyväksi arvoksi? Miksei saa vilkuilla muita ja olla sitoutumatta, jos se tuntuu itsestä hyvälle?
Kiinnostaa sekin, miten kahden ihmisen avioliitto vaikuttaa ympäröivään maailmaan mielestäsi. Lähipiirissäni on moni pari mennyt naimisiin, mutta ei heidän kahdenkeskinen narratiivinsa ole ainakaan muiden silmissä muuksi muuttunut. Samalla tavalla elelevät keskenään suhteessa kuin ennen liittoakin. Taivas ei auennut.
Ainakin se että se on ainoa maailmaa koossa pitävä voima. Se että kumppanit sitoutuvat toisiinsa, vanhemmat sitoutuvat lapsiinsa, ystävät sitoutuvat ystävyyteen, ihmiset työpaikkoihinsa, maan kansalaiset omaan maahansa jne.
Jos kaikki vain juoksentelevat ympäriinsä halujensa mukaan niin maailma olisi aika kaoottinen paikka.
Juuri näin. Välillä tuntuu, että ihmiset eivät oikein mieti asioita kenenkään muun kuin itsensä kannalta. Ovat vielä niin nuoria?
Miksi parisuhteen asioita tarvis miettiä yhtään kenenkään muun kannalta, kuin niiden jotka tässä kyseisessä ihmissuhteessa on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä puhu parisuhteesta kun et parisuhteeseen pysty. Parisuhde aika usein vaatii luottamusta ja uskollisuutta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti mies löytää paremman. Totta kai täällä nyt siskoja kompataan, se on selvä. Mut annas olla, jos mies puhuis noin ku ap: "koeajalla" "poikaystävänä otan suhteen kevyesti, aviomiehenä otan suhteen vakavasti"
Älä yleistä. Olen nainen enkä ymmärrä ap:n "filosofiaa". Siihen ei sisältynyt ollenkaan sellaista pikkuasiaa kuin rakastuminen tai rakastaminen.
Ei rakastuminen riitä siihen että kannattaa sitoutua yhtään keneenkään pitkäksi aikaa. Pitää ajatella myös järkevästi näitä asioita jos haluaa pitkän suhteen saati loppuelämän. Ihminen voi rakastua ja rakastaa vaikka kuinka vahingollista ihmistä,johon ei todellakaan kannata sitoutua kun oppii paremmin tuntemaan.
Ei mutta rakastuminen on ainoa järkevä syy sitoutua kehenkään. Mikään järkeily tai yhteiset suunnitelmat eivät ole syy sitoutumiseen. Vain rakkaus on. Jos rakkaus puuttuu niin puuttuu kaikki.
Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö sitoutuminen käytänössä onnistuisi parhaiten kun jaetaan yhteiset tavoittteet ja päämäärät. Mutta silloinkin se asia alkaa rakkaudesta ja vasta sitten jatkuu suunnitelmissa.
Rakastuminen on kaikista huonoin syy sitoutua keneenkään. Rakkauden, ja sitoutuneisuuden näkee vasta pitkässä juoksussa. Tuollainen rakastuminen, ihastuminen, on lähinnä hullaantumista omiin mielikuviin toisesta.
Miten niin? Halu sitoutua toiseen on asia jonka pitäisi aina lähteä siitä että rakastaa toista. Jos haluaa sitotua toiseen koska toisella on samat suunnitelmat, se on pelkkää järkeilyä ja hyödyn hakemista itselle. Vasta jos halun taustalla on pyyteetön rakkaus, se halu muuttuu terveen parisuhteen perustaksi.
Voivoi miten naiivia :D Ihan yhtä pyyteellistä se teidän yhhdessäolo on kuin kaikkien muidenkin ;)
Naivia? En tunne yhtään aidosti hyvää ihmistä jonka ensimmäinen mielikuva rakkaudesta olisi naivius. Sen sijaan tunne monta varsin ikävää ihmistä joka kyllä mielellään sanoo noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Margetta kirjoitti:
Itse en muuttaisi yhteen ellei se samalla tarkoita kihloihin menoa ja että häät on suunnitteilla sitten sitä myötä. On tutkittu että jos muuttaa yhteen seurustellessa todennäköisyys miehen kosinnalle laskee joka vuosi. Ei kannata olla kiva pikku vaimo, jos ei ole naimisissa ja ennen kaikkea siksi että jos se on oma arvomaailma. Olisi järkytys seurustella vuosia yhdessä asuen ja haaveilla naimisiin menosta vain saadakseen selville ettei miestä koskaan kiinnostanut sama asia, koska hän sai jo sen minkä halusi. Avioliitto tuo turvaa, sitä on oikeus pyytää ja jättää ihminen kuka ei tätä rajanvetoa ymmärrä.
Tämä on tärkeä arvomaailma-kysymys. Jos mies kiukuttelee naiselle joka kunnioittaa itseään ja rajojaan niin minä jättäisin näin lapsellisen miehen. Omituisen kuuloista kiukutella, miksi edes kiukutella jos sinä vaan kerroit omista tarpeistasi ap ???
Tiedän että olen konservatiivisempi kuin keskiverto-nainen nykyään, joten tämä on tosiaan vain minun mielipide ei se että kaikkien kuuluu ajatella näin mutta minä ajattelen sen näin.
Olet kyllä konservatiivisempi kuin minä :). Mä toivon, että löydät miehen joka antaa sinulle tilaa, vapautta ja turvaa ja avioliitto olisi juuri se raami, joka tuon turvan varmistaa. Sinulla on selvästi positiivisempi näkemys miehistä (ja ihmisistä ylipäätään) kuin itselläni ikinä. Mitä itse ajattelin antaa avioliitossa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ei pitäisikään, mutta jännää jos se ahdistaa tai sitä ei pysty mitenkään mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Joku syyhän siihen on ;)
Minulle syy on se, että avioliitto on itselleni instituutiona 100% yhdentekevä. En koe sitä omakseni, näen sen vanhanaikaisena ja keinotekoisena. Alunperinhän avioliitto tarkoitti naisen omistussuhteen muuttumista ja oman itsemääräämisoikeuden lopullista päättymistä (tosin harvoin sitä oli ennen liittoakaan).
En siis näe mitään syytä mennä naimisiin. Tämä on yllättävän kinkkinen pala purtavaksi niille, jotka ovat lapsesta asti nähneet avioliiton elämänkaareensa kuuluvaksi asiaksi. Ettei se parisuhdekaan oikein saa täyttymystään ilman nimiä paperissa.
Tämä on toki täysin ok. Jokaiselle jotakin.
Eihän avioliitto ole sinulle yhdentekevä, jos koet sen negatiivisena.
Mutta ymmärrän. Erilaisia olemme. Itse koen, että avioliitto antaa turvaa itselle ja miehelle olla ihmisiä: avoimia, aitoja, epätäydellisiä ja viallisia. Olisin hyvin saattanut monta kertaa nostaa kytkintä, mies samoin, jos olisi ollut vain avoliitto ;) Hienosti olemme kasvattaneet toisiamme vuosikymmenien saatossa ja kehittyneet paremmiksi ihmisiksi, mutta ei se aina helppoa ole ollut, terapiaakin saatu.
Näen avioliiton siis ennen kaikkea turvallisena raamina, jossa saamme kehittyä ihmisinä paremmiksi. Periksi ei saa helpolla antaa. Pitkämielisyys ja kärsivällisyys, toisen ja itsensäkin sietäminen: SE on rakkautta, niin itseä kuin toistakin kohtaan <3
No me ollaan avoliitossa eikä olla tarvittu terapiaa :D
Hauska :D
Vakavammin: Onko teidän suhde niin syvällinen kuin heillä, jotka ovat käyneet terapiassa? Väitän, että itsetuntemus kasvaa paljon kun käy pallottelemassa ajatuksiaan ammattilaisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ei pitäisikään, mutta jännää jos se ahdistaa tai sitä ei pysty mitenkään mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Joku syyhän siihen on ;)
Minulle syy on se, että avioliitto on itselleni instituutiona 100% yhdentekevä. En koe sitä omakseni, näen sen vanhanaikaisena ja keinotekoisena. Alunperinhän avioliitto tarkoitti naisen omistussuhteen muuttumista ja oman itsemääräämisoikeuden lopullista päättymistä (tosin harvoin sitä oli ennen liittoakaan).
En siis näe mitään syytä mennä naimisiin. Tämä on yllättävän kinkkinen pala purtavaksi niille, jotka ovat lapsesta asti nähneet avioliiton elämänkaareensa kuuluvaksi asiaksi. Ettei se parisuhdekaan oikein saa täyttymystään ilman nimiä paperissa.
Tämä on toki täysin ok. Jokaiselle jotakin.
Eihän avioliitto ole sinulle yhdentekevä, jos koet sen negatiivisena.
Mutta ymmärrän. Erilaisia olemme. Itse koen, että avioliitto antaa turvaa itselle ja miehelle olla ihmisiä: avoimia, aitoja, epätäydellisiä ja viallisia. Olisin hyvin saattanut monta kertaa nostaa kytkintä, mies samoin, jos olisi ollut vain avoliitto ;) Hienosti olemme kasvattaneet toisiamme vuosikymmenien saatossa ja kehittyneet paremmiksi ihmisiksi, mutta ei se aina helppoa ole ollut, terapiaakin saatu.
Näen avioliiton siis ennen kaikkea turvallisena raamina, jossa saamme kehittyä ihmisinä paremmiksi. Periksi ei saa helpolla antaa. Pitkämielisyys ja kärsivällisyys, toisen ja itsensäkin sietäminen: SE on rakkautta, niin itseä kuin toistakin kohtaan <3
No me ollaan avoliitossa eikä olla tarvittu terapiaa :D
Onko avun hakeminen sinusta huono asia? Mieluummin pitäisi erota?
ohis
Ei, vaan lainaamani luetteli läjän ihan normaaleja parisuhteen ominaisuuksia. Tuollaista se avoliittolaistenkin elämä on, paitsi että se ei ilmeisesti ahdista niin paljoa että tarvitsee terapiaa.
Tai sitten tuli seukattua eri asunnoissa sen verran pitkään ettei tullut sitouduttua väärään ihmiseen, mihin terapian tarve ehkä viittaa. Miksi pitää pysyä väkisin yhdessä jos se ei toimi?
No huhhuh! Sais olla aika namu paisti kyseessä et edes lähtisin tollasta keskustelua käymään. Varmaan ollu molemmilla ruutupaperit mihin merkitään ja sit analysoidaan. Ei jatkoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Kuka määrittelee sitoutumisen hyväksi arvoksi? Miksei saa vilkuilla muita ja olla sitoutumatta, jos se tuntuu itsestä hyvälle?
Kiinnostaa sekin, miten kahden ihmisen avioliitto vaikuttaa ympäröivään maailmaan mielestäsi. Lähipiirissäni on moni pari mennyt naimisiin, mutta ei heidän kahdenkeskinen narratiivinsa ole ainakaan muiden silmissä muuksi muuttunut. Samalla tavalla elelevät keskenään suhteessa kuin ennen liittoakin. Taivas ei auennut.
Ainakin se että se on ainoa maailmaa koossa pitävä voima. Se että kumppanit sitoutuvat toisiinsa, vanhemmat sitoutuvat lapsiinsa, ystävät sitoutuvat ystävyyteen, ihmiset työpaikkoihinsa, maan kansalaiset omaan maahansa jne.
Jos kaikki vain juoksentelevat ympäriinsä halujensa mukaan niin maailma olisi aika kaoottinen paikka.
Juuri näin. Välillä tuntuu, että ihmiset eivät oikein mieti asioita kenenkään muun kuin itsensä kannalta. Ovat vielä niin nuoria?
Miksi parisuhteen asioita tarvis miettiä yhtään kenenkään muun kannalta, kuin niiden jotka tässä kyseisessä ihmissuhteessa on?
Koska meitä on muitakin ihmisiä täällä maapallolla. Ehkä minä olen katsellut tuon edellisen miestä ja huomannut ettei ole sormusta ja flirttaillut oikein olan takaa? En olisi tehnyt niin jos olisin nähnyt sormuksen.
Toivottavasti et tosissasi kysynyt, miksi lapset tarvitsevat sitoutumiskykyiset vanhemmat.
Nostaisin heti kytkintä jos ap ois se ketä tapailisin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ihana suhde sinulla, olette tosissanne, mutta avioliitto ahdistaa? Ei kuulosta tasapainoiselta nyt, itsereflektiota peliin.
Lainaatko sitä kohtaa jossa sanon että avioliitto ahdistaa?
"Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni,"
Noin.
Luin pelkästään aloitusviestin ja vastaan siltä kannalta. Mielestäni molemmilla on pointtinsa. Tuo seurustelu-sanaan/termiin takertuminen aloittajalta ehkä vähän häiritsee. Minä miellän että "seurustella" tarkoittaa samaa kuin "olla parisuhteessa" eli myös yhdessä asuva pariskunta seurustelee, mikäli ei ole naimisissa. Jos ovat naimisissa, termi on "olla naimisissa". Aloittaja taas käsittää seurustelun sellaisena ei-vakavana tapailuna. Itse käyttäisin ehkä termiä "tapailla" tuosta mitä aloittaja kuvaa seurusteluna. Eli termien erilaisuudesta ehkäpä kyse.
Siinä olen samaa mieltä, että yhteen ei kannata muuttaa nopeasti eikä heppoisin perustein. Tarkkaa aikaa oikealle yhteenmuuton ajoitukselle on vaikea antaa, mutta sitten, kun kumpikin oikeasti tuntee toisensa syvästi, myös huonot puolet, ja on elänyt toisen kanssa arkea edes jotenkin eikä vain pelkästään treffaillut ja tehnyt kivoja asioita. Kun tuntee toisen arkiset tavat niin ettei mitään suurempaa tule yhteen muutettaessa yllätyksenä. Ja alkuhuuma todellakin kannattaa olla ohitse kun saman katon alle mennään. Mutta tämä vain oma näkemykseni, ja jokainen pariskunta päättää näistä asioista itse. Eikä tietenkään parisuhteessa tarvitse koskaan muuttaa yhteen jos ei halua. Ei se ole mikään oletus. Jokainen tavallaan.
Mitä ne vaimopalvelut on? Jos sellaisia mainostaa, tulisi osata myös vastata mitä nämä sisältää, vai onko ne vain tyhjä lupaus jostakin? Koska termiä viljellään ahkeraan, kai joku osaa kertoa mitä näillä tarkoitetaan??