Lue keskustelun säännöt.
Miesystävä järkyttyi parisuhdefilosofiastani
17.05.2022 |
Ollaan seurusteltu puoli vuotta ja käytiin nyt viikonloppuna keskustelua siitä mitä molemmat odottavat suhteelta, tulevaisuudelta jne. Olemme hieman eri kartalla...
Mies itse olettaa, että seurustelu itsessään on merkki siitä että suhde on vakava. Hänen mielestään tämän enempää ei tarvitse sitoutua, mutta haluaisi muuttaa yhteen nyt kesän aikana. Itse taas olen vähän eri linjoilla.
Minulle seurustelu on ns. tarkasteluajanjakso, jolloin nautitaan tietty ensihuumasta, mutta myös pidetään ehdollisena että onko tämä nyt ihminen johon on hyvä sitoutua tosissaan.
Otan itse seurustelun aika kevyesti, pettäminen ei tietenkään koskaan tule kuuloonkaan, mutta jos toisesta paljastuu epämiellyttäviä puolia, suhde alkuhuuman laannuttua latistuu liian arkiseksi tms niin seurusteluvaiheessa on sopivaa nostaa niinsanotusti kytkintä matalalla kynnyksellä. Oletan, että seurustellessa ei aktiivisesti etsitä muita, mutta mikäli jotain parempaa kävelee eteen, on ok päättää suhde ja aloittaa uusi. En siis näe seurustelua vielä varsinaisena sitoutumisena, enemmänkin suhteen koeaikana. Seurusteluvaiheessa näen, että kumpikin hoitaa oman kotinsa ja taloutensa, ne pidetään erillään.
Sitten taas jos päätetään sitoutua oikeasti pariskunnaksi, niin sitten sitoudutaan kunnolla ja molemmat panostavat suhteeseen enemmän. Sitten vasta muutetaan yhteen ja aletaan elämään yhteistä elämää johon kuuluu mm naimisiinmeno ja sen jälkeen vasta ollaan siinä oletuksessa että yhdessä pysytään loppuun asti ja ongelmat pyritään ratkaisemaan sen sijaan että lähdetään kävelemään suhteesta.
Jos olen tyttöystävä, otan suhteen kevyesti, jos olen vaimo otan suhteen vakavasti. Mielestäni tämä on hyvä ja selkeä filosofia.
Mies on nyt kiukutellut tuon keskustelun jälkeen, koska oletti saavansa vaimoasteisen sitoutumisen antamalla itse minulle vain poikaystävä-asteisen sitoutumisen. Hän ei osaa sanoa mikä tuossa on niin väärin ja ahdistavaa. Hän ei halua että voin erota hänestä "liian kevyin perustein", mutta hän ei myöskään halua kenties koskaan sitoutua virallisesti enempää kuin se yhteenmuutto, johon hänellä taas tuntuu olevan hirveä kiire. Itsehän siis koen että seurustelun olisi hyvä kestää ainakin se 2-3 vuotta jotta selviää, onko alkuhuuman jälkeen mitään jäljellä.
(Lapsia ei ole tulossa, joten ei biologisia aikarajoja)
Kommentit (562)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ei pitäisikään, mutta jännää jos se ahdistaa tai sitä ei pysty mitenkään mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Joku syyhän siihen on ;)
Minulle syy on se, että avioliitto on itselleni instituutiona 100% yhdentekevä. En koe sitä omakseni, näen sen vanhanaikaisena ja keinotekoisena. Alunperinhän avioliitto tarkoitti naisen omistussuhteen muuttumista ja oman itsemääräämisoikeuden lopullista päättymistä (tosin harvoin sitä oli ennen liittoakaan).
En siis näe mitään syytä mennä naimisiin. Tämä on yllättävän kinkkinen pala purtavaksi niille, jotka ovat lapsesta asti nähneet avioliiton elämänkaareensa kuuluvaksi asiaksi. Ettei se parisuhdekaan oikein saa täyttymystään ilman nimiä paperissa.
Tämä on toki täysin ok. Jokaiselle jotakin.
Eihän avioliitto ole sinulle yhdentekevä, jos koet sen negatiivisena.
Mutta ymmärrän. Erilaisia olemme. Itse koen, että avioliitto antaa turvaa itselle ja miehelle olla ihmisiä: avoimia, aitoja, epätäydellisiä ja viallisia. Olisin hyvin saattanut monta kertaa nostaa kytkintä, mies samoin, jos olisi ollut vain avoliitto ;) Hienosti olemme kasvattaneet toisiamme vuosikymmenien saatossa ja kehittyneet paremmiksi ihmisiksi, mutta ei se aina helppoa ole ollut, terapiaakin saatu.
Näen avioliiton siis ennen kaikkea turvallisena raamina, jossa saamme kehittyä ihmisinä paremmiksi. Periksi ei saa helpolla antaa. Pitkämielisyys ja kärsivällisyys, toisen ja itsensäkin sietäminen: SE on rakkautta, niin itseä kuin toistakin kohtaan <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Kuka määrittelee sitoutumisen hyväksi arvoksi? Miksei saa vilkuilla muita ja olla sitoutumatta, jos se tuntuu itsestä hyvälle?
Kiinnostaa sekin, miten kahden ihmisen avioliitto vaikuttaa ympäröivään maailmaan mielestäsi. Lähipiirissäni on moni pari mennyt naimisiin, mutta ei heidän kahdenkeskinen narratiivinsa ole ainakaan muiden silmissä muuksi muuttunut. Samalla tavalla elelevät keskenään suhteessa kuin ennen liittoakin. Taivas ei auennut.
Ainakin se että se on ainoa maailmaa koossa pitävä voima. Se että kumppanit sitoutuvat toisiinsa, vanhemmat sitoutuvat lapsiinsa, ystävät sitoutuvat ystävyyteen, ihmiset työpaikkoihinsa, maan kansalaiset omaan maahansa jne.
Jos kaikki vain juoksentelevat ympäriinsä halujensa mukaan niin maailma olisi aika kaoottinen paikka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ei pitäisikään, mutta jännää jos se ahdistaa tai sitä ei pysty mitenkään mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Joku syyhän siihen on ;)
Minulle syy on se, että avioliitto on itselleni instituutiona 100% yhdentekevä. En koe sitä omakseni, näen sen vanhanaikaisena ja keinotekoisena. Alunperinhän avioliitto tarkoitti naisen omistussuhteen muuttumista ja oman itsemääräämisoikeuden lopullista päättymistä (tosin harvoin sitä oli ennen liittoakaan).
En siis näe mitään syytä mennä naimisiin. Tämä on yllättävän kinkkinen pala purtavaksi niille, jotka ovat lapsesta asti nähneet avioliiton elämänkaareensa kuuluvaksi asiaksi. Ettei se parisuhdekaan oikein saa täyttymystään ilman nimiä paperissa.
Tämä on toki täysin ok. Jokaiselle jotakin.
Eihän avioliitto ole sinulle yhdentekevä, jos koet sen negatiivisena.
Mutta ymmärrän. Erilaisia olemme. Itse koen, että avioliitto antaa turvaa itselle ja miehelle olla ihmisiä: avoimia, aitoja, epätäydellisiä ja viallisia. Olisin hyvin saattanut monta kertaa nostaa kytkintä, mies samoin, jos olisi ollut vain avoliitto ;) Hienosti olemme kasvattaneet toisiamme vuosikymmenien saatossa ja kehittyneet paremmiksi ihmisiksi, mutta ei se aina helppoa ole ollut, terapiaakin saatu.
Näen avioliiton siis ennen kaikkea turvallisena raamina, jossa saamme kehittyä ihmisinä paremmiksi. Periksi ei saa helpolla antaa. Pitkämielisyys ja kärsivällisyys, toisen ja itsensäkin sietäminen: SE on rakkautta, niin itseä kuin toistakin kohtaan <3
En koe negatiivisena kuten sanoin, vaan yhdentekevänä.
Ja tässä se meidän eromme juuri onkin. Olen mieheni kanssa suhteessa, jossa kummallakaan ei kymmeneen vuoteen ole ollut kertaakaan tarvetta nostaa kytkintä. Olemme kasvaneet ihmisinä yhdessä ja toisiamme tukien, vaikeuksia ei ole ollut.
Jotkut tarvitsevat juridisen sopimuksen kaitsemaan itseään ja puolisoaan, ja se heille suotakoon. Meille sellaista tarvetta ei ole herännyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Alapeukuilla todistatte individualistisen maailmankuvanne josta juuri puhuin, kannattaa ihan myöntää vaan ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ei pitäisikään, mutta jännää jos se ahdistaa tai sitä ei pysty mitenkään mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Joku syyhän siihen on ;)
Minulle syy on se, että avioliitto on itselleni instituutiona 100% yhdentekevä. En koe sitä omakseni, näen sen vanhanaikaisena ja keinotekoisena. Alunperinhän avioliitto tarkoitti naisen omistussuhteen muuttumista ja oman itsemääräämisoikeuden lopullista päättymistä (tosin harvoin sitä oli ennen liittoakaan).
En siis näe mitään syytä mennä naimisiin. Tämä on yllättävän kinkkinen pala purtavaksi niille, jotka ovat lapsesta asti nähneet avioliiton elämänkaareensa kuuluvaksi asiaksi. Ettei se parisuhdekaan oikein saa täyttymystään ilman nimiä paperissa.
Tämä on toki täysin ok. Jokaiselle jotakin.
Mikä tuossa siis on se syy miksi ei voi mennä naimsiin rakastamansa ihmisen kanssa? Pelko siitä mitä muut ajattelevat?
Miksi pitäisi mennä? Jos avioliittolain lukemisen jälkeen toteaa ettei tarvitse siitä mitään?
Mulla on yli 20 vuoden suhde, pian on asutttu yhdessäkin se 20 vuotta. Syy miksi emme ole naimisissa: kumpaakaan ei asia kiinnosta niin paljoa että alkaisi toimia sen eteen. Jos mies järkkää paperit kuntoon ja varaa ajan maistraattiin, niin menen hänen kanssaan naimisiin. Itse en näe tarpeelliseksi tuhlata siihen energiaa.
eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Sä et ehkä ymmärrä, että avioliitto instituutiona ei ole mulle millään lailla tärkeä. Joku aiemmin totesikin, että avioliitto ei ole synonyymi sitoutumiseen. Sitoutuminen perustuu kahteen ihmiseen ei siihen ollaanko naimisissa vai ei. Mä olen erittäin sitoutunut lasteni isään ja toisinpäin. Se miksi mua aiemmin on ahdistanut naimisiinmeno tai kihlaus on juuri ulkoiset odotukset ja olen nähnyt vaimon roolin jopa hieman alisteisena miehelle (johtuen omista lapsuuden kokemuksista). Koen olevani enemmän itseni ja vapaa odotuksista ilman kihlauksia ja avioliittoja.
Kiitos kun jaoit syysi! :) Eli pelon siitä että avioliitto muuttaisi teidän suhteenne ikäväksi. Meillä tätä pelkoa ei ollut, koska olemme yhdessä rakkaudesta, emmekä kuvittele että mikään ulkoinen asia pystyisi sitä muuttamaan.
Lue tarkemmin. Pelkäsin aikanaan, että avioliitossa vaimona joudun alisteiseen asemaan miehen ja ulkopuolisten odotusten takia. Nyt onneksi löysin miehen, joka antaa itselleni tilaa eikä myöskään halua naimisiin ja toisaalta me voimme myös erota ilman, että siitä täytyy mihinkään ilmoitella. Minä en ole suhteessa rahan, talon, sukunimen, auton tai yhteisten ystävien takia vaan siksi, että haluan toisen kanssa jakaa elämää. Voi olla, että jossain vaiheessa menemme naimisiin lainsäädännön vinkkeleistä johtuen (tai sitten emme).
Tämän ei pitäisi olla millään lailla sinulta pois. Sinä saat olla onnellinen avioliitossa rakkaan miehesi kanssa. Älä kuitenkaan tuomitse muiden suhteita tai tee niistä arvioita naimissaolon perusteella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Kuka määrittelee sitoutumisen hyväksi arvoksi? Miksei saa vilkuilla muita ja olla sitoutumatta, jos se tuntuu itsestä hyvälle?
Kiinnostaa sekin, miten kahden ihmisen avioliitto vaikuttaa ympäröivään maailmaan mielestäsi. Lähipiirissäni on moni pari mennyt naimisiin, mutta ei heidän kahdenkeskinen narratiivinsa ole ainakaan muiden silmissä muuksi muuttunut. Samalla tavalla elelevät keskenään suhteessa kuin ennen liittoakin. Taivas ei auennut.
Ainakin se että se on ainoa maailmaa koossa pitävä voima. Se että kumppanit sitoutuvat toisiinsa, vanhemmat sitoutuvat lapsiinsa, ystävät sitoutuvat ystävyyteen, ihmiset työpaikkoihinsa, maan kansalaiset omaan maahansa jne.
Jos kaikki vain juoksentelevat ympäriinsä halujensa mukaan niin maailma olisi aika kaoottinen paikka.
Nyt puhuttiin siis tietenkin kahden aikuisen sitoutumisesta parisuhteeseen. Ei äidin sitoutumisesta lapseen tai Eskon sitoutumisesta työpaikkaansa.
Miten sitoutunut parisuhde pitää maailmaa kasassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi miehelle selvisi tässä vaiheessa miten ap aattelee suhteesta...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Kuka määrittelee sitoutumisen hyväksi arvoksi? Miksei saa vilkuilla muita ja olla sitoutumatta, jos se tuntuu itsestä hyvälle?
Kiinnostaa sekin, miten kahden ihmisen avioliitto vaikuttaa ympäröivään maailmaan mielestäsi. Lähipiirissäni on moni pari mennyt naimisiin, mutta ei heidän kahdenkeskinen narratiivinsa ole ainakaan muiden silmissä muuksi muuttunut. Samalla tavalla elelevät keskenään suhteessa kuin ennen liittoakin. Taivas ei auennut.
Minä määrittelen :D Ja sä saat määritellä moraalittomuuden hyväksi arvoksi, josta mä sit taas urputan.
Hedonismi, maailman vanhin paras arvo joka taas nostaa päätään. Mut älä ihmettele jos et löydä rauhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä näen että on seurustelua ja seurustelua, ehkä toista näistä voisi nimittää vaikka tapailuksi. Tapailu on kevyttä yhdessäoloa, johon ei liity vahvoja sitoumuksia, vaan toiseen tutustumista ja hauskanpitoa. Seurustelun näen vakavampana sitoumuksena, joka ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti yhteenmuuttoa. Pariskunta voi elää vuosia erillään ja olla silti sitoutuneessa suhteessa.
Puoli vuotta on lyhyt aika yhteenmuuttoa ajatellen, mutta se alkaa kuitenkin olla sellainen ajanjakso, jonka jälkeen mielestäni on ihan asiallista miettiä sitä, millainen suhde on ja millaisena näkee sen tulevaisuuden. Siinä mielessä ihan hyvä, että ap on käynyt keskustelua miehen kanssa. Itse olen aina puolen vuoden jälkeen jo aika selvillä siitä, haluanko sitoutua ihmiseen syvemmän seurustelun merkeissä vai en. Ja kyllä näen, että on toista kohtaan aika ikävää suhtautua suhteeseen niin, että on valmis lähtemään kävelemään, jos joku "sopivampi" tulee kohdalle. Kuinka tätä sopivuutta voi edes määritellä, kun eihän sitä uutta ihmistä tunne kuin aivan pintapuolisesti, ja ihan samat kysymykset alkuhuumasta nousee nopeasti esille. On tavallista, että ihmiset ihastuvat myös parisuhteessa ollessaan toisiin ihmisiin, ja siinä ihastuksen tunteessa toinen alkaa helposti vaikuttaa sopivammalta kuin pitkäaikaisempi kumppani, jonka kanssa alkuhuuma on jo laimentunut. Mutta pidemmällä jänteellä on aika harkitsematonta jättää tällainen kumppani, lähteä uuden kelkkaan ja huomata puolen vuoden päästä, että alkuhuuma on taas väljähtänyt eikä se suhde ole sen ruusuisempi kuin edellinenkään.
Jos haluaa pitkän suhteen, pitää hyväksyä se, että alkuhuuman kaltaista tunnetta ei kovin moni kykene ylläpitämään vuosia tai vuosikymmeniä. Sen sijaan voi kyllä saada syvää kiintymystä ja rakkautta, mutta sitä ei ehdi kehittyä jos lähtee aina etsimää "sopivampaa" kumppania kun pahin hormonimylläkkä vähän laimenee.
Aika lailla samoja ajatuksia itsellänikin. Sen sijaan kestän ajatuksen ja keskustelun ja vielä käytännönkin tasolla sen että kumppani voi aina lähteä, ja lähteekin, ja jopa toivin että lähtee paremman perään. Se että tuon joku sanoo ääneen, eikä kohtele asiaa tabuna, on minulle ihan fine, eikä nostata järkytyksen tunteita.
Mielestäni kyseessä ei ole "ikävä suhtutuminen" vaan tosiasia, jota on ihan turha kiertää.
Totta kai kumppani voi aina lähteä, ei parisuhde ole mikään vankila. Mutta ihmettelen sitä, miten se paremmus määritellään ilman, että on ensin tutustunut samalla tavalla pitkäjänteisesti tähän uuteen kumppaniin. Totta kai jos se oma kumppani herättää yleisestikin tyytymättömyyttä, niin parempia ehdokkaita on varmasti helppo löytää ja silloin on varmaan aiheellista miettiä eroa ilmankin muita kumppaniehdokkaita.
Sen sijaan jos on hyvässä ja vakaassa parisuhteessa, joka ei vain enää herätä samanlaista hormonimyrskyä, niin voi mennä pahasti hakoteille, jos lähtee vain ihastumisen tunteessa etsimään suhdetta, jossa olisi ikäänkuin aina se alkuhuuman tunne läsnä. Tosi monethan näin tekee, mutta kyseenalaistan sen, että tämä on kovin toimiva lähtökohta pitkäaikaiselle ja sitoutuneelle suhteelle. Ap:n ajatus siitä, että jos joku parempi "kävelee vastaan" on ok lopettaa suhde siihen, kuulostaa minusta todella kevyeltä suhtautumiselta parisuhteeseen enkä ole tällaista näkemystä kuullut esimerkiksi omassa ystäväpiirissäni. Perustaltaan tämä varmaan liittyy käytettyihin termeihin. Itse näen, että tapailuvaiheessa tuollainen ajatus on ihan ok ja varmaan ihan yleinenkin, kun ei se tapailu välttämättä edes tarkoita sitä että kumpikaan haluaisi vakavampaa suhdetta. Seurustelun miellän itse kuitenkin jo lähtökohtaisesti hieman sitoutuneemmaksi suhteeksi, vaikkei siinäkään tietenkään automaattisesti tarvitse olla mukana oletusta siitä, että ollaan vaikka loppuikä yhdessä tms. Itselleni tuntuu myös vieraalta ajatus siitä, että vasta naimisiinmeno tai yhteenmuutto olisi piste, jossa suhde muuttuu sitoutuneeksi.
Kiinnostaisi tietää, miten ap itse määrittelee tämän "paremmuuden" tai dilemman siitä, että rakkaussuhteilla on tapana jossain kohtaa muuttua arkisemmiksi, mitä ikinä se nyt kenellekin tarkoittaakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Voi Herranjestas. Kyllä meidän "yhteisö" on varmasti tajunnut että ollaan sitouduttu toisiimme, vaikkei naimisissa ollakaan. Sitä en tiedä miksi se yhteiskunnalle olisi tärkeää, siis meidän avioliitto? Ihan rehellisiä, työssäkäyviä ihmisiä tässä ollaan ilman avioliittoakin. Ja että lapsellista? No, me olemme 50v ja 52v.
Se 12v suhde
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa jollain tapaa oudolta, että odottais pari kolme vuotta ennen yhteenmuuttoa, jos ainut syy sille on että haluaa tutustua sitä ennen toiseen paremmin. Yhteiselon sujuvuus selviää asumalla yhdessä ja tälleen muutenkin näkee ehkä syvemmin kumppaninsa. Ja myös tuo, että parisuhteen lopettamisessa on pienempi kynnys jos tulee vaikka ongelmia tai uus vastaan, kertoo kyllä tietynlaisesta välinpitämättömyydestä seurustelukumppania kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Ei pitäisikään, mutta jännää jos se ahdistaa tai sitä ei pysty mitenkään mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Joku syyhän siihen on ;)
Minulle syy on se, että avioliitto on itselleni instituutiona 100% yhdentekevä. En koe sitä omakseni, näen sen vanhanaikaisena ja keinotekoisena. Alunperinhän avioliitto tarkoitti naisen omistussuhteen muuttumista ja oman itsemääräämisoikeuden lopullista päättymistä (tosin harvoin sitä oli ennen liittoakaan).
En siis näe mitään syytä mennä naimisiin. Tämä on yllättävän kinkkinen pala purtavaksi niille, jotka ovat lapsesta asti nähneet avioliiton elämänkaareensa kuuluvaksi asiaksi. Ettei se parisuhdekaan oikein saa täyttymystään ilman nimiä paperissa.
Tämä on toki täysin ok. Jokaiselle jotakin.
Eihän avioliitto ole sinulle yhdentekevä, jos koet sen negatiivisena.
Mutta ymmärrän. Erilaisia olemme. Itse koen, että avioliitto antaa turvaa itselle ja miehelle olla ihmisiä: avoimia, aitoja, epätäydellisiä ja viallisia. Olisin hyvin saattanut monta kertaa nostaa kytkintä, mies samoin, jos olisi ollut vain avoliitto ;) Hienosti olemme kasvattaneet toisiamme vuosikymmenien saatossa ja kehittyneet paremmiksi ihmisiksi, mutta ei se aina helppoa ole ollut, terapiaakin saatu.
Näen avioliiton siis ennen kaikkea turvallisena raamina, jossa saamme kehittyä ihmisinä paremmiksi. Periksi ei saa helpolla antaa. Pitkämielisyys ja kärsivällisyys, toisen ja itsensäkin sietäminen: SE on rakkautta, niin itseä kuin toistakin kohtaan <3
No me ollaan avoliitossa eikä olla tarvittu terapiaa :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Kuka määrittelee sitoutumisen hyväksi arvoksi? Miksei saa vilkuilla muita ja olla sitoutumatta, jos se tuntuu itsestä hyvälle?
Kiinnostaa sekin, miten kahden ihmisen avioliitto vaikuttaa ympäröivään maailmaan mielestäsi. Lähipiirissäni on moni pari mennyt naimisiin, mutta ei heidän kahdenkeskinen narratiivinsa ole ainakaan muiden silmissä muuksi muuttunut. Samalla tavalla elelevät keskenään suhteessa kuin ennen liittoakin. Taivas ei auennut.
Minä määrittelen :D Ja sä saat määritellä moraalittomuuden hyväksi arvoksi, josta mä sit taas urputan.
Hedonismi, maailman vanhin paras arvo joka taas nostaa päätään. Mut älä ihmettele jos et löydä rauhaa.
Okei, olet uskovainen. Elämänarvomme tosiaan ovat hyvin erilaiset, elleivät jopa päinvastaiset.
En ole etsimässä rauhaa. Olen onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Kuka määrittelee sitoutumisen hyväksi arvoksi? Miksei saa vilkuilla muita ja olla sitoutumatta, jos se tuntuu itsestä hyvälle?
Kiinnostaa sekin, miten kahden ihmisen avioliitto vaikuttaa ympäröivään maailmaan mielestäsi. Lähipiirissäni on moni pari mennyt naimisiin, mutta ei heidän kahdenkeskinen narratiivinsa ole ainakaan muiden silmissä muuksi muuttunut. Samalla tavalla elelevät keskenään suhteessa kuin ennen liittoakin. Taivas ei auennut.
Ainakin se että se on ainoa maailmaa koossa pitävä voima. Se että kumppanit sitoutuvat toisiinsa, vanhemmat sitoutuvat lapsiinsa, ystävät sitoutuvat ystävyyteen, ihmiset työpaikkoihinsa, maan kansalaiset omaan maahansa jne.
Jos kaikki vain juoksentelevat ympäriinsä halujensa mukaan niin maailma olisi aika kaoottinen paikka.
Juuri näin. Välillä tuntuu, että ihmiset eivät oikein mieti asioita kenenkään muun kuin itsensä kannalta. Ovat vielä niin nuoria?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Tietenkään en meinaa. Mutta ajatusmaailma on kieroutunut niin, että osa ihmistä ei edes osaa pitää sitoutumista hyvänä arvona. Siksi ei pystytä olemaan onnellisia yhden ihmisen kanssa, vaan vilkuilu on hyvä juttu. Onneksi kaikki eivät ole näin vinoon kasvaneita, monet vielä osaavat sitoutua.
Nimenomaan tuo ajattelutapasi "riittää että me kaksi sykerrymme pesäämme keskenämme" on joka lopulta rapauttaa. Kyse on viestistä mikä annetaan yhteisölle. Olet osa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ja tekosi ja tekemättä jättämisesi vaikuttaa siihen, ymmärsit sitä tai et. Rehtiä on uskaltaa mennä naimisiin, vähän raukkamaista ja lapsellista jatkaa sitä omaa kahdenkeskistä narratiiviaan.
Kuka määrittelee sitoutumisen hyväksi arvoksi? Miksei saa vilkuilla muita ja olla sitoutumatta, jos se tuntuu itsestä hyvälle?
Kiinnostaa sekin, miten kahden ihmisen avioliitto vaikuttaa ympäröivään maailmaan mielestäsi. Lähipiirissäni on moni pari mennyt naimisiin, mutta ei heidän kahdenkeskinen narratiivinsa ole ainakaan muiden silmissä muuksi muuttunut. Samalla tavalla elelevät keskenään suhteessa kuin ennen liittoakin. Taivas ei auennut.
Tietysti noin saa tehdä, mutta silloin kannattaa kyllä tehdä tämä myös selväksi sille tapailukumppanille, ettei tule pettymyksiä ja hän voi itse päättää, haluaako olla tällaisessa "kevytsuhteessa" vai etsiä sitoutuneemman kumppanin. Monille on kuitenkin tärkeää saada sitoutunut parisuhde, jossa lähtökohtana on se, ettei toinen vilkuile muita paremman kumppanin toivossa.
Seurustelun olisi hyvä kestää 2-3 vuotta ja seurustelu on tarkasteluajanjakso, jolloin nautitaan tietty ensihuumasta, mutta myös pidetään ehdollisena että onko tämä nyt ihminen johon on hyvä sitoutua tosissaan? Kuulostaa nyt aika pitkälle tarkasteluajanjaksolle kyllä, kyllä itseäkin tuollainen filosofia korpeaisi.
Vierailija kirjoitti:
Suhdesoppakauha kirjoitti:
Onpa ehdotonta ja mustavalkoista määrittelyä..
Ymmärrän toki, että monille ihmisille on luontaista laittaa asiat tiukasti tiettyihin lokeroihin, jotta asiat hahmottaa päässään paremmin, mutta totaalisen kaavoihin kangistunut ajattelutapa ei tuo eri tavalla ajattelevia ihmisiä ainakaan yhtään lähemmäs toisiaan. Yhteiselämän mutkattomasta sujumisesta puhumattakaan.
En tarkoita, että yhdenlainen suhde olisi toista yhtään sen parempi tai huonompi, vaan että ihmisten pitäisi uskaltaa kohdata toisen erilaiset mielipiteet ja käsitykset ymmärryksellä ja mielenkiinnolla, arvostelun ja ehdottomuuden sijaan.
Minulle itselleni oma parisuhteeni tarkoittaa kahden (täysjärkisen) aikuisen jaettua yhteiselämää, jonka ehdot/pelisäännöt on sovittu yhteisymmärryksessä. Olemme kumpikin sitoutuneita rakastamaan, tukemaan ja ymmärtämään toinen toisiamme, niin elämän ylä- kuin alamäissäkin. Emme ole naimisissa, sillä emme juuri nyt tarvitse juridista vahvistusta suhteellemme (sitähän avioliitto on). Avioliitto itsessään ei minusta määritä suhteen laatua tai sen kestävyyspohjaa millään tasolla, vaikka se tuokin suhteeseen vakavamman vivahteen ollessaan juridisesti pätevä sopimus.
Kumpikin on tässä suhteessa omasta vapaasta tahdostaan. Kumpikin tietää mitä itse haluaa, mitä toinen haluaa, ja kummankin täytyy voida luottaa siihen, että jos näkymykset suhteesta muuttuvat, ajatukset otetaan puheeksi suoraan.
Omassa parisuhteessani molemmat osapuolet tietävät, ettei kumppani säily muuttumattomana läpi vuosien. Jokainen meistä muuttuu ajan kuluessa ainakin jollakin tasolla, kiinnostuu uusista asioista, jne., joten suhteessa on oltava tilaa ja aikaa sekä omalle että toisen kasvulle. Ja tämä pitää oikeasti ymmärtää ja hyväksyä. Olisi hyvin naiivia olettaa, että asiat säilyisivät ikuisesti sellaisena kuin ne ovat nyt.
Ajattelen hyvin pitkälle samoin. En ole koskaan ajatellut meneväni naimisiin, vaikka pitkässä suhteessa olenkin. Tunsin kuitenkin pariskunnan, joka oli ollut vuosikymmmeniä avoliitossa ja lapsiakin heillä. Toinen loukkaantui onnettomuudessa vakavasti ja leikkauskierteen myötä alkoi näyttää siltä, että hän ei vältämättä selviä. Menivät sairaalassa naimisiin. Mahdollisessa kuolemantapauksessa avopuolison on huomattavasti vaikeampi hoidella hautajaisiin ja asuntoon liittyviä asioista kuin aviopuolison. Ei mitenkään romanttinen syy, mutta järkevä. Laittoi itsenikin miettimään asiaa uudemman kerran.
Tätä olen itsekin miettinyt varsinkin kun olemme jo 50+ ikäisiäkin. Samoin joku kommentoi näitä taloudellisia seikkoja perintöön ja testamenttiin liittyen. Saattaa olla että siis vielä mennäänkin naimisiin, mutta järkisyistä. Kyllä me olemme jo toisillemme näyttäneet, että loppuelämän rakkaudesta ja kumppanuudesta on kyse.
Se 12v suhde
Ap ei kannata tuhlata toisten ihmisten aikaa kun aika on arvokasta. Sitä se miettii mies siell et haluaa viettää elämänsä sun kanssa ja sä oot vain et no kahtoo nyt jos ei parempaa tule vastaan tässä.
Kuulostaa kylmältä että seurtelet ja jos parempi tulisi vastaan jättäisit miehesi ja lähdet sen matkaan. Tätä tekee molemmat miehet että naiset ja noin rikotaan ihmisiä henkisesti kun ei kelpaa se jonka kanssa seurustelet vaan etsit parempaa kumppania koko ajan ja nykyineb on vain turvaverkkona.
Yllättävää jos haluisi mies jäädä vielä miettien että joa et ole vakavissasi etkä rakastunut. Vai onko näin ettet osaa tuntea rakkautta vaan loogisesti ajattelet parisuhteen?