Lue keskustelun säännöt.
Miesystävä järkyttyi parisuhdefilosofiastani
17.05.2022 |
Ollaan seurusteltu puoli vuotta ja käytiin nyt viikonloppuna keskustelua siitä mitä molemmat odottavat suhteelta, tulevaisuudelta jne. Olemme hieman eri kartalla...
Mies itse olettaa, että seurustelu itsessään on merkki siitä että suhde on vakava. Hänen mielestään tämän enempää ei tarvitse sitoutua, mutta haluaisi muuttaa yhteen nyt kesän aikana. Itse taas olen vähän eri linjoilla.
Minulle seurustelu on ns. tarkasteluajanjakso, jolloin nautitaan tietty ensihuumasta, mutta myös pidetään ehdollisena että onko tämä nyt ihminen johon on hyvä sitoutua tosissaan.
Otan itse seurustelun aika kevyesti, pettäminen ei tietenkään koskaan tule kuuloonkaan, mutta jos toisesta paljastuu epämiellyttäviä puolia, suhde alkuhuuman laannuttua latistuu liian arkiseksi tms niin seurusteluvaiheessa on sopivaa nostaa niinsanotusti kytkintä matalalla kynnyksellä. Oletan, että seurustellessa ei aktiivisesti etsitä muita, mutta mikäli jotain parempaa kävelee eteen, on ok päättää suhde ja aloittaa uusi. En siis näe seurustelua vielä varsinaisena sitoutumisena, enemmänkin suhteen koeaikana. Seurusteluvaiheessa näen, että kumpikin hoitaa oman kotinsa ja taloutensa, ne pidetään erillään.
Sitten taas jos päätetään sitoutua oikeasti pariskunnaksi, niin sitten sitoudutaan kunnolla ja molemmat panostavat suhteeseen enemmän. Sitten vasta muutetaan yhteen ja aletaan elämään yhteistä elämää johon kuuluu mm naimisiinmeno ja sen jälkeen vasta ollaan siinä oletuksessa että yhdessä pysytään loppuun asti ja ongelmat pyritään ratkaisemaan sen sijaan että lähdetään kävelemään suhteesta.
Jos olen tyttöystävä, otan suhteen kevyesti, jos olen vaimo otan suhteen vakavasti. Mielestäni tämä on hyvä ja selkeä filosofia.
Mies on nyt kiukutellut tuon keskustelun jälkeen, koska oletti saavansa vaimoasteisen sitoutumisen antamalla itse minulle vain poikaystävä-asteisen sitoutumisen. Hän ei osaa sanoa mikä tuossa on niin väärin ja ahdistavaa. Hän ei halua että voin erota hänestä "liian kevyin perustein", mutta hän ei myöskään halua kenties koskaan sitoutua virallisesti enempää kuin se yhteenmuutto, johon hänellä taas tuntuu olevan hirveä kiire. Itsehän siis koen että seurustelun olisi hyvä kestää ainakin se 2-3 vuotta jotta selviää, onko alkuhuuman jälkeen mitään jäljellä.
(Lapsia ei ole tulossa, joten ei biologisia aikarajoja)
Kommentit (562)
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli ap:lla on siis 2 moodia: seurustelu (joka muille on enemmänkin tapailua) tai avoliitto (=ap:lle avioliitto).
Seurustelu: pitää kestää 2-3 vuotta, saa etsiä parempaa, ei yhteenmuuttoa, kevyttä
Avoliitto: tarkoittaa ap:lle samaa kuin avioliitto vakavuusasteeltaan. Tällöin vasta viitsii selvittää parisuhteessa eteen tulevat haasteet, eikä etsi muita.
Ja mietit että miksi mies on järkyttynyt... Olisin minäkin, jos mieheni olisi parisuhteessa ollessamme laukonut tuollaista
Lainaatko tähän kohdan missä ap sanoo että tällöin hän vasta viitsii selvittää haasteet, tai että hän nyt etsii muita?
No mitäpä jos luet vaikka aloitustekstin ihan ajatuksella läpi. Sieltähän ne löytyy...
Lainaahan kohta missä näin sanotaan, pitäisi olla helppo tehtävä jos niin kerran on kirjoitettu ;)
En ole palvelijasi. Koen, että riittää kun kerroin sinulle mistä kaipaamasi tiedot löytyvät. On oma asiasi luetko aloituksen vai et.
Et vain pysty lainaamaan sellaista mikä on ainoastaan kuohahtaneissa tunteissasi ja mielikuvituksessasi ;) Tämän toki kaikki ymmärtää.
Minä näen että on seurustelua ja seurustelua, ehkä toista näistä voisi nimittää vaikka tapailuksi. Tapailu on kevyttä yhdessäoloa, johon ei liity vahvoja sitoumuksia, vaan toiseen tutustumista ja hauskanpitoa. Seurustelun näen vakavampana sitoumuksena, joka ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti yhteenmuuttoa. Pariskunta voi elää vuosia erillään ja olla silti sitoutuneessa suhteessa.
Puoli vuotta on lyhyt aika yhteenmuuttoa ajatellen, mutta se alkaa kuitenkin olla sellainen ajanjakso, jonka jälkeen mielestäni on ihan asiallista miettiä sitä, millainen suhde on ja millaisena näkee sen tulevaisuuden. Siinä mielessä ihan hyvä, että ap on käynyt keskustelua miehen kanssa. Itse olen aina puolen vuoden jälkeen jo aika selvillä siitä, haluanko sitoutua ihmiseen syvemmän seurustelun merkeissä vai en. Ja kyllä näen, että on toista kohtaan aika ikävää suhtautua suhteeseen niin, että on valmis lähtemään kävelemään, jos joku "sopivampi" tulee kohdalle. Kuinka tätä sopivuutta voi edes määritellä, kun eihän sitä uutta ihmistä tunne kuin aivan pintapuolisesti, ja ihan samat kysymykset alkuhuumasta nousee nopeasti esille. On tavallista, että ihmiset ihastuvat myös parisuhteessa ollessaan toisiin ihmisiin, ja siinä ihastuksen tunteessa toinen alkaa helposti vaikuttaa sopivammalta kuin pitkäaikaisempi kumppani, jonka kanssa alkuhuuma on jo laimentunut. Mutta pidemmällä jänteellä on aika harkitsematonta jättää tällainen kumppani, lähteä uuden kelkkaan ja huomata puolen vuoden päästä, että alkuhuuma on taas väljähtänyt eikä se suhde ole sen ruusuisempi kuin edellinenkään.
Jos haluaa pitkän suhteen, pitää hyväksyä se, että alkuhuuman kaltaista tunnetta ei kovin moni kykene ylläpitämään vuosia tai vuosikymmeniä. Sen sijaan voi kyllä saada syvää kiintymystä ja rakkautta, mutta sitä ei ehdi kehittyä jos lähtee aina etsimää "sopivampaa" kumppania kun pahin hormonimylläkkä vähän laimenee.
Vierailija kirjoitti:
Ihan hyvää pohdintaa. Ja sinulla mielenkiintoisia ajatuksia. Arvostan.
Itse sanoisin, että raja menee yhteen muuttamisessa. Joka tapauksessa se on fakta, että toista ei aidosti opi tuntemaan ennen kuin on muuttanut yhteen. Joten kannattaa muuttaa mahdollisimman nopeasti yhteen. Voit olla toisen kanssa vaikka 5 vuotta yhdessä mutta pimeimmät salaisuudet paljastuvat vasta yhteen muuttamisen jälkeen.
En pidä tuosta ajatuksestasi, että "jos vastaan kävelee jotakin parempaa". Jos oma ty sanoisi noin, tulkitsisin sen niin että hän ei ole luotettava ja siksi minulla ei ole mitään syytä itsekään sitoutua häneen. Parempi vain panna ympäriinsä sitoutumatta.
No nämä on näitä tulkintakysymyksiä. Jos miesystäväni ei olisi halunnut mennä kanssani naimisiin, niin olisin tulkinnut sen niin että hän katselee jos löytyisi vielä jotain parempaa. Onneksi halusi ja kosikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, vaikutat aika nuorelta, osunko oikeaan?
Elämässä ei ole takeita mistään. Naimisiin meno ei estä puolisoasi vaihtamasta sinua toiseen, kun parempi kävelee vastaan. Toisaalta joku pari voi olla hyvinkin sitoutunut toisiinsa, vaikka asuvat syystä tai toisesta erillään. Ei ole mitään oikeaa tapaa tai mallia.
Tämä on ihan totta. Ei ole takeita. Se mikä toiselle on oikea tapa, ei välttämättä ole sitä toiselle, kuten aloituksestakin jo huomaa.
Eli ap haluaa kevyestä deittailusuhteesta (joka kestää monta vuotta ) suoraan naimisiin, ilman että asuvat päivääkään yhdessä ennen hääpäivää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, eli on vääryys jos suomalainen nainen elää miehen rahoilla, ja vääryys jos elää omilla rahoillaan. Aasialainen nainen saa maata reva leviänä sinun rahoillasi, se on oikein.
Ei järjen hiventä, kuten sanoin.
Ei. Ollaan nyt rehellisiä! Mä en ole koskaan sanonut, että on vääryys, jos nainen arvostaa mun työn tuloksia ja nauttii niistä. On vääryys, jos nainen hankkiutuu naimisiin ja päättää lähteä "ilman kriisiä", koska se on totta, että nainen voi koska tahansa näin tehdä, ja se on totta, että mulla ei ole mitään sellaista annettavaa, mitä jollakin toisella ei olis.
Kyse on siis lojaliteetista.
Arvot, periaatteet, filosofiat. Paketti kasassa. Valmiiksi mietittynä. Nainen kun tosta ovesta lähtee "ilman kriisiä", oon jo valmis siihen. Koska te naiset teette just niin, ja te hyppäätte uuteen, ja teillä ei ole sitä ulottuvuutta, mikä miehillä on. Teillä ei ole älykkyyttä tarpeeksi käydä niitä itsetutkiskelevia keskusteluja ittenne kanssa. Te haluatte hääkuvaston kuvia, postauksia nettiin.
On ainoastaan minun vuoroni. Harmittaako se, kun tiedän teidän perimmäisen luonteen? V...taako se?
Red Pill Uncle
Älähän nyt paappo unohda mitä itse olet kirjoittanut. Sinä nimenomaisesti vikisit miten on väärin kun mies ottaa lainaa ja makselee sitä sitten koko ikänsä takaisin. Koska nainen elää miehen varoilla.
Mistä olet saanut päähäsi että naiset lähtevät suhteista ilman syytä ja kriiseittä? Lähtevät kyllä, mikäli sinkkuna on parempi kuin siinä suhteessa. Ja usein näin on. Kriisien kokeminen on sitten jokaisen henkilökohtainen ominaisuus. Joskus ero tuo mukanaan helpotuksen.
Vierailija kirjoitti:
Hauska tää ap, ei "hyväksy" pettämistä, mutta jos komeampi mies tulee sanomaan kaupassa moi, niin nykyisen miehen voi hyvillä mielin jättää kuin nallin kalliolle.
Tulet vanhenemaan katkerana ja yksin. Hommaa se kissa jo samalla.
LAinaatko vielä kohdan jossa ap kirjoitti noin? Vai olisiko kyseessä oma mielikuvituksesi joka lähti lentoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No huh. Useimmille seurustelu on jo vakavampaa. Jos miesystäväni olisi ilmoittanut puolen vuoden tapailun jälkeen kun sovittiin seurustelevamme että joo, ei hän vieläkään ole varma ja saattaa vaihtaa heti jos parempaa tulee eteen, olisin suuttunut ja parisuhde olisi ollut siinä. Toki terveessä suhteessa kyllä tiedostetaan että mitä vaan voi käydä ja että me olemme molemmat suhteessa omasta vapaasta halustamme.
Jos mieheni olisi sanonut yhteenmuuttaessamme että ei ole varma haluaako naimisiin, en olisi kyllä muuttanut yhteenkään. Jos yhteenmuuttaessa ei tuollaisesta vielä ole varma, on syytä vielä jatkaa seurustelua ja tutustumista.
Se on kuule ihan mitä yhdessä sovitaan. Kaikki ei mene naimisiin ollenkaan. Kyse on siitä, miten YHDESSÄ näistä keskustellaan ja YMMÄRRETÄÄNKÖ sitä toista. Nyt ap sanelee hänen vaatimuksiaan ymmärtämättä miehen näkökulmaa, vaikka moni täälläkin pitää miehen näkemyksiä ja tuntemuksia oikeutettuna. Eikö sen pitäisi avata ap:n silmiä edes hitusen? Eikö tule mieleen arvioida asioita vähän laajemmasta perspektiivistä? Ei. Minäminä ja mun perse.
Ohis
Niinpä, kaikki ei mene, ap haluaa mennä naimisiin kun muuttaa yhteen. Nyt mies sanelee vaatimuksiaan ymmärtämättä ap:n näkökulmaa, eikö sen pitäisi avata silmiä edes hitusen? Eikö tule mieleen arvioida asioita vähän laajemmasta perspektiivistä? Ei. Minäminä ja mun perse.
Ohis
Missään ei ole sanottu, että mies vaatii mitään. Miehen näkemys on eri kuin ap:n, mutta eihän mies ole mitään ultimatumeita tässä asettanut. Totta kai miehellä saa olla omat mielipiteensä. Sen nyt pitäisi olla selvää.
Älä ole nyt tyhmä.
Eipä ole nainenkaan vaatinut, joten älä viitsi olla noin tyhmä.
Vaatiihan se sitä naimisiinmenoa.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti mies löytää paremman. Totta kai täällä nyt siskoja kompataan, se on selvä. Mut annas olla, jos mies puhuis noin ku ap: "koeajalla" "poikaystävänä otan suhteen kevyesti, aviomiehenä otan suhteen vakavasti"
Älä yleistä. Olen nainen enkä ymmärrä ap:n "filosofiaa". Siihen ei sisältynyt ollenkaan sellaista pikkuasiaa kuin rakastuminen tai rakastaminen.
Ei rakastuminen riitä siihen että kannattaa sitoutua yhtään keneenkään pitkäksi aikaa. Pitää ajatella myös järkevästi näitä asioita jos haluaa pitkän suhteen saati loppuelämän. Ihminen voi rakastua ja rakastaa vaikka kuinka vahingollista ihmistä,johon ei todellakaan kannata sitoutua kun oppii paremmin tuntemaan.
Ei mutta rakastuminen on ainoa järkevä syy sitoutua kehenkään. Mikään järkeily tai yhteiset suunnitelmat eivät ole syy sitoutumiseen. Vain rakkaus on. Jos rakkaus puuttuu niin puuttuu kaikki.
Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö sitoutuminen käytänössä onnistuisi parhaiten kun jaetaan yhteiset tavoittteet ja päämäärät. Mutta silloinkin se asia alkaa rakkaudesta ja vasta sitten jatkuu suunnitelmissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n "filosofia" kiteytettynä:
"Katselen muita miehiä niin kauan kunnes suostut kanssani naimisiin. Jos löytyy joku hyvä mies ja suostuu naimisiin, sinä saat lähtöpassit".
Vierailija kirjoitti:
Me deittailtiin miehen kanssa puolisen vuotta, ja se oli mulle itsestäänselvyys, että silloin ei olla vielä vakavasti sitouduttu. Mä olin kyllä korviani myöten rakastunut, mutta pidin mölyt mahassani kun mies selvästi halusi ensin katsella.
Noin 6kk jälkeen mies sanoi, että hän haluaisi alkaa seurustelemaan vakavasti ja että hän on rakastunut. Siitä se sitoutunut parisuhde meillä lähti. Naimisiinmenosta ei puhuttu, kumpikaan ei ollut ollut aikaisemmin naimisissa. Mulla ei ollut mitään pakkomiellettä päästä naimisiin. En oikeastaan miettinyt koko asiaa.
Yhteen muutettiin vuoden päästä seurustelun alettua, ihan järkisyistä. Oli typerää maksaa kahta asuntoa. Edelleen olemme yhdessä ja rakastamme, mutta naimisiin ei ole menty. Tuosta seurustelun aloittamisesta on 12 vuotta.
Välillä toinen heittää ilmoille, että pitäiskö mennä naimisiin? No, ei jaksa nyt miettiä. En tiedä mitä "vaimouden hyötyjä" siitä naimsiinmenosta saisin, kun sellainen on täällä mainittu?
Taloudellinen tilanne on ihan ok. Molemmilla suunnilleen sama palkka ja yhteiset rahat meillä on. Ei ole koskaan riidelty rahasta.
Lapsia ei ole eikä tule, mutta sekään ei ole mulle selvinnyt, että mitä turvaa se avioliitto niille lapsille tuo?
Kiva tarina!
Meillä meni niin että mies kosi minua 3kk tapaamisestamme. Siitä vuosi, niin muutimme yhteen, yhteiseen taloon, ja seuraavana kesänä menimme naimisiin. Minulle ei ole ikinä selvinnyt mitä harmia siitä naimisiinmenemisestä voi olla, jos kumpikin kerran tosissaan rakastaa ja tietää että yhsessä halutaan olla hamaan loppuun saakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En keksi yhtään syytä miksi jatkaisin suhdetta tuollaisen ajatusmaailman omaavan kanssa kuin ap. Suhteeseen sitoudutaan täysillä ja jos se osoittautuu hyväksi, sitten voin harkita naimisiinmenoa. Miehen tulee osoittaa että panostaa täysillä meidän tulevaisuuteen myös ENNEN naimiisiinmenoa, aivan kuten minäkin teen. Jos ajattelee kuten ap, idealisoi avioliittoa että se toisi suhteeseen jotakin lisää, mitä se ei tuo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalla on aika looginen ja perusteltu lähestymistapa parisuhteeseen ja se on täysin päinvastainen kuin omani.
Itse näen, että ihmiseen sitoudutaan yhteisestä sopimuksesta. Alkuun voidaan tunnustustella, mutta kun muutetaan yhteen suhde syvenee ja samalla toista oppii tuntemaan paremmin. Jos sitten päätetään tehdä yhteisiä lapsia, kumppanin pitäisi olla sellainen, jonka kanssa kuvittelisi elävänsä lopun elämäänsä. Naimisiinmeno tai kihlat eivät merkkaa itselleni mitään vaan ovat vain ulkoisia tekijöitä, joilla on aika vähän tekemistä rakkauden tai sitoutumisen kanssa. Mä myös näen, että tarvittaessa kumppanista ja rakastetusta voi erota, jos vuosien aikana kasvetaan erilleen, toista ei tarvitse tuomita elinikäiseen kärsimykseen, jos parisuhde ei toimi. Me olemme vapaita valitsemaan koko elämämme ajan. Naimisiinmeno tai kihlaus ahdistaa itseäni, mutta millekään sille ei ole tarvetta, sillä elätän itseni ja lapseni mainiosti myös itse, jos sellainen tilanne tulee.
t: nainen parisuhteessa yli 10 vuotta ja yksi lapsi
Eli naimisiin et pysty menemään koska sitoutuminen toiseen ahdistaa. Vaikka erota voi ihan helposti avioliitostakin. Ensin sanot ettei avioliitto merkkaa sinulel mitään, mutta kuitenkin sa ahdistaa. Tämä on just sitä epävarmuutta. Jopa lapsia voidaan tehdä, mutta ei voida sitoutua naimisiin menemällä. Niinpä...
Tää on sitä nykyajan anarkiaa. Avioliitto on yhteiskunnan perusyksikkö, ja avoliitto loppupeleissä hajottaa sitä. Kun ei uskalleta osoittaa virallisella liitolla muille että tosissamme ollaan, vaan pitää voida helposti kävelemään suhteesta ulos, jos nyt ei aamulla miellytä.
Surkeaa, eivätkä tyypit edes tajua, miksi ovat onnettomia.
ps. En sano, etteikö osa ihmisistä kykene sitoutumaan avoliitossakin, kyllä osa pystyy. Osa ei pysty eikä edes halua.
Meinaatko että ne jotka eivät pysty tai halua sitoutua avoliitossa, sitoutuisivat mutkatta avioliitossa?
Miksi pariskunnan pitäisi osoittaa muille että tosissamme ollaan? Minulle riittää että ollaan keskenämme tosissaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä näen että on seurustelua ja seurustelua, ehkä toista näistä voisi nimittää vaikka tapailuksi. Tapailu on kevyttä yhdessäoloa, johon ei liity vahvoja sitoumuksia, vaan toiseen tutustumista ja hauskanpitoa. Seurustelun näen vakavampana sitoumuksena, joka ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti yhteenmuuttoa. Pariskunta voi elää vuosia erillään ja olla silti sitoutuneessa suhteessa.
Puoli vuotta on lyhyt aika yhteenmuuttoa ajatellen, mutta se alkaa kuitenkin olla sellainen ajanjakso, jonka jälkeen mielestäni on ihan asiallista miettiä sitä, millainen suhde on ja millaisena näkee sen tulevaisuuden. Siinä mielessä ihan hyvä, että ap on käynyt keskustelua miehen kanssa. Itse olen aina puolen vuoden jälkeen jo aika selvillä siitä, haluanko sitoutua ihmiseen syvemmän seurustelun merkeissä vai en. Ja kyllä näen, että on toista kohtaan aika ikävää suhtautua suhteeseen niin, että on valmis lähtemään kävelemään, jos joku "sopivampi" tulee kohdalle. Kuinka tätä sopivuutta voi edes määritellä, kun eihän sitä uutta ihmistä tunne kuin aivan pintapuolisesti, ja ihan samat kysymykset alkuhuumasta nousee nopeasti esille. On tavallista, että ihmiset ihastuvat myös parisuhteessa ollessaan toisiin ihmisiin, ja siinä ihastuksen tunteessa toinen alkaa helposti vaikuttaa sopivammalta kuin pitkäaikaisempi kumppani, jonka kanssa alkuhuuma on jo laimentunut. Mutta pidemmällä jänteellä on aika harkitsematonta jättää tällainen kumppani, lähteä uuden kelkkaan ja huomata puolen vuoden päästä, että alkuhuuma on taas väljähtänyt eikä se suhde ole sen ruusuisempi kuin edellinenkään.
Jos haluaa pitkän suhteen, pitää hyväksyä se, että alkuhuuman kaltaista tunnetta ei kovin moni kykene ylläpitämään vuosia tai vuosikymmeniä. Sen sijaan voi kyllä saada syvää kiintymystä ja rakkautta, mutta sitä ei ehdi kehittyä jos lähtee aina etsimää "sopivampaa" kumppania kun pahin hormonimylläkkä vähän laimenee.
Aika lailla samoja ajatuksia itsellänikin. Sen sijaan kestän ajatuksen ja keskustelun ja vielä käytännönkin tasolla sen että kumppani voi aina lähteä, ja lähteekin, ja jopa toivin että lähtee paremman perään. Se että tuon joku sanoo ääneen, eikä kohtele asiaa tabuna, on minulle ihan fine, eikä nostata järkytyksen tunteita.
Mielestäni kyseessä ei ole "ikävä suhtutuminen" vaan tosiasia, jota on ihan turha kiertää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No huh. Useimmille seurustelu on jo vakavampaa. Jos miesystäväni olisi ilmoittanut puolen vuoden tapailun jälkeen kun sovittiin seurustelevamme että joo, ei hän vieläkään ole varma ja saattaa vaihtaa heti jos parempaa tulee eteen, olisin suuttunut ja parisuhde olisi ollut siinä. Toki terveessä suhteessa kyllä tiedostetaan että mitä vaan voi käydä ja että me olemme molemmat suhteessa omasta vapaasta halustamme.
Jos mieheni olisi sanonut yhteenmuuttaessamme että ei ole varma haluaako naimisiin, en olisi kyllä muuttanut yhteenkään. Jos yhteenmuuttaessa ei tuollaisesta vielä ole varma, on syytä vielä jatkaa seurustelua ja tutustumista.
Se on kuule ihan mitä yhdessä sovitaan. Kaikki ei mene naimisiin ollenkaan. Kyse on siitä, miten YHDESSÄ näistä keskustellaan ja YMMÄRRETÄÄNKÖ sitä toista. Nyt ap sanelee hänen vaatimuksiaan ymmärtämättä miehen näkökulmaa, vaikka moni täälläkin pitää miehen näkemyksiä ja tuntemuksia oikeutettuna. Eikö sen pitäisi avata ap:n silmiä edes hitusen? Eikö tule mieleen arvioida asioita vähän laajemmasta perspektiivistä? Ei. Minäminä ja mun perse.
Ohis
Niinpä, kaikki ei mene, ap haluaa mennä naimisiin kun muuttaa yhteen. Nyt mies sanelee vaatimuksiaan ymmärtämättä ap:n näkökulmaa, eikö sen pitäisi avata silmiä edes hitusen? Eikö tule mieleen arvioida asioita vähän laajemmasta perspektiivistä? Ei. Minäminä ja mun perse.
Ohis
Missään ei ole sanottu, että mies vaatii mitään. Miehen näkemys on eri kuin ap:n, mutta eihän mies ole mitään ultimatumeita tässä asettanut. Totta kai miehellä saa olla omat mielipiteensä. Sen nyt pitäisi olla selvää.
Älä ole nyt tyhmä.
Eipä ole nainenkaan vaatinut, joten älä viitsi olla noin tyhmä.
Vaatiihan se sitä naimisiinmenoa.
-eri
Mies taasen vaatii yhteenmuuttoa
Ap on ihan selkeästi rusinat pullasta-tyyppi. Toisaalta nykynaiset enimmäkseen on, joten miehen täytyy sopeutua (tiettyyn rajaan asti).
Kuten olisi voinut aloituksen mieskin tehdä.