Koulukiusatut

61: Lähteet väitteillesi...?

Joidenkin kallonkutistajien kirjat eivät edusta kuin ykisttäisten ihmisten mielipiteitä asiasta.

Jos eläintäkin pentuna kiusaa, se muistaa kiusaamisen. Ymmärretään, että tällainen eläin tarvitsee aikuisena terapiaa ja erilaisen koulutuksen, eikä se siltikään välttämättä kuntoudu traumaattisista kokemuksistaan normaaliksi.

Mutta jos ihmislasta kiusaa pentuna, sen pitäisi mystisesti aikuisena vaan unohtaa asia ja antaa olla. Kasvaa normaaliksi ja samanlaiseksi kuin muut.

Kyllä kiusaaminen on  puhtaasti yksi väkivallan muoto. Ihan sama uittaako typeryyttään sitä luokkakaveria vai naapurin pupua korvista vesisaavissa. Samanlaista kiusaamista molemmat.

Itse en halua anteeksipyyntöä kiusaajalta, sillä se ei mitenkään poista traumaattisten kokemusten aiheuttamaa vahinkoa elämässäni.

En kaipaa kiusaajiltani anteeksipyyntöä. Parasta on ollut nähdä heidän elämän menevän perseelleen. Yksi on vankilassa, yksi kuoli päihteisiin ja yksi on pitkäaikaistyötön. Minä taistelin kouluajat selkäsuorassa, vaikka ne vuodet olikin vaikeita. Nyt olen yliopistokoulutettu ja minulla on hyvä virka. Karma is a bitch!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko sinä ollut kiusaaja? Jos, niin miksi pilasit jonkun elämän?

Kiusasin läpi ala-asteen muiden mukana yhtä luokkalaistamme. Vasta 7. luokan alkaessa aivoni olivat kehittyneet siihen pisteeseen etten todellakaan halunnut aiheuttaa kenellekään mielipahaa. Ikävä juttu. Todella toivon ettemme sentään pilanneet hänen elämää

Tämä on hyvin yleistä, eikä siitä kannata potea huonoa omaatuntoa. Lasten aivot ovat täysin keskeneräiset. Frontaalikorteksi ja empatiasta vastaavat aivosaarekkeet kehittyvät vasta murrosiän loppupuolella sellaisiksi, että ihminen ymmärtää kiusaamisen vaikutuksia syvällisemmin ja lopettaa kiusaamiseen osallistumisen. Kirjoja luettavaksi, jotta saat laadukasta tietoa aiheesta. Taina Kuuskorpi "Pahat mielessä", Minna Huotilainen "Näin aivot oppivat" ja Jarmo Liukkonen "Psyykkinen vahvuus".

Anna itsellesi anteeksi, jos kiusasit, sillä sen aiheuttaman murheellisuuden kantamisella et voi mitään saavuttaa, ainoastaan riuduttaa mieltäsi.

Minulle ei ole tullut mieleenikään kiusata ihmisiä tai eläimiä 3-vuotiaana, 9-vuotiaana, 13-vuotiaana tai 23-vuotiaana. Ei näin 43-vuotiaanakaan.

Lasten aivot kehittyvät koko ajan, mutta ei kiusaamista voi pyyhkiä pois sillä, että kuitataan se vaan kehittymättömiksi aivoiksi. Samaa mantraa, että kiutataan osallistumattomat isät sillä, että no kun se vauvanhoito nyt vaan sujuu naisilta paremmin.

On olemassa myös tutkimustietoa, jonka mukaan jo ihan piltti-ikäinen tajuaa oikean ja väärän päälle.

Mutta ainahan ihminen osaa selittää omat pahat ja julmat tekonsa itselleen parhain päin...

En halua nähdä kiusaajiani enää koskaan eikä mua kiinnosta heidän kootut anteeksi pyynnöt tai selittelyt. 

Mitään mitä ne sanois ei anna mulle mun lapsuutta/nuoruutta takaisin tai korjaa rikottua itsetuntoa saati paranna kehonkuvan häiriötä & sosiaalisten tilanteiden pelkoa. 

Minä haluaisin kunnon anteeksipyynnön kiusaajiltani. Sellaisen, jossa he sanovat nyt ymmärtävänsä tuhonneensa koko elämäni.

En. Et voi hyvittää asiaa minulle mitenkään. Oman mielenrauhasi vuoksi haluaisit, niinkö? Myöhäistä, karma tavoittaa sinut kyllä. 

-Kapanteri.- kirjoitti:

 Kiusaaja on voittaja ja pääsee usein päättäjäksi tai huippuvirkaan.

Omista kiusaajistani yhdellä on kaksisuuntainen. Olen tehnyt hänen kanssaan sovinnon aikuisiällä, koska tiesin saman joukon kiusanneen häntä ala-asteella ennen kuin kääntyi itse kiusaajaksi. Yksi tästä porukasta oli ennen 20 vuotta YH, jolla miehet vaihtui. Yksi kiusaaja taas joi itsensä hengiltä vuosia sitten. Jokainen on katkera elämästään ja syyttää omista virheistään muita, eikä kukaan heistä ole saavuttanut elämässään tasapainoista elämää.

Koen eläväni itse nyt aikuisiällä tasapainoista ja hyvää elämää, joten minun oli helppo antaa anteeksi. Toki edelleen kiusaaminen aiheuttaa ajoittain työelämässä haasteita mm. esiintymisten ja tutustumisten kanssa, mutta... He saivat lapsuuteni. En missään tapauksessa halua antaa heille valtaa vaikuttaa nykyisyyteen tai tulevaisuuteeni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko sinä ollut kiusaaja? Jos, niin miksi pilasit jonkun elämän?

Kiusasin läpi ala-asteen muiden mukana yhtä luokkalaistamme. Vasta 7. luokan alkaessa aivoni olivat kehittyneet siihen pisteeseen etten todellakaan halunnut aiheuttaa kenellekään mielipahaa. Ikävä juttu. Todella toivon ettemme sentään pilanneet hänen elämää

Lastenhan pitäisi olla viattomia "jotka eivät tee kellekään pahaa" ja muita fraaseja, mutta mistä sikiää kaikki sinunkaltaiset paskiaiset? Viattomuudesta tietoakaan, päinvastoin, sadistisia piirteitä jotka opit peittämään vasta yläasteella.

Lapset eivät ole viattomia kuin vanhoissa saduissa. Lähes kaikki ihmiset (todennäköisesti myös valtaosa tähän ketjuun kirjoittaneista) osallistuvat elämänsä aikana jollain tavalla kiusaamiseen, jos myös hiljainen hyväksyminen lasketaan, ja minusta se lasketaan. Itselleni varmaan traumaattisinta kiusaamisessa oli juuri se, ettei kukaan tehnyt mitään sen estämiseksi, vaikka kaikki tiesivät. Se olisi kyllä ollut helposti estettävissä, jos luokkalaisilla vain olisi ollut tahtoa ja vähänkin altruismia, mutta ei ollut.

Itse arvostan ap:n kaltaisia ihmisiä. Suurin osa vierittää kaiken vastuun niille muutamille, jotka kiusaavat eniten (eli "kiusaajille"), eikä kykene näkemään omassa toiminnassaan mitään vikaa.

En todellakaan.. kiusaajilla suurimmalla osalla menee elämässä hyvin ja itse kamppailen mt-ongelmien kanssa ja koitan kaikesta huolimatta pärjätä ja olla kiitollinen pienistä asioista, vielä lukea semmosen tekstiviestilässytyksiä vuosien jälkeen. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät saisi anteeksi, vaikka pyytäisivät. Joku pikainen " Sori siitä" kuittauksena toisen osapuolen pilatusta elämästä ei riitä. 

Kaikilla kiusatuilla on varmasti oma tarinansa mutta jos kiusaus ajoittuu vaikka ala-asteelle niin onko se nyt oikein sanoa että 7-12v lapset pilasivat jonkun elämän? Eikö syy ole enemmänkin koulun aikuisissa kun eivät lopettaneet kiusausta? Ja muutenkin ihmisille tapahtuu ikäviä asioita. Jos elämä menisi tälläisestä pilalle niin ehkä olisi syytä katsoa myös peiliin?

Tulepa sanomaan tuo minulle kasvotusten sinä isä, joka puolustelit 6. luokkalaista poikaasi siitä mitä hän teki tyttärelleni. 

Vierailija kirjoitti:

Minä haluaisin kunnon anteeksipyynnön kiusaajiltani. Sellaisen, jossa he sanovat nyt ymmärtävänsä tuhonneensa koko elämäni.

Voi tuota uhriutumisen määrää. Itse olet vastuussa elämästäsi

Olen entinen kiusaaja (ala-aste), mutta myös kiusattu (yläaste) Sain kiusatulta anteeksi, mutta minä ole antanut itselleni anteeksi. Ja olen iloinen siitä, että meillä opettajat oikeasti puuttuivat asiaan. Olen yhä sitä mieltä, että minä ja pari muuta ansaittiin ne opettajan kovat huudot.  Kyseessä oli jokin tyhmä vaihe kaveruudessa: olimme siis olleet bestiksiä koko ala-asteen alkupuolen, kunnes murrosiässä jostain syystä alettiin karttaa ns. noloa tyttöä kaveripiirissämme viimeisenä kevätlukukautena. Kiusaaminen ei kestänyt vuosia, noin pari kk, mutta kesti kuinka kauan hyvänsä, se on silti vahingollista uhrille eli kiusatulle joka tapauksessa. Ei ollut siis mitään tavaroiden piilottamista, väkivaltaa, varastelua tai muuta, mitä nykyään on surullisen paljon. Meillä se oli typerää juoruilua ja pukeutumisen nauramista, eli henkistä väkivaltaa sanoisiko. Näen tätä nyt työelämässä juuri naisten kesken, enkä halua olla mukana. Juuri nämä "oudoimmat" työkaverit ovat mielestäni parhaimpia. Opettajan puhuttelun jälkeen olimme taas kavereita ennen kuin me kaikki lähdimme eri yläasteille.  Oli miten oli, se oli silti väärin ja lasken sen kiusaamiseksi. Yläasteella minua taas kiusattiin, koska olin muiden mielestä se outo. Olin siis eri ala-asteelta kuin muut, eli kaikki muut tunsivat toisensa entuudestaan. Jotenkin ajattelen, että ansaitsin sen. Siksi en mennyt puhumaan opettajille. Kiusaajana oli entinen ystäväni ja hänen ystävänsä (olimme siis naapureita, siksi sama yläaste). Kirjoittelivat ilkeitä juoruja minusta IRC-galleriassa, laittoivat linkkejä joistain p o r - tiiätte kyllä, missä naiset tekivät juttuja keskenään (tiiätte kyllä) ja väittivät, että tämä on Hannan (nimi muutettu) lempisivusto. Sitten haukkuivat vaatteitani tai lähes kaikkea, mitä tein.  Tämä kesti 2 vuotta. Ysiluokalla se vain loppui, eli laitoin tämän murrosiän piikkiin. Anteeksipyyntöä en ole saanut, enkä sitä haluakaan. Tiedän, että yksi opiskelee erityisopettajaksi, toisella on perhe ja kolmannesta ei mitään tietoa. Lukiossa en heihin törmännyt uudestaan, mutta tapasin tämän toisen ala-astekiusaajan vuosien jälkeen ja keskustelimme tästä, miksi olimme niin v# tun tyhmiä silloin. Nyt ihmettelen, että MIKSI NYKYPÄIVÄNÄ ei ole samanlaisia asiaan puuttuvia opettajia kuin meillä? Oli kiusaaminen lievää tai millaista tahansa, AINA PITÄISI PUUTTUA. Se on kiusatulle kuitenkin aina kamalaa. Yläasteaika jätti minuun sellaisen jäljen, että minulla on vaikeuksia ystävystyä, mutta jos karma on olemassa, niin tämä olkoon hinta siitä, miksi olin ala-asteella v&%un tyhmä. Jotkut teistä voivat ajatella minusta mitä vaan, kuten että oikein minulle, ja olen samaa mieltä. Jos joskus saan lapsia, ja lapseni onkin kiusaaja, olen yhtä armoton kuin opettajani aikoinaan. 

Kiusaamisesta. Jotku kypsyy jotkut ei. Jotkut katkeroituu ja muuttuu aikuiskiusaajiksi. Parempi olla märehtimättä menneitä. Todellakin. Yrittää elää paremmin ja yrittää unohtaa vaikka vaikeeta se voi olla. Menneitä ei voi muuttaa kiusaaja tai kiusattu.

Pahimpia ovat kiusaajiksi muuttuneet entiset kiusatut, jotka lyöttäytyvät yhteen väkivaltaisen öykkärin kanssa. Sitä häpäisyn ja nöyryytyksen määrää ei rajoita mikään. Toiminta voi muistuttaa joukkora iskausta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko sinä ollut kiusaaja? Jos, niin miksi pilasit jonkun elämän?

Kiusasin läpi ala-asteen muiden mukana yhtä luokkalaistamme. Vasta 7. luokan alkaessa aivoni olivat kehittyneet siihen pisteeseen etten todellakaan halunnut aiheuttaa kenellekään mielipahaa. Ikävä juttu. Todella toivon ettemme sentään pilanneet hänen elämää

Lastenhan pitäisi olla viattomia "jotka eivät tee kellekään pahaa" ja muita fraaseja, mutta mistä sikiää kaikki sinunkaltaiset paskiaiset? Viattomuudesta tietoakaan, päinvastoin, sadistisia piirteitä jotka opit peittämään vasta yläasteella.

Lapset eivät ole viattomia kuin vanhoissa saduissa. Lähes kaikki ihmiset (todennäköisesti myös valtaosa tähän ketjuun kirjoittaneista) osallistuvat elämänsä aikana jollain tavalla kiusaamiseen, jos myös hiljainen hyväksyminen lasketaan, ja minusta se lasketaan. Itselleni varmaan traumaattisinta kiusaamisessa oli juuri se, ettei kukaan tehnyt mitään sen estämiseksi, vaikka kaikki tiesivät. Se olisi kyllä ollut helposti estettävissä, jos luokkalaisilla vain olisi ollut tahtoa ja vähänkin altruismia, mutta ei ollut.

Itse arvostan ap:n kaltaisia ihmisiä. Suurin osa vierittää kaiken vastuun niille muutamille, jotka kiusaavat eniten (eli "kiusaajille"), eikä kykene näkemään omassa toiminnassaan mitään vikaa.

Paitsi etten kyllä arvosta sitä, että ap:n mielestä hänessä "ei varsinaisesti ole mitään syytä" (en huomannut sitä viestiä). Kyllä on, ihan siinä missä niissä muissakin kiusaajissa. Ei se kiusaaminen jatkuisi, jos valtaosa ei hyväksyisi sitä.

Toki valtaosa ei taida päästä oman kiusaamisensa tiedostamisessa ap:nkaan tasolle.

Minusta anteeksi kannattaa pyytää, jos haluaa saada anteeksi. Jos ap ei halua, niin kannattaa miettiä vielä tarkemmin, miksi ylipäätään mietit anteeksipyytämistä.

Vierailija kirjoitti:

Pahimpia ovat kiusaajiksi muuttuneet entiset kiusatut, jotka lyöttäytyvät yhteen väkivaltaisen öykkärin kanssa. Sitä häpäisyn ja nöyryytyksen määrää ei rajoita mikään. Toiminta voi muistuttaa joukkora iskausta. 

Juu. katkeroituminen ei oo hyväksi. Pahinta mitä voi olla on olla  aikuiskiusaaja. Ei mitään kypsymistä. Ei mitään empatiaa.  Pelkkää katkeruutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät saisi anteeksi, vaikka pyytäisivät. Joku pikainen " Sori siitä" kuittauksena toisen osapuolen pilatusta elämästä ei riitä. 

Kaikilla kiusatuilla on varmasti oma tarinansa mutta jos kiusaus ajoittuu vaikka ala-asteelle niin onko se nyt oikein sanoa että 7-12v lapset pilasivat jonkun elämän? Eikö syy ole enemmänkin koulun aikuisissa kun eivät lopettaneet kiusausta? Ja muutenkin ihmisille tapahtuu ikäviä asioita. Jos elämä menisi tälläisestä pilalle niin ehkä olisi syytä katsoa myös peiliin?

Entisenä alakoulussa kiusattuna olen yhdestä kohtaa samaa mieltä: syy todellakin on (myös) aikuisten. Lasten voi olla vaikea samastua toisen tunteisiin tai ymmärtää toimintansa todellisia vaikutuksia. Osa menee myös pääjehun peesissä, koska ei itse halua tulla kiusatuksi.

Se, että teko on toisten lasten (tyhmyyttään) tekemä ei kuitenkaan tarkoita etteikö kiusatun elämä voisi siitä mennä pilalle. Päin vastoin: alakouluiässä oma identiteetti ja minuus etsivät vielä muotojaan. Kiusaaminen aiheuttaa paitsi stressiä, usein myös häpeää. Sellaista häpeää, joka piintyy tosi syvälle minuuteen. Työkalut sen käsittelyyn puuttuvat vielä kokonaan siinä iässä. Vuosia jatkunut piina kerrostuu omaan minuuteen. Vaikka miten hokisi, ettei se vaikuta, niin kyllä se vaikuttaa.

Pitkään vihasin kiusaajiani. Nyt syytän opettajaani, joka näki ja kuuli, muttei tehnyt mitään. Hän antoi paitsi kiusaajien, myös minun ymmärtää, että minun hädälläni ei ole väliä. Että muiden käytös oli ymmärrettävää. Kiva temppu. Kiusaajiani en enää juuri ajattele. En silti halua nähdä heistä ketään enää ikinä.

Usko pois, kiusattu on taatusti katsonut peiliin lukuisia kertoja ja yrittänyt ymmärtää, miksi hänet on valittu. Surullista on se, että lopulta hän alkaa nähdä itsensä kiusaajien silmin. Sitä kuvaa on vaikea muuttaa.

Täytyy sanoa, että sen jälkeen, kun olen tullut vainotuksi, olen ymmärtänyt entisiä koulukiusattuja täysin eri tavalla. Kuten sen, miksi on niin vaikea päästä jaloilleen aikuisena, miten voi mennä luotto tai mielenkiinto yhteiskuntaan, ihmisiin...