Miksi teille tuli avioero?

Vierailija kirjoitti:

On tutkittu, että jos molemmat ovat eroperheestä on eron todennäköisyys huomattavasti suurempi. Sen sijaan jos vain toinen on eroperheestä, vähenee eron todennäköisyys lähes yhtä pieneksi kuin että jos molemmat tulevat ei-eroperheestä. Ero oli näiden välillä enää 1-2-%. Oli uusi tutkimus.

Mielenkiintoista. Näitä tutkimuksia on tehty paljon eri maissa, ja ymmärtääkseni vanhempien ero nostaa aina omaa erotodennäköisyyttä. Prosentit vain vaihdelleet.

Jos molempien vanhemmat on eronneet, niin eroriski on kaksin- jopa kolminkertainen.

En tiedä onko tutkittu sitä, vaikuttaako vanhempien ero enemmän miesten vai naisten eroherkkyyteen, vai onko eroa. Oman elämänkokemuksen mukaan erityisesti miehillä tuntuu lapsuudenperheen mallit periytyvän. Minusta psykologit sanovat usein samaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oman kokemuksen pohjalta (taustalla nuorena vuosien seurustelun jälkeen solmittu avioliitto ja lyhyeksi jäänyt avioliitto, kun mies petti ja lähti):

1. Sama arvopohja. Jos itse arvostat liitossa vakautta, uskollisuutta ja yhteen hiileen puhaltamista, niin kumppanin pitäisi olla samanlainen. Monet asiat elämässä voi muuttua, mutta yleensä arvopohja on melko pysyvä. Minä en niin nuorena osannut katsoa tuota arvopohjaa, vaan painotin enemmän sitä, että meillä oli silloin nuorena samoja mielenkiinnonkohteita (ei ollut enää myöhemmin, kun ymmärrettävästi aikuistuessa muututtiin).

2. Katso, millainen kumppanin vanhempien parisuhde on. Siitä saa hyvässä ja pahassa osviittaa: miten kriiseihin suhtaudutaan, puhutaanko avoimesti, kunnioitetaanko toista jne. Kumppani todennäköisesti joko tiedostaen tai tiedostamatta ottaa mallia vanhempiensa parisuhdetavoista. Ex-mieheni isä oli uskoton miehen äitiä kohtaan ja exäni toisti tätä samaa kaavaa meidän liitossa, vaikka oli nähnyt, kuinka onnettomaksi hänen äitinsä tuon pettämisen seurauksena tuli.

3. Hyväksy se, että voit muuttaa vain itseäsi. Kumppaniasi ei voi pakottaa muuttumaan mihinkään suuntaan. Jotkut piirteet ihmisessä myös tuppaavat korostumaan iän myötä entisestään. Jos kumppani on nuorena esim. herkästi suuttuva, pitkävihainen tai vaikka kontrolloiva, niin yleensä nuo piirteet vain iän myötä korostuvat. Tottakai kaikissa meissä on huonot puolensa, mutta mitä tahansa ei parisuhteessakaan tarvitse sietää.

4. Tiedosta, että voit vain omasta puolestasi päättää "tahtoa". Vaikka itse tahtoisit yrittää jatkaa avioliittoa, työstää parisuhdekriisiä jne, niin kumppanisi ei välttämättä halua. Et voi kumppanisi puolesta tahtoa, etkä yksin pelastaa liittoa, jos toinen päättää luovuttaa. Minulle tämä oli yksi isoimpia oivalluksia. Olisimme joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin päätyneet miehen aloitteesta eroon ja minä en olisi voinut asialle yhtään mitään. Jos toisella ei tahtoa ole, niin ei sitä voi toiselle antaa. Tämän vuoksi sanonkin, että koskaan ei voi olla täysin varma, että joku avioliitto kestäisi. Ketkä tahansa voivat erota, vaikka se joidenkin pariskuntien kohdalla tosi epätodennäköiseltä tuntuukin.

Upeasti sanoitettu, tästä paistaa läpi kypsä elämänkokemus. Toi itselle myös hieman lohtua.

Pitkä liitto on lopulta arvo- ja tahtovalinta. Ja toisen puolesta ei voi tehdä sitä valintaa. Vaikka itse antaisi 100%, on se lopulta kuitenkin vain 50% osuus kokonaistilanteesta.

Kiitos kauniista sanoistasi, niistä tuli hyvä mieli! Nämä asiat tuli oivallettua alle kolmekymppisenä, kun työstin avioeroa sen tapahduttua.

T. Tuo aiempi

Tuosta eroperhetaustasta. Eiköhän sillä ole väliä, mikä eron syy on ollut ja miten ero on hoidettu. Jos ero on ollut ns. kypsien aikuisten pitkän harkinnan tulos ja vanhemmat ovat hyvissä väleissä eron jälkeen vs. ero on ollut riitaisa ja vanhempien välit ovat yhä vaikeat. 

Se on kyllä ihan fakta, että lapsuudenperheestä saatu malli vaikuttaa erittäin paljon nimenomaan pariutumiseen ja vanhemmuuteen myöhemmällä iällä. Ja se on ihan tiedostamatonta, se vaan menee niin että kun on tottunut pitämään jotakin tyyliä normaalina, niin sitä ihan luonnostaan toimii sillä tavalla. Olen lukenut tästä tutkimuksia ja huomannut myös ihan omassa (ja läheisten) elämässä, mitä vanhemmaksi tulee niin sitä selvemmin huomaa että ihmiset tosiaan toimivat parisuhteessa ja perheessä hyvin pitkälti samalla tavalla kuin omat vanhempansa. Toteuttavat samantyylistä roolia.

Toki poikkeuksiakin on, esimerkiksi sellaiset jotka olivat niin pettyneitä omaan vanhempaansa, että tekevät tietoisen päätöksen että haluavat olla juuri vanhempiensa vastakohta. Mutta yleensä näin päin, että millainen äiti sellainen tytär jne.

Esimerkiksi tämä pitkään suhteeseen sitoutuminen. Kaikki tuntemani ihmiset, jotka ovat pitkässä ja kestävässä parisuhteessa, ovat sellaisia joiden vanhemmatkin ovat olleet edelleen yhdessä tai vähintään olivat koko heidän lapsuutensa yhdessä ja erosivat vasta kun lapsi oli jo muuttanut kotoa. Silloin sitä on omaksunut itsekin ihan automaattisesti sellaisen me-hengen, että me ollaan perhe ja että me selvitään yhdessä hyvistä ja huonoista hetkistä jne. Haluaa panostaa suhteeseen ja on valmis keskittymään siihen miten tekee suhteesta hyvän ja pysyvän. Rikkinäisissä eroperheissä lapsuutensa eläneet tuttuni taas ovat juurikin itsekin niitä eroherkkiä, jotka eroavat kumppanistaan ihan pienimmästäkin syystä, heti kun ensihuuma hälvenee ja ensimmäiset riidat tai hankaluudet tulee eteen. Jos ei muuta, niin ahdistuvat siitä kun menee liian hyvin, eli on "liian tylsää ja tavallista" ja se puoliso ei olekaan tarpeeksi jännittävä, "tuntuu että elämä menee ohi" jne. Tulee pakonomainen tarve vaihtaa uuteen.

On tuolla lapsuudenperheellä tosiaan väliä.

Oma ex ei ole eroperheestä mutta hänen äitinsä on sellainen joka mollaa ja ajaa miehensä päältä. Itse yritin ottaa ex:n tunteet aina huomioon ja olla lempeä ja huomaavainen. Ex:n omat entiset ovat kaikki olleet sellaisia kiusaaja tyyppisiä naisia ja nyt uusikin on sellainen. Luulen että hän oman äitinsä takia kokee vain sellaiset suhteet omakseen jossa tulee alistetuksi. Minä olin se erilainen. Siksi ei toiminut.

Minä menin naimisiin naisen kanssa, jota oikeasti en rakastanut. Hän oli kiva, muttei mikään fantasioiden kohde. Alttarilla iski pakokauhu mutta sanoin tahdon koska mihinkäs siitä enää pääsee. Lapsia siunaantui pari, melkein aikuisia jo ovat. Liitto loppui vuosia sitten. Jos jälkikäteen elämän voisi elää uudelleen, niin eläisin, mutten voi. 

Nuori ikä, oman perheen malli, jossa lapset tehdään nuorina ja se eka vastaantuleva on the oikea. Pieni paikkakunta, lapsuuden ympäristön malli siitä että ainoa oikea tapa toimia on opiskelu-työpaikka-armeija- naisystävä-naimisiinmeno-talo-lapset. 

Tärkeää oli saada perhe, silloin oli onnistunut ihmisenä.

Vaimo oli minua vanhempi, ja isommalta paikkakunnalta, enemmän siis elämää nähnyt, ja tosi valmis vakiintumaan ja perustamaan perhettä. 

Koko kuviossa ei olluit yhtään mitään järkeä. Minä myötäilin ja vaimo kontrolloi ja määräsi.  Onneksi lapset ovat viittä vaille aikuisia ja se oikea vaimo ollut rinnalla jo 10 vuotta.

Miettikää ensin huolella, että miksi.

Katsokaa yhdessä vaikka helponhauska leffa "21 tapaa pilata avioliitto" ja keskustelkaa siitä.

Eihän miehet edes tiedä, miksi parisuhde.

PUHUKAA!!!!!

Tahdon rakastaa toistaiseksi, kunnes löydän paremman sänkyseuran ja palvelijan. Kyllä se maallistunut ylipappi senkin sanoo ruhtinaallisen palkkansa vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä ihan fakta, että lapsuudenperheestä saatu malli vaikuttaa erittäin paljon nimenomaan pariutumiseen ja vanhemmuuteen myöhemmällä iällä. Ja se on ihan tiedostamatonta, se vaan menee niin että kun on tottunut pitämään jotakin tyyliä normaalina, niin sitä ihan luonnostaan toimii sillä tavalla. Olen lukenut tästä tutkimuksia ja huomannut myös ihan omassa (ja läheisten) elämässä, mitä vanhemmaksi tulee niin sitä selvemmin huomaa että ihmiset tosiaan toimivat parisuhteessa ja perheessä hyvin pitkälti samalla tavalla kuin omat vanhempansa. Toteuttavat samantyylistä roolia.

Toki poikkeuksiakin on, esimerkiksi sellaiset jotka olivat niin pettyneitä omaan vanhempaansa, että tekevät tietoisen päätöksen että haluavat olla juuri vanhempiensa vastakohta. Mutta yleensä näin päin, että millainen äiti sellainen tytär jne.

Esimerkiksi tämä pitkään suhteeseen sitoutuminen. Kaikki tuntemani ihmiset, jotka ovat pitkässä ja kestävässä parisuhteessa, ovat sellaisia joiden vanhemmatkin ovat olleet edelleen yhdessä tai vähintään olivat koko heidän lapsuutensa yhdessä ja erosivat vasta kun lapsi oli jo muuttanut kotoa. Silloin sitä on omaksunut itsekin ihan automaattisesti sellaisen me-hengen, että me ollaan perhe ja että me selvitään yhdessä hyvistä ja huonoista hetkistä jne. Haluaa panostaa suhteeseen ja on valmis keskittymään siihen miten tekee suhteesta hyvän ja pysyvän. Rikkinäisissä eroperheissä lapsuutensa eläneet tuttuni taas ovat juurikin itsekin niitä eroherkkiä, jotka eroavat kumppanistaan ihan pienimmästäkin syystä, heti kun ensihuuma hälvenee ja ensimmäiset riidat tai hankaluudet tulee eteen. Jos ei muuta, niin ahdistuvat siitä kun menee liian hyvin, eli on "liian tylsää ja tavallista" ja se puoliso ei olekaan tarpeeksi jännittävä, "tuntuu että elämä menee ohi" jne. Tulee pakonomainen tarve vaihtaa uuteen.

Aikamoisia faktoja esität. Osa varmaankin ihan tosia, mutten yleistäisi noin rajusti, sillä kertovat sinun kokemuspiiristäsi. Oman kokemuksen mukaan lapsuuden perhe kyllä vaikuttaa, mutta ihmisillä on kyky kehittyä ja kehittää itseään. Olen itsekin eri kuin parikymppisenä. Minusta vanhoihin malleihin kiinni jääminen kertoo vain siitä, ettei ihminen ole kypsynyt riittävästi henkisellä tasolla. Ja ihmisenä kasvaminen vaatii juurikin kasvuprosessia, muutoin eletään kuin eläimet, vaistojen varassa. Eivät siis läheskään kaikki kanna samoja malleja mitä vanhemmiltaan saivat, vaan oppivat katsomaan peilistä, vaikka ne voivatkin jossain vaiheessa heihin taustalla vaikuttaa.

Älä tuudittaudu siihen, että oma avioliitto kestäisi lopun elämää 100% varmuudella. Minä tuudittauduin tuohon ajatukseen, kun menin naimisiin. Ajattelin, että kyllähän minun avioliittoni nyt kestää, kun olen valmis näkemään avioliiton eteen vaivaa. En tajunnut, että en voi yksin nähdä tuota vaivaa molempien puolesta. Sen sijaan vuosia suoritin hampaat irvessä ja ajattelin, että kyllä meidän avioliitto kestää. Kannoin vastuun miehenkin puolesta ja oikeastaan rehellisesti sanottuna vedin häntä perässäni. En osannut ja halunnut nähdä miehen saamattomuutta ja haluttomuutta.

Älä tuudittaudu siihen, että toinen olisi varmasti valmis näkemään vaivaa liiton eteen. Itse tein sen virheen, että ajattelin mieheni pitävän meidän avioliittoa myös kestävänä ja olevan valmis näkemään vaivaa liiton eteen, jos tulisi vaikeat ajat. Mies päättikin luovuttaa heti ensimmäisen vastoinkäymisen tullen (ihastui toiseen) ja yhtenä päivänä vain ilmoitti haluavansa erota. Emme koskaan päässeet pariterapiaan asti, sillä mies ei jaksanut edes yrittää. Minä olin myös naiivi, kun olin kuvitellut, että mies haluaisi nähdä vaivaa liittomme eteen eroamisen sijaan.

Ei toki auta siinä vaiheessa, kun on jo naimisissa, mutta kannattaa jo seurustelun alkuvaiheessa yrittää nähdä toinen vaaleanpunaisten silmälasien sijaan ihan aidosti. Monien suhteiden ongelmat on nähtävissä jo alussa ja eron voi joidenkin pariskuntien kohdalla ennustaa etukäteen.

Eräs melko lyhyen aikaa seurustelleen, julkisuudessa olevan pariskunnan haastatteluja on kamala lukea. Mies piikittelee naista joka välissä muka huumoriin vedoten. Ymmärrän, että ihmisillä on erilainen huumorintaju, mutta en pidä terveenä sitä, että toista jatkuvasti piikitellään edes huumorin varjolla. Minulla ei kävisi mielessäkään piikitellä omaa puolisoani julkisesti, vaikka keskenään saattaisimme joskus heittää hyväntahtoista läppää.

Vierailija kirjoitti:

Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.

Eli sinusta miehet on yksinkertaisia aivottomia olentoja jotka ajattelee vaan alapäällään eikä heillä voi olla minkäänlaista oikeaa tunnesidettä toiseen ihmiseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet oikean ihmisen kanssa, ei tuollaisia tarvitse miettiä.

Parisuhteen ylläpito on ihan oikeasti tietyntasoista työtä myös sen oikeankin kanssa. Ihan disney-ajattelua sellainen, että kun se "oikea" löytyy niin kaikki on forever helppoa.

Jos  parisuhteessa kommunikointi epäonnistuu niin se oikeakin kanssa suhde menee pitkällä tähtäimellä nurin. 

Näin itsekin kuvittelin vuosien "väärien" kumppaneiden kanssa olleena. Ihmettelin vaan, että voiko oikeasti olle tuollaista "oikeata". Sitten tuli vastaan tuollainen oikea ja ei siinä kyllä mitään työtä tarvitse tehdä :)

Molempien kiinnostuksen kohteet vaihtuivat ja seksi loppui.

Tiistaisin ei ollutkaan enää perunamuusia ja lihamureketta niin ennen vanhaan, se oli viimeinen naula arkkuun.

Toisen naama ja tekemiset alkoi vaan ärsyttää.

Minusta oleellisinta parisuhteessa/avioliitossa on se, että aidosti p i t ä ä siitä ihmisestä, johon on sitoutunut. Väitän, etteivät edes toimiva seksielämä tai se, että kokee rakastavansa toista ihmistä yksinään riitä. Pitkässä parisuhteessa tulee väistämättä aikoja, jolloin seksiä on vähän (tai se esimerkiksi sairauden vuoksi loppuu kokonaan). Eikä aina tunnu edes siltä, että rakastaa toista. Mutta jos pitää siitä ihmisestä, jonka kanssa elää, silloin ollaan vankalla pohjalla.

Itse olen ollut naimisissa yli 40 vuotta, enkä vaihtaisi puolisoani kehenkään, enkä mihinkään. Näin minä asian näen, saa vapaasti olla eri mieltä... :)

Nainen halusi jonkun joka tottelee. Sen lisäksi epäilen että halusi isompaa munaa. Sitähän ne naiset oikeasti haluaa. 

Vierailija kirjoitti:

Miehen alkoholisoituminen. Yritin saada hänet hoitoon mutta hän itse ei nähnyt asiassa mitään ongelmaa. Ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin erota, yhdessä yli 20 vuotta ja neljä lasta.

Linkki tai kuvakaappaus kuiteista ja tiliotteista. Haluan tietää onko syytöksissä perää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oman kokemuksen pohjalta (taustalla nuorena vuosien seurustelun jälkeen solmittu avioliitto ja lyhyeksi jäänyt avioliitto, kun mies petti ja lähti):

1. Sama arvopohja. Jos itse arvostat liitossa vakautta, uskollisuutta ja yhteen hiileen puhaltamista, niin kumppanin pitäisi olla samanlainen. Monet asiat elämässä voi muuttua, mutta yleensä arvopohja on melko pysyvä. Minä en niin nuorena osannut katsoa tuota arvopohjaa, vaan painotin enemmän sitä, että meillä oli silloin nuorena samoja mielenkiinnonkohteita (ei ollut enää myöhemmin, kun ymmärrettävästi aikuistuessa muututtiin).

2. Katso, millainen kumppanin vanhempien parisuhde on. Siitä saa hyvässä ja pahassa osviittaa: miten kriiseihin suhtaudutaan, puhutaanko avoimesti, kunnioitetaanko toista jne. Kumppani todennäköisesti joko tiedostaen tai tiedostamatta ottaa mallia vanhempiensa parisuhdetavoista. Ex-mieheni isä oli uskoton miehen äitiä kohtaan ja exäni toisti tätä samaa kaavaa meidän liitossa, vaikka oli nähnyt, kuinka onnettomaksi hänen äitinsä tuon pettämisen seurauksena tuli.

3. Hyväksy se, että voit muuttaa vain itseäsi. Kumppaniasi ei voi pakottaa muuttumaan mihinkään suuntaan. Jotkut piirteet ihmisessä myös tuppaavat korostumaan iän myötä entisestään. Jos kumppani on nuorena esim. herkästi suuttuva, pitkävihainen tai vaikka kontrolloiva, niin yleensä nuo piirteet vain iän myötä korostuvat. Tottakai kaikissa meissä on huonot puolensa, mutta mitä tahansa ei parisuhteessakaan tarvitse sietää.

4. Tiedosta, että voit vain omasta puolestasi päättää "tahtoa". Vaikka itse tahtoisit yrittää jatkaa avioliittoa, työstää parisuhdekriisiä jne, niin kumppanisi ei välttämättä halua. Et voi kumppanisi puolesta tahtoa, etkä yksin pelastaa liittoa, jos toinen päättää luovuttaa. Minulle tämä oli yksi isoimpia oivalluksia. Olisimme joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin päätyneet miehen aloitteesta eroon ja minä en olisi voinut asialle yhtään mitään. Jos toisella ei tahtoa ole, niin ei sitä voi toiselle antaa. Tämän vuoksi sanonkin, että koskaan ei voi olla täysin varma, että joku avioliitto kestäisi. Ketkä tahansa voivat erota, vaikka se joidenkin pariskuntien kohdalla tosi epätodennäköiseltä tuntuukin.

Upeasti sanoitettu, tästä paistaa läpi kypsä elämänkokemus. Toi itselle myös hieman lohtua.

Pitkä liitto on lopulta arvo- ja tahtovalinta. Ja toisen puolesta ei voi tehdä sitä valintaa. Vaikka itse antaisi 100%, on se lopulta kuitenkin vain 50% osuus kokonaistilanteesta.

IHan älyttömän hyvin sanottu! Kiitos <3