Positiivinen kasvatus ja tunnetaitojen opettaminen, kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu, että lapset, joiden tunnetiloja koko ajan sanoitetaan, kasvavat narsisteiksi. He eivät opi mitään muuta kuin selostamaan muille, miltä heistä tuntuu. Ihan kuin se ketään kiinnostaisi. 

Tunnetaidot ovat muoti-huuhaata. Sellanen ensimmäisen maailman ongelma, ihmisille, joilla menee liian hyvin. Vai miettivätkö ukrainalaiset lapset pommisuojissa seuraavaa:

Miltä sinusta tuntuu juuri nyt?  

Missä kohdassa kehoa tunnet eri tunteet?   

Mitä haluaisit tehdä, kun tunnet erilaisia tunteita? 

Mikä väri kuvaa tunnettasi, millä värillä maalaisit sen?  

Mikä ääni voisi kuvata tunnettasi, miltä se kuulostaa? 

Mitä tuntemuksia tunne saa aikaan kehossasi? 

Mitä tekisit mieluiten, kun tunnet eri tunteita? 

Miksi tässä Ukrainaan saakka pitäisi katsoa. Meillä on Suomessa ihan ensi käden tietoa, kuinka hyvin menee sota-aikana kasvaneilla lapsilla, jotka eivät ole saaneet suotta tunteitaan näyttää.

Oletko ihan varma, että sota-ajan traumat johtuivat siitä, ettei saanut näyttää tunteita? Itse olisin voinut kuvitella, että kaikenlaista muutakin oli tekeillä, kuten kuolemaa, nälkää, turvattomuutta jne..

Mikäli yhtään on lukenut/kuunnellut sota-ajan eläneiden juttuja, huomaa kyllä hyvin äkkiä, että se puhumattomuuden kulttuuri on ollut yksi eniten nykypäiväänkin vaikuttaneista asioista. Kun niitä pelkoja yms. ei ole saanut purkaa ääneen kenellekään, ne ovat kasvaneet mielessä isoiksi möykyiksi, joista ei niin vain pääsekään eroon. Nykyisinhän kriisityö lähtee aina siitä, että PUHUTAAN asiat läpi eikä haudota tuntemuksia sisällä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuntelin yksi ilta, kun tyttöni luetteli ulkomuistista päiväkodissa käytettyjen tunnekorttien tunteita ja kertoi yhdestä ristiriitatilanteesta päiväkodilla ja mitä tunnetta kukin osapuoli oli tilanteessa tuntenut.

Niin, kun aikuiset on ensin kertonut , että nyt Lasse susta tuntuu tältä , tämän asian vuoksi.

Mistäs kukaan tietää , miks jotain ketuttaa? Kai sen lapsen pitää itse pystyä se asia sanomaan? 

Muutenhan sille syötetään almiita vastauksia

No, jos lapsi vetää itkupotkuraivarin karkkihyllyn kohdalla, niin kyllä siinä voi sanoa että nyt sua harmittaa kun et saa karkkia tiistaina, (perjantaina sitten saat ja tänään voidaan tehdä herkullista hedelmäsalaattia, muistatko mistä banaanit löytyy jne.). Siitä se lapsi oppii sitten itse sanomaan että harmittaa.

Lapset ei automaattisesti tunnista tunteita, vaan tunteet hyökyy voimakkaina ja ehkä pelottavina päälle. Aikuinen kyllä usein helposti ne tunnistaa ja aikuisen pitää niistä lapselle kertoa ja opettaa.

Oon oppinut sanomaan ilman mokomaa turhaa hapatusta. Toi kuulostaa siltä, että lapsi olis jotenkin vähä-älynen. 

Minä ainakin opin kyllä "sanoittamaan tunteeni" ilman tollasta shaipaa. Niiku varmaan melkoailla kaikki. En ymmärä mitä tolla haetaan? Sanoitatte lastenne tunteet itse? Eli lapsi on oikeesti vaan helvetin väsynyt mutta sä sitten päätät, että se kiukuttelee jostain muusta? Näin kärjistettynä.

Sen ymmärrän, ettei lasten tunteita sivuuteta vaan ksytään:  Mikä harmittaa? Miksi oot vihanen? ym-

Mutei tollasta stanan lässytystä. Ihan kyysmällä siltä lapselta. Tunteet on ihan sisäänrakennettuja meille. Ei niitä tarvii sen kummemmin analysoida.

Noin auki kirjoitettunahan tuo kuulostaa ihan kauhealta lässytykseltä.

Totuus on kuitenkin se, että jollain tavalla se omien tunteiden tunnistaminen täytyy lapselle opettaa.

Ehkä ennen sanottiin lapselle Älä raivoo!

Nyt sanotaan joko Nyt sinua raivostuttaa, kun et saanut pillimehua.

Tai Mikä sua noin raivostuttaa, sekö kun et saanut pillimehua.

Kaikissa kolmessa lapsi oppii (usein toistettuna), että ahaa, tän tunteen nimi on raivo.

Kahdessa jälkimmäisessä toivottavasti lisäksi oppii, että se on vaan tunne ja se menee ohi. Niin on ok tuntea, mutta ketään ei saa satuttaa tai asioita rikkoa vaikka raivostuttaisikin.

En ole koskaan ymmärtänyt näkemystä, että aikuisen pitää kertoa lapselle, miksi lapsi tuntee jotain tunnetta. Mieti jos sinullekin vaikka esimies tulisi lässyttämään, että "nyt sinua Mirkku-Liisaa v'tuttaa, kun Marja-Liisa sai sen ylennyksen, jota sinä havittelit. Mutta älä huoli, v'tutus on vain tunne, se menee kyllä ohi". 

Aikuisen tasoisesti pomo voisi sanoittaa vaikka että ikävää että meillä nyt olisi vain yksi projektivastaavan paikka, johtoryhmässä on huomattu että olet tehnyt tosi kovasti töitä ottaaksesi haltuun nämä uudet ohjelmat. Syksyllä voisi olla tulossa hakuun toinen vastaava tehtävä.

Tosi tyhmää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu, että lapset, joiden tunnetiloja koko ajan sanoitetaan, kasvavat narsisteiksi. He eivät opi mitään muuta kuin selostamaan muille, miltä heistä tuntuu. Ihan kuin se ketään kiinnostaisi. 

Tunnetaidot ovat muoti-huuhaata. Sellanen ensimmäisen maailman ongelma, ihmisille, joilla menee liian hyvin. Vai miettivätkö ukrainalaiset lapset pommisuojissa seuraavaa:

Miltä sinusta tuntuu juuri nyt?  

Missä kohdassa kehoa tunnet eri tunteet?   

Mitä haluaisit tehdä, kun tunnet erilaisia tunteita? 

Mikä väri kuvaa tunnettasi, millä värillä maalaisit sen?  

Mikä ääni voisi kuvata tunnettasi, miltä se kuulostaa? 

Mitä tuntemuksia tunne saa aikaan kehossasi? 

Mitä tekisit mieluiten, kun tunnet eri tunteita? 

Kyllä niillä ukrainalaisillakin on tunteet. Kuvaamasi kysymyksethän eivät suurelta osin liity mitenkään tunnetaitoihin. Tunnetaitoja on se, että tunnistaa omat ja muiden tunteet ja tietää, mitä ne tarkoittavat. 100% varmuudella pommisuojassa oleva ukrainalaislapsikin tunnistaa, että häntä ja muita hänen ympärillään pelottaa (pelko=tunne) ja pelko tarkoittaa sitä että uhkaavia asioita tapahtuu (syyn ymmärtäminen=tunnetaito). Ei ole rakettitiedettä tämä, vaan ihan ihmiseen sisäänrakennettu asia. 

Jos tunteet ovat niin yksinkertaisia ja sisäänrakennettuja, niin miksi aikuisetkaan eivät niitä osaa niitä tunnistaa ja osoittaa?

Esimerkiksi puolison menettämisen pelko tai suru henkisestä etäisyydestä ovat tunteita, joita hyvin harva pystyy tunnistamaan, saati viestittämään kumppanilleen. Yleensä ulos tulee joko raivoa tai välinpitämättömyyttä. Suurimmat lahopäät alkavat karkoittaa puolisoa, jos pelkäävät tämän lähtevän.

Lukutaito! Tuossa ei sanottu, että tunteet tai varsinkaan niiden tunnistaminen olisivat yksinkertaisia asioita. Sanottiin vain, että tunnetaidot ovat ihmisen sisäänrakennettu asia. Se tarkoittaa toisin sanottuna sitä, että ihmiselle on luontaista pyrkiä tunnistamaan tunteitaan ja ymmärtämään niiden syitä. Kukaan ei ole sanonut, että se olisi helppoa varsinkaan monimutkaisempien tunteiden osalta. Mutta jos ihminen on kehitykseltään normaali, hän kyllä tunnistaa perustunteet (ilo, suru, viha, pelko jne.) ihan itsekseen ilman, että kenenkään ulkopuolisen tarvitsee kertoa, että nyt sinä olet iloinen tms. Tunteiden näyttäminen onkin sitten jos ihan eri asia ja siihen vaikuttaa kaikkein eniten kulttuurinen ympäristö, jossa ihminen kasvaa. Ensin oma koti ja myöhemmin laajempi ympäristö. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu, että lapset, joiden tunnetiloja koko ajan sanoitetaan, kasvavat narsisteiksi. He eivät opi mitään muuta kuin selostamaan muille, miltä heistä tuntuu. Ihan kuin se ketään kiinnostaisi. 

Tunnetaidot ovat muoti-huuhaata. Sellanen ensimmäisen maailman ongelma, ihmisille, joilla menee liian hyvin. Vai miettivätkö ukrainalaiset lapset pommisuojissa seuraavaa:

Miltä sinusta tuntuu juuri nyt?  

Missä kohdassa kehoa tunnet eri tunteet?   

Mitä haluaisit tehdä, kun tunnet erilaisia tunteita? 

Mikä väri kuvaa tunnettasi, millä värillä maalaisit sen?  

Mikä ääni voisi kuvata tunnettasi, miltä se kuulostaa? 

Mitä tuntemuksia tunne saa aikaan kehossasi? 

Mitä tekisit mieluiten, kun tunnet eri tunteita? 

Miksi tässä Ukrainaan saakka pitäisi katsoa. Meillä on Suomessa ihan ensi käden tietoa, kuinka hyvin menee sota-aikana kasvaneilla lapsilla, jotka eivät ole saaneet suotta tunteitaan näyttää.

Oletko ihan varma, että sota-ajan traumat johtuivat siitä, ettei saanut näyttää tunteita? Itse olisin voinut kuvitella, että kaikenlaista muutakin oli tekeillä, kuten kuolemaa, nälkää, turvattomuutta jne..

Mikäli yhtään on lukenut/kuunnellut sota-ajan eläneiden juttuja, huomaa kyllä hyvin äkkiä, että se puhumattomuuden kulttuuri on ollut yksi eniten nykypäiväänkin vaikuttaneista asioista. Kun niitä pelkoja yms. ei ole saanut purkaa ääneen kenellekään, ne ovat kasvaneet mielessä isoiksi möykyiksi, joista ei niin vain pääsekään eroon. Nykyisinhän kriisityö lähtee aina siitä, että PUHUTAAN asiat läpi eikä haudota tuntemuksia sisällä. 

Tämä. Tunnen tuota ikäpolvea sen verran paljon, että olen myös nähnyt, kuinka muistisairaus yllättäen vapauttaa ihmisen puhumaan niistä traumaattisimmista vaietuista asioista. Ja kuinka hyvää se tekee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuntelin yksi ilta, kun tyttöni luetteli ulkomuistista päiväkodissa käytettyjen tunnekorttien tunteita ja kertoi yhdestä ristiriitatilanteesta päiväkodilla ja mitä tunnetta kukin osapuoli oli tilanteessa tuntenut.

Niin, kun aikuiset on ensin kertonut , että nyt Lasse susta tuntuu tältä , tämän asian vuoksi.

Mistäs kukaan tietää , miks jotain ketuttaa? Kai sen lapsen pitää itse pystyä se asia sanomaan? 

Muutenhan sille syötetään almiita vastauksia

No, jos lapsi vetää itkupotkuraivarin karkkihyllyn kohdalla, niin kyllä siinä voi sanoa että nyt sua harmittaa kun et saa karkkia tiistaina, (perjantaina sitten saat ja tänään voidaan tehdä herkullista hedelmäsalaattia, muistatko mistä banaanit löytyy jne.). Siitä se lapsi oppii sitten itse sanomaan että harmittaa.

Lapset ei automaattisesti tunnista tunteita, vaan tunteet hyökyy voimakkaina ja ehkä pelottavina päälle. Aikuinen kyllä usein helposti ne tunnistaa ja aikuisen pitää niistä lapselle kertoa ja opettaa.

Oon oppinut sanomaan ilman mokomaa turhaa hapatusta. Toi kuulostaa siltä, että lapsi olis jotenkin vähä-älynen. 

Minä ainakin opin kyllä "sanoittamaan tunteeni" ilman tollasta shaipaa. Niiku varmaan melkoailla kaikki. En ymmärä mitä tolla haetaan? Sanoitatte lastenne tunteet itse? Eli lapsi on oikeesti vaan helvetin väsynyt mutta sä sitten päätät, että se kiukuttelee jostain muusta? Näin kärjistettynä.

Sen ymmärrän, ettei lasten tunteita sivuuteta vaan ksytään:  Mikä harmittaa? Miksi oot vihanen? ym-

Mutei tollasta stanan lässytystä. Ihan kyysmällä siltä lapselta. Tunteet on ihan sisäänrakennettuja meille. Ei niitä tarvii sen kummemmin analysoida.

Noin auki kirjoitettunahan tuo kuulostaa ihan kauhealta lässytykseltä.

Totuus on kuitenkin se, että jollain tavalla se omien tunteiden tunnistaminen täytyy lapselle opettaa.

Ehkä ennen sanottiin lapselle Älä raivoo!

Nyt sanotaan joko Nyt sinua raivostuttaa, kun et saanut pillimehua.

Tai Mikä sua noin raivostuttaa, sekö kun et saanut pillimehua.

Kaikissa kolmessa lapsi oppii (usein toistettuna), että ahaa, tän tunteen nimi on raivo.

Kahdessa jälkimmäisessä toivottavasti lisäksi oppii, että se on vaan tunne ja se menee ohi. Niin on ok tuntea, mutta ketään ei saa satuttaa tai asioita rikkoa vaikka raivostuttaisikin.

En ole koskaan ymmärtänyt näkemystä, että aikuisen pitää kertoa lapselle, miksi lapsi tuntee jotain tunnetta. Mieti jos sinullekin vaikka esimies tulisi lässyttämään, että "nyt sinua Mirkku-Liisaa v'tuttaa, kun Marja-Liisa sai sen ylennyksen, jota sinä havittelit. Mutta älä huoli, v'tutus on vain tunne, se menee kyllä ohi". 

Aikuisen tasoisesti pomo voisi sanoittaa vaikka että ikävää että meillä nyt olisi vain yksi projektivastaavan paikka, johtoryhmässä on huomattu että olet tehnyt tosi kovasti töitä ottaaksesi haltuun nämä uudet ohjelmat. Syksyllä voisi olla tulossa hakuun toinen vastaava tehtävä.

Tosi tyhmää?

Jos tuo on sinun käsityksesi aikuisentasoisesta puheesta, toivon, etten koskaan päädy sinun alaiseksesi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu, että lapset, joiden tunnetiloja koko ajan sanoitetaan, kasvavat narsisteiksi. He eivät opi mitään muuta kuin selostamaan muille, miltä heistä tuntuu. Ihan kuin se ketään kiinnostaisi. 

Tunnetaidot ovat muoti-huuhaata. Sellanen ensimmäisen maailman ongelma, ihmisille, joilla menee liian hyvin. Vai miettivätkö ukrainalaiset lapset pommisuojissa seuraavaa:

Miltä sinusta tuntuu juuri nyt?  

Missä kohdassa kehoa tunnet eri tunteet?   

Mitä haluaisit tehdä, kun tunnet erilaisia tunteita? 

Mikä väri kuvaa tunnettasi, millä värillä maalaisit sen?  

Mikä ääni voisi kuvata tunnettasi, miltä se kuulostaa? 

Mitä tuntemuksia tunne saa aikaan kehossasi? 

Mitä tekisit mieluiten, kun tunnet eri tunteita? 

Kyllä niillä ukrainalaisillakin on tunteet. Kuvaamasi kysymyksethän eivät suurelta osin liity mitenkään tunnetaitoihin. Tunnetaitoja on se, että tunnistaa omat ja muiden tunteet ja tietää, mitä ne tarkoittavat. 100% varmuudella pommisuojassa oleva ukrainalaislapsikin tunnistaa, että häntä ja muita hänen ympärillään pelottaa (pelko=tunne) ja pelko tarkoittaa sitä että uhkaavia asioita tapahtuu (syyn ymmärtäminen=tunnetaito). Ei ole rakettitiedettä tämä, vaan ihan ihmiseen sisäänrakennettu asia. 

Jos tunteet ovat niin yksinkertaisia ja sisäänrakennettuja, niin miksi aikuisetkaan eivät niitä osaa niitä tunnistaa ja osoittaa?

Esimerkiksi puolison menettämisen pelko tai suru henkisestä etäisyydestä ovat tunteita, joita hyvin harva pystyy tunnistamaan, saati viestittämään kumppanilleen. Yleensä ulos tulee joko raivoa tai välinpitämättömyyttä. Suurimmat lahopäät alkavat karkoittaa puolisoa, jos pelkäävät tämän lähtevän.

Erikoista. Minusta taasen puolison tai kenen tahansa läheisen menettämisenpelko on maailman luonnollisin tunne ja ihmettelen suuresti, jos joku ei sellaista koskaan tunne. Se on minusta jopa niin luonnollinen tunne, ettei sitä tarvitse erikseen ääneen sanoa. Myös sitä pidän erikoisena, jos ei osaa puolisolleen kertoa, että on surullinen syystä x (oli se syy sitten etäisyys tai mikä tahansa). Sanoisin, että lapsuuden kodissa on ollut vaikenemisen ilmapiiri, jos yksinkertaisten tunteidenkin tunnistaminen on vaikeaa eikä niistä osaa kertoa ääneen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu, että lapset, joiden tunnetiloja koko ajan sanoitetaan, kasvavat narsisteiksi. He eivät opi mitään muuta kuin selostamaan muille, miltä heistä tuntuu. Ihan kuin se ketään kiinnostaisi. 

Tunnetaidot ovat muoti-huuhaata. Sellanen ensimmäisen maailman ongelma, ihmisille, joilla menee liian hyvin. Vai miettivätkö ukrainalaiset lapset pommisuojissa seuraavaa:

Miltä sinusta tuntuu juuri nyt?  

Missä kohdassa kehoa tunnet eri tunteet?   

Mitä haluaisit tehdä, kun tunnet erilaisia tunteita? 

Mikä väri kuvaa tunnettasi, millä värillä maalaisit sen?  

Mikä ääni voisi kuvata tunnettasi, miltä se kuulostaa? 

Mitä tuntemuksia tunne saa aikaan kehossasi? 

Mitä tekisit mieluiten, kun tunnet eri tunteita? 

Kyllä niillä ukrainalaisillakin on tunteet. Kuvaamasi kysymyksethän eivät suurelta osin liity mitenkään tunnetaitoihin. Tunnetaitoja on se, että tunnistaa omat ja muiden tunteet ja tietää, mitä ne tarkoittavat. 100% varmuudella pommisuojassa oleva ukrainalaislapsikin tunnistaa, että häntä ja muita hänen ympärillään pelottaa (pelko=tunne) ja pelko tarkoittaa sitä että uhkaavia asioita tapahtuu (syyn ymmärtäminen=tunnetaito). Ei ole rakettitiedettä tämä, vaan ihan ihmiseen sisäänrakennettu asia. 

Jos tunteet ovat niin yksinkertaisia ja sisäänrakennettuja, niin miksi aikuisetkaan eivät niitä osaa niitä tunnistaa ja osoittaa?

Esimerkiksi puolison menettämisen pelko tai suru henkisestä etäisyydestä ovat tunteita, joita hyvin harva pystyy tunnistamaan, saati viestittämään kumppanilleen. Yleensä ulos tulee joko raivoa tai välinpitämättömyyttä. Suurimmat lahopäät alkavat karkoittaa puolisoa, jos pelkäävät tämän lähtevän.

Tämä! Monet käyttäytyvät erittäin aggressiivisesti kun eivät osaa tunnistaa omaa oloaan, saati ymmärrä mistä se johtuu. Epämääräinen paha olo ja ahdistus ovat viestejä joita pitäisi kuunnella ja ymmärtää, jotta pystyisi elämään tasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa.

Mieluummin raivotaan palstalla ja pilkataan keskustelijoita kuin pyrittäisiin ymmärtämään mistä on kyse. Monet voisivat alkaa harjoitella tunteiden tunnistamista kun lukevat tätä palstaa. Mitä minussa tapahtuu, miksi tämä tunne nousee pintaan, mitä siellä takana on, liittyykö tämä johonkin aikaisempiin tapahtumiin?

Kaunis ajatus ja ideaali, mutta valitettavan usein menee siihen, että lapselle ei aseteta lainkaan rajoja vaan kaikesta keskustellaan usein lässyttävään sävyyn. Tästä taas seuraa helposti rajattomia lapsia, jotka eivät osaa toimia ryhmässä eivätkä kestä pettymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Kaunis ajatus ja ideaali, mutta valitettavan usein menee siihen, että lapselle ei aseteta lainkaan rajoja vaan kaikesta keskustellaan usein lässyttävään sävyyn. Tästä taas seuraa helposti rajattomia lapsia, jotka eivät osaa toimia ryhmässä eivätkä kestä pettymyksiä.

Hyvin kiteytetty. Moni tuntuu ajattelevan, että positiivinen kasvatus=lasta ei ikinä kielletä. Ja senhän tietää, mitä siitä seuraa. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jotkut ihmiset tekevät elämästään vaikeata. Mistä näitä sanoitus- ja muita hulluuksia sikiää.

Tutkimuksista. Research. Googlaat niin voit oppia jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuntelin yksi ilta, kun tyttöni luetteli ulkomuistista päiväkodissa käytettyjen tunnekorttien tunteita ja kertoi yhdestä ristiriitatilanteesta päiväkodilla ja mitä tunnetta kukin osapuoli oli tilanteessa tuntenut.

Niin, kun aikuiset on ensin kertonut , että nyt Lasse susta tuntuu tältä , tämän asian vuoksi.

Mistäs kukaan tietää , miks jotain ketuttaa? Kai sen lapsen pitää itse pystyä se asia sanomaan? 

Muutenhan sille syötetään almiita vastauksia

No, jos lapsi vetää itkupotkuraivarin karkkihyllyn kohdalla, niin kyllä siinä voi sanoa että nyt sua harmittaa kun et saa karkkia tiistaina, (perjantaina sitten saat ja tänään voidaan tehdä herkullista hedelmäsalaattia, muistatko mistä banaanit löytyy jne.). Siitä se lapsi oppii sitten itse sanomaan että harmittaa.

Lapset ei automaattisesti tunnista tunteita, vaan tunteet hyökyy voimakkaina ja ehkä pelottavina päälle. Aikuinen kyllä usein helposti ne tunnistaa ja aikuisen pitää niistä lapselle kertoa ja opettaa.

Oon oppinut sanomaan ilman mokomaa turhaa hapatusta. Toi kuulostaa siltä, että lapsi olis jotenkin vähä-älynen. 

Minä ainakin opin kyllä "sanoittamaan tunteeni" ilman tollasta shaipaa. Niiku varmaan melkoailla kaikki. En ymmärä mitä tolla haetaan? Sanoitatte lastenne tunteet itse? Eli lapsi on oikeesti vaan helvetin väsynyt mutta sä sitten päätät, että se kiukuttelee jostain muusta? Näin kärjistettynä.

Sen ymmärrän, ettei lasten tunteita sivuuteta vaan ksytään:  Mikä harmittaa? Miksi oot vihanen? ym-

Mutei tollasta stanan lässytystä. Ihan kyysmällä siltä lapselta. Tunteet on ihan sisäänrakennettuja meille. Ei niitä tarvii sen kummemmin analysoida.

Noin auki kirjoitettunahan tuo kuulostaa ihan kauhealta lässytykseltä.

Totuus on kuitenkin se, että jollain tavalla se omien tunteiden tunnistaminen täytyy lapselle opettaa.

Ehkä ennen sanottiin lapselle Älä raivoo!

Nyt sanotaan joko Nyt sinua raivostuttaa, kun et saanut pillimehua.

Tai Mikä sua noin raivostuttaa, sekö kun et saanut pillimehua.

Kaikissa kolmessa lapsi oppii (usein toistettuna), että ahaa, tän tunteen nimi on raivo.

Kahdessa jälkimmäisessä toivottavasti lisäksi oppii, että se on vaan tunne ja se menee ohi. Niin on ok tuntea, mutta ketään ei saa satuttaa tai asioita rikkoa vaikka raivostuttaisikin.

En ole koskaan ymmärtänyt näkemystä, että aikuisen pitää kertoa lapselle, miksi lapsi tuntee jotain tunnetta. Mieti jos sinullekin vaikka esimies tulisi lässyttämään, että "nyt sinua Mirkku-Liisaa v'tuttaa, kun Marja-Liisa sai sen ylennyksen, jota sinä havittelit. Mutta älä huoli, v'tutus on vain tunne, se menee kyllä ohi". 

Onneksi en ole enää työelämässä siinä vaiheessa, kun tämä sanoitettu sukupolvi ilmestyy sinne. Varmaan joka työpaikalla on tuossa vaiheessa sanoittaja, joka tekee juuri tuota, minkä otit esimerkiksi. Ja yliopistoissa on sanoitustieteenala, jossa koulutetaan sanoitettuja sanoittajiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jotkut ihmiset tekevät elämästään vaikeata. Mistä näitä sanoitus- ja muita hulluuksia sikiää.

Tutkimuksista. Research. Googlaat niin voit oppia jotain.

Kaikkeen ei kannata lähteä mukaan, mitä netissä vouhotetaan. Ihan maalaisjärki riittää lasten kasvatuksessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, mun lapset osas noi kyllä ihan opettamattakin. .... turhaa hössötystä moinen

Niin varmaan joo. Sun lapset todennäköisesti ei osaa hallita tunteitaan ollenkaan muutoin kuin silloin, kun sä olet paikalla ja ne pelkää sua.

Pah. Aikuisia ovat ja hyvin osaavat käyttäytyä. On aina osannut. Ilman tunteiden tulkkia. 

Ihan ohis, mutta jos kerran lapsesi ovat jo aikuisia ja aina osanneet asiat opettamatta, niin mitä koet tämän ketjun antavan sinulle?

Miten niin opettamatta? Tottakai niille on pitänyt opettaa vaikka käytöstavat ym asiaankuuluva.

Mutta mitää tunne itsesi kurssia ei kyllä käyty.

Kyllä ne semmoset tunnetaidot tulee ihan siinä arkipäivässä

Nyt sinulta unohtui varsinaiseen kysymykseen vastaaminen. Mitä koet tämän ketjun antavan sinulle?

Koen tän ketjun antavan mulle lisää tietoa siitä, kuinka pihalla nykyajan vanhemmat ovat. Seuraan mielenkiinnolla nykyajan kasvatusta ja nauran niille lähinnä. Ja iloitsen jokaisesta päivästä, että olen tehnyt lapset nuorena ja ennen tätä aikaa.

En siis oo mikään kääkkä kuitenkaan. 

Ja lisäys: mulle ei oo sanoitettu tunteita ja osasin niistä sinulle silti kertoa. Eikö olekkin jännä homma?t

73

Niin siis positiivisen psykologian ja kasvatuksen tieteellinen pohjahan on ajat sitten osoitettu kestämättömäksi.

Mutta nyt vedetään siis tällä ja uskotaan kuin musta valkoiseksi, että tämä tunneliibalaaba on vastaus kaikkiin ongelmiin.

Jaxuhalit ammattikasvattajille!

Vierailija kirjoitti:

Niin siis positiivisen psykologian ja kasvatuksen tieteellinen pohjahan on ajat sitten osoitettu kestämättömäksi.

Mutta nyt vedetään siis tällä ja uskotaan kuin musta valkoiseksi, että tämä tunneliibalaaba on vastaus kaikkiin ongelmiin.

Jaxuhalit ammattikasvattajille!

Olisko heittää jotain hyviä lähteitä? Opiskelen mm. kasvatuspsykologiaa ja tätä yliopistolla aika kritiikittömästi hehkutetaan. Itse hieman kritisoin, sillä elämä on muutakin kuin positiivista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just tällaisen takia lähdin alalta pois.

Ymmärrän.

Mulla taas on pari korkeakoilutukintoa, mutta tykkään hirveästi olla pienten lasten kanssa. Minusta on todella kiehtovaa jutella heidän kanssaan ja puuhailla kaikkea ja toki pitää sylissä, lukea jne. Yksinkertaisesti pidän lapsista, aitoudesta ja suoruudesta heissä.

En kuitenkaan kestä tätä positiivisuuspaskxx, joka tunkee kaikkialle. Sen tiedepohjahan on tosiaan kumottu jo ajat sitten ja osittain tämä koko touhu nousee tarpeesta kyetä kääntämään yksilön käsiteltäväksi kaikki se kuona, mitä vinoutuneessa yhteiskunnassa joudumme käsittelemään.

Minä en jaksa siis alalla mennä töihin ihan siksi, että en jaksa alkaa tuohon pelleilyyn, joka on ihan täyttä liiba laabaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin siis positiivisen psykologian ja kasvatuksen tieteellinen pohjahan on ajat sitten osoitettu kestämättömäksi.

Mutta nyt vedetään siis tällä ja uskotaan kuin musta valkoiseksi, että tämä tunneliibalaaba on vastaus kaikkiin ongelmiin.

Jaxuhalit ammattikasvattajille!

Olisko heittää jotain hyviä lähteitä? Opiskelen mm. kasvatuspsykologiaa ja tätä yliopistolla aika kritiikittömästi hehkutetaan. Itse hieman kritisoin, sillä elämä on muutakin kuin positiivista.

Eikö teillä siellä yliopistolla opeteta tiedonhankintaa? Pidän kyllä todella kyseenalaisena, jos tiedemaailmassa KRITIIKITTÖMÄSTI hehkutetaan jotain. Se kriittinen ajattelu kun on olennainen osa tieteellistä toimintaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin siis positiivisen psykologian ja kasvatuksen tieteellinen pohjahan on ajat sitten osoitettu kestämättömäksi.

Mutta nyt vedetään siis tällä ja uskotaan kuin musta valkoiseksi, että tämä tunneliibalaaba on vastaus kaikkiin ongelmiin.

Jaxuhalit ammattikasvattajille!

Olisko heittää jotain hyviä lähteitä? Opiskelen mm. kasvatuspsykologiaa ja tätä yliopistolla aika kritiikittömästi hehkutetaan. Itse hieman kritisoin, sillä elämä on muutakin kuin positiivista.

Eikö teillä siellä yliopistolla opeteta tiedonhankintaa? Pidän kyllä todella kyseenalaisena, jos tiedemaailmassa KRITIIKITTÖMÄSTI hehkutetaan jotain. Se kriittinen ajattelu kun on olennainen osa tieteellistä toimintaa. 

Kritiikkiä halutaan, mutta kun sitä oikeasti esittää, niin ei olekaan enää hyvä juttu, jos kritiikki kohdistuu "väärään" asiaan. Cancel- kulttuuri tuntuu vallanneen myös yliopiston.

Alkuun pääsee lukemalla esim sellaisen tutkimusartikkelin kuin Onnellisuuden Hermes. Kritiikitön suhtautuminen aiheeseen elää nyt vahvana koulutuksessa ja kasvatuksessa.