Positiivinen kasvatus ja tunnetaitojen opettaminen, kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ammattikasvattajana olen huomannut, että siinä massiivisen raivokohtauksen aikana on kaikista varminta ja turvallisinta pitää suu kiinni, koska raivari syvenee ja kasvaa sitä mukaa kun aikuinen alkaa lässyttämään tunteista. Kun pahin raivo on laantunut, niin sen voi saada uudelleen leimahtamaan, kun aletaan taas kysellä ja jaaritella niistä tunteista, tai sitten voidaan päästä tilanteesta irti kun keksitään jokin ihan muu puheenaihe.

Voit olla empaattinen ja läsnä lapselle myös hiljaa. Ajattele jos kesken kamalimman raivari sun miehes tulisi vaikka kertomaan sulle että " sä oot nyt kovin vihainen, kun join viimeiset ruokarahat, se on ihan ok, olla vihainen, mutta se menee ohi..." 😆 Voi olla, ettei se raivari siitä ainakaan laantuisi....

Oikein ammattikasvattaja opettaa sivuuttamasn ikävät tunteet. Huh huh, toivottavasti et oikeasti tee noin.

Näitä mammoja jotka tyrkkii kirjaa tai harhauttaa lasta, on ihan liikaa. Sit ne on teininä mun vastaanotolla paniikkihäiriön vuoksi, kun ne ei osaa lainkaan käsitellä tunteitaan.

Miten ne sivuutetaan, jos annetaan lapselle tilansa ja aika raivoamiselle, ollaan läsnä ja turvataan lapsen oma ja muiden lasten turvallisuus, ja kun lapsi on valmis esimerkiksi syliin, niin sit pidetään hyvänä ja jatketaan päivää? Tunteen sivuuttamista olisi se, että aikuinen sanoisi, että raivoaminen on tyhmää ja turhaa, kehoittaisi olemaan hiljaa ja rauhoittumaan ja lisäksi vielä poistuisi paikalta ja jättäisi lapsen yksin.

Sivuuttamista on myös se, että keksitään jokin muu puheenaihe.

Eli kun lapsi on raivonnut ja rauhoittunut, niin vieläkin aletaan kaivelemaan sitä tunnetta sieltä väkisin esiin? Tervetuloa tekemään mun työtä, voisi nopeasti mieli muuttua, kun lapsen tunnin raivokohtaus alkaisi alusta,(kokemusta on) kun siitä puhumista jatketaan rauhoittumisen jälkeen. Keskustelua jatketaan aiheesta ainoastaan, jos lapsi sanoo siitä haluavansa puhua. Jos ei halua, siitä ei puhuta. Lapsellakin on oikeus olla rauhassa törkkimiseltä ja sörkkimiseltä halutessaan.

Ehdottomasti. Olisi todella väkivaltaista kaivella vaikeita asioita, kun on jo mukavaa. Lapsi käsiteelee asioita INTUITIIVISESTI, eikä häntä saa pakottaa märehtimään - aikuisesta se ehkä selkiyttäisi asioita, lapsesta sama tilanne voi näyttää aikuisen kyvyttömyydeltä antaa menneiden olla.

Aikuisestakin olisi inhottavaa, jos olisi just ollu jotain stressaava ja pääsis tekemään jotain uutta kivaa, mutta joku haluaisi välttämättä antaa sinulle "terapeuttisia viisauksia" siihen vähän arkaan asiaan vielä, josta olit jo pääsemässä irti. Siis väkisin. Huom. lapsen on vaikeampi torjua tunkeilevuutta kuin aikuisen. Aikuisella se vastaisi jotain auktoriteettia, joka ei uskoisi, että pärjäät omin neuvoin. Kyllähän sellainen olisi nöyryyttävää ja varmaan ahdistaisikin. Ehkä heikkoutesi kaivelu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ammattikasvattajana olen huomannut, että siinä massiivisen raivokohtauksen aikana on kaikista varminta ja turvallisinta pitää suu kiinni, koska raivari syvenee ja kasvaa sitä mukaa kun aikuinen alkaa lässyttämään tunteista. Kun pahin raivo on laantunut, niin sen voi saada uudelleen leimahtamaan, kun aletaan taas kysellä ja jaaritella niistä tunteista, tai sitten voidaan päästä tilanteesta irti kun keksitään jokin ihan muu puheenaihe.

Voit olla empaattinen ja läsnä lapselle myös hiljaa. Ajattele jos kesken kamalimman raivari sun miehes tulisi vaikka kertomaan sulle että " sä oot nyt kovin vihainen, kun join viimeiset ruokarahat, se on ihan ok, olla vihainen, mutta se menee ohi..." 😆 Voi olla, ettei se raivari siitä ainakaan laantuisi....

Oikein ammattikasvattaja opettaa sivuuttamasn ikävät tunteet. Huh huh, toivottavasti et oikeasti tee noin.

Näitä mammoja jotka tyrkkii kirjaa tai harhauttaa lasta, on ihan liikaa. Sit ne on teininä mun vastaanotolla paniikkihäiriön vuoksi, kun ne ei osaa lainkaan käsitellä tunteitaan.

Miten ne sivuutetaan, jos annetaan lapselle tilansa ja aika raivoamiselle, ollaan läsnä ja turvataan lapsen oma ja muiden lasten turvallisuus, ja kun lapsi on valmis esimerkiksi syliin, niin sit pidetään hyvänä ja jatketaan päivää? Tunteen sivuuttamista olisi se, että aikuinen sanoisi, että raivoaminen on tyhmää ja turhaa, kehoittaisi olemaan hiljaa ja rauhoittumaan ja lisäksi vielä poistuisi paikalta ja jättäisi lapsen yksin.

Sivuuttamista on myös se, että keksitään jokin muu puheenaihe.

Eli kun lapsi on raivonnut ja rauhoittunut, niin vieläkin aletaan kaivelemaan sitä tunnetta sieltä väkisin esiin? Tervetuloa tekemään mun työtä, voisi nopeasti mieli muuttua, kun lapsen tunnin raivokohtaus alkaisi alusta,(kokemusta on) kun siitä puhumista jatketaan rauhoittumisen jälkeen. Keskustelua jatketaan aiheesta ainoastaan, jos lapsi sanoo siitä haluavansa puhua. Jos ei halua, siitä ei puhuta. Lapsellakin on oikeus olla rauhassa törkkimiseltä ja sörkkimiseltä halutessaan.

Ehdottomasti. Olisi todella väkivaltaista kaivella vaikeita asioita, kun on jo mukavaa. Lapsi käsiteelee asioita INTUITIIVISESTI, eikä häntä saa pakottaa märehtimään - aikuisesta se ehkä selkiyttäisi asioita, lapsesta sama tilanne voi näyttää aikuisen kyvyttömyydeltä antaa menneiden olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ammattikasvattajana olen huomannut, että siinä massiivisen raivokohtauksen aikana on kaikista varminta ja turvallisinta pitää suu kiinni, koska raivari syvenee ja kasvaa sitä mukaa kun aikuinen alkaa lässyttämään tunteista. Kun pahin raivo on laantunut, niin sen voi saada uudelleen leimahtamaan, kun aletaan taas kysellä ja jaaritella niistä tunteista, tai sitten voidaan päästä tilanteesta irti kun keksitään jokin ihan muu puheenaihe.

Voit olla empaattinen ja läsnä lapselle myös hiljaa. Ajattele jos kesken kamalimman raivari sun miehes tulisi vaikka kertomaan sulle että " sä oot nyt kovin vihainen, kun join viimeiset ruokarahat, se on ihan ok, olla vihainen, mutta se menee ohi..." 😆 Voi olla, ettei se raivari siitä ainakaan laantuisi....

Oikein ammattikasvattaja opettaa sivuuttamasn ikävät tunteet. Huh huh, toivottavasti et oikeasti tee noin.

Näitä mammoja jotka tyrkkii kirjaa tai harhauttaa lasta, on ihan liikaa. Sit ne on teininä mun vastaanotolla paniikkihäiriön vuoksi, kun ne ei osaa lainkaan käsitellä tunteitaan.

Miten ne sivuutetaan, jos annetaan lapselle tilansa ja aika raivoamiselle, ollaan läsnä ja turvataan lapsen oma ja muiden lasten turvallisuus, ja kun lapsi on valmis esimerkiksi syliin, niin sit pidetään hyvänä ja jatketaan päivää? Tunteen sivuuttamista olisi se, että aikuinen sanoisi, että raivoaminen on tyhmää ja turhaa, kehoittaisi olemaan hiljaa ja rauhoittumaan ja lisäksi vielä poistuisi paikalta ja jättäisi lapsen yksin.

Sivuuttamista on myös se, että keksitään jokin muu puheenaihe.

Eli kun lapsi on raivonnut ja rauhoittunut, niin vieläkin aletaan kaivelemaan sitä tunnetta sieltä väkisin esiin? Tervetuloa tekemään mun työtä, voisi nopeasti mieli muuttua, kun lapsen tunnin raivokohtaus alkaisi alusta,(kokemusta on) kun siitä puhumista jatketaan rauhoittumisen jälkeen. Keskustelua jatketaan aiheesta ainoastaan, jos lapsi sanoo siitä haluavansa puhua. Jos ei halua, siitä ei puhuta. Lapsellakin on oikeus olla rauhassa törkkimiseltä ja sörkkimiseltä halutessaan.

Ehdottomasti. On väkivaltaista kaivella vaikeita asioita, kun on jo mukavaa. Lapsi käsittelee asioita intuitiivisesti... eikä häntä saa pakottaa märehtimään. Aikuisesta se ehkä selkiyttäisi asioita (aikuisen oma ongelma), lapsesta sama tilanne voi näyttää aikuisen kyvyttömyydeltä antaa menneiden olla. "Mikä sinussa oli vikana, kai ymmärrät hävetä?" saattaa olla vanhoihin palaamisen sanoma lapsen näkökulmasta, vaikka hänelle kuinka tahansa ystävällisesti puhuisi.

Aikuinen voi pyrkiä hyväksikäyttämään mukavia hetkiä tietäessään, että hiljattain kärsinyt ihminen on silloin sovinnollisempi. Minusta tämä asenne on lapsen kannalta iljettävä.

Edelliseen viestiin tuli ylimääräistä, oli tarkoitus laittaa vain 2 viimeistä kappaletta!

Menin vuoden ikäisen lapseni kanssa lääkäriin.

Lapsi "karjahteli" johon lääkäri alkoi iloisesti lässyttämään että voi kuinka hauskaa että kokeilet ääntäsi kuinka se täällä huoneessa kaikuu önnönnöö johon minä vaivaantuneena vastasin että eipä tuossa mitään hauskaa ole kun koittaa kakkaa tuskissaan puskea.

Vaikken minäkään ole mikään ajatustenlukija niin minusta on törkeää tuollainen tuntemattoman ihmisen puolesta "tietäminen".

Ei ollut valitettavasti ensimmäinen kerta ja lapselle tuli tavaksi alkaa nauramaan joissain tilanteissa kun häneen sattuu.

Kertokaa hyvät ihmiset mitä haittaa lapselle on siitä että kun hän on pahoittanut mielensä niin hänelle kerrotaan tilanteessa (tai muuten sopivalla hetkellä tilanteen jälkeen) että kyseessä on tunne nimeltä harmi ja se on normaalia siinä tilanteessa. Tunne menee kyllä ohi ja se ei ole vakavaa. Aikuinen tarvittaessa tukee lasta.

Vrt. jos lapsi satuttaa itsensä niin tasan jonainen vanhempi on puhaltanut pipiin ja auttanyt lasta pääsemään siitä yli. Tai vrt. lapselle opetetaan kaikki muutkin asiat, kerrotaan että tuolla on koira tai auto tai nyt keinutaan yms. Miten se vaikuttaa haitallisesti lapsen kehitykseen että myös tunteita nimetään??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnetaitojen opettamisessa sanoittaminen on hyvä juttu, mutta se pitää osata tehdä oikealla tavalla. Ei sellaisella tyrkyttävällä toisen puolesta kaikkitietävällä tavalla vaan sellaisella harmaan sävyt ymmärtävällä tavalla.

EI näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta."

Vaan näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta, kenties olet pettynyt siihen että et tällä kertaa saanut sitä mitä olisit halunnut. Tai sitten kenties sinua turhauttaa, koska äiti ei antanut sinulle mehua. Tai ehkäpä sinulla on nälkä ja verensokerisi ovat alhaalla ja sen takia sinua itkettää. Tai ehkä jotain muuta, jota äiti ei nyt osaa sanoittaa. Sinä itse kyllä tiedät, mikä sinulla on kun pysähdyt sitä hetkeksi miettimään ja aistimaan. Äiti tässä vain yrittää auttaa sinua, jotta jatkossa osaisit sanoittaa tunteesi ja tarpeesi muille ihmisille."

Tämä tietenkin ikätasoisesti, eli ei liian nuorelle lapselle kannata tehdä asioista liian vaikeita. Mutta ei myöskään pidä pitää lasta jotenkin tyhmänä tai vajaaälyisenä, että hänelle ei kannattaisi asioita kunnolla selittää ja sanallistaa.

Anteeksi nyt hölmöyteni, mutta miksi näitä pitää "sanoittaa"? Eiköhän se lapsi itsekin tiedä miksi sitä harmittaa. Luulisi pikemminkin, että tuollainen lässyttäminen aiheuttaa enemmän ärsytystä. Pikemminkin antaa sen lapsen rauhassa olla harmissaan. Sitten myöhemmällä iällä aloitetaan opettelemaan tunteiden käsittelyä ja säätelyä. Ettei aina tarvitse riehua, vaikka miten harmittaisi. Yleisesti ottaen lapset kyllä oppivat nämä ihan itse. Tytöt toki helpommin kuin pojat.

Ei sanoittaminen ole lässytystä nähnytkään. Eikä sillä viedä mitään pois, ihan saa rauhassa olla harmissaan.

Kerro ihan yksityiskohtaisesti miten lasta auttaa se, että hänelle kerrotaan että sinua harmittaa nyt kun et saanut karkkia. Eikö hän muka itse tiedä sitä? Miten tyhminä te lapsia pidätte? Joillekin taaperolle ei taas puhe edes tehoa, joten mitä hyötyä siitäkään on?

Ei hänelle kerrota, että sua harmittaa, kun et saanut karkkia vaan kerrotaan, että on ok, että sua harmittaa, kun et sitä karkkia saanut. Vissi ero

Ja ero on lapsen mielessä mikä? Lopettaako itkun/raivoamisen? Ei. Jos mulle olisi lapsena tullut joku tolleen lässyttämään, olisin varmaan lätkäissyt turpaan. Olin erittäin temperamenttinen lapsi.

Miksi sen pitäisi lopettaa? Lapselle lapselle ei tietenkään sanoiteta yhtään mitään kesken raivarin vaan sanotaan, että olen tässä, jos haluat puhua raivarin jälkeen. Sit sanotaan ensin, että olipas aikamoinen raivari, hyvin sä siitä selvisit. Sen jälkeen kerrotaan, että se on kyllä tosi harmillista ettei voi saada karkkia aina kun haluaa.

Sivistysmaissa se lapsi kannetaan kaupasta ulos ja annetaan sen huutaa ulkona. Kun/jos rauhoittuu, mennään takaisin kauppaan. Näin lapsi oppii, että kaupassa (joka on maailma pienoiskoossa) on muitakin ihmisiä, jotka pitää ottaa huomioon. Lapsi myös oppii, että jos haluaa kauppareissulle mukaan, ei raivarit tule kysymykseen. Toiset asiakkaat huokaisevat helpotuksesta, kun näkevät normaalin vanhemman, joka ei yritä "sanoittaa" puolta tuntia sitä lapsensa tuskaa siinä karkkihyllyn edessä.

Kukaan ei sanoita karkkihyllyn edessä mitään. Jos lapsen tunteet sua noin hävettää tai on merkki muiden häiritsemisestä, niin kumma on. Opetat vain ettei ikävät tunteet ole ok, et mitään muuta.

Meillä saa näyttää tunteita, mutta todellakin ärähdän lapsilleni jos alkavat jotain märisemään tai raivoamaan kaupassa/ karkkihyllyn liepeillä. Meillä on hyvin käyttäytyvät ja empaattiset lapset, jotka ottavat muut huomioon ja ovat kaikkien kavereita. Kaikenlaiset raivokohtaukset haittaavat pienillä ihan kaverisuhteidenkin ylläpitoa. Itse olen kasvattanut empatian kautta. "Hei, ei ole kiva muille ihmisille että sinä huudat täällä karkipatukan perään, kun äiti juuri sanoi että nyt ei osteta. Pitää antaa muidenkin käydä rauhassa ostoksilla. Itkemällä ja raivoamalla ei karkkia saa. "

Erittäin hyvä sekä ajankohtainen aihe tässä ketjussa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuntelin yksi ilta, kun tyttöni luetteli ulkomuistista päiväkodissa käytettyjen tunnekorttien tunteita ja kertoi yhdestä ristiriitatilanteesta päiväkodilla ja mitä tunnetta kukin osapuoli oli tilanteessa tuntenut.

 

Niin, kun aikuiset on ensin kertonut , että nyt Lasse susta tuntuu tältä , tämän asian vuoksi.

Mistäs kukaan tietää , miks jotain ketuttaa? Kai sen lapsen pitää itse pystyä se asia sanomaan? 

Muutenhan sille syötetään almiita vastauksia

 

No, jos lapsi vetää itkupotkuraivarin karkkihyllyn kohdalla, niin kyllä siinä voi sanoa että nyt sua harmittaa kun et saa karkkia tiistaina, (perjantaina sitten saat ja tänään voidaan tehdä herkullista hedelmäsalaattia, muistatko mistä banaanit löytyy jne.). Siitä se lapsi oppii sitten itse sanomaan että harmittaa

Miten niin aikuinen ne lapsen tunteet usein helposti tunnistaa? Ei se pidä paikkaansa.

Moni varmaan luonnostaan sanoittaa ja kasvattaa positiivisesti eli puhuu tunteista siinä missä muistakin asioista ns asiayhteydessä, kysyy lapselta mikä itkettää, harmittaako jokin, ootpas vihanen ym. Kaikki eivät ja heille varmasti hyvä oppia näitä tunnetaitoja ja käyttää vaikka jäykempää tapaa nimetä tunteet ja ohjata lasta. Mutta yhtä tunnetaitoisia eli tunteet tunnistavia ja hallitsevia tulee molemmilla tavoilla. Sen sijaan jos jätetään asettamatta terveitä rajoja lapselle ja jätetään positiivisuuden nimissä opettamatta esim toisten huomioonottamista, niin sitten mennään vikaan, toiseen ääripäähän mikä on yhtä vahingollinen kuin autoritaarinen lapsen tunteet sivuuttava kasvatus. Olisko se kultainen keskitie tässäkin paras, ja sen ymmärtäminen että vanhemmat ja lapset on erilaisia ja painopiste tässäkin voi tarpeiden ja taitojen mukaan vaihdella paljonkin. 

Luin vähän sieltä sun täältä. En kyllä ymmärrä, miksi lapselle pitää sanoa esimerkiksi jos hän pahoittaa mielensä, että mistä se johtuu. Minä ainakin entisenä lapsena muistan tarkkaan, että mikä pelotti, tai mikä pahoitti mielen ja itketti. Miksi se pitäisi erikseen lapselle sanoa. Kai se lapsi sen parhaiten tietää. Lohduttaa tietenkin pitää lasta.

Vierailija kirjoitti:

Moni varmaan luonnostaan sanoittaa ja kasvattaa positiivisesti eli puhuu tunteista siinä missä muistakin asioista ns asiayhteydessä, kysyy lapselta mikä itkettää, harmittaako jokin, ootpas vihanen ym. Kaikki eivät ja heille varmasti hyvä oppia näitä tunnetaitoja ja käyttää vaikka jäykempää tapaa nimetä tunteet ja ohjata lasta. Mutta yhtä tunnetaitoisia eli tunteet tunnistavia ja hallitsevia tulee molemmilla tavoilla. Sen sijaan jos jätetään asettamatta terveitä rajoja lapselle ja jätetään positiivisuuden nimissä opettamatta esim toisten huomioonottamista, niin sitten mennään vikaan, toiseen ääripäähän mikä on yhtä vahingollinen kuin autoritaarinen lapsen tunteet sivuuttava kasvatus. Olisko se kultainen keskitie tässäkin paras, ja sen ymmärtäminen että vanhemmat ja lapset on erilaisia ja painopiste tässäkin voi tarpeiden ja taitojen mukaan vaihdella paljonkin. 

Kuri ei kuulu positiiviseen kasvatukseen. Positiivinen kasvatus rakentuu nimenomaan sille ajatukselle, että asiat hoidetaan positiivisen kautta eikä komentamalla ja/tai rankaisemalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni varmaan luonnostaan sanoittaa ja kasvattaa positiivisesti eli puhuu tunteista siinä missä muistakin asioista ns asiayhteydessä, kysyy lapselta mikä itkettää, harmittaako jokin, ootpas vihanen ym. Kaikki eivät ja heille varmasti hyvä oppia näitä tunnetaitoja ja käyttää vaikka jäykempää tapaa nimetä tunteet ja ohjata lasta. Mutta yhtä tunnetaitoisia eli tunteet tunnistavia ja hallitsevia tulee molemmilla tavoilla. Sen sijaan jos jätetään asettamatta terveitä rajoja lapselle ja jätetään positiivisuuden nimissä opettamatta esim toisten huomioonottamista, niin sitten mennään vikaan, toiseen ääripäähän mikä on yhtä vahingollinen kuin autoritaarinen lapsen tunteet sivuuttava kasvatus. Olisko se kultainen keskitie tässäkin paras, ja sen ymmärtäminen että vanhemmat ja lapset on erilaisia ja painopiste tässäkin voi tarpeiden ja taitojen mukaan vaihdella paljonkin. 

 

Komentaminen ei ole kuritusta, vaan se tarkoittaa sitä että lasta on ohjeistettava mutta välillä täytyy painottaa asioita koska kaikki lapset eivät haluaisi noudattaa sääntöjä. Ne huoltajat jotka eivät komenna koskaan antavat lapsille vapauden tehdä tyhmyyksiä ja se on todellista heikkoutta. Lapsille täytyy opettaa asioita komentamalla välillä, se kuuluu osana lasten turvalliseen elämään sillä lapset kohnottavatkin toisinaan päättömästi. 

Kun vanhempi sallii itsellensä tunteet, ne on helpompi sallia myös lapsille. Tunteita ei tule tukahduttaa. Tunteet sisältävät myös paljon tärkeää tietoa tunteista itsestänsä joten siitä samaten mistä ne tunteet johtuvat.

Huomaa, miten moni täällä kokee tämän aiheen epämiellyttävänä ja jonain lässytyksenä. Lievä pelko kaikkea uutta kohtaan on meidän geeneissä suojeluvaistona, mutta joskus sangen turhaa ja haitallista. 

Opin itse pukemaan tunteeni sanoiksi lähemmäs kolmekymppisenä vasta. Kun asiat kertoo auki, joko itselleen päänsä sisällä, tai lähimmäiselle, tulee niistä paljon helpommin käsiteltäviä. Hieronnassakin vaikkapa, ottaen löyhän esimerkin muualta, etsitään ne kipukohdat, jotta niitä voi sitten alkaa avaamaan. 

Oma poikani osaa nyt kuusivuotiaana hienosti kertoa, että häntä harmittaa, koska X ja se viha tulee esiin hänessä sillä tavalla, että hänen naamansa vääntyy ja tulee tärinä, ym.. Tämän jälkeen hän usein saa hieman helpotusta ja myös me vanhemmat saadaan autettua häntä ja soviteltua/selviteltyä asia. Kyllä tulee kaveri- ja seurustelusuhteista ja ennen kaikkea suhteesta itseensä parempi noilla eväillä. Olen ymmälläni näissä tilanteissa, kun on pieneltä tyypiltä aika uskomaton meno.

Tähän on tarvittu mun osaltani sellainen vähän laiskanpuoleinen lapsen ja omien tunteiden kommentointi ja pohdinta välillä tilanteissa ääneen. Eikä tosiaankaan joka kerta edes. Eikä meillä todellakaan osata aina pitää pinnaa. Suosittelen siis, koska pienikin yritys voi kantaa hedelmää. 

Perheiden ja ammattikasvattajien rasitteeksi on tuotu tällainen aate. Mieluiten sitä uskoisi omia silmiään, mutta ei saa kun on käsketty uskoa ns. tunnetaitoihin.

Miä olen ollut kahden lapsen yh, tytön ja pojan, jotka ovat hyvin erilaisia luonteeltaan ja temperamentiltaan. 

Tyttö on voimakastahtoinen ja tulinen, poika tasaisempi mutta myös itsepäinen mutta hyvin herkkä ja rakastava.

Koskaan en ole mitenkään opettanut mitään tunnetaitoja.  Olen pyrkinyt itse olemaan esimerkki, ja meillä on kaikki tunteet olleet hyväksyttyjä. Ne on saanut näyttää, ja niihin on vastattu rakentavalla tavalla.  Hellyytttä ja rakkautta osoitettu puolin ja toisin,  eri mieltä on saanut olla mutta fyysistä tappelua en ole sallinut. 

Poika on saanu osoittaa  herkkyyttään ja se on otettu vastaan hyväksyen ja tarpeen mukaan tukien ja mukana eläen.  Tyttöä olen kannustanut olemaan itsenäinen ja juuri niin kunnianhimoinen pyrkimyskissään kuika hän tahtoo. On ollut pilviähipoviakin suunnitelmia murrosiässä  joita en lytännyt vaan annoin oman järkensä kanssa tajuta mikä on mahdollista ja mikä ei.  En lähtenyt mukaan tietenkään.

He kasvoivat täysin ilman isää, ja olen ylpeä miten hienoja nuoria aikuisia kasvatin tai itse asiassa annoin kasvaa. 

Oma tehtäväni on aina ollut mielestäni olla se turvallinen ja rakastava kallio johon nojata  ja jonka kautta uskaltautua tutkimaan maailmaa ja mahdollisuuksia ilman pakottamista mihinkään ja ilman lyttäämistä. Ohjannut olen mutta en ole ikinä pyrkinyt ohjailemaan oman mieleni mukaan.

Ilman muuta molemmilla, varsinkin tytöllä oli kompastuskivensä matkan varrella mutta hieno nuori nainen hänestä kasvoi, joka menestyy loistavasti valitsemallaan uralla.  Meni kesällä naimisiin, lapsia ei tahdo eikä miehensäkään. Heille työ on etusijalla.

Pojalla on oma poika ja vaimo, vakituinen työ ja pieni firma jossa myös vaimo työskentelee.  

Kumpikaan ei koskaan ole lähteneet mukaan mihinkään öyhöön ja typeryyteen. Tervejärkisiä ja terveen tunne-elämän omaavia heistä kasvoi.