En kestä enää pienen pientäkään stressiä. Miten saada takaisin edes vähän sietokykyä?

Vierailija kirjoitti:

Vaatii asennemuutoksen. Itse olen kokenut työpaikkakiusaamisen, burnoutin, useamman masennuksen, perussairauteni pahenemisen, uusiin sairauksiin sairastumisen, aggressiivisen parisuhteen ja vaikka mitä. Toki edelleen stressaan joistain asioista, mutta jos jotain yllättävää käy, en ole oikeastaan moksiskaan. Esim. kun jouduin sairaalaan yhtäkkisesti eikä ollut tietoa mikä aiheuttaa oireeni, olin vaan että nääh, tällaista tää elämä on. Olen myös lopettanut perfektionistisen käytöksen. Kaiken ei tarvitse olla järjestyksessä tai tehty hyvin. Tekee sen minkä jaksaa, ei se ole niin justiinsa. Pienille vastoinkäymisille jopa nauran, kun tuntuu, että elämä on yhtä vastoinkäymistä muutenkin. Pitää vain ottaa ilo irti siitä, mikä on hyvää ja löytää huumoria asioista. Pitää tietyllä tavalla "luovuttaa" ja päästää irti siitä jatkuvasta kontrollintarpeesta.

Olen luovuttanut jo vuosia sitten, mutta oireet eivät ole poistuneet. Pystyn elämään hyvää elämää silloin kun kukaan/mikään ei ahdistele minua, tai minulta ei odoteta mitään, minun ei tarvitse tehdä mitään määrättyä, muuta heti jos näin tapahtuu, alkaa oireilukin. 

Ilon otan irti aina kun mahdollista, enkä olekaan minkään mittarin mukaan masentunut, olen vain sairastunut jotenkin niin että en kestä elämää jossa pitää tehdä sitä tätä tai tuota.

Vierailija kirjoitti:

Liikunta auttaa tutkitusti stressin sietoon. Itseäni auttaa tarpeeksi rasittava liikunta, jossa saa haastaa itseään. Toki vastapainona esim. kävelylenkit metsässä lintujen laulaessa. Selkeä päivärutiini edistää myös mielenterveyttä.

Liikunnan voi laittaa vaikka kalenteriin, jos tuntuu, että päätöksen teko liikkumaan lähdöstä on vaikeaa. Monille on myös helpompaa liikkua kaverin kanssa tai seurassa. Koirakin on hyvä seuralainen.

Näin eds:sää sairastavana ei ole olemassa liikuntamuotoa joka sopisi, joten sekin helpotu jää pois.

Mun solution: en rupea millekkään, riuhtokoon hullut keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perusteet kuntoon. Uni 8h, säännöllinen syöminen, kevyt liikunta.

Nukkuisin 8 tuntia jos joku kertoisi miten se tehdään. Ei ole onnistunut vuosikymmeniin. Jos sen voi nukkua pätkissä niin se kyllä onnistuu.

Mä nukun näin:

1. yö 8h

2.yö 6h

3.yö 4h

4. yö 7h

5. yö 5h

ja sitten sama alusta. 

Välillä hikoilen öisin kuin mikäkin. Ei ole vaihdevuodet, ne on tutkittu.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni haluaisi meille kaikenlaisia projekteja. Että ostettaisiin tontti ja rakennettaisiin/rakennutettaisiin omakotitalo. Että hankittaisiin mökki. Tai edes vene. Sellaisia. Olen joutunut kieltäytymään kaikista niistä, koska tiedän että niihin liittyisi stressaavia pikkuasioita, stressaavia hoidettavia asioita, joita en vain kykene enää käsittelemään enkä kestämään. Olen ajanut vastuuni ja hoidettavat asiat minimiin, keinona yrittää toipua. Olen kyllä sanonut että mies saa yksin hankkia itselleen vaikka sen veneen, jos pystyy sen rahoittamaan, mutta minä en kykene osallistumaan. Tämä ei miehelle kelpaa, hän haluaa yhteisiä projekteja jotta voisi olla onnellinen parisuhteessa. Olen henkisesti varautunut että ero tästä tulee, koska en pysty enää asioihin joihin liittyy stressiä. Ap

Minä löin tänään miehelleni puhelimen korvaan kun hän kysyi että laitettaako hän nyt ne vai nämä lakanat, ja pitääkö pestä pyykkikorissa odottavat pussilakanat. Olen siis matkoilla ja hän kotona.

Sanoin ensin että en nyt tällaista jaksa ja laitoin luurin kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet uupumuksen rajoilla.

Tiedostat. Hyvä

Löysää. Lepää. Liiku nauti luonnosta. Pienennä vastuita nyt.

Parempi ennakoida, ettet aja ittes yli.

Nyt on se aika huilia.

Sitten jaksat taas, mutta jos nyt et lepää, niin loppuun palamisen jälkeen menee pitkä aika kuntoutua.

Tunnista omat rajasi. Toimi sen mukaan.

Olen tosiaan sairastanut ihan diagnosoidun työuupumuksen joitakin vuosia sitten. Olen siitä saakka yrittänyt hoitaa itseäni, liikkunut luonnossa ja muuta. Ihan lääkärin, hoitajan ja psykologin neuvojenkinnavulla. Eipä ole jaksaminen palautunut. Ap

No, olet kerran sairastunut. Siitä olisi hyvä ottaa se oppi, milloin on löysättävä tiedät kyllä, kun kuuntelet itseäsi.

Itse paloin joskus aikoinani lippuun ja olen herkkä sille. Tunnollinen. Nykyään koetan tunnistaa merkit ja löysään ennen kuin palan loppuun. Alttius on.

Uskalla kuunnella,itseäsi. Hienoa, että,otat vastaan ja saat apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liikunta auttaa tutkitusti stressin sietoon. Itseäni auttaa tarpeeksi rasittava liikunta, jossa saa haastaa itseään. Toki vastapainona esim. kävelylenkit metsässä lintujen laulaessa. Selkeä päivärutiini edistää myös mielenterveyttä.

Liikunnan voi laittaa vaikka kalenteriin, jos tuntuu, että päätöksen teko liikkumaan lähdöstä on vaikeaa. Monille on myös helpompaa liikkua kaverin kanssa tai seurassa. Koirakin on hyvä seuralainen.

Näin eds:sää sairastavana ei ole olemassa liikuntamuotoa joka sopisi, joten sekin helpotu jää pois.

Älä viitti. Itsesääli tuhoaa.

Etsi se, mitä pystyt ja mihin pystyt niillä resursseilla, mitä sinulla NYT on.

Triptyl & Klotriptyl kyllä katkaisevat stressin jos vain viitsit sietää sivuvaikutuksia. Duloksetiinikin toimii vähemmin sivuvaikutuksin muttei yhtä tehokkaasti

Vaatikaa kunnolliset unilääkkeet ihan ensimmäisenä, että edes yöllä saatte levättyä.

Melatoniini ei pitkään auta.

Itsellä on opamox ja ketopinor 25 mg.

Stilnoct olisi vielä tujumpaa.

Kokeilkaa vaihtaa sängyssä toisin päin yön aikana, jos heräätte ja ette saa unta.

Siis jalkojen ja pään sijainnin vaihto keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liikunta auttaa tutkitusti stressin sietoon. Itseäni auttaa tarpeeksi rasittava liikunta, jossa saa haastaa itseään. Toki vastapainona esim. kävelylenkit metsässä lintujen laulaessa. Selkeä päivärutiini edistää myös mielenterveyttä.

Liikunnan voi laittaa vaikka kalenteriin, jos tuntuu, että päätöksen teko liikkumaan lähdöstä on vaikeaa. Monille on myös helpompaa liikkua kaverin kanssa tai seurassa. Koirakin on hyvä seuralainen.

Näin eds:sää sairastavana ei ole olemassa liikuntamuotoa joka sopisi, joten sekin helpotu jää pois.

Älä viitti. Itsesääli tuhoaa.

Etsi se, mitä pystyt ja mihin pystyt niillä resursseilla, mitä sinulla NYT on.

Googlaa, en viitsi noin typerää ihmistä alkaa sivistämään.

Vierailija kirjoitti:

Vaatikaa kunnolliset unilääkkeet ihan ensimmäisenä, että edes yöllä saatte levättyä.

Melatoniini ei pitkään auta.

Itsellä on opamox ja ketopinor 25 mg.

Stilnoct olisi vielä tujumpaa.

Voi, ei puhettakaan että saisin mitään tuollaisia lääkkeitä :D 

Lääkäreiden mukaan minua ei vaivaa mikään, joten en tarvitse mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet uupumuksen rajoilla.

Tiedostat. Hyvä

Löysää. Lepää. Liiku nauti luonnosta. Pienennä vastuita nyt.

Parempi ennakoida, ettet aja ittes yli.

Nyt on se aika huilia.

Sitten jaksat taas, mutta jos nyt et lepää, niin loppuun palamisen jälkeen menee pitkä aika kuntoutua.

Tunnista omat rajasi. Toimi sen mukaan.

Olen tosiaan sairastanut ihan diagnosoidun työuupumuksen joitakin vuosia sitten. Olen siitä saakka yrittänyt hoitaa itseäni, liikkunut luonnossa ja muuta. Ihan lääkärin, hoitajan ja psykologin neuvojenkinnavulla. Eipä ole jaksaminen palautunut. Ap

Jos olet kunnolla palanut loppuun, et palaudu enää koskaan. Pitää puolikuntoisena selvitä. Tätä ei kaikki ihan ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Olet uupumuksen rajoilla.

Tiedostat. Hyvä

Löysää. Lepää. Liiku nauti luonnosta. Pienennä vastuita nyt.

Parempi ennakoida, ettet aja ittes yli.

Nyt on se aika huilia.

Sitten jaksat taas, mutta jos nyt et lepää, niin loppuun palamisen jälkeen menee pitkä aika kuntoutua.

Tunnista omat rajasi. Toimi sen mukaan.

Ihanasti kirjoitettu, kiitos. Olet hyvä ihminen.

Minulla takana uupumus, oli pitkittynyttä stressiä, irtisanominen, monta muuta kuormittavaa tapahtumaa.

Nykyään en kestä mitään stressaavaa, riitaa, kiirettä, huolia.

En reagoi elämän vastoinkäymisiin raivoamalla vaan vajoamalla apatiaan ja alakuloon.

Niin helppoa antaa masennukselle tilaa.

Kuulostaa vähän siltä että jos peruspalikat ns kunnossa, olet vaan onneton. Tee jotain mikä on susta hauskaa. Ota 2 vk itsellesi mene vaikka matkalle. Jos sielläkin on sama juttu, vaihdevuodet?

Minulla on myös aloituksen kaltainen tilanne. Taustalla pitkäaikainen ja vakava työuupumus johon liittyi lisäksi myös myrkyllinen työilmapiiri. Toipumisen tue tuntuu olevan todella pitkä siinä mielessä, että minullakaan ei tunnu nykyisin olevan minkäänlaista stressinsietokykyä. 

En kyllä raivoa tai muutenkaan menetä malttiani tai mitään sellaista, en siis vaan kestä enää yhtään kuormittavia tilanteita. Ennen pidin haastavia naruja käsissäni, vedin projektia toisensa perään ja päällekkäin, nyt vedän housut aamulla jalkaan. 

Paukkuja riittää kyllä mielekkääseen tekemiseen, en siis ole masentunut tai toimintakyvytön. Kyllä minulla puuhaa riittää ja virtaa ja iloa omiin touhuihin. Mutta stressiä en jostain syystä kestä enää yhtään. 

Mulla on myös pitkäaikaisen masennuksen myötä stressinsieto mennyt. Tämän vuoden aikana on tullut bonuksena lähes päivittäinen ahdistus, johon olen nyt saanut ketipinorin ja se onneksi tuntuu auttavan jonkin verran. Mutta tosiaan, en kestä pieniäkään asioita ja murehdin jatkuvasti jo etukäteen mitä pahaa tapahtuu itselleni tai läheisille. Ja tavallaan en murehdi sitä itse tapahtumaa vaan sitä että "miten mä senki kestän" kun on jatkuvasti ahdistunut ilman syytäkin?

Äidilläni on jo neljäs syöpähoito menossa ja hän ei stressaa ollenkaan, minä stressaan ja pelkään hysteerisesti hänenkin puolesta. Menee vähän väärin päin, että hän joutuu lohduttamaan minua, minun kuuluisi tukea häntä.. Mutta aina kun jollekin läheiselleni tapahtuu jotain, mä olen se kenen lääkitystä säädetään kun tämä hajonnut pää ei kestä enää yhtään mitään.

Juuri äskettäin juteltiin äidin kanssa, että olin ennen masennusta ihan eri ihminen. Uskalsin ottaa riskejä ja olin tosi reipas. En voi uskoa mitä kaikkea nuorena olen uskaltanut ja jaksanut tehdä. Nykyään pelkään kaikkea, omaa varjoanikin. En tänä päivänä pystyisi edes autokouluun menemään koska autolla ajaminen pelottaisi liikaa, joten onneksi suoritin sen ennen kuin olen tässä kunnossa. Ystäviä en ole uskaltanut tavata enää moniin vuosiin, nuorena olin todella sosiaalinen ja päivittäin tekemisissä ystävien kanssa. Siis oikeasti täysin eri ihminen kuin nyt. En tiedä kuka helkkari oikein enää olen?

Ihan kuin joku nurkkaan ajettu saaliseläin.

Ap:llä ja muutamalla muullakin ilmeisesti post-traumaattinen stressireaktio. Siihen on omat hoitonsa. Valitettavasti en kovin hyvin tunne niitä.

Mulla auttoi metsässä olo (huom. Ei kuulokkeita vaan luontoa kuunnellen) Ja jooga. Joogassa ennen kaikkea liikkeen ja hengityksen yhdistyminen (ei siis mitään superpower joogaa) ja joogan avulla opettelin hengitysharjoituksia. Ne hengitysharjoitukset ovat olleet kyl elinehto paranemiselle. Käytän niitä aina kun tuntuu ahdistavan, joilloin saan kehoni tasaantumaan.