En kestä enää pienen pientäkään stressiä. Miten saada takaisin edes vähän sietokykyä?

Pitää vielä palata tähän ketjuun. Itsellä ilmenee hengityksen kanssa myös paljon "ongelmia" nyt kun olen ollut stressaantunut. En pysty rauhoittumaan ja hengitys jotenkin raskasta, mutta samalla pinnallista. Ei mene sellaisessa hyvässä rytmissä ja en monestikaan pysty sitä rauhoittamaan. Ei kuitenkaan ole paniikkikohtaus kyseessä vaan sellainen pidempikestoinen tilanne. Tämä varmaan vaikeuttaa myös nukkumista, kun en pysty rauhoittumaan. Nyt itseä stressaa hammaslääkäri myös. On jäänyt hoito kesken ja hampaat vähän vaivaavat. Pitäisi kesäksi saada kuntoon. Tuo hammaslääkäri itselle vaan melko epämiellyttävä juttu. Olen yleensä mennyt ja en sillä tavalla paljon sitä pelkää, mutta kuitenkin nostaa stressiä ja hampaat kipeät paikkauksen jälkeen. Sitten taas yöuni voi häiriintyä entisestään. Samalla itseä stressaa se jos hammaslääkäri tekee omia päätöksiään kertomatta minulle. Viimeksi luulin, että saan virallisen paikan, mutta olikin laitettu väliaikainen. Samalla toinen hammas jäi paikkaamatta. Nyt stressaan jo valmiiksi jos taas laitetaan väliaikaista paikkaa ja taas joudun menemään sinne vähän ajan päästä. En meinaa nyt kestää edes tätä.

Toivoisin, että se hammaslääkäri vaan paikkaisi pysyvällä paikalla ja näin saataisiin hoito päätökseen. Itsellä on ennenkin paikattu hampaita näin, vaikka isokin reikä ollut ja ne ovat rauhoittuneet. Ei yleensä edes särje hampaat muutenkaan. Ikävästi tämäkin menee siihen, että väliaikaista paikkaa vaan ja taas pitää sinne mennä. Juurihoitoa en edes haluaisi. Ymmärrän hammaslääkärin ajatuksen, että varmistaa etteivät hampaat tulehdu, mutta kerran yksikin kipeä hammas vaan paikattiin normaalisti ja rauhoittui. Nyt saan pelätä miten seuraavaksi käy. Olen mielessäni ja käynyt läpi kuinka kerron etten halua juurihoitoa ja haluaisin vaan tavalliset paikat, mutta sitten kuitenkaan en saa kunnolla sanottua ja pelkään makaava tuolissa lääkärin tehdessä juurihoitoa minun ollessa täysin tietämätön siitä. Sitä en tahtoisi. Alkaa tuo pelkokin ja jännitys kasvaa taas vuosien jälkeen. Valitan nyt tänne, kun mietin mennäkö vai ollako menemättä. Tietysti ongelmat edessä jos en mene.

Näin se on minullakin. Käyn töissä 37,5 tuntia viikossa ja sen lisäksi opiskelen. Suurin osa on verkko-opetusta ja monimuotoa, enimmäkseen viikonloppuisin. Hioin viime viikonloppuna erästä koulutehtävää lauantaina 10 tuntia (klo 7-17) ja sunnuntaina 6 tuntia (klo 7-13). Kun sain sen palautettua, vain itkin, kun elämä on niin kamalaa, ettei ehdi tehdä mitään. Iski akuutti stressireaktio.

Minulle tulee ihan todella herkästi kaikkia fyysisiä oireita. Jos pitäisi vaikka lukea jokin materiaali ja tehdä essee, alan jo edellisenä iltana täristä. Joskus tulee kylmä, vaikkei ole kuumetta ja huoneen lämpötila 22-23 astetta. Päänsärkyä voi olla jo aamulla, kun maanantai koittaa. Ei ole levännyt olo ja töihin lähtö tympii. Luulen, että päänsärky on psyykkisistä syistä.

Minulla on onneksi jo aika isot lapset: 3 lasta ja iät 9-16. Tein viime yönä täytekakun, koska yhdellä lapsista on huomenna synttärit. Koen stressiä siitäkin, että minun pitäisi kutsua vieraita synttäreille. Mieheni ei hoida sellaisia asioita. Tällä kertaa päätettiin olla kutsumatta ketään, kun sattuu olemaan äitienpäivä ja mennään miehen äidin kanssa ravintolaan syömään. Juhlitaan siellä samalla ne synttärit.

Joskus tuntuu, että saatan pimahtaa stressin takia. Sellainen tunne, vaikea selittää. Joskus kun on etätyöpäivä noin kerran viikossa, makaan usein sängyssä yhdeksään. En saa itseäni ylös, ihan kuin keho ei tottelisi. Sitten sanon mielessäni itselleni, että okei, ei tämä nyt niin vakavaa ole, olet silti hyvä ihminen ja aloitat työt kun jaksat. En tiedä, kuulostaako tuo sisäinen puhe hullulta vai normaalilta. Olen minä ne päivän työt kuitenkin hoitanut, vaikka sitten yöpaita päällä olisi mennyt lounaaseen asti.

Luin juuri tänään mitä lääkärit ovat minusta kirjoittaneet. Eräskin kirjoitti, kun menin kertomaan unettomuudesta, että olen apean oloinen, mutta en selvästi masentunut pelkän tapaamisen perusteella eli mitään testejä ei tehty. No ei varmaan ihme, kun olin ensin valvonut koko yön ja sitten kävin verikokeessa (hoitaja ei saanut millään otettua sitä ja yritti neljä kertaa) ja olin niin heikkona, että pyörryin sinne. Yleensä en pyörry ja kestän sen, mutta kun pisti niin monesti ja jätti vielä sen edellisen pilalle menneen verinäyteputken siihen pöydälle missä oli silmieni edessä niin se oli liikaa. Itsellä alhainen verenpaine aiheuttaa huimausta muutenkin. Sitten lääkärissä kerroin tuon verikokeessa tapahtuneen jutun ja sanoin, että valvominen ja huonosti nukuttu yö tekee huimaavaa oloa niin lääkäri oli kirjoittanut, että verikokeen pyörtyminen oli pelosta johtuvaa. Minusta ikävää, koska en todellakaan pelännyt, mutta montaa kertaa pistäminen ja se ettei verta saatu oli jo liikaa, kun olin heikossa kunnossa valvomisen jälkeen. Sitten huipennus oli, että kirjoitti sinne kuinka olen niin herkkä tyttö. Naislääkäri kyseessä. Ei niitä paljon viitsi lukea.

Vierailija kirjoitti:

Näin se on minullakin. Käyn töissä 37,5 tuntia viikossa ja sen lisäksi opiskelen. Suurin osa on verkko-opetusta ja monimuotoa, enimmäkseen viikonloppuisin. Hioin viime viikonloppuna erästä koulutehtävää lauantaina 10 tuntia (klo 7-17) ja sunnuntaina 6 tuntia (klo 7-13). Kun sain sen palautettua, vain itkin, kun elämä on niin kamalaa, ettei ehdi tehdä mitään. Iski akuutti stressireaktio.

Minulle tulee ihan todella herkästi kaikkia fyysisiä oireita. Jos pitäisi vaikka lukea jokin materiaali ja tehdä essee, alan jo edellisenä iltana täristä. Joskus tulee kylmä, vaikkei ole kuumetta ja huoneen lämpötila 22-23 astetta. Päänsärkyä voi olla jo aamulla, kun maanantai koittaa. Ei ole levännyt olo ja töihin lähtö tympii. Luulen, että päänsärky on psyykkisistä syistä.

Minulla on onneksi jo aika isot lapset: 3 lasta ja iät 9-16. Tein viime yönä täytekakun, koska yhdellä lapsista on huomenna synttärit. Koen stressiä siitäkin, että minun pitäisi kutsua vieraita synttäreille. Mieheni ei hoida sellaisia asioita. Tällä kertaa päätettiin olla kutsumatta ketään, kun sattuu olemaan äitienpäivä ja mennään miehen äidin kanssa ravintolaan syömään. Juhlitaan siellä samalla ne synttärit.

Joskus tuntuu, että saatan pimahtaa stressin takia. Sellainen tunne, vaikea selittää. Joskus kun on etätyöpäivä noin kerran viikossa, makaan usein sängyssä yhdeksään. En saa itseäni ylös, ihan kuin keho ei tottelisi. Sitten sanon mielessäni itselleni, että okei, ei tämä nyt niin vakavaa ole, olet silti hyvä ihminen ja aloitat työt kun jaksat. En tiedä, kuulostaako tuo sisäinen puhe hullulta vai normaalilta. Olen minä ne päivän työt kuitenkin hoitanut, vaikka sitten yöpaita päällä olisi mennyt lounaaseen asti.

Tämän kirjoittaja on vaarallisen ylirasittunut. Miksi pitää kiusata itseään leipomalla itse kakkua? Voisiko opintoja panna tauolle tai ottaa töistä opintovapaata? Asuntolainasta lyhennysvapaa siksi aikaa. Lasten harrastukset minimiin ja kotiin apua esim siivooja kahdesti kuussa. Toivon todella että kirjoittaja höllää tahtia ennenkuin sairastuu vakavasti.

Vierailija kirjoitti:

Masentava ketju. Vastaajien elämä pyörii 24/7 oman navan ympärillä.

Ei pyöri vaan usein toisten navan ympärillä. Töissä voi olla kiire. Olet liian kiltti ja teet liikaa töitä, ihminen uupuu. Kotona voi olla ruuhkavuodet. Ehkä yrität kaikkesi saadaksesi päiväkoti-ikäiset lapset ajoissa hoitoon, että voit itse ehtiä töihin antamaan kallisarvoista aikaasi työnantajalle. Töiden jälkeen yrität huolehtia perheestä, tehdä ruokaa, siivota, pestä pyykkiä ja vielä viettää aikaa lasten kanssa. Tai sitten lapsesi ovat jo isoja, mutta heillä on iltaisin harrastuksia. Kuskaat yhtä lasta kaverille kylään ja pois sieltä, toista lasta futistreeneihin ja pois ja yrität kolmatta lasta auttaa kertaamaan kokeisiin. Tai sitten lapsesi ovat jo lentäneet pesästä, mutta hoidat yksin kaikki kotityöt, opiskelet ehkä työn ohessa, hoidat ja auttelet omia vanhempiasi arjessa. Itsekästä eikö vaan???

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisenä teidät on viety kodin ulkopuolelle hoitoon? Ihan pienillä tulee liikaa stressiä hoitoryhmisdä tai vieraalla yksityisellä, ja jos hoitajat vielä vaihtuu. Tätä olisi hyvä tutkia enemmän. Varsinkin nyt, kun painostetaan viemään lapsia hoitoon mahdollisimman aikaisin tasa-arvon nimissä. Se voi sitten aikuisena purkautua näin, kun elämä heittelee. Kuten se kaikkia joskus heittelee.

Minä en ollut hoidossa. Kävin seurakunnan päiväkerhossa 2 kertaa viikossa klo 9-12. Se oli 5-6-vuotiaana. Minun aikanani ei esikoulu ollut yleinen juttu, en tiedä, oliko sellaista edes meidän pienellä paikkakunnalla. En ollut silti yksinäinen lapsi, koska naapurin tyttökään ei ollut päivähoidossa. Yhdessä leikittiin paljon. Meillä oli yhteen aikaan hoidossa erään lääkäriperheen kaksi lasta. Olisinko ollut 3-5-vuotias silloin. Se lääkäri oli isän vanha tuttu ja he halusivat lapsille kotia muistuttavan hoitopaikan ja maksoivat äidille kunnon korvauksen. Sitten kun vanhempi niiden lapsista aloitti koulun, niiden äiti jäi kotiin siksi vuodeksi eikä enää tarvinneet hoitopaikkaa. Äitini keksi alkaa leipoa ja myydä leipomuksiaan. Esim. yhteen kahvilaan ottivat myyntiin. Sillä tavalla se minun kotona hoitamiseni onnistui ihan kouluikään asti.

Ei sitä sietokykyä tarvitse mielestäni saada takaisin. Kannattaa vaan haistattaa ihan kaikelle stressille.

Vierailija kirjoitti:

Uupumuksen rajalla joo mutta milläs v*tulla vähennät sitä kuormaa ja vastuita ja velvollisuuksia????? Sen kun teet niin sitten meni ura ja lapsetkin jäi hoitamatta.

Samoilla linjoilla. Olen itse yhdet potkut saanut. Myönnän, että ne ansaitsin. Syitä en lähde tässä tarkemmin erittelemään, mutta v*ttuunnuin koko firmaan niin pahasti, että aloin käydä päällikön hermoille. Kerran hän kysyi, että haluanko minä ihan tosissaan olla siellä töissä, jos asenne on tuo. Vastasin, että en, jos on mitään muuta vaihtoehtoa olemassa. Sen jälkeen paukahti potkut.

Noista potkuista oppineena kuitenkin olen pitänyt töissä mölyt mahassa. Hoidan omat lemmikit ja lapset niin hyvin kuin osaan. Kunnon kansalaisia noista kahdesta teinistä vielä tulee. Itse olen uupumuksen rajoilla, mutta en näe vaihtoehtojakaan. Ainahan sitä voi tietysti alkaa sossupummiksi, mutta kaipa sekin syö itsetuntoa ja haluaako sellaista esimerkkiä näyttää perheen nuorisolle. Mindfullness-höpötykset on jollekin muulle, minua ne ärsyttää, samoin nuo ylemmän voiman jutut. Maksan kirkollisveroni mutta en usko. Jos ei kelpaa tai kuulen tästä pottuilua, niin lakkaan sitten maksamasta sen veronkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisenä teidät on viety kodin ulkopuolelle hoitoon? Ihan pienillä tulee liikaa stressiä hoitoryhmisdä tai vieraalla yksityisellä, ja jos hoitajat vielä vaihtuu. Tätä olisi hyvä tutkia enemmän. Varsinkin nyt, kun painostetaan viemään lapsia hoitoon mahdollisimman aikaisin tasa-arvon nimissä. Se voi sitten aikuisena purkautua näin, kun elämä heittelee. Kuten se kaikkia joskus heittelee.

Minä en ollut hoidossa. Kävin seurakunnan päiväkerhossa 2 kertaa viikossa klo 9-12. Se oli 5-6-vuotiaana. Minun aikanani ei esikoulu ollut yleinen juttu, en tiedä, oliko sellaista edes meidän pienellä paikkakunnalla. En ollut silti yksinäinen lapsi, koska naapurin tyttökään ei ollut päivähoidossa. Yhdessä leikittiin paljon. Meillä oli yhteen aikaan hoidossa erään lääkäriperheen kaksi lasta. Olisinko ollut 3-5-vuotias silloin. Se lääkäri oli isän vanha tuttu ja he halusivat lapsille kotia muistuttavan hoitopaikan ja maksoivat äidille kunnon korvauksen. Sitten kun vanhempi niiden lapsista aloitti koulun, niiden äiti jäi kotiin siksi vuodeksi eikä enää tarvinneet hoitopaikkaa. Äitini keksi alkaa leipoa ja myydä leipomuksiaan. Esim. yhteen kahvilaan ottivat myyntiin. Sillä tavalla se minun kotona hoitamiseni onnistui ihan kouluikään asti.

Eli äitisi teki etätöitä, kuten tekee moni nytkin.

"Minkä ikäisenä teidät on viety kodin ulkopuolelle hoitoon"

Itse olin monta vuotta perhepäivähoitajalla. Tosin olin jo ainakin 3-vuotias. Viidyin hyvin yhdessä paikassa varsinkin. Toinenkin ihan hyvä, mutta siinä kivassa paikassa enemmän lapsia ja iso piha. Kivoja muistoja. Sitten olin joskus 4-vuotiaana tietyistä syistä noin yhden ns lukuvuoden syksystä seuraavan kesään päiväkodissa. En kyllä viihtynyt siellä yhtään. Oli minusta levotonta sekä piti nukkua tai ainakin pysyä pesissä ja itse en enää päivällä nukkunut 3 ikävuoden jälkeen. Samoin piti aina syödä kaikki sekä yksi hoitaja huusi lapsille usein ja pelkäsin häntä. Onneksi ei tarvinnut olla siellä kauempaa. Tosin äitini joskus sanoi, että olin siellä niin vähän aikaa, mutta itsestä tuokin aika tuntui niin pitkältä. Ei minua sentään kiusattu, mutta olin aika yksin siellä ja vähän ujompi lapsi. Oli sentään yksi kaveri. Uskon kyllä sen, että olisi varmaan ollut haitallista olla tuolla monta vuotta. Onneksi en joutunut olemaan.

Vierailija kirjoitti:

Luin juuri tänään mitä lääkärit ovat minusta kirjoittaneet. Eräskin kirjoitti, kun menin kertomaan unettomuudesta, että olen apean oloinen, mutta en selvästi masentunut pelkän tapaamisen perusteella eli mitään testejä ei tehty. No ei varmaan ihme, kun olin ensin valvonut koko yön ja sitten kävin verikokeessa (hoitaja ei saanut millään otettua sitä ja yritti neljä kertaa) ja olin niin heikkona, että pyörryin sinne. Yleensä en pyörry ja kestän sen, mutta kun pisti niin monesti ja jätti vielä sen edellisen pilalle menneen verinäyteputken siihen pöydälle missä oli silmieni edessä niin se oli liikaa. Itsellä alhainen verenpaine aiheuttaa huimausta muutenkin. Sitten lääkärissä kerroin tuon verikokeessa tapahtuneen jutun ja sanoin, että valvominen ja huonosti nukuttu yö tekee huimaavaa oloa niin lääkäri oli kirjoittanut, että verikokeen pyörtyminen oli pelosta johtuvaa. Minusta ikävää, koska en todellakaan pelännyt, mutta montaa kertaa pistäminen ja se ettei verta saatu oli jo liikaa, kun olin heikossa kunnossa valvomisen jälkeen. Sitten huipennus oli, että kirjoitti sinne kuinka olen niin herkkä tyttö. Naislääkäri kyseessä. Ei niitä paljon viitsi lukea.

Monet lääkärit nyt kirjoittavat ylös mitä sattuu. Itse kerroin hammaslääkärille viimeksi, että en lihasheikkouden vuoksi pysty pitämään suutani auki ja tarvitsen tuen leukoihin operaation ajaksi. Katsoi hiljaa, ja kun tutkimuksen alettua leuat alkoivat täristä, sanoi ettei tarvitse pelätä, voit olla ihan rentona...

Meditointi.  Kaikki alkaa ja päättyy sun mielessä.

Jos et saa sun mieltä hallintaan niin sun mieli hallitsee sua.

Vierailija kirjoitti:

Näin se on minullakin. Käyn töissä 37,5 tuntia viikossa ja sen lisäksi opiskelen. Suurin osa on verkko-opetusta ja monimuotoa, enimmäkseen viikonloppuisin. Hioin viime viikonloppuna erästä koulutehtävää lauantaina 10 tuntia (klo 7-17) ja sunnuntaina 6 tuntia (klo 7-13). Kun sain sen palautettua, vain itkin, kun elämä on niin kamalaa, ettei ehdi tehdä mitään. Iski akuutti stressireaktio.

Minulle tulee ihan todella herkästi kaikkia fyysisiä oireita. Jos pitäisi vaikka lukea jokin materiaali ja tehdä essee, alan jo edellisenä iltana täristä. Joskus tulee kylmä, vaikkei ole kuumetta ja huoneen lämpötila 22-23 astetta. Päänsärkyä voi olla jo aamulla, kun maanantai koittaa. Ei ole levännyt olo ja töihin lähtö tympii. Luulen, että päänsärky on psyykkisistä syistä.

Minulla on onneksi jo aika isot lapset: 3 lasta ja iät 9-16. Tein viime yönä täytekakun, koska yhdellä lapsista on huomenna synttärit. Koen stressiä siitäkin, että minun pitäisi kutsua vieraita synttäreille. Mieheni ei hoida sellaisia asioita. Tällä kertaa päätettiin olla kutsumatta ketään, kun sattuu olemaan äitienpäivä ja mennään miehen äidin kanssa ravintolaan syömään. Juhlitaan siellä samalla ne synttärit.

Joskus tuntuu, että saatan pimahtaa stressin takia. Sellainen tunne, vaikea selittää. Joskus kun on etätyöpäivä noin kerran viikossa, makaan usein sängyssä yhdeksään. En saa itseäni ylös, ihan kuin keho ei tottelisi. Sitten sanon mielessäni itselleni, että okei, ei tämä nyt niin vakavaa ole, olet silti hyvä ihminen ja aloitat työt kun jaksat. En tiedä, kuulostaako tuo sisäinen puhe hullulta vai normaalilta. Olen minä ne päivän työt kuitenkin hoitanut, vaikka sitten yöpaita päällä olisi mennyt lounaaseen asti.

Musta toi sun sisäinen puhe kuulostaa pelkästään hyvältä. Annat itsellesi luvan ottaa rennommin ja omien voimavarojen mukaan, kun siihen on mahdollisuus. Mulla toi sisäinen puhe alkoi mennä niin negatiiviseksi, että varasin ajan työterveyspsykologilta. Sanoin itse itselleni ajatuksissani, että luuseri, yritä kovemmin ja tyhmä olet, jos et tästä selviä. Huomasin itsekin, ettei taida olla enää kovin rakentavaa. Tänä päivänä en enää paljon puhele sisäisesti itselleni, silloin tällöin kuitenkin. Esim. pe sanoin, että oli muuten pirun kova työpäivä, hyvin selvisit

Sama. Vähän kuin aivojen palovamma. Kun kerran on kärähtänyt, kärähtää seuraavalla kerralla vielä helpommin. 

Kyllä minä myös stressaan aivan julmetusti. Olen ollut syntymästä saakka liikuntarajoitteinen ja sen takia luottanut toisten ihmisten apuun. Minun liikuntarajoitteeni on onneksi pieni eikä se estä esim . toimimasta vanhempana tai työelämässä. Tosin tästäkin jouduin käymään vääntöä, kun jäin työttömäksi v. 2015 ja työkkärin ukko sanoi, että voisit hakea lähihoitajaksi. Minä sanoin, että en voi, koska fyysisesti en pysty rasittavan työhön. Itse asiassa stressasin yötkin, että joutuisin nostelemaan mummoja johonkin vanhainkotiin ja he siksi loukkaantuvat tai vammautuvat, kun minä en pysty nostamaan. Vaihdoin lopulta työkkärin virkailijaa ja sain senmoisen naisen, joka heti sanoi, että onhan niitä muitakin ammatteja kuin lähihoitaja. Niin onkin ja olen työllistynyt uuden ammatin jälkeen.

Stressaan myös oman lapsen puolesta, kun hän on niin herkkä. Jotkut sanoo erityisherkkä. Joskus minulle on tullut iso paniikkikohtaus, jossa ambulanssilla jouduin sairaalaan keskellä yötä.. Se johtui lapsen sairastelusta, siihen liittyvästä huolesta ja kuolemanpelosta.

Joskus kun stressi kohoaa ihan pienestäkin syystä, olen ajatellut, että lopetan työt. Se ei ole vaihtoehto, koska seuraa köyhyys ja stressi rahasta. Viime kesänä mietin, että lähdetään koko perhe jonnekin ulkomaille eikä ilmoiteta kenellekään mitään, otetaan hermolepoa kaikesta. Ja kuinkas ollakaan, äitini soittaessaan kysyi, että mitä mielessä liikkuu ja olenko kunnossa jne. Sitten mietin, että ei voi omaa stressiään laittaa vyörymään toiselle.

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä palata tähän ketjuun. Itsellä ilmenee hengityksen kanssa myös paljon "ongelmia" nyt kun olen ollut stressaantunut. En pysty rauhoittumaan ja hengitys jotenkin raskasta, mutta samalla pinnallista. Ei mene sellaisessa hyvässä rytmissä ja en monestikaan pysty sitä rauhoittamaan. Ei kuitenkaan ole paniikkikohtaus kyseessä vaan sellainen pidempikestoinen tilanne. Tämä varmaan vaikeuttaa myös nukkumista, kun en pysty rauhoittumaan. Nyt itseä stressaa hammaslääkäri myös. On jäänyt hoito kesken ja hampaat vähän vaivaavat. Pitäisi kesäksi saada kuntoon. Tuo hammaslääkäri itselle vaan melko epämiellyttävä juttu. Olen yleensä mennyt ja en sillä tavalla paljon sitä pelkää, mutta kuitenkin nostaa stressiä ja hampaat kipeät paikkauksen jälkeen. Sitten taas yöuni voi häiriintyä entisestään. Samalla itseä stressaa se jos hammaslääkäri tekee omia päätöksiään kertomatta minulle. Viimeksi luulin, että saan virallisen paikan, mutta olikin laitettu väliaikainen. Samalla toinen hammas jäi paikkaamatta. Nyt stressaan jo valmiiksi jos taas laitetaan väliaikaista paikkaa ja taas joudun menemään sinne vähän ajan päästä. En meinaa nyt kestää edes tätä.

Toivoisin, että se hammaslääkäri vaan paikkaisi pysyvällä paikalla ja näin saataisiin hoito päätökseen. Itsellä on ennenkin paikattu hampaita näin, vaikka isokin reikä ollut ja ne ovat rauhoittuneet. Ei yleensä edes särje hampaat muutenkaan. Ikävästi tämäkin menee siihen, että väliaikaista paikkaa vaan ja taas pitää sinne mennä. Juurihoitoa en edes haluaisi. Ymmärrän hammaslääkärin ajatuksen, että varmistaa etteivät hampaat tulehdu, mutta kerran yksikin kipeä hammas vaan paikattiin normaalisti ja rauhoittui. Nyt saan pelätä miten seuraavaksi käy. Olen mielessäni ja käynyt läpi kuinka kerron etten halua juurihoitoa ja haluaisin vaan tavalliset paikat, mutta sitten kuitenkaan en saa kunnolla sanottua ja pelkään makaava tuolissa lääkärin tehdessä juurihoitoa minun ollessa täysin tietämätön siitä. Sitä en tahtoisi. Alkaa tuo pelkokin ja jännitys kasvaa taas vuosien jälkeen. Valitan nyt tänne, kun mietin mennäkö vai ollako menemättä. Tietysti ongelmat edessä jos en mene.

Narskutteletko stressaantuneena öisin? Se saattaa olla syynä hampaidesi kuntoon. Ei kai hammaslääkäri koskaan juurihoitoa aloita kysymättä, sehän on monen käynnin prosessi ja yksityisellä lisäksi kalliskin. 

Hengitykseen suosittelen syvää ULOShengitystä, sillä saa kropan hengittämään syvempään ilman hyperventiloinnin vaaraa. Ihan minuuttikin silloin tällöin on hyvä. Syvempi hengitys rauhoittaa kuulemma hermostoa eikä siitä ainakaan haittaa ole. 

Tsemppiä toivottaa uloshengittelevä narskutteleva juurihoidettu burn out case. 

 

Tuli mieleen se, että itsellä rutiinit auttavat kestämään. Pysyn edes jotenkin rytmissä. Sitten tuntuukin olevan ihan hirveä asia jos tulee muutoksia. Kaikki ylimääräinen on jo liikaa. Samalla elämä voi käydä vähän tylsäksi jos pitää jokainen päivä olla melkein samanlainen tai ainakin pyrkimys siihen. Monesti yritän enemmän kuin jaksan pilaan untani esim yrittämällä valvoa liikaa jonkun jutun takia. Nyt unen kanssa ongelmia ja niinpä iltavirkkunkin on ollut pakko mennä ajoissa nukkumaan ja yrittää pitää huolta unesta paremmin. Mietin monesti miten voin enää opiskella ja mihin töihin minusta on. Tuntuu muistikin huonontuneen. Joku kyseli iästä niin itsekin olen vasta 28.

Mulla on myös tämä. Kyse on jonkinlaisesta PTSD:stä yhdistettynä siihen, että on menettänyt uskonsa ihmisiin yleensä.

Haluan varoittaa siitä, että älkää purkako traumaoireitanne puolisoon ja lapsiin, esim. kilarien muodossa. Tilanne ei ole heidän syynsä ja voitte menettää heidätkin. Kohdistakaa kiukku oikeaan osoitteeseen.

Ja kokemuksesta sanon että jotta minkäänlainen toipuminen olisi mahdollista, pitää elämä pistää kokonaan uusiksi, aloittaen siitä mitä arvostaa elämässä ja yhteiskunnassa.

Ota löysemmin, älä yritä tehdä edes työtehtäviä 100-prosenttisesti jos ei ole pakko.

Kahvinjuonnin vähentäminen (jos sellaista on) sai itselleni tasaisemman ja rennomman olon. Yli 10 kuppia päivässä muuttui kolmeksi kupiksi.

Vierailija kirjoitti:

Sama. En tosin raivoa, mutta sydän alkaa hakata, käsistä ja koko kropasta loppuu voima, hengästyttää pienikin liikkuminen, tulee paino rintaan, tuntuu että on vaikea hengittää, sydän muljahtelee, täytyy huokailla koko ajan, ja tuon jälkeen olen aivan poikki ja väsynyt. Lämpö nousee myös 37,5:een. 

Ihan kuin kroppa ei kestäisi enää yhtään mitään. Hyvinä päivinä kun mitään ei tapahdu, näitä oireitakaan ei ole. Minut saattaa saada tolaltaan jopa puhelimen soiminen, koska siihen assosioituu niin paljon kaikkea. En myöskään voi pitää puhelinta äänettömällä, koska se ahdistaa myös, ja jatkuvasti, eikä vain silloin kun se harvoin soi. 

En saanut mitän terpaiaa tai muutakaan apua vaikka kävin psykiatrilla, hän kyseli vain että osaanko tehdä ruokaa ja pesenkö hampaat joka päivä, ja käynkö suihkussa vai tarvinko siihen apua. Kun vastasin että elämäni on normaalia noilta osin, apu evättiin. Olisi pitänyt valehdella, mutta en ymmärtänyt sitä, luulin että riittää kun puhuu totta.

Ja ei, ei ole paniikkikohtauksia nämä, siitäkin on kokemusta, vaan pitkäkestoisia yleensä alkaessaan koko päivän pilalle vetäviä.

Minulla samat oireet jatkui pari vuotta, mutta kävelylenkit luonnon rauhassa selvästi veivät parempaan ja jatkoin niitä. Lopulta oireet helpottivat ja nyt kestän jo paremmin stressaavia tilanteita. Ensimmäiset lenkit olivat vain puolisen kilometriä ,minulla ennen kymmenien kilometrien hiihtolenkkejä tehneellä. Keho oli aivan puolustustilassa ja kävi kierroksilla.