En kestä enää pienen pientäkään stressiä. Miten saada takaisin edes vähän sietokykyä?

Realisti566 kirjoitti:

Et voi saada mitenkään, kulutat itsesi loppuun yhteiskunnan vuoksi ja sen jälkeen kuolet, muista että kun panoksesi on tehty niin et saa kiitosta eliitiltä. Hautajaisetkin pitää maksaa itse. Minkähän takia näin paljon on stressiä ja masennusta, ehkä siksi koska ihmisen ei koskaan pitänyt olla vankina yhteiskunnassa vaan elää vapaasti elämää. Me annoimme heille kaiken ja palkkioksi saimme rahaa mitä kulutamme kaikkeen paskaan ja samalla leikimme somessa onnellista vaikka oikeasti onni on ihmissuhteissa.

Aika moni ei varmaankaan ole löytänyt onnea ihmissuhteista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liikunta auttaa tutkitusti stressin sietoon. Itseäni auttaa tarpeeksi rasittava liikunta, jossa saa haastaa itseään. Toki vastapainona esim. kävelylenkit metsässä lintujen laulaessa. Selkeä päivärutiini edistää myös mielenterveyttä.

Liikunnan voi laittaa vaikka kalenteriin, jos tuntuu, että päätöksen teko liikkumaan lähdöstä on vaikeaa. Monille on myös helpompaa liikkua kaverin kanssa tai seurassa. Koirakin on hyvä seuralainen.

Okei, ja mitäs sitten, kun mieli ja kroppa on siinä tilassa, että vartin haravoinnin jälkeen syke on 160 ja kädet täristen on pakko lopettaa?

Itse en ainakaan yksinkertaisesti kykene tekemään oikein mitään. Kauppareissullakin sykkeet nousee ja parhaimmillaan toipumiseen menee päivä tai kaksi.

Niinpä, mä otin tavoitteeksi pahimmillaan raahautua sauvojen kanssa korttelin ympäri ja tiukkaa teki. Ei nää likuntaneuvojat tiedä mitä tarkoittaa kun keho on tehnyt stopin.

Vierailija kirjoitti:

Rokote toimii?

Mikä niistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tärkeästä ketjusta!

Ap:n kokemukset stressin ja ahdistuksen "päälle jäämisestä" (eli post-traumaattisen tai pitkittyneen stressin oireet) ovat valitettavan tuttu seuraus kuormittavien kokemusten jälkeen. Kyse on osittain ihan neurobiologiasta: tietty ulkoinen ärsyke tuottaa tietyn sisäisen reaktion jo ennen tietoisuuden heräämistä, eikä tähän voi itse vaikuttaa. Mitä varhaisemmin nämä yhteydet luodaan, sitä vaikeampi niihin on vaikuttaa.

Esim. koulukiusattu on oppinut reagoimaan tyytymättömiin ilmeisiin, nuorisojoukkoihin, toisten supatteluun jne. (mikä kenenkin kiusaamistausta onkaan) siten, että kyseessä on uhka. Jopa aikuisena saattaa kavahtaa nuorisoporukkaa, vaikka tietää, etteivät he liity sinuun mitenkään.

Post-traumaattinen stressi on yllättävän yleistä. Muistelisin, että joidenkin tutkimusten mukaan jopa 25% väestöstä kokee traumaperäisiä oireita jossain vaiheessa. Useimmat yhdistävät sen vaikkapa sotakokemuksiin, sillä tätä on tutkittu paljon USA:ssa sodasta palanneiden keskuudessa, mutta ei sen taustan tarvitse olla ollenkaan niin dramaattinen. Perinteisen näkemyksen mukaan post-traumaoireiden tulisi olla jäljitettävissä johonkin tiettyyn tapahtumaan tai traumaan (esim. väkivallanteko), mutta toisaalta trauma ymmärretään myös useiden pienten mutta pitkäkestoisten vastoinkäymisten seuraukseksi. Niinpä post-traumaattinen stressi voi olla seuraus myös työuupumisesta tai kiusaamisesta. Tilanteen jo rauhoituttua pienikin traumaan viittaava indikaatio voi laukaista flashback-reaktion tai ahdistuksen. Väkivallanteon kohdalla tämä on helpompi ymmärtää: hyökkääjän näköinen ihminen = pakokauhu ja muistot hyökkäyksestä. Mutta työstressin kohdalla tuntuisi hullulta sanoa, että puhelimen soiminen = paniikki. Silti näin tämä vain toimii.

Ehkä post-traumaan liittyvän kirjallisuuden lukeminen voisi tuoda oivalluksia. Esim. traumapsykologi Salli Saari on kirjoittanut tästä. Jo se auttaa, että tajuat olevasi neurobiologian suhteen oikeastikin vähän "vinossa", eli aivosi aiheuttavat reaktiot, et sinä itse tietoisesti. Et siis ole epäonnistunut ihminen tai jotenkin huonompi kuin muut, vaan olet toipilas.

Post-traumaattisesta stressistä voi myös toipua! Tutkimusten mukaan suurin osa toipuu n. vuoden sisällä, osalla kestää pidempään.

Tsemppiä ihan kaikille ketjuun kirjoittaneille! <3

Toipuu vuoden sisällä? Ilmeisesti he toipuvat jotka saavat apua? Mites me jotka on unohdettu :(

T: traumaattinen vuodesta 2010

Varmaan jostain kynnyn katkeamis - traumasta toipuu vuodessa. En usko että vakavista toipuu hoidonkaan kanssa kuin 3-5 vuodessa.

No niin... kävin lapsen kanssa rannalla kävelyllä. Vaikka oli kylmä niin kyllä se rentoutti.

Asmr on myös tehokas. Tulee ihan väreitä ihoa pitkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rokote toimii?

Mikä niistä?

Koko cocktail?

Vierailija kirjoitti:

Mulla mielialalääkkeet on vieneet pahimman kärjen stressiltä. Aloin käyttää niitä burn-outin ja puristavan ahdistuksen myötä. Lääkkeestä on todella ollut apua. Vaikka stressi ja ahdistus toisinaan raottavat ovea, ne eivät pääse täysillä päälle. Ne pysyvät hallittavina ja siedettävinä, eivätkä valtaa mieltä ja kehoa kokonaan.

En ole havainnut mitään negatiivisia sivuvaikutuksia, joten en ole lopettamassa lääkitystä vuosien jälkeenkään.

Minä sain mielialalääkeet 17 vuotta sitten, kun en nukkunut ja sain paniikkikohtauksia sekä olin hyvin ahdistunut. Ne auttoivat aivan loistavasti, ja olin muutamassa kuukaudessa kuin eri ihminen. Söin niitä sitten vuosikausia, koska niistä ei ollut mitään sivuvaikutuksia eikä ongelmia. Sitten kävi muutamaan otteeseen niin etten ollut musitanut moneen päivään ottaa läkettä, ja alkoi sähköiskutuntemukset, sekä vanne puristamaan päätä. Viimeisellä kerralla huomasinkin että lääkkeet olivat loppuneet, tai en ainakaan hädissäni löytänyt niitä, ja viikonloppu oli tulossa.  Silloin oli vielä paperireseptit enkä löytänyt reseptiäkään mistään, joten aloin soittamaan tk:een. Sieltä ei vastattu, joten lähdin käymään siellä kun se oli lähellä. Selitin tilanteeni hätäänytneenä vastaanottotyypille, ja hän sanoi että kuulehan, nämä ovat juuri sellaisia reseptejä joita ei saa hukata, ja ripitti minua siinä kaikkien kuullen. 

Olin täysin normaali työssäkäyvä ihminen, ja minua kohdeltiin halveksuen ja ivaten juuri kun olin heikoimmillani. En kuulemma saisi reseptiä ennen kuin vasta maanantaina tai tiistaina (tuolloin oli keskiviikko) ja minun pitäisi voivoi, nyt vain jotenkin pärjäillä ilman lääkettä kun olen asiani hoitanut niin huonosti.

Lähdin itkun kanssa luukulta ja jännitin itseni sairaaksi sen pari päivää, kunnes perjantaina resepti oli onneksi kirjoitettu.

Tuon jälkeen vähensin oma-aloitteisesti lääkkeen pikkuhiljaa pois, sillä en halunnut enää olla riippuvainen siitä, koska en voisi vannoa etten ikinä enää hukkaisi reseptiä, tai unohtaisi hakea lääkkeitä lisää, enkä halunnut tulla huonosti kohdelluksi sen takia ammattilaisten toimesta. 

Vieroitusoireet kestivät 4- 5 kk, ja 10, 11 kk kohdalla masennuin pahasti. Onneksi olin kuitenkin lukenut asiasta, ja tiesin että minä en ole masentunut, vaan aivoni järjestyvät uudelleen, ja tuo on vain yksi vieroitusoire lisää.

Monet vannoo tietoisen itsensä rauhoittamisen nimiin, vaikka se voi kuulostaa gliseeltä:

- rauhoittumishetket 2-3x pvä muutama min tai tarvittaessa, syvähengitys ym.

- järjestä hyvät nukkumisolosuhteet ja nuku, muuten ei kukaan jaksa.

- jos mahdollista, katsele hiljaa kaukaisuuteen, se rauhoittaa.

- karsi elämästäsi ainakin hetkeksi pois kaikki mikä ei ole han pakko.

- älä suorita

- yritä kääntää ikäviäkin tilanteita huumoriksi, naura ja vitsaile se auttaa jaksamaan.

- ota tuhti B vitamiinikuuri, se auttaa aivoja ja hermostoa. Kiinnitä muutenkin huomiota laadukkaaseen ravintoon, aivot tarvitsevat hyvää ja puhdasta ravintoa jaksaakseen.

- älä anna verensokerin laskea liian alas heti kun kiukku alkaa nousta, ota jotain mikä kohottaa verensokeria nopeasti.

Olen jo kirjoittanut, mutta palaan vielä tänne. Itsellä tapahtui kaikenlaista noin 8 vuotta sitten. Sitä ennenkin olin kokenut paljon pahaa muilta ihmisiltä. Moni voisi sanoa, että hyvin mitättömiä asioita, mutta oli toisaalta pitkällistä kuten esim kiusaaminen. En ole vieläkään täysin kunnossa ja pelkään sitä, ettei minusta ole enää siihen tavalliseen elämään mihin moni pystyy ja mitä moni myös kestää. Ehkä vuosia sitten auttoi se, että pääsin pois aiemmista kuviosta ja muutin muualle. Se piristi minua paljon, vaikka alku oli vaikeaa. Koin etten omaa enää elämänhalua ja olin surullinen. Pelkkä kaupassa käynti jo liikaa ja jännitin sitä. Kävin hyvin harvoin siellä. Keskityin vaan siihen, että toipuisin ja hoisin koiraani. Se riitti vuosia sitten. Sitten vuosien aikana tajusin kuinka muiden elämä menee eteenpäin ja he ns pysyvät kyydissä ja tekevät hyviä päätöksiä elämässään sekä etenevät. Minä vaan yritän toipua ja samalla jään jälkeen kaikessa. En omaa ammattia tai työkokemusta, ei ole mitään läheisiä, ei omaisuutta yms. Jään siis jälkeen kaikessa ja en vaikeaa enää kuvitella kuinka saisin muita kiinni koskaan. Silti en olisi oikein pysynyt elämään paremmin ja minun täytyi kerätä voimia. Nyt sitten, kun pitäisi lisätä tahtia ja yritin esim opiskella niin uuvuin lopulta. Koulutus kesken ja ihan amiksesta kyse. Ala vaan ei ole ihan mieleinen, mutta yritän pärjätä. Sen, kun jotenkin saisin loppuun. Joskus haaveilen yliopistosta, mutta en varmaan jaksaisi siellä tai pärjäisi.

Samalla suhteet ihmisiin koen edelleen vaikeiksi. Olen kokenut niin paljon kaikkea ikävää etten luota enää helposti ja olen levoton sekä en enää sillä tavalla koe iloa jos vietän aikaa ihmisten joukossa. Joskus tapahtuu poikkeus kuten joku yksittäinen kiva porukka jossa eri-ikäisiä ihmisiä missä pystyin puhumaan paljon. Siinä huomasi sen, kuinka kaipaan kuitenkin sitä, että kerrankin sain puhua ja oli kiva porukka. Kaipasin sitä, että joku tervehti minua ja halusi istua vieressäni sekä ihan normaalisti kyseli kuulumisia. Näin en ollut kokenut esim nuoruudessa kertaakaan, kun olin ulkona porukoista ja kiusattu. Lopuksi jo luovutin ja jäin omastakin tahdosta yksin ettei kukaan satuttaisi enää. Se oli kuitenkin ristiriitaista ja tykkään seurasta kuitenkin. Kärsinkin yksin olosta. Mietin silloin tuossa kivassa ryhmässä, että kuinka paljon paremmin voisin ja kuinka paljon mukavampaa elämäni olisi ollut jos koulun aikaiset ryhmät olisivat olleet sellaisia kivoja ihmisiä täynnä. Tuo oli ainoa ns koulu mihin lapsuuden jälkeen oli mukavaa mennä. Aluksi tunsin "kuolevani", kun piti sinne mennä, mutta nopeasti ymmärsin että siellä porukka mukavaa.

Olen ollut myös jo lapsena osin varsinkin isäni nyötävaikutuksesta liian kiltti lapsi. Oli esim sellainen tilanne missä eräs lapsi oli hyvin määräilevä ja vahva ja hän sitten käskytti minua ja komenteli enkä uskaltanut vastustaa. Kodilla on niin paljon vaikutusta kaikkeen. Myös sillä kuinka paljon tukea ja ymmärrystä saa. Itse opin olemaan hiljaa, jotta kodin rauha säilyy ja olemaan hyvin kiltti. Ongelmista ei voinut puhua. Se teki kaikesta raskaampaa ja sellainen näkymätön olo. Jotenkin loukattu olo myös siitä, kun kukaan ei välittynyt kunnolla tai kelpasin vain jos olin vahva.

Jatkuu

Jatkoa

Nyt viime vuosina olen kokenut sen, että voimani ovat aika lopussa. Jotenkin mietin, että jos lepään ja yritän saada voimat takaisin, olenkin sitten kunnossa myöhemmin. Ei se mennytkään näin. Nyt pitäisi lisätä vauhtia, mutta olen entistä heikompi. Ehkä koirani piti kiinni elämässä ja nyt ei ole sitäkään enää. Nukkumisen kanssa on ollut välillä vaikeaa ennenkin, mutta vaan lyhyitä aikoja. Nyt jatkuvana vieraanani on talven unettomuus. Se näköjään menee siihen, että viimeistään marraskuussa alkaa nopeasti ja jatkuu aina huhtikuuhun. Sitten vähitellen ehkä tilanne paranee. Koko talvi vaan menee kuin sumussa ja nukun hyvin huonosti ja katkonaisesti. Sitten loppukevät, kesä ja syksy menee voimia kerätessä ja toipuessa. En toivoisi samaa enää koskaan. Olin ennen unettomuutta ensin hyvin väsynyt. Sitten nukuin likaa. Tämän jälkeen varmaan stressi sai jotenkin kropan sekaisin ja kävin niin ylikierroksilla etten enää pystynyt rauhoittumaan. Tästä sitten unettomuutta.

Koen myös ikävästi sen, että omaa enää suurta mielenkiintoa elämääni. Olen melankolinen luonne muutenkin, mutta samalla menettänyt vähän kuin lopun ilon elämästä. Se ei oikein ole menossa niin kuin toivoisin ja olen pettynyt itseeni ja pelkään, että tätä se tulee sitten olemaan. En toivo toisaalta paljon. Silti tuntuu niin merkityksettömältä tämä kaikki. Menneisyydellä ja kaikella kokemallani sekä yksinäisyydellä vaikutusta. Taas pitkästi, mutta asioita mielessä niin paljon.

Minulla oli vastaava tilanne stressin kanssa. Lievä mielialalääkitys (sitalopraami) auttoi.

Jos lepääminen tai arjen yksinkertaistaminen (kaikki ylimääräinen ja stressaava pois) ei auta, niin yksi lähestymistapa olisi tietoisesti pyrkiä sisäistämään toisenlainen elämänasenne.

Sellainen elämänasenne, että mikään ei tuhoudu lopullisesti, jos laskun maksaminen myöhästyy tai jos välillä on niin kiire jonnekin, että joutuu jättämään asiat tilapäisesti rempalleen. 

Mutta avain tässä on, että tietoisesti ajattelee niin aina tarvittaessa, joka päivä. Eli pysähtyy ja muistuttaa itseään siitä.

Olen itse pohtinut sitä että miten voisi olla vähät välittämättä asioista, joille ei mitään mahda. Menneisyys, tulevaisuus, eilinen, huominen, ihmisten käyttäytyminen, byrokratia, yllättävät sairaudet, yllättävät rahanmenot, vanhuus ja sen tuomat voimien vähenemiset sekä taitojen vähenemiset, oman asumismuodon ongelmat...

Stressaaminen on jonkinlaista kieroutunutta välittämistä kaiken maailman asioista, sen sijaan että pitäisi lähes kaikkea ihan joutavana ja mitättömänä ja ainakin ohimenevänä, katoavana. Miten oppia olemaan asioiden suhteen välinpitämätön? 

Sitten vastaus yhdestä kommentista lukemaani väitteeseen, että ihmissuhteissa olisi kaikki onni mitä ihminen tarvitsee. Kokemukseni mukaan onnellisuuden ja hyvän olon hetket lisääntyivät ja syvenivät huomattavissa määrin, kun ryhdyin erakoksi. Eli toteutin elämäntavassani sen, mitä olin koko siihenastisen elämäni ajan jo sisäisesti ollut.

Mikä yhdelle sopii onneksi, se ei toiselle sovikaan, vaan on kauhistus. 

Tupakointi rauhoittaa minun hermoni. Olen yrittänyt monesti lopettaa mutta siitä seuraa tosi pahoja hermokohtauksia.

No jonkun mukaan sekin on luonnontuote

Onpa hyvä ja tärkeä ketju! Kuvittelenin olevani yksin tämän ongelman kanssa. Olen aina ollut suorituskykyinen ja päässyt yli vaikeistakin elämäntilanteista. 

Viimeiset vuodet ovat kuitenkin olleet liikaa: Läheisen menetys, sairautta, työpaikkakiusaamista ym. 

Olen tehnyt kaikkeni palautuakseni ennalleni. Minulla on kuitenkin työ, lapset ja lemmikit (ei tukiverkkoa), joiden takia en voi lähteä kuukaudeksi joogaleirille Malesiaan tms.

En oikeasti osaa neuvoa. Kuvittelin jo olevani ns. "voiton puolella", kunnes yksi sukulainen soitti ja kutsui meidät lapsensa ristiäisiin. En jaksa. En pysty. En kykene.

Lapsille ja itselleni pitäisi hankkia juhlavaatteet, ristiäislahja pitäisi ostaa, varata junaliput ja hotelli. Tämä kaikki on minulle juuri nyt aivan liikaa. Niin liikaa, etten saanut nukuttua yöllä ja ahdistuin niin että ajatuksenkulkuni häiriintyy. En jaksa enää vastata puhelimeen saati viesteihin, kun pelkään sukulaisten lisäpainostamista.

Kukaan ei ikinä arvaisi, mitä teen työkseni....en voi myöntää näitä tunteitani edes itselleni.

Näistä lyhytpinnaisten meriselityksistä tulee mieleen ammattikuntani: lähihoitajat. Ei mene päivääkään etteikö joku kolleegoista pura toisiin kiukkuaan.

Vierailija kirjoitti:

Liikunta auttaa tutkitusti stressin sietoon. Itseäni auttaa tarpeeksi rasittava liikunta, jossa saa haastaa itseään. Toki vastapainona esim. kävelylenkit metsässä lintujen laulaessa. Selkeä päivärutiini edistää myös mielenterveyttä.

Liikunnan voi laittaa vaikka kalenteriin, jos tuntuu, että päätöksen teko liikkumaan lähdöstä on vaikeaa. Monille on myös helpompaa liikkua kaverin kanssa tai seurassa. Koirakin on hyvä seuralainen.

Tuo lisää taakkaa ja stressiä, kun kalenteri piippaa muistutusta lenkille. Tunnet syyllisyyttä, kun et mene lenkille, kun jalat ovat rakkuloilla kävelystä ja kroppa kipeä työnteosta. Tunnet eettistä väsymystä koirasta, joka on pakko lenkittää, koska se ei vaan voi odottaa. Jos itsestä huolehtiminen on jo kortilla, on väärä neuvo ottaa lisää huolehdittavia. Koirasta luopuminen lisää ahdistusta.

Se kun menee kunnolla niin se menee. Ei välttämättä palaudu. Siksi en kestä enää tippaakaan sitä bussipysäkille juoksemista, jos bussi on jo tulossa. Alkaa heti raivo nousta pintaan. Ennen se oli hauska tapa ja voittajafiilis, kun viime tipassa ennätti.

Vierailija kirjoitti:

Onpa hyvä ja tärkeä ketju! Kuvittelenin olevani yksin tämän ongelman kanssa. Olen aina ollut suorituskykyinen ja päässyt yli vaikeistakin elämäntilanteista. 

Viimeiset vuodet ovat kuitenkin olleet liikaa: Läheisen menetys, sairautta, työpaikkakiusaamista ym. 

Olen tehnyt kaikkeni palautuakseni ennalleni. Minulla on kuitenkin työ, lapset ja lemmikit (ei tukiverkkoa), joiden takia en voi lähteä kuukaudeksi joogaleirille Malesiaan tms.

En oikeasti osaa neuvoa. Kuvittelin jo olevani ns. "voiton puolella", kunnes yksi sukulainen soitti ja kutsui meidät lapsensa ristiäisiin. En jaksa. En pysty. En kykene.

Lapsille ja itselleni pitäisi hankkia juhlavaatteet, ristiäislahja pitäisi ostaa, varata junaliput ja hotelli. Tämä kaikki on minulle juuri nyt aivan liikaa. Niin liikaa, etten saanut nukuttua yöllä ja ahdistuin niin että ajatuksenkulkuni häiriintyy. En jaksa enää vastata puhelimeen saati viesteihin, kun pelkään sukulaisten lisäpainostamista.

Kukaan ei ikinä arvaisi, mitä teen työkseni....en voi myöntää näitä tunteitani edes itselleni.

Lähetä postissa ristiäislahja lapselle ja onnittele perhettä kauniisti ihanalla kortilla. Kerrot, ettet pääse tulemaan juhliin (terveyssyistä, joita et ala nyt kommentoimaan sen enempää). . Veikkaan, että olet psykologi tai lääkäri ammatiltasi, mutta sillä ei ole keskustelun kannalta merkitystä, sillä uupumus voi tulla kenelle tahansa alasta riippumatta.

Faith kirjoitti:

Jos lepääminen tai arjen yksinkertaistaminen (kaikki ylimääräinen ja stressaava pois) ei auta, niin yksi lähestymistapa olisi tietoisesti pyrkiä sisäistämään toisenlainen elämänasenne.

Sellainen elämänasenne, että mikään ei tuhoudu lopullisesti, jos laskun maksaminen myöhästyy tai jos välillä on niin kiire jonnekin, että joutuu jättämään asiat tilapäisesti rempalleen. 

Mutta avain tässä on, että tietoisesti ajattelee niin aina tarvittaessa, joka päivä. Eli pysähtyy ja muistuttaa itseään siitä.

Tämä on muuten hyvä ohje, mutta työelämässä se ei toimi. Jos työsi on vastuullista, et voi jättää mitään tekemättä, koska se saattaa olla jopa rikos tai ainakin siitä voi seurata varoitus ja potkut. Monilla työ tulee kotiinkin, ja vapaa-aika ja palautuminen jäävät liian lyhyeksi. Nykyään ei aina auta edes työpaikan vaihtaminen, koska työelämä on muuttunut niin paljon. Toinen syy on se, ettei palaudu välttämättä enää koskaan, jos kerran on romahtanut.