Mitä kadut elämässäsi eniten?

Sitä että en ole tehnyt itsemurhaa.

Sitä että en uskaltanut elää ,enkä ottaa riskejä elämässäni.nyt alan olemaan kalkkiviivoilla .eli eläkää !!!

Sitä etten eronnut aikaisemmin. Suhde oli monella tavalla hyvä, mutta se alkoi liian nuorena ja toi turvan, jonka suojasta minun oli liian vaikeaa etsiä itseäni. Lopulta erosin, mikä sinänsä oli hyvä päätös, mutta nyt näyttää siltä, että sen hinta oli se, etten koskaan saa lapsia ja perhettä.

Vierailija kirjoitti:

Keskityin liikaa työntekoon ja käytin liikaa aikaa kaikkeen turhaan ( liika siivous, liika pihan hoito jne) kun olisin voinut viettää sen ajan lasten kanssa. Kadun myös sitä että en halunnut tutustua äitiini, tuomitsisin hänet hänen tekojensa vuoksi enkä perehtynyt hänen taustaansa miksi hän toimi niinkuin toimi.

Minusta tuntuu, että lähes kaikki keskittyvät kaikkeen muuhun, esim. siivoukseen, leipomiseen tai pihan laittoon, sen sijaan, että oikeasti leikkisivät lapsen kanssa. Yleensä ihmiset eivät edes tiedosta tätä. Kuvittelevat antavansa panoksen perheelle, vaikka todellisuudessa lapsi on hyvin yksinäinen. Sinä sentään tiedostat tämän virheesi. Minä olen tuon sudenkuopan onnistunut väistävämään, koska sain lapseni hyvin iäkkäänä ja olin jo siihen mennessä nähnyt, miten asiat yleensä menevät ja myös omasta yksinäisestä lapsuudestani oppineena olen pyrkinyt toimimaan toisin.

Epäonnistuin yhdessä jutskassa ja nyt on hirveän paha morkkis🥺

Hyvä kysymys. Kadun moniakin asioita, mutta tiedostan senkin, että valinnat on tehty sen hetkisellä tiedolla, kokemuksella ja olosuhteiden mukaan. Vaikka voisin palata menneisyyteen, en tiedä pystyisinkö valitsemaan toisin. Kumppanin kyllä, mutta ammatit ja opiskelu ei. Ja vaikka joku olis koittanut silloin neuvoa tekemään toisin, en olisi kuunnellut kumminkaan.

Yksi harmitus on se, etten koskaan pyytänyt tukiopetusta. Oletin hankaluuksien johtuvan vain omasta laiskuudesta, tukiopetuksen kuuluvan vain "ongelmanuorille" ja vanhemmat olisivat pitäneet sitä häpeällisenä ja kieltäneet

Kadun sitä, että jätin erään henkilön. Kaipaan häntä todella paljon. Olin heikko kun en kestänyt siirtyä sivuun ja antaa aikaa toipua.

Ihmiset tuntuu katuvan aika isoja asioita.

On niitä huonoja valintoja tullut itsekin tehtyä, millä ollut pitkät ja isot seuraukset mutta en niitä katumaan ole jäänyt. Valintoja muiden joukossa.

Sen sijaan kadun sitä kun myin 15vuotta sitten sen hienon keltaisen tpaidan, missä oli musta c kasetin kuva pois. Se oli hieno paita.

Kaduttaa kun toissatalvena heitin taas 15 vuotta vanhan kesämekon pois.

Lukion ja intin käymistä. Neljä vuotta elämästä täysin hukkaan.

Kun suostuin aborttiin. Salaa toivoin että se ei tapahtuisi. Olen mies joka tuntee suurta tuskaa menetetystä tapetusta lapsesta

Etten nuorempana tavoitellut sitten sitä urheilu-uraa. Olin hyvä pesäpallossa ja jääkiekossa. Molemmissa olin 15 vuotiaaksi asti ikäluokkani parhaimmistoa Suomessa. Sitten vaihtui mailat ja pallot sähkökitaraan ja kevariin. Ei tullut rokkitähteä niin piti opiskella tylsä ammatti ja nahistua aikuisikä konttorissa. Asuntolaina painaa päälle, tenavalauna huutaa kotona ja koirat juoksee jaloissa.

No en oikeasti kadu. Hyvin tämä elämä mennyt mutta toisinaan miettii mitä jos

Sitä mitä tapahtui vuonna 2011 kun juoksin yhden miehen perässä korvia myöten ihastuneena (en aio kertoa sen enempää)

Olisi pitänyt jättää tekemättä.

Ajattelin silloin että " vanhanahan sitä aina katuu tekemättömiä päätöksiään". Oli äärimmäisen typerää.

Pitäkää järki mukana noissa päätöksissänne.

Kadun eniten sitä, että olen ollut niin ulkoaohjautuva ja pelännyt muiden arvostelua, on sitten kyse työelämästä tai yksityiselämästä. Toisten mielipiteet ovat painaneet aina enemmän kuin oma intuitio.  Olen murehtinut aina paljon sitä, miten ratkaisuni vaikuttaa muihin ihmisiin ja valvonut lukemattomat yöt peläten seurauksia päätöksistäni. On ollut pitkä tie tehdä omia ratkaisuja välittämättä liikaa muiden kommenteista.  Ei se vieläkään helppoa ole ja helposti putoaa taas miellyttäjärooliin. Vasta reilu 50-kymppisenä uskallan kertoa mielipiteeni, jos olen eri mieltä tai näen, että tilanne sitä vaatii. Olen johtavassa asemassa ja jouduin altistamaan itseni päivittäin arvioinnille ja arvostelulle. Mieleeni on iskostunut lause: " Tavoittelet vaistomaisesti sitä, mikä eniten pelottaa ja haastaa". Tällä kokemuksella voin sanoa, että mikään ei ole tullut helpolla, vaan aikamoisen henkisen kiirastulen kautta. Tähän on tarvittu paljon ulkopuolista apua oman pohdinnan lisäksi.

Ehkä en kuitenkaan tekisi mitään toisin, mutta harmittaa, että olen elänyt elämääni liikaa muiden kautta ja hakenut hyväksyntää, peläten samalla hylkäämistä. 

Se kun menin peniksen pidennysleikkaukseen . Mikään ei toiminut sen jälkeen. On se joo nyt iso ja kiva olla saunassa jne. mutta siihen se sitten jääkin. Harmittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etten mennyt lukioon. Nykyään, yli nelikymppisenä superpaskasti palkatussa työssä tyhmänä kuin kumisaapas. Ei minkään näköistä yleissivistystä. Hyvä kun tiedän kuka on Suomen presidentti. En osaa edes auttavasti englantia. Aloin leikkimään kotia silloin kun ikäiseni keskittyivät opiskeluun, vapauteen, muuttivat suureen kaupunkiin ja elivät. Minä asun edelleen kotipaikkakunnallani. Suhteellisen katkerana ja huonovointisena. Tuntuu että elämä on ohi.

Mikä estää itsesi sivistämiseen? Netissä on vaikka mitä kursseja. Tai mene nyt sinne lukioon - mikä estää? Lukemalla oppii. Terv. Kohta maisteri 50+

Niin, mikä estää menemästä lukioon? Eiköhän se tullut hänen kertomuksesta ilmi. Ehkei ole vaan voimavaroja mennä ja sivistää, jos on huonovointinen ym.

Monet erehtyvät kuvittelemaan, että kun minä olen maisteri ja tehnyt asiat niin ja näin, niin silloin kaikki muutkin tekevät samoin. Vaikka ollaan lukeneita, niin silti ei ole älyä nähdä asioita toisen näkökulmasta. On vain se yksi näkövinkkeli, joka on siitä kulmasta, miten elämä ja asiat ovat itsellä menneet. Ihminen ei voi olla fiksu kaikilla osa-alueilla. Loistaa niissä, mitkä ovat vahvuuksia ja huono niissä, mitkä ovat heikkouksia.

Lihavuutta. Olen ollut vaihdellen pyöreä ja lihava lapsesta saakka. Nyt 35-vuotiaana tuntuu, että iso osa elämää on mennyt ohi lihavuuden ja sen häpeämisen takia. Nyt vaikka laihtuisinkin, jäisi silti löllöä ihoa ja venymisarpia. 

Eniten irtisanoutumista töistä. AIheesta sen tein (uupumus) mutta nyt kaduttaa. Ikä alkaa jo vaatia veroaan työnsaannissa kun neljäkymmentä  lähestyy.

Kadun, että olen antanut miessuhteen, siis rakastumisen ja suhteen päättymisen, vaikuttaa henkiseen hyvinvointiini ja toimintakykyyni. Ainoa tärkeä asia on lapset ja millaista esimerkkiä olen heille näyttänyt ja miten heistä huolehtinut. Sen olisin voinut tehdä paremmin.

Että en saanu painoani hallintaan 30 vuotta sitten, kun se alkoi nousta.

Olen tehnyt elämässäni valtavasti virheitä. Niiden traumojen kanssa koitan elää ja ajatella että en ainakaan satuttaisi itseäni enempää. Välillä ajattelen että olen niin toivoton tyyppi että parempi olisi kuolla pois. Kuulostaa kauhealta itsesääliltä, mutta nämä ovat todellisia tunteita. Päällepäin ei varmasti uskoisi kukaan mitään. Olen ihan hyvin toimeentuleva ja hyvännäköinen. Kaikki ei aina näy päällepäin.