Lue keskustelun säännöt.
Mitä kadut elämässäsi eniten?
Itse kadun sitä että koulu ei kiinnostanut silloin kun sen olisi pitänyt kiinnostaa.Nyt ollaan sitten huonolla palkalla raatamassa.
Kommentit (1388)
Olen liian kiltti ja autan muita. Tulee luonnostaan. Nykyään olen oppinut sanomaan ei ja pitämään puoliani, mutta on se jättänyt arvet jotka vaivaavat ajoittain vuosienkin jälkeen.
Kiltteyttäni ja apuani on käytetty hyväksi niin yksityiselämässä kuin työelämässäkin. SoTe-alalla etenkin tuntuu, että miehet ovat helposti pompoteltavissa/alistettavissa eikä sananvaltaa ole ellet ole johtaja tms.
Olisi pitänyt varmaankin valita eri koulut ja/tai eri työpaikat. Muutamaa työpaikkaa kammoksun edelleen ja yhdestä varmaankin elinikäiset traumat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhan omakotitalon ostamista. Talo on ihana ja palvellut meitä ihan ok, mutta miten h*lvetissä tästä pääsee eroon?
Kukaan ei tällaista enää osta, eli täytyisi ottaa remonttilaina ja laittaa moderniksi, että joku huolii.
Sitä, että en aikaisemmin hoksannut käydä maksullisilla naisilla. Olo on kuin karkkikaupassa, nyt jo setämiehenä voi yhtyä parikymmpisiin misuihin.
Sitä, että en heti parikymppisenä alkanut säästää matalakuluisiin indeksirahastoihin.
Katumus kuuluu elämään.
Esimerkiksi juuri nyt kaduttaa isosti omat paskat mielipiteet koskien maailmanrauhaa ja muuta suomettumista nuorempana.
Minua viisaammat sanoo että fiksu osaa myös muuttaa mielipiteitään kun tulee vahvoja perusteluita. Mutta toisaalta en jaksa olla enää mitään mieltä mistään.
M35
Vierailija kirjoitti:
Kadun syvästi sitä, että annoin tukeni siskolleni hänen avioerossaan. En kuunnellut lainkaan hänen miestään. Jälkeenpäin olen tajunnut, että siskoni on ihan kauhea ihminen, on puukottanut minuakin pahasti selkään, enkä ihmettele, että hänen miehensä ei jaksanut enää elää hänen kanssaan vaan lähti. Mieheltä olisi varmaan mennyt mielenterveys tai hän olisi ajanut kallioon.
Sekin harmittaa kun en kehtaa edes lähettää miehelle anteeksipyyntöä näin monen vuoden jälkeen. Tuntuu että olisi itsekästä muistuttaa häntä noista ajoista.
Toivon vain, että hän on päässyt kunnolla jaloilleen kamalasta avioliitostaan.
Jos lähetät miehelle anteeksipyynnön, et menetä mitään vaan arvostuksesi nousee. Se olisi suoraselkäinen teko. Useimmat ihmiset ymmärtävät että sukulaisten erotessa vedetään "kotiin päin", eli uskotaan, ymmärretään ja tuetaan omia läheisiä. Todennäköisesti mies on sinunkin kohdallasi päätellyt näin.
Sikäli tietysti tärkeä oppitunti että täytyy kuunnella myös tarinan toinen puoli ennen kuin muodostaa oman mielipiteensä.
Kun erosin omasta laiskasta ja manipuloivasta vaimostani, hänen äitinsä ja veljensä myötäloukkaantuivat minua kohtaan. Jälkeen päin olen kuullut epäsuorasti että he ovat alkaneet ymmärtää minun näkökantojani. Vaikka ei sillä minulle väliä ole.
Sukulaisten erotessa olen itse pyrkinyt ottamaan neutraalin näkökannan ja tarjoutumaan välittäjäksi tai viestinviejäksi jos puheyhteydet eivät enää toimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyväpalkkaisesta työstä yrittäjäksi ryhtymistä 80-luvun lopulla. Konkurssihan siitä 90-luvun laman puolella.
Avioliittoani, minä hoidan, maksan ja huolehdin ja itselle ei jää edes luuta kouraan.
Voi, kunpa kuolisin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua kaduttaa just nyt viimeinen ihastumiseni. On pakko myöntää että hän sai minut tuntemaan pitkästä aikaa todella myönteisiä tunteita. Nyt hän vaikuttaa aika ärtyneeltä enkä halua enää mitään sydänsuruja.
Ihastumisen oli ihan virtuaalista mutta tunne niin todellinen. Ilo oli niin todellista.
Että sekaannuin työpaikkani psykopaattiin. Tietenkään en silloin tajunnut kuinka sairas voi ihminen olla, koska mielen sairaus ei näkynyt ulospäin. Häntä pidettiin ja pidetään hurmaavana atleettina. Toivon vain, että pääsisin hänestä lopullisesti eroon uuden työpaikan myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kadu mitään yksittäistä asiaa. Siihen haluaisin vastauksen että miksi minun roolini tuntuu olevan tässä maailmassa vain muista huolehtiminen? Uuvun tähän.
Minulla on lapsia, muutama erityinenkin. Heidän asioita olen huolehtinut 15 vuotta mutta nyt jo helpottaa. Huolehdin äitini saattohoidosta hautaan, veljeni ja ystävieni tuki olen ollut aina. Tätini ja isäni on nyt vanhainkodissa ja he turvautuvat minuun liikaa, ei olla oltu edes väleissä aikaa ennen tätä. Koko elämäni on vain muiden asioiden hoitamista, olkapäänä oloa ja itseni olen jättänyt hoitamatta. Aina huono omatunto kun yritän ottaa omaa aikaa. En jaksa edes vastata puhelimeen kun pelkään että joku taas tarvitsee minua.
En ole luonteeltani kynnysmatto. Olen tunnollinen ja aikaansaava, sekö siinä sitten on syy että minun halutaan hoitavan asiat.
Haluaisin harrastaa liikuntaa ja nauttia arjen pienistä hetkistä. Liikuntaa en ehdi harrastaa ja voin huonosti sen takia, arki on suorittamista ja koko ajan joku huoli päällä.
Täällä toinen. Olen kuitenkin aina riuhtaissut itseni itselleni tärkeisiin harrastuksiin ja opintoihin. Sitten burnoutin partaalla hoitanut omat "itsekkäät" jutut viimeiseksi eli en niin hyvin kuin olisin halunnut.
Nyt olen kroonisesti sairas (stressi suurena myötävaikuttajana) ja vihdoin paremmin tasapainossa omien ja muiden tarpeisiin vastaajana. Joka päivä pitää kuitenkin muistuttaa itseä mikä on tärkeää ja kuinka paljon minulla on resursseja jäljellä.
Vierailija kirjoitti:
Luottamista ihmisiin ja ihmisyyteen. Huonoja ihmissuhteita.
Kadun itse myös sinisilmäisyyttä ihmisten pahuudelta, ahneudelta ja valehtelulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kadun sitä että joskus sanon asioita liian suoraan. Sanon myös asioita joita harva uskaltaa sanoa ääneen (enkä siis tarkoita mitään törkyjuttuja), vaan tosi asioita yleensäkin elämästä ja vaikka itsestäni, tekemisistäni, sanomisistani, ajatuksistani. Kaikki eivät ymmärrä ja joku pitää minua ilkeänä ihmisenä, vaikka sanon vaan niinkun asia on.
Jotkut ihmiset eivät siedä kuulla totuutta (vaikkei asia siis koske mitenkään heitä itseä). Asioita pitäisi aina kierrellä, kaarrella ja kaunistella.
Pitäisi vaan opetella olemaan hiljaa tai sanoa mitä kuulijat haluaa kuulla.Ei, ei ja ei.
Jos sanomasi vain on totta ja ainoastaan epämiellyttävää kuulijoille, vika on kuulijoissa. Jotkut eivät siedä epämukavia aiheita, koska se on heille vieras, epämiellyttävä aihe tai sitten se liippaa liian läheltä jotakin heidän elämänsä kipupistettä, jota he eivät ole vielä valmiita käsittelemään.
Olisihan se kiva jutella vaan kukkasista ja auringosta, mutta aika monella meistä on kipupisteitä elämässä, jotka pitää käsitellä, jos haluaa joskus elää tasapainoista elämää.
Ei, ei ja ei! Mikä sinä olet määrittelemään milloin, missä ja kenen kanssa kukakin haluaa (jos haluaa) käsitellä yhtään mitään kipupisteitä.
Vika ei ole kuulijassa vaan sinun päsmäröinnissä. Taidat olla niitä ihmisiä, jotka eivät näe malkaa omassa silmässään.
Suurin osa ihmiskunnasta elää elämänsä suuremmitta pohdinnoitta ja se on vain hyväksyttävä. Harvalla sitä kapasiteettia muuhun riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lasten hankintaa.
Ja olen siis narkkari alkoholisti ja olen aina laittanut oman etuni lapsien edun edelle.
Että sitä oli niin sokea omalle itsekeskeisyydelle, että menin tuhraamaan suhteeni ja menetin elämäni naisen.
Vierailija kirjoitti:
Kadun sitä, että muutin paikkakunnalle, jota inhoan mieheni vuoksi. Jätin taakseni koko elämäni, ystävät ja sukulaiset, kaiken. Olemme edelleen yhdessä, mutta huonosti menee. Tosin meillä on kaksi maailman ihaninta lasta ja siksipä ajattelen usein niin, että voinko katua muuttoa, kun sain nämä kaksi niin rakasta? Ikinä kun ei tiedä olisinko sitten löytänyt kotikaupungista ketään, jospa olisin nyt siellä onneton ja yksin, kuten yksi kaverini on ja ikää jo sen verran, ettei lapsia taida enää saada vaikka miehen löytäisikin.
Kadun myös sitä, että annettiin miehen kanssa suhteemme repsahtaa. Menee huonosti, tosi huonosti. Sinnittelemme. En tiedä mihin tämä päättyy.
Niin kauan kuin on elämää on toivoa! Haluatko parantaa suhdettasi mieheesi? Mitä miehesi haluaa? Jos molemmat haluavat jatkaa on avaimet vain ja ainoastaan itsellänne. Hakeutukaa pariterapiaan tai erotkaa. Vai onko suhteessa huonosti voimien kuitenkin tuttua ja turvallista - sitä mistä pitää pitää kiinni.
Kauniisti puhut rakkaista lapsistasi - ehkä heidän vuoksi kannattaisi parantaa kodin ilmapiiriä?
Vierailija kirjoitti:
Avioliittoani, minä hoidan, maksan ja huolehdin ja itselle ei jää edes luuta kouraan.
Voi, kunpa kuolisin!
Miksi et eroa? Eikö ole helpompi lähteä, jos itse on se joka tienaa.
Vierailija kirjoitti:
Etten mennyt lukioon. Nykyään, yli nelikymppisenä superpaskasti palkatussa työssä tyhmänä kuin kumisaapas. Ei minkään näköistä yleissivistystä. Hyvä kun tiedän kuka on Suomen presidentti. En osaa edes auttavasti englantia. Aloin leikkimään kotia silloin kun ikäiseni keskittyivät opiskeluun, vapauteen, muuttivat suureen kaupunkiin ja elivät. Minä asun edelleen kotipaikkakunnallani. Suhteellisen katkerana ja huonovointisena. Tuntuu että elämä on ohi.
Mikä estää itsesi sivistämiseen? Netissä on vaikka mitä kursseja. Tai mene nyt sinne lukioon - mikä estää? Lukemalla oppii. Terv. Kohta maisteri 50+
En hirveästi kadu mitään. Harkitsen vakaasti ja pitkään kaikkia päätösiäni, joten katumista harvoin pääsee tapahtumaan.
Toisen lapsen tekeminen. Taas tätä vauvapaskaa ihan liian pitkän aikaa. Yhden kanssa vielä meni mutta 2 on liikaa