Mitä on henkinen pettäminen?

Vierailija kirjoitti:

Henkinen pettäminen on sitä että nainen ei enää koe olevansa universumin keskipiste ja ei saa tahtoonsa läpi joka asiassa niin kuin siihen mennessä

Olen kyllä kuullut miestenkin käyttävän tuota käsitettä. Tässä ketjussa taisikin olla mieskirjoittaja, joka tätä käsitettä pohdiskeli.

- ohis

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen itseni henkisesti aika petetyksi jos toinen sanoo yhtä ja tekee kuitenkin toista, eli käyttäytyy täysin antamansa mielikuvan vastaisesti.

Tämä! Tai että toinen tahallisesti harhauttaa. Tai lupaisi esim. olla tukena jossakin tiukassa paikassa, muttei olekaan, sen jos minkä kokisin henkisenä pettämisenä. Että ensin olisi luotettava, mutta seuraavassa hetkessä ei. Toimimalla arvaamattomasti. 

Vierailija kirjoitti:

Se on sitä, että toinen on läheisempi kuin oma kumppani ja tälle toiselle mahdollisesti avaudutaan suhteen pulmista ja jaetaan salaisuuksia, joita puoliso ei tiedä. Lisäksi ollaan enemmän tai vähemmän ihastuneita. Yleensä tämmöinen suhde on liitolle paljon vaarallisempi ja vahingollisempi kuin vaikkapa satunnainen yhden illan juttu.

Joskus käy niin, että puolison kanssa ei kaikkea voi jakaa. Puoliso on liian lähellä, ja hänellä on omat asenteensa asiaa kohtaan.

Kun erittäin vaikea, luonnehäiriöinen äitini kuoli, en oikein pystynyt kunnolla jakamaan suruani mieheni kanssa. Minulla siis oli esto siihen, mieheni olisi varmasti kyllä kuunnellut ja yrittänyt tukea, mutta koska tiesin kuinka paljon hän inhosi äitiäni (ihan syystä), en vain pystynyt. Itsekin surin enemmän hyviä muistoja lapsuudesta, sekä sitä mitä olisi voinut olla, jos äiti ei olisi mennyt niin sekaisin vanhempana. Tuolloin löysin miehen, jonka kanssa pystyin suremaan, hän ei ollut ikinä tavannut äitiäni, joten hänellä ei ollut ennakkoasenteita. Myönnän kyllä ihastuneeni samalla, koin vahvaa henkistä yhteyttä tähän mieheen. Hän oli juuri menossa naimisiin, eikä meillä kummallakaan ollut mitään halua hajottaa omia liittojamme, joten mitään sellaista mitä ei puolison edessä olisi voinut tehdä, ei koskaan tapahtunut. Hetken aikaa tämä toinen mies oli henkisesti läheisempi kuin oma puoliso, mutta se meni ohi parissa kuukaudessa, kun pahin tunnemyrsky hellitti. Tämä mies oli erittäin empaattinen ja lämmin, oma mieheni ei sitä juurikaan ole. Minäkään en ole kovin empaattinen ja lämmin, joten normaalissa elämässä sovin hyvin yhteen mieheni kanssa, hoidamme asiat huumorilla, järjellä ja logiikalla. Tuollaisissa kriisitilanteissa jolloin sitä lämpöä ja empatiaa kuitenkin kaipaa, emme välttämättä kumpikaan riitä sitä antamaan.

Aika pian kävi niin, että tuo toinen mies jäi elämästä pois. Mitä kuuluu-viestin laitamme ehkä kerran vuodessa. Ihastus laimeni nopeasti, ja elämä jatkui. Pitkissä suhteissa väkisinkin tulee tilanteita, joissa se oma puoliso ei ole paras mahdollinen tuki. Niin kauan kuitenkin kun rakkaus ja kunnioitus sitä omaa puolisoa kohtaan säilyy, ei kukaan järkevä ihminen hyppää sänkyyn jonkun toisen kanssa. Ja puolison täytyy hyväksyä se, että joskus voidaan tarvita joku toinen ihminen, kenen kanssa asiat käydään läpi. Tunteita on pakko välillä tuulettaa, ja aina sitä ei voi oman puolison kanssa tehdä.

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.

Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.

Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Henkinen pettäminen on sitä, että kuvittelee harrastavansa seksiä toisen ihmisen kanssa, esim. se naapurin hottis

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.
Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.
Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Samaa mieltä. Jokainen meistä on ihminen, ja jokainen tekee virheitä. Kaikkia virheitä ei kannata ääneen sanoa (varsinkin jos virhe on vain vääränlainen ajatus), koska toista on ihan turha sellaisella kuormittaa. Kaikilla on huonoja päiviä, se puoliso ärsyttää ihan jokaista joskus, ei kaikkea tarvitse niin tolkuttoman rehellisesti tilittää. Miksi loukata toista turhaan? Mitä hyvää siitä seuraa?

Mieheni on muusikko, ja jopa vähemmän tunnetuilla bändeillä riittää bändäreitä. Jostain syystä jo se, että soittaa jonkun pikkupubin lavalla saa naiset käymään kuumana. Kyllä minä sen tiedän, olen myös nähnyt kuinka joku humalainen nainen roikkuu mieheni kaulassa ja pussaa väkisin (mies parka, varmaan hankala tilanne kun tietää että vaimo näkee..). Ei mua kiinnosta tietää mitä siellä tapahtuu, luotan mieheeni (jos en luottaisi, en olisi suhteessa), eikä siitä ole mitään iloa tai hyötyä että mies syyllisyydentuntoisena tilittää kuinka joku nainen taas yritti väkisin syliin.

Mustasukkaisen ihmisen ei muuten kannata olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka esiintyy jonkun rokkibändin kanssa. Ei sitä pää kestä jos on mustasukkaisuuteen taipuvainen.

Vierailija kirjoitti:

Henkinen pettäminen on sitä, että kuvittelee harrastavansa seksiä toisen ihmisen kanssa, esim. se naapurin hottis

Mitä jos se kuvitelman ihminen ei ole todellinen, vaan esim. hahmo kirjasta tai telkkarista? Ei siis haaveile esim. näyttelijästä, vaan siitä hahmosta jota se näyttelijä esittää?

Vierailija kirjoitti:

Henkinen pettäminen on sitä, että kuvittelee harrastavansa seksiä toisen ihmisen kanssa, esim. se naapurin hottis

Veikkaan että tätä tekevät kaikki jossain vaiheessa pitkää parisuhdetta, fantasioidaan toisesta.

Henkinen pettäminen on sitä, että on tunneyhteys johonkin ihmiseen, johon koetaan myös seksuaalista vetoa. Ei kuitenkaan olla tehty mitään fyysistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahaa, eli tunteet ja niiden tarkastelu voi olla pettämistä muka? Mitä ihmeen väärää siinä muka on, että omassa päässään miettii? Olette te kyllä aika vekkuleita. Ruoskitteko itseänne vääristä ajatuksista? Tuo kuulostaa jonkin aivopesukultin ajattelutavalta.

Ei ole vääriä ajatuksia, mutta mitä ajatuksia ruokkii ja mitä ei, sillä on väliä parisuhteelle. Samat asiat voi nähdä eri valoissa, esim. päättääkö ajatellaa puolisoaan negatiivisessa valossa vai positiivisessa. Jokaisessa meissä on virheemme ja niihin voi suhtautua tuomitsevasti tai lempeästi ja rakastavasti, jopa pitää niitä viehättävinä. Siinä vaiheessa, jos ajatuksiin tulee toinen, on mahdollista, että omat ajatukset kumppania kohtaan kääntyvät enemmänkin negatiivisille kannalle, erityisesti jos siitä toisesta elättelee jotain ruusunpunaisia unelmakuvia. Ajatuksia tulee ja pulpahtelee sillehän ei voi mitään, enemmänkin on kyse siitä mihin ajatuksiin jää kiinni ja mitä ajatuksia elättelee ja ruokkii. Pakko-oireisessa häiriössä voi olla pakkoajatuksia, jolloin ajatuksiaan on vaikea hallita (yksi diagnostisita kriteereistä), mutta normaali ihminen pystyy ajatuksiaan hieman suuntaamaankin. Ja näin varmaan haluaa tehdäkin, jos arvostaa ja rakastaa kumppaniaan ja nykyistä parisuhdettaan.  Jos arvostusta ja rakkautta ei ole, niin sittenhän sen nykyisen ja uuden voi laittaa rinnakkain ajatuksissaan ja pohtia plussat ja miinukset molemmista.

En tiedä, miten on mahdollista, mutta itse olin todella rakastunut omaan kumppaniini ja samaan aikaan ihastuin silti tuttavaan. Ajattelin häntä paljon. Ehkä kuitenkin enemmän ajatukset liittyivät seksuaaliseen vetovoimaan. Mutta todellakin voi olla ihastunut/rakastunut kahteen samaan aikaan. Ennen epäilin tätä.

Vierailija kirjoitti:

Nämä ovat vaikeita asioita. Esim. työkaveriin ihastuminen on vaikea määritellä pettämiseksi, jos kuitenkaan ei tavata koskaan vapaa-ajalla eikä sinänsä edistetä suhdetta mitenkään. Kuitenkin ollaan yhdessä 40 tuntia viikossa ja jaetaan kaikki pienet arjen ilot ja surut. Pois ei voi lähteä, jos ei saa uutta työtä.

Mutta työpaikalla vietetään kahdeksan tuntia päivässä sen ihmisen kanssa. Ei sillä väliä, jos ei tapaa vapaa-ajalla. Oleellista on, miten käyttäytyy työpaikalla. Hakeutuisivat juttelemaan jatkuvasti, onko fyysistä kosketusta esim halailua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkissä parisuhteissa voi helposti kokea ihastumisen tunteita myös toiseen ihmiseen kuin omaan puolisoon. Tärkeintä on tällöin keskustella oman puolison kanssa asiasta, kertoa omista tunteistaan, ja yhdessä pohtia miten yhteistä parisuhdetta voisi korjata, jotta suhde korjaantuisi. Pitkäaikaisessa parisuhteissa on tärkeintä luottaa toiseen ja yhteiseen tahtotilaan hoitaa suhdetta. Henkinen pettäminen on myös sitä, että etäännyttää itsensä toisesta ihmisestä, eikä kuuntele toisen tunteita. Terve suhde kestää monenlaisia tunnemyrskyjä ja olosuhteita. Miettikää vaikka sodankäynyttä sukupolvea, moni pääsi sodan kauhuista yli yhdessä ja rakensi yhdessä uuden tulevaisuuden.

En ihan ymmärrä, miksi ihastumisista pitäisi keskustella. On parempi pitää sellaiset tunteet omana tietona ja antaa niiden mennä ohi. Miksi aiheuttaa toiselle pahaa mieltä turhan takia?

Eli perustuuko parisuhde mielestäsi aina pieneen valehteluun, kun ei kerro niin kaikki on hyvin? 

Haluaisitko itse olla tuollaisen kohteena? 

Kaikkee ei todellakaan tarvitse kertoa edes parisuhteessa. Jotkut ihastuvat toisiin ihmisiin useasti vuodessa, muttei se johda mihinkään. Jos kaiken kertoo on itse syypää toisen pahaanoloon, kun sen voi välttääkin.

Eli pahaa oloa aiheuttaa kertominen, eikä se asia mitä kertoo? Just. 

Oletko kertonut kumppanillesi että ihastut tämän tästä toisiin? Olisiko se kumppanisi jos tietäisi tällaisesta? Haluatko itse että kumppanisi päättää mitkä asiat jätetään sanomatta mutta niitä tehdään silti? 
Oletteko sopineet että ihastua saa silloin tällöin? 

Kun niitä ihastumisia (pieniä, joskus ehkä isompiakin) saattaa tulla ja mennä. Itse ajattelisin, että niistä ihastumisen tunteista on parempi jättää kertomatta. Miksi mutkistaa asioita turhaan, jos parisuhde kuitenkin on hyvä ja toimiva?

Kysyit, onko kertominen pahempi juttu kuin itse ihastus. En tiedä, ehkä. Kun ihastuminenhan on pitkälti hallitsematonta ja tahatonta - kertominen puolestaan olisi tahattoman asian tunnustamista, joka saattaisi aiheuttaa toisessa huolta ja tunnemyrskyä ihan turhaan.

En ole tuo, jolta kysyit.

Kiitos selkeästä vastauksestasi, tavallaan tajuan. Itse en vain haluaisi itseäni kohdeltavan noin, että joku muu päättää mikä on mulle oleellista tietoa. Tavallaan haluan tietää millaisen ihmisen kanssa olen suhteessa, että miten hän toimii. 

Mutta ethän sinä voi koskaan olla täysin varma siitä, kertooko toinen sinulle kaiken. Toista ihmistä ei voi ikinä tuntea täysin. Kuva toisesta rakentuu vähitellen vuosien myötä.

Mielestäni rehellisyys riippuu ihmisen teoista, ei mistään ajatuksista tai niiden tunnustamisesta.

Ja siitä, että haluaa avata omaa ajatusmaailmaansa sille tärkeimmälle ihmiselleen. Itse ainakin kokisin olevani vähän yksin suhteessa, jossa en tuntisi sitä toisen tapaa ajatella. 

Ei siis ole kysymys yksittäisestä ajatuksesta, vaan siitä mallista. Ja todellakin ihmettelen että tällaista kuviota ei halua avata kumppanilleen? Onko suhteessa sitten mihinkään aitoon perustuvaa luottamusta, vai mennäänkö vain mielikuvilla ja käytännön teoilla? 

Minulla ainakaan ihastukset eivät ole mikään ainoa ajattelumalli, jonka salaamalla jäljellä olisi vain mielikuvat ja käytännön teot.

Mutta ne ovat kuitenkin osa sinua, ja pelkäätkö että tuollaisesta kertominen tekisi omasta suhteestasi vaikeamman? Kunnioitus toista kohtaan mielestäni on suurempi asia kuin oma halu olla suhteessa ja salailla jotain piirrettä itsessään. 

Mielestäni ei ole salailua se, että minulla on sama normaali piirre joka on kaikilla muillakin. Eli siis tässä tapauksessa se piirre on se kyky ihastua. On nimenomaan kunnioitusta toista kohtaan olla tuottamatta toiselle turhaa mielipahaa.

Jos se on normaalia, niin sen varmasti voi sitten sanoakin ääneen, mitä se haittaa? 

Ei kaikkia normaaleja asioita ole hyväksi sanoa ääneen. Itse en halua kuulla esimerkiksi puolison paskallakäynneistä sen enempää kuin ihastuksistakaan, niin normaaleja juttuja kuin molemmat ovatkin. Joku toinen voi toki haluta kuulla molemmista, enkä sitä tuomitse. Olennaista on tuntea puolisonsa. Minä ja minun puolisoni olemme sellaisia, että jos ihastukselle ei aio mitään tehdä niin puolisolle kertomisesta tulisi vain turhaa mielipahaa.

Minulle henkilökohtaisesti ihastuksesta kuuleminen puolison suusta on samaa sarjaa kuin ”Oletpas rupsahtanut!” Normaali asia, mutta ei siitä tarvitse minulle sanoa.

Eli sä voit hyvin kun et ihan kaikkea tiedä, aika vieras ajattelumalli. Itsellä se kaiken sanominen on juuri se mikä lähentää aidosti. Enkä tarkoita paskallakäymisistä raportointia, kaikki vessassa käyvät. Mutta ajattelepa niin, että hänestä on normaalia ihastumisen jatkaminen hieman pidemmälle kuin mitä itse pitäisit hyväksyttävänä. Mitäs jos puolisosi haluaa raja menee siinä, että halaamista pidemmälle ihastumista ei saa viedä, ja ei saa jatkua vuotta pidempään se tunne? 

Jos on asettanut mielessään jotain pikkutarkkoja rajoja tai sääntöjä, joita haluaa kumppanin noudattavan, sitten varmaan kannattaa kertoa noista säännöistä kumppanille. Muutoin hän ei voi tietää.

Mutta: itse pitäisin melkoisen loukkaavana, jos joku alkaisi sanella minulle pikkutarkkoja sääntöjä kuvailemaasi tyyliin. Tulisi tunne, että toinen ei arvostaisi minua ihmisenä, ei pitäisi minua yksilönä vaan yrittäisi muokata minusta mieleistään sätkynukkea. Se tuntuisi aivopesulta. Lisäksi minusta ehkä tuntuisi, että kumppani ei lähtökohtaisesti luota minuun tai harkintakykyyni vaan asettaa minulle sääntöjä varmuuden vuoksi, jotten hairahtuisi "väärälle puolelle". Paitsi että moiset säännöt ovat pahimmanlaatuista kontrollointia, niihin liittyy myös toisen aliarviointia.

Olen muuten ollut tuontyyppisessä suhteessa. Minä olin sitoutunut toiseen ja olin mielestäni lojaali ja uskollinen, mutta kumppani kyseli ajatuksistani ja yritti sanella, mitä saan ajatella ja mitä en. Jos olin ajatellut jotain hänen mielestään väärää, seurasi todella ahdistavaa syyllistämistä ja syyttelyä.

Minä olin aina kotona. Silloin ei edes ollut nykyisenkaltaista sosiaalista mediaa, eli netissäkään en voinut "pettää". Kumppani sen sijaan liehusi baareissa sekä tuttaviensa luona ja käytti runsaasti alkoholia, joten takuulla hänellä oli enemmän kiusauksia kuin minulla.

Olen tullut siihen tulokseen, että kyseessä oli erittäin pikkusieluinen, kypsymätön, tunne-elämältään kehittymätön ja jopa häiriintynyt ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.
Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.
Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Samaa mieltä. Jokainen meistä on ihminen, ja jokainen tekee virheitä. Kaikkia virheitä ei kannata ääneen sanoa (varsinkin jos virhe on vain vääränlainen ajatus), koska toista on ihan turha sellaisella kuormittaa. Kaikilla on huonoja päiviä, se puoliso ärsyttää ihan jokaista joskus, ei kaikkea tarvitse niin tolkuttoman rehellisesti tilittää. Miksi loukata toista turhaan? Mitä hyvää siitä seuraa?
Mieheni on muusikko, ja jopa vähemmän tunnetuilla bändeillä riittää bändäreitä. Jostain syystä jo se, että soittaa jonkun pikkupubin lavalla saa naiset käymään kuumana. Kyllä minä sen tiedän, olen myös nähnyt kuinka joku humalainen nainen roikkuu mieheni kaulassa ja pussaa väkisin (mies parka, varmaan hankala tilanne kun tietää että vaimo näkee..). Ei mua kiinnosta tietää mitä siellä tapahtuu, luotan mieheeni (jos en luottaisi, en olisi suhteessa), eikä siitä ole mitään iloa tai hyötyä että mies syyllisyydentuntoisena tilittää kuinka joku nainen taas yritti väkisin syliin.
Mustasukkaisen ihmisen ei muuten kannata olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka esiintyy jonkun rokkibändin kanssa. Ei sitä pää kestä jos on mustasukkaisuuteen taipuvainen.

Minäkin mietin äsken työelämää, tosin ehkä hieman eri näkökulmasta. Itse olen työssäni tekemisissä arkaluontoisten ja salassapidettävien asioiden kanssa. En mitenkään voisi kertoa kumppanilleni kaikkea, mitä työssäni näen. Se ei yksinkertaisesti ole sallittua. "Täydellinen rehellisyys" parisuhteessa ei yksinkertaisesti ole mahdollista eikä edes tarpeellista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö henkistä uskollisuutta ole sekin, että parisuhteessa ei enää katsella vastakkaisen sukupuolen ihmisiä samalla tavalla kuin sinkkuna? Mulla ainakin tapa suhtautua muihin muuttuu jotenkin ihan luonnostaan, pakottamatta, kun alan parisuhteeseen ja sitoudun. Muistaakseni tää on joku ihan todettu juttu, että korkeampi aivotoiminta laimentaa vietit ja siksi ihmiset kykenee sitoutumaan yhteen ihmiseen. Historia ja evoluutio näyttää, että monogamia on itse asiassa vahvistumaan päin juuri tän ihmisille ominaisen aivotoiminnan myötä (vaikka media kuinka yrittää vastakkaista tuputtaa). Tuo koskee tosin ilmeisesti vain osaa ihmisistä, enemmän älykkäitä. Osa, kun vaikuttaa olevan ikuisia häntäheikkejä - sukupuoleen katsomatta.

Tuossa on vaan se vika, että ilmiö kestää noin 20 vuotta, eli sen verran mitä parin lapsen kasvattaminen aikuiseksi suunnilleen vie. Avioliitto taas voi kestää 50 vuotta, jos jatkuu kunnes kuolema erottaa. Siinä on siis vielä 30 vuotta matkaa, joka pitää taittaa jonkun muun ilmiön avulla kuin sen biologisen uskollisuustaipumuksen.

Siis osa ihmisistä on monogamisia ja pystyy siihen. Miten sitä on niin vaikeaa uskoa? Siihen on muitakin perusteluja; Mitä enemmän ikää, sitä vähemmän haluja. Tutkimusten mukaan myös introverttius lisääntyy iän myötä, monilla ei ole tarvetta mennä ja elää samalla tavalla kuin nuorena. Jos on monia mielenkiinnon kohteita (kuin seksi ja vastakkainen sukupuoli), nimenomaan arvostetaan uskollista parisuhdetta, jota myös vaalitaan.

Kyllä minäkin monogamiaan pystyn. Mutta en pysty kontrolloimaan kaikkia ajatuksiani kovin montaa kymmentä vuotta. Varma tieto.

Ajatusten mieleen tulemista et voikaan, mutta sitä voit jäätkö niihin kiinni, lähdetkö ruokkimaan ja vahvistamaan niitä vai annatko niiden heti mennä menojaan. Siinä on vissi ero.

On jäänyt vähän epäselväksi sekin, mitä tuo "ajatusten ruokkiminen" on. Joidenkin ketjuun kirjoittaneiden mielestä yhteydenpito ja toisen seuraan hakeutuminen ovat sitä, toiset taas pitävät jo haaveilua kiellettynä toimintana ja "ajatusten ruokkimisena".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.
Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.
Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Samaa mieltä. Jokainen meistä on ihminen, ja jokainen tekee virheitä. Kaikkia virheitä ei kannata ääneen sanoa (varsinkin jos virhe on vain vääränlainen ajatus), koska toista on ihan turha sellaisella kuormittaa. Kaikilla on huonoja päiviä, se puoliso ärsyttää ihan jokaista joskus, ei kaikkea tarvitse niin tolkuttoman rehellisesti tilittää. Miksi loukata toista turhaan? Mitä hyvää siitä seuraa?
Mieheni on muusikko, ja jopa vähemmän tunnetuilla bändeillä riittää bändäreitä. Jostain syystä jo se, että soittaa jonkun pikkupubin lavalla saa naiset käymään kuumana. Kyllä minä sen tiedän, olen myös nähnyt kuinka joku humalainen nainen roikkuu mieheni kaulassa ja pussaa väkisin (mies parka, varmaan hankala tilanne kun tietää että vaimo näkee..). Ei mua kiinnosta tietää mitä siellä tapahtuu, luotan mieheeni (jos en luottaisi, en olisi suhteessa), eikä siitä ole mitään iloa tai hyötyä että mies syyllisyydentuntoisena tilittää kuinka joku nainen taas yritti väkisin syliin.
Mustasukkaisen ihmisen ei muuten kannata olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka esiintyy jonkun rokkibändin kanssa. Ei sitä pää kestä jos on mustasukkaisuuteen taipuvainen.

Minua on yritetty eristää muista ihmisistä ja sosiaalista elämääni on pyritty rajoittamaan: ex-kumppani heittäytyi marttyyriksi, jos olin menossa johonkin uuteen paikkaan tai tilanteeseen ja alkoi maalailla kaikenlaisia skenaarioita: "Entä jos joku ihastuu suhun siellä?!"

Kuvittelin olevani melko tavallinen, huomiotaherättämätön nainen, mutta yhtäkkiä minua alettiinkin syyllistää jonkun toisen, täysin hypoteettisen ihmisen hypoteettisista tunteista ennen kuin olin edes poistunut kotoa. Enkä lopulta sitten poistunutkaan, koska se syyllistäminen oli niin kauheaa.

Kokemuksistani johtuen olen täysin allerginen "henkisen pettämisen" käsitteelle ja kierrän kaukaa ne, jotka tuota käsitettä viljelevät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Henkinen pettäminen on sitä, että kuvittelee harrastavansa seksiä toisen ihmisen kanssa, esim. se naapurin hottis

Veikkaan että tätä tekevät kaikki jossain vaiheessa pitkää parisuhdetta, fantasioidaan toisesta.
Henkinen pettäminen on sitä, että on tunneyhteys johonkin ihmiseen, johon koetaan myös seksuaalista vetoa. Ei kuitenkaan olla tehty mitään fyysistä.

Ei tunneyhteys ole mitään pettämistä, ei myöskään seksuaalinen vetovoima. Eihän noita voi aina hallitakaan.

Arvelluttaviksi nämä muuttuvat vasta siinä vaiheessa, kun tekee joitain tietoisia toimia päästäkseen ihastuksen lähelle tai pitääkseen tuota tunneyhteyttä yllä, esimerkiksi lähettää tälle (kenties romanttisia ja seksuaalissävytteisiä) viestejä, tapaa tätä ja samanaikaisesti salaa kaiken omalta kumppanilta. Olennaista lienee yhteydenpidon jatkuvuus ja tietoinen ylläpitäminen, viestien sävy sekä salamyhkäisyys.

Vierailija kirjoitti:

Henkinen pettäminen on sitä, että kuvittelee harrastavansa seksiä toisen ihmisen kanssa, esim. se naapurin hottis

Ei tuo ole minkään sortin pettämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.
Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.
Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Samaa mieltä. Jokainen meistä on ihminen, ja jokainen tekee virheitä. Kaikkia virheitä ei kannata ääneen sanoa (varsinkin jos virhe on vain vääränlainen ajatus), koska toista on ihan turha sellaisella kuormittaa. Kaikilla on huonoja päiviä, se puoliso ärsyttää ihan jokaista joskus, ei kaikkea tarvitse niin tolkuttoman rehellisesti tilittää. Miksi loukata toista turhaan? Mitä hyvää siitä seuraa?
Mieheni on muusikko, ja jopa vähemmän tunnetuilla bändeillä riittää bändäreitä. Jostain syystä jo se, että soittaa jonkun pikkupubin lavalla saa naiset käymään kuumana. Kyllä minä sen tiedän, olen myös nähnyt kuinka joku humalainen nainen roikkuu mieheni kaulassa ja pussaa väkisin (mies parka, varmaan hankala tilanne kun tietää että vaimo näkee..). Ei mua kiinnosta tietää mitä siellä tapahtuu, luotan mieheeni (jos en luottaisi, en olisi suhteessa), eikä siitä ole mitään iloa tai hyötyä että mies syyllisyydentuntoisena tilittää kuinka joku nainen taas yritti väkisin syliin.
Mustasukkaisen ihmisen ei muuten kannata olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka esiintyy jonkun rokkibändin kanssa. Ei sitä pää kestä jos on mustasukkaisuuteen taipuvainen.

Minua on yritetty eristää muista ihmisistä ja sosiaalista elämääni on pyritty rajoittamaan: ex-kumppani heittäytyi marttyyriksi, jos olin menossa johonkin uuteen paikkaan tai tilanteeseen ja alkoi maalailla kaikenlaisia skenaarioita: "Entä jos joku ihastuu suhun siellä?!"
Kuvittelin olevani melko tavallinen, huomiotaherättämätön nainen, mutta yhtäkkiä minua alettiinkin syyllistää jonkun toisen, täysin hypoteettisen ihmisen hypoteettisista tunteista ennen kuin olin edes poistunut kotoa. Enkä lopulta sitten poistunutkaan, koska se syyllistäminen oli niin kauheaa.
Kokemuksistani johtuen olen täysin allerginen "henkisen pettämisen" käsitteelle ja kierrän kaukaa ne, jotka tuota käsitettä viljelevät.

Voi ei, sullahan on ollut ihan kamala puoliso, joko traumatisoitunut, konttrolloiva tai muuten vaan mielenvikainen. Ei mielenvikaisten kanssa voikaan puhua henkisestä pettämisestä, kun heidän mielestään kaikki on pettämistä tai henkistä pettämistä. Jo se, että tosiaan lähdet jonnekin ilman kumppania, kuten normaalit, järkevät ihmiset tekevät koko ajan terveissä, järkevissä parisuhteissa.

:D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.
Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.
Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Samaa mieltä. Jokainen meistä on ihminen, ja jokainen tekee virheitä. Kaikkia virheitä ei kannata ääneen sanoa (varsinkin jos virhe on vain vääränlainen ajatus), koska toista on ihan turha sellaisella kuormittaa. Kaikilla on huonoja päiviä, se puoliso ärsyttää ihan jokaista joskus, ei kaikkea tarvitse niin tolkuttoman rehellisesti tilittää. Miksi loukata toista turhaan? Mitä hyvää siitä seuraa?
Mieheni on muusikko, ja jopa vähemmän tunnetuilla bändeillä riittää bändäreitä. Jostain syystä jo se, että soittaa jonkun pikkupubin lavalla saa naiset käymään kuumana. Kyllä minä sen tiedän, olen myös nähnyt kuinka joku humalainen nainen roikkuu mieheni kaulassa ja pussaa väkisin (mies parka, varmaan hankala tilanne kun tietää että vaimo näkee..). Ei mua kiinnosta tietää mitä siellä tapahtuu, luotan mieheeni (jos en luottaisi, en olisi suhteessa), eikä siitä ole mitään iloa tai hyötyä että mies syyllisyydentuntoisena tilittää kuinka joku nainen taas yritti väkisin syliin.
Mustasukkaisen ihmisen ei muuten kannata olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka esiintyy jonkun rokkibändin kanssa. Ei sitä pää kestä jos on mustasukkaisuuteen taipuvainen.

Minua on yritetty eristää muista ihmisistä ja sosiaalista elämääni on pyritty rajoittamaan: ex-kumppani heittäytyi marttyyriksi, jos olin menossa johonkin uuteen paikkaan tai tilanteeseen ja alkoi maalailla kaikenlaisia skenaarioita: "Entä jos joku ihastuu suhun siellä?!"
Kuvittelin olevani melko tavallinen, huomiotaherättämätön nainen, mutta yhtäkkiä minua alettiinkin syyllistää jonkun toisen, täysin hypoteettisen ihmisen hypoteettisista tunteista ennen kuin olin edes poistunut kotoa. Enkä lopulta sitten poistunutkaan, koska se syyllistäminen oli niin kauheaa.
Kokemuksistani johtuen olen täysin allerginen "henkisen pettämisen" käsitteelle ja kierrän kaukaa ne, jotka tuota käsitettä viljelevät.

Voi ei, sullahan on ollut ihan kamala puoliso, joko traumatisoitunut, konttrolloiva tai muuten vaan mielenvikainen. Ei mielenvikaisten kanssa voikaan puhua henkisestä pettämisestä, kun heidän mielestään kaikki on pettämistä tai henkistä pettämistä. Jo se, että tosiaan lähdet jonnekin ilman kumppania, kuten normaalit, järkevät ihmiset tekevät koko ajan terveissä, järkevissä parisuhteissa.

Ihan kauheaa se olikin, ja kyseinen ihminen oli sairas. Oli tosiaan melkoinen shokki, kun minua syyllistettiin ajatuksista sekä asioista, joita en ollut edes tehnyt. Sairastuin itsekin, ja minulla kesti pitkään, ennen kuin kykenin minkäänlaiseen normaaliin seurusteluun.

Henkisestä pettämisestä puhuttaessa minusta tuntuu, että kyse on jonkinlaisesta irvokkaasta vitsistä. Jollain tasolla toki ymmärrän, mitä käsitteellä ajetaan takaa.

Henkinen pettäminen tarkoittaa minulle sitä, ettei toinen osapuoli pysy sanojensa takana. Sovitaan jotain, mutta toinen ei sitten pysykään sovitussa. Pettämistä voi tapahtua työpaikalla, luvataan joku paikka/tehtävä, mutta sitten annetaankin potkut, kuten minun esimiehelleni.