Mitä on henkinen pettäminen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.
Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.
Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Samaa mieltä. Jokainen meistä on ihminen, ja jokainen tekee virheitä. Kaikkia virheitä ei kannata ääneen sanoa (varsinkin jos virhe on vain vääränlainen ajatus), koska toista on ihan turha sellaisella kuormittaa. Kaikilla on huonoja päiviä, se puoliso ärsyttää ihan jokaista joskus, ei kaikkea tarvitse niin tolkuttoman rehellisesti tilittää. Miksi loukata toista turhaan? Mitä hyvää siitä seuraa?
Mieheni on muusikko, ja jopa vähemmän tunnetuilla bändeillä riittää bändäreitä. Jostain syystä jo se, että soittaa jonkun pikkupubin lavalla saa naiset käymään kuumana. Kyllä minä sen tiedän, olen myös nähnyt kuinka joku humalainen nainen roikkuu mieheni kaulassa ja pussaa väkisin (mies parka, varmaan hankala tilanne kun tietää että vaimo näkee..). Ei mua kiinnosta tietää mitä siellä tapahtuu, luotan mieheeni (jos en luottaisi, en olisi suhteessa), eikä siitä ole mitään iloa tai hyötyä että mies syyllisyydentuntoisena tilittää kuinka joku nainen taas yritti väkisin syliin.
Mustasukkaisen ihmisen ei muuten kannata olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka esiintyy jonkun rokkibändin kanssa. Ei sitä pää kestä jos on mustasukkaisuuteen taipuvainen.

Minua on yritetty eristää muista ihmisistä ja sosiaalista elämääni on pyritty rajoittamaan: ex-kumppani heittäytyi marttyyriksi, jos olin menossa johonkin uuteen paikkaan tai tilanteeseen ja alkoi maalailla kaikenlaisia skenaarioita: "Entä jos joku ihastuu suhun siellä?!"
Kuvittelin olevani melko tavallinen, huomiotaherättämätön nainen, mutta yhtäkkiä minua alettiinkin syyllistää jonkun toisen, täysin hypoteettisen ihmisen hypoteettisista tunteista ennen kuin olin edes poistunut kotoa. Enkä lopulta sitten poistunutkaan, koska se syyllistäminen oli niin kauheaa.
Kokemuksistani johtuen olen täysin allerginen "henkisen pettämisen" käsitteelle ja kierrän kaukaa ne, jotka tuota käsitettä viljelevät.

Voi ei, sullahan on ollut ihan kamala puoliso, joko traumatisoitunut, konttrolloiva tai muuten vaan mielenvikainen. Ei mielenvikaisten kanssa voikaan puhua henkisestä pettämisestä, kun heidän mielestään kaikki on pettämistä tai henkistä pettämistä. Jo se, että tosiaan lähdet jonnekin ilman kumppania, kuten normaalit, järkevät ihmiset tekevät koko ajan terveissä, järkevissä parisuhteissa.

Ihan kauheaa se olikin, ja kyseinen ihminen oli sairas. Oli tosiaan melkoinen shokki, kun minua syyllistettiin ajatuksista sekä asioista, joita en ollut edes tehnyt. Sairastuin itsekin, ja minulla kesti pitkään, ennen kuin kykenin minkäänlaiseen normaaliin seurusteluun.
Henkisestä pettämisestä puhuttaessa minusta tuntuu, että kyse on jonkinlaisesta irvokkaasta vitsistä. Jollain tasolla toki ymmärrän, mitä käsitteellä ajetaan takaa.

Toisaalta paljastat ajattelusi olevan traumavaste. Yksi ja ihan olemassa oleva ilmiö ja käsite saa vääristyneet mittasuhteet yhden kokemuksesi takia sen mukana oletat vieraita ihmisiä eksäsi tavalla "sairaiksi", mikä on pitkässä juoksussa itsellesisikin vahingollista.

Itse olen lämpimässä ja läheisessä suhteessa, jossa molemmat jaamme samat ajatukset henkisestä uskollisuudesta. Suhteessamme ei ole kontrollointia tai muuta vastaavaa, kunnioitamme toistemme rajoja ja luotamme toisiimme ilman tarvetta "kytätä" toista. En ole itse koskaan ollut näin läheisessä ja hyvässä suhteessa, joten turhaa teidän mustamaalata omien traumojenne takia eri tavalla ajattelevia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö henkistä uskollisuutta ole sekin, että parisuhteessa ei enää katsella vastakkaisen sukupuolen ihmisiä samalla tavalla kuin sinkkuna? Mulla ainakin tapa suhtautua muihin muuttuu jotenkin ihan luonnostaan, pakottamatta, kun alan parisuhteeseen ja sitoudun. Muistaakseni tää on joku ihan todettu juttu, että korkeampi aivotoiminta laimentaa vietit ja siksi ihmiset kykenee sitoutumaan yhteen ihmiseen. Historia ja evoluutio näyttää, että monogamia on itse asiassa vahvistumaan päin juuri tän ihmisille ominaisen aivotoiminnan myötä (vaikka media kuinka yrittää vastakkaista tuputtaa). Tuo koskee tosin ilmeisesti vain osaa ihmisistä, enemmän älykkäitä. Osa, kun vaikuttaa olevan ikuisia häntäheikkejä - sukupuoleen katsomatta.

Tuossa on vaan se vika, että ilmiö kestää noin 20 vuotta, eli sen verran mitä parin lapsen kasvattaminen aikuiseksi suunnilleen vie. Avioliitto taas voi kestää 50 vuotta, jos jatkuu kunnes kuolema erottaa. Siinä on siis vielä 30 vuotta matkaa, joka pitää taittaa jonkun muun ilmiön avulla kuin sen biologisen uskollisuustaipumuksen.

Siis osa ihmisistä on monogamisia ja pystyy siihen. Miten sitä on niin vaikeaa uskoa? Siihen on muitakin perusteluja; Mitä enemmän ikää, sitä vähemmän haluja. Tutkimusten mukaan myös introverttius lisääntyy iän myötä, monilla ei ole tarvetta mennä ja elää samalla tavalla kuin nuorena. Jos on monia mielenkiinnon kohteita (kuin seksi ja vastakkainen sukupuoli), nimenomaan arvostetaan uskollista parisuhdetta, jota myös vaalitaan.

Kyllä minäkin monogamiaan pystyn. Mutta en pysty kontrolloimaan kaikkia ajatuksiani kovin montaa kymmentä vuotta. Varma tieto.

Ajatusten mieleen tulemista et voikaan, mutta sitä voit jäätkö niihin kiinni, lähdetkö ruokkimaan ja vahvistamaan niitä vai annatko niiden heti mennä menojaan. Siinä on vissi ero.

On jäänyt vähän epäselväksi sekin, mitä tuo "ajatusten ruokkiminen" on. Joidenkin ketjuun kirjoittaneiden mielestä yhteydenpito ja toisen seuraan hakeutuminen ovat sitä, toiset taas pitävät jo haaveilua kiellettynä toimintana ja "ajatusten ruokkimisena".

Se ajatusten ruokkiminen tarkoittaa minusta ehkä enemmän sitä, ettei tee sellaisia asioita, joista jo tietää että se vahvistaa sitä omaa ihastumista. Järkevä ihminen tietää, mitkä itselle ovat niitä asioita. Ilman, että puolison täytyy sitä tuoda esille tai kertoa mikä hänestä on sellaista. Kyllä aikuinen ihminen tietää, kun ihastuu ja milloin se on harmitonta ja milloin vähän vakavampaa. 

Lähinnä tarkoitetaan, että itse valitsee mitä tekee tietoisesti ja jos se lipsuu pettämisen puolelle, puolustus "siinä vaan kävi niin" on aika epävalidi. Koska tietoisia päätöksiä on tehty todennäköisesti useita, jotta siihen kohtaan asti on päädytty. Impulsseja pitäisi voida sen verran kuitenkin itse säädellä, ettei jatka sellaisen asian tekemistä josta tietää, että ei seuraa hyvää.

Toki aina ei suoraan sitä tiedosta, joten sikäli voi olla joskus hankalaa. Mutta siinä kohtaa, kun hoksaa että on ihastunut niin voi jokainen miettiä hakeutuuko väen vängällä sen ihastuksen seuraan jos voi valita toisin - usein sanotaan, että silloin kannattaisikin nimen omaan mennä sen oman kumppanin tykö ja keskittyä häneen ja omaan suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.
Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.
Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Samaa mieltä. Jokainen meistä on ihminen, ja jokainen tekee virheitä. Kaikkia virheitä ei kannata ääneen sanoa (varsinkin jos virhe on vain vääränlainen ajatus), koska toista on ihan turha sellaisella kuormittaa. Kaikilla on huonoja päiviä, se puoliso ärsyttää ihan jokaista joskus, ei kaikkea tarvitse niin tolkuttoman rehellisesti tilittää. Miksi loukata toista turhaan? Mitä hyvää siitä seuraa?
Mieheni on muusikko, ja jopa vähemmän tunnetuilla bändeillä riittää bändäreitä. Jostain syystä jo se, että soittaa jonkun pikkupubin lavalla saa naiset käymään kuumana. Kyllä minä sen tiedän, olen myös nähnyt kuinka joku humalainen nainen roikkuu mieheni kaulassa ja pussaa väkisin (mies parka, varmaan hankala tilanne kun tietää että vaimo näkee..). Ei mua kiinnosta tietää mitä siellä tapahtuu, luotan mieheeni (jos en luottaisi, en olisi suhteessa), eikä siitä ole mitään iloa tai hyötyä että mies syyllisyydentuntoisena tilittää kuinka joku nainen taas yritti väkisin syliin.
Mustasukkaisen ihmisen ei muuten kannata olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka esiintyy jonkun rokkibändin kanssa. Ei sitä pää kestä jos on mustasukkaisuuteen taipuvainen.

Minua on yritetty eristää muista ihmisistä ja sosiaalista elämääni on pyritty rajoittamaan: ex-kumppani heittäytyi marttyyriksi, jos olin menossa johonkin uuteen paikkaan tai tilanteeseen ja alkoi maalailla kaikenlaisia skenaarioita: "Entä jos joku ihastuu suhun siellä?!"
Kuvittelin olevani melko tavallinen, huomiotaherättämätön nainen, mutta yhtäkkiä minua alettiinkin syyllistää jonkun toisen, täysin hypoteettisen ihmisen hypoteettisista tunteista ennen kuin olin edes poistunut kotoa. Enkä lopulta sitten poistunutkaan, koska se syyllistäminen oli niin kauheaa.
Kokemuksistani johtuen olen täysin allerginen "henkisen pettämisen" käsitteelle ja kierrän kaukaa ne, jotka tuota käsitettä viljelevät.

Voi ei, sullahan on ollut ihan kamala puoliso, joko traumatisoitunut, konttrolloiva tai muuten vaan mielenvikainen. Ei mielenvikaisten kanssa voikaan puhua henkisestä pettämisestä, kun heidän mielestään kaikki on pettämistä tai henkistä pettämistä. Jo se, että tosiaan lähdet jonnekin ilman kumppania, kuten normaalit, järkevät ihmiset tekevät koko ajan terveissä, järkevissä parisuhteissa.

Ihan kauheaa se olikin, ja kyseinen ihminen oli sairas. Oli tosiaan melkoinen shokki, kun minua syyllistettiin ajatuksista sekä asioista, joita en ollut edes tehnyt. Sairastuin itsekin, ja minulla kesti pitkään, ennen kuin kykenin minkäänlaiseen normaaliin seurusteluun.
Henkisestä pettämisestä puhuttaessa minusta tuntuu, että kyse on jonkinlaisesta irvokkaasta vitsistä. Jollain tasolla toki ymmärrän, mitä käsitteellä ajetaan takaa.

Toisaalta paljastat ajattelusi olevan traumavaste. Yksi ja ihan olemassa oleva ilmiö ja käsite saa vääristyneet mittasuhteet yhden kokemuksesi takia sen mukana oletat vieraita ihmisiä eksäsi tavalla "sairaiksi", mikä on pitkässä juoksussa itsellesisikin vahingollista.
Itse olen lämpimässä ja läheisessä suhteessa, jossa molemmat jaamme samat ajatukset henkisestä uskollisuudesta. Suhteessamme ei ole kontrollointia tai muuta vastaavaa, kunnioitamme toistemme rajoja ja luotamme toisiimme ilman tarvetta "kytätä" toista. En ole itse koskaan ollut näin läheisessä ja hyvässä suhteessa, joten turhaa teidän mustamaalata omien traumojenne takia eri tavalla ajattelevia ihmisiä.

Aika monikin tässä ketjussa on kritisoinut henkisen pettämisen käsitettä, enkä usko kaikkien olevan traumatisoituneita.

Olen naimisissa ja rakastan miestäni, joka ei ole täydellinen, mutta kylläkin täydellinen minulle. Muutama vuosi sitten sain uuden miespuolisen työkaverin (ei parisuhteessa), joka on hyvin erilainen kuin mieheni. Hänellä on laaja yleissivistys ja hän on hyvä keskustelija. Ihastuin näihin ominaisuuksiin hänessä ja huomasin jopa toivovani, että olisipa miehenikin noin säkenöivää juttuseuraa. Kuitenkaan mielessäni ei edes käväissyt tehdä asialle mitään, koska tiedostin, että ihastuminen on ihastumista ja menee ohi. Sen sijaan kotona minulla on rakas ihminen, jonka kanssa haluan olla yhdessä elämäni loppuun asti.

En ole enää pitkään aikaan tuntenut pienintäkään ihastumista tätä työkaveriani kohtaan, vaan välillä pidän häntä jopa ärsyttävänä besserwisserinä, jonka täytyy olla aina pätemässä nippelitiedollaan. Ajattelen hänen "luentojaan" pakotetusti kuunnellessani, että luojan kiitos mieheni ei ole tuollainen. Mitä hyötyä siitä olisi ollut, että ihastumisvaiheessa olisin avautunut asiasta miehelleni? Todennäköisesti hän olisi loukkaantunut ja tuntenut olonsa epävarmaksi avioliitossamme. En koe "pettäneeni henkisesti" enkä pode huonoa omatuntoa, koska ei ihastumisen tunne ollut minun valintani tai päätökseni. Jos taas olisin ns. pitänyt peliä työkaverini kanssa, tuntisin kyllä pettäneeni miestäni, vaikka ei olisi edes ollut kyse mistään fyysisestä. 

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.
Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.
Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Höpö höpö, valkoisia valheita ei ole olemassakaan. Valhe on aina valhe, pienempi, suurempi, suurin, petos.
Jos et kykene olemaan valehtelematta puolisollesi, miksi olet edes parisuhteessa? Silloin pitää elää sinkkuna, ja valehdella niin paljon, ettei kukaan enää luota, eikä halua parisuhteeseen. Summa summarum: älä valehtele, elämä paljon helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.
Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.
Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Höpö höpö, valkoisia valheita ei ole olemassakaan. Valhe on aina valhe, pienempi, suurempi, suurin, petos.
Jos et kykene olemaan valehtelematta puolisollesi, miksi olet edes parisuhteessa? Silloin pitää elää sinkkuna, ja valehdella niin paljon, ettei kukaan enää luota, eikä halua parisuhteeseen. Summa summarum: älä valehtele, elämä paljon helpompaa.

Jos ystäväsi kysyy mielipidettäsi uudesta hiustyylistään, vastaatko suoraan vai kaunisteletko hieman?

Äläkä tee minusta oletuksia, kun et minusta mitään tiedä.

Uskollinen vaimo kirjoitti:

Olen naimisissa ja rakastan miestäni, joka ei ole täydellinen, mutta kylläkin täydellinen minulle. Muutama vuosi sitten sain uuden miespuolisen työkaverin (ei parisuhteessa), joka on hyvin erilainen kuin mieheni. Hänellä on laaja yleissivistys ja hän on hyvä keskustelija. Ihastuin näihin ominaisuuksiin hänessä ja huomasin jopa toivovani, että olisipa miehenikin noin säkenöivää juttuseuraa. Kuitenkaan mielessäni ei edes käväissyt tehdä asialle mitään, koska tiedostin, että ihastuminen on ihastumista ja menee ohi. Sen sijaan kotona minulla on rakas ihminen, jonka kanssa haluan olla yhdessä elämäni loppuun asti.

En ole enää pitkään aikaan tuntenut pienintäkään ihastumista tätä työkaveriani kohtaan, vaan välillä pidän häntä jopa ärsyttävänä besserwisserinä, jonka täytyy olla aina pätemässä nippelitiedollaan. Ajattelen hänen "luentojaan" pakotetusti kuunnellessani, että luojan kiitos mieheni ei ole tuollainen. Mitä hyötyä siitä olisi ollut, että ihastumisvaiheessa olisin avautunut asiasta miehelleni? Todennäköisesti hän olisi loukkaantunut ja tuntenut olonsa epävarmaksi avioliitossamme. En koe "pettäneeni henkisesti" enkä pode huonoa omatuntoa, koska ei ihastumisen tunne ollut minun valintani tai päätökseni. Jos taas olisin ns. pitänyt peliä työkaverini kanssa, tuntisin kyllä pettäneeni miestäni, vaikka ei olisi edes ollut kyse mistään fyysisestä. 

Mitä tämä rakastaminen sinulle tarkoittaa, mitä se on muuta kuin se valinta? Miten se eroaa ihastumisesta, millainen tunne sulla vallitsee ja mitä se merkitsee? Tunnetko ihastumisen tunteita mieheesi sitten? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on sitä, että toinen on läheisempi kuin oma kumppani ja tälle toiselle mahdollisesti avaudutaan suhteen pulmista ja jaetaan salaisuuksia, joita puoliso ei tiedä. Lisäksi ollaan enemmän tai vähemmän ihastuneita. Yleensä tämmöinen suhde on liitolle paljon vaarallisempi ja vahingollisempi kuin vaikkapa satunnainen yhden illan juttu.

Joskus käy niin, että puolison kanssa ei kaikkea voi jakaa. Puoliso on liian lähellä, ja hänellä on omat asenteensa asiaa kohtaan.

Kun erittäin vaikea, luonnehäiriöinen äitini kuoli, en oikein pystynyt kunnolla jakamaan suruani mieheni kanssa. Minulla siis oli esto siihen, mieheni olisi varmasti kyllä kuunnellut ja yrittänyt tukea, mutta koska tiesin kuinka paljon hän inhosi äitiäni (ihan syystä), en vain pystynyt. Itsekin surin enemmän hyviä muistoja lapsuudesta, sekä sitä mitä olisi voinut olla, jos äiti ei olisi mennyt niin sekaisin vanhempana. Tuolloin löysin miehen, jonka kanssa pystyin suremaan, hän ei ollut ikinä tavannut äitiäni, joten hänellä ei ollut ennakkoasenteita. Myönnän kyllä ihastuneeni samalla, koin vahvaa henkistä yhteyttä tähän mieheen. Hän oli juuri menossa naimisiin, eikä meillä kummallakaan ollut mitään halua hajottaa omia liittojamme, joten mitään sellaista mitä ei puolison edessä olisi voinut tehdä, ei koskaan tapahtunut. Hetken aikaa tämä toinen mies oli henkisesti läheisempi kuin oma puoliso, mutta se meni ohi parissa kuukaudessa, kun pahin tunnemyrsky hellitti. Tämä mies oli erittäin empaattinen ja lämmin, oma mieheni ei sitä juurikaan ole. Minäkään en ole kovin empaattinen ja lämmin, joten normaalissa elämässä sovin hyvin yhteen mieheni kanssa, hoidamme asiat huumorilla, järjellä ja logiikalla. Tuollaisissa kriisitilanteissa jolloin sitä lämpöä ja empatiaa kuitenkin kaipaa, emme välttämättä kumpikaan riitä sitä antamaan.

Aika pian kävi niin, että tuo toinen mies jäi elämästä pois. Mitä kuuluu-viestin laitamme ehkä kerran vuodessa. Ihastus laimeni nopeasti, ja elämä jatkui. Pitkissä suhteissa väkisinkin tulee tilanteita, joissa se oma puoliso ei ole paras mahdollinen tuki. Niin kauan kuitenkin kun rakkaus ja kunnioitus sitä omaa puolisoa kohtaan säilyy, ei kukaan järkevä ihminen hyppää sänkyyn jonkun toisen kanssa. Ja puolison täytyy hyväksyä se, että joskus voidaan tarvita joku toinen ihminen, kenen kanssa asiat käydään läpi. Tunteita on pakko välillä tuulettaa, ja aina sitä ei voi oman puolison kanssa tehdä.

Kerroitko sinä tästä miehellesi, kun kerran rakastat häntä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on sitä, että toinen on läheisempi kuin oma kumppani ja tälle toiselle mahdollisesti avaudutaan suhteen pulmista ja jaetaan salaisuuksia, joita puoliso ei tiedä. Lisäksi ollaan enemmän tai vähemmän ihastuneita. Yleensä tämmöinen suhde on liitolle paljon vaarallisempi ja vahingollisempi kuin vaikkapa satunnainen yhden illan juttu.

Joskus käy niin, että puolison kanssa ei kaikkea voi jakaa. Puoliso on liian lähellä, ja hänellä on omat asenteensa asiaa kohtaan.

Kun erittäin vaikea, luonnehäiriöinen äitini kuoli, en oikein pystynyt kunnolla jakamaan suruani mieheni kanssa. Minulla siis oli esto siihen, mieheni olisi varmasti kyllä kuunnellut ja yrittänyt tukea, mutta koska tiesin kuinka paljon hän inhosi äitiäni (ihan syystä), en vain pystynyt. Itsekin surin enemmän hyviä muistoja lapsuudesta, sekä sitä mitä olisi voinut olla, jos äiti ei olisi mennyt niin sekaisin vanhempana. Tuolloin löysin miehen, jonka kanssa pystyin suremaan, hän ei ollut ikinä tavannut äitiäni, joten hänellä ei ollut ennakkoasenteita. Myönnän kyllä ihastuneeni samalla, koin vahvaa henkistä yhteyttä tähän mieheen. Hän oli juuri menossa naimisiin, eikä meillä kummallakaan ollut mitään halua hajottaa omia liittojamme, joten mitään sellaista mitä ei puolison edessä olisi voinut tehdä, ei koskaan tapahtunut. Hetken aikaa tämä toinen mies oli henkisesti läheisempi kuin oma puoliso, mutta se meni ohi parissa kuukaudessa, kun pahin tunnemyrsky hellitti. Tämä mies oli erittäin empaattinen ja lämmin, oma mieheni ei sitä juurikaan ole. Minäkään en ole kovin empaattinen ja lämmin, joten normaalissa elämässä sovin hyvin yhteen mieheni kanssa, hoidamme asiat huumorilla, järjellä ja logiikalla. Tuollaisissa kriisitilanteissa jolloin sitä lämpöä ja empatiaa kuitenkin kaipaa, emme välttämättä kumpikaan riitä sitä antamaan.

Aika pian kävi niin, että tuo toinen mies jäi elämästä pois. Mitä kuuluu-viestin laitamme ehkä kerran vuodessa. Ihastus laimeni nopeasti, ja elämä jatkui. Pitkissä suhteissa väkisinkin tulee tilanteita, joissa se oma puoliso ei ole paras mahdollinen tuki. Niin kauan kuitenkin kun rakkaus ja kunnioitus sitä omaa puolisoa kohtaan säilyy, ei kukaan järkevä ihminen hyppää sänkyyn jonkun toisen kanssa. Ja puolison täytyy hyväksyä se, että joskus voidaan tarvita joku toinen ihminen, kenen kanssa asiat käydään läpi. Tunteita on pakko välillä tuulettaa, ja aina sitä ei voi oman puolison kanssa tehdä.

Tätä varten on ystävät, siis tunteiden tuulettamista varten. Ei siihen tarvitse mitään ihastuttavaa uutta ihmistä tietenkään. 

Tuntuu karmealta, että ihastumiset voi viedä noinkin pitkälle kuin tässä tapauksessa, että oikeasti alkaa viettämään aikaa sen kohteen kanssa ihan tarkoituksella ja tietoisesti. Ei kerro mistään kovin suuresta kunnioituksesta sitten oikeasti kumppania kohtaan, vaan lähinnä itsekkäästä minäminä-ajatuksesta. Ja sitten siitä että kun ei kerro, niin se ei ole valehtelua. Eihän sun kumppanisi olisi välttämättä kanssasi jos tietäisi tästä, mikset vain olisi rehellinen hänelle? 

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.

Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.

Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Se tarkoitus merkitsee enemmän kuin jotkin yksittäiset teot. Itse ainakin haluan tietää ja tuntea toisen ihmisen, en halua olla suhteessa mielikuvan kanssa vaan sen mitä se toinen on, miten toimii ja millä tavoin ajattelee esim näistä asioista. Tällaiset juttelut on hyvä käydä selvästi läpi suhteen alkuvaiheessa, ettei asiat tule sitten mahdollisesti yllätyksenä. Että toinen voi ihastua mutta ei tee sille mitään. Jos sen sanoo itse ääneen niin tapahtuuko sitä niin helposti edes? 

Epärehellisyyttä on jos peittelee itseään jotenkin. Jotkut tekevät tätä jopa itselleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on sitä, että toinen on läheisempi kuin oma kumppani ja tälle toiselle mahdollisesti avaudutaan suhteen pulmista ja jaetaan salaisuuksia, joita puoliso ei tiedä. Lisäksi ollaan enemmän tai vähemmän ihastuneita. Yleensä tämmöinen suhde on liitolle paljon vaarallisempi ja vahingollisempi kuin vaikkapa satunnainen yhden illan juttu.

Joskus käy niin, että puolison kanssa ei kaikkea voi jakaa. Puoliso on liian lähellä, ja hänellä on omat asenteensa asiaa kohtaan.

Kun erittäin vaikea, luonnehäiriöinen äitini kuoli, en oikein pystynyt kunnolla jakamaan suruani mieheni kanssa. Minulla siis oli esto siihen, mieheni olisi varmasti kyllä kuunnellut ja yrittänyt tukea, mutta koska tiesin kuinka paljon hän inhosi äitiäni (ihan syystä), en vain pystynyt. Itsekin surin enemmän hyviä muistoja lapsuudesta, sekä sitä mitä olisi voinut olla, jos äiti ei olisi mennyt niin sekaisin vanhempana. Tuolloin löysin miehen, jonka kanssa pystyin suremaan, hän ei ollut ikinä tavannut äitiäni, joten hänellä ei ollut ennakkoasenteita. Myönnän kyllä ihastuneeni samalla, koin vahvaa henkistä yhteyttä tähän mieheen. Hän oli juuri menossa naimisiin, eikä meillä kummallakaan ollut mitään halua hajottaa omia liittojamme, joten mitään sellaista mitä ei puolison edessä olisi voinut tehdä, ei koskaan tapahtunut. Hetken aikaa tämä toinen mies oli henkisesti läheisempi kuin oma puoliso, mutta se meni ohi parissa kuukaudessa, kun pahin tunnemyrsky hellitti. Tämä mies oli erittäin empaattinen ja lämmin, oma mieheni ei sitä juurikaan ole. Minäkään en ole kovin empaattinen ja lämmin, joten normaalissa elämässä sovin hyvin yhteen mieheni kanssa, hoidamme asiat huumorilla, järjellä ja logiikalla. Tuollaisissa kriisitilanteissa jolloin sitä lämpöä ja empatiaa kuitenkin kaipaa, emme välttämättä kumpikaan riitä sitä antamaan.

Aika pian kävi niin, että tuo toinen mies jäi elämästä pois. Mitä kuuluu-viestin laitamme ehkä kerran vuodessa. Ihastus laimeni nopeasti, ja elämä jatkui. Pitkissä suhteissa väkisinkin tulee tilanteita, joissa se oma puoliso ei ole paras mahdollinen tuki. Niin kauan kuitenkin kun rakkaus ja kunnioitus sitä omaa puolisoa kohtaan säilyy, ei kukaan järkevä ihminen hyppää sänkyyn jonkun toisen kanssa. Ja puolison täytyy hyväksyä se, että joskus voidaan tarvita joku toinen ihminen, kenen kanssa asiat käydään läpi. Tunteita on pakko välillä tuulettaa, ja aina sitä ei voi oman puolison kanssa tehdä.

Tätä varten on ystävät, siis tunteiden tuulettamista varten. Ei siihen tarvitse mitään ihastuttavaa uutta ihmistä tietenkään.;

Kyseinen kirjoittaja kävi läpi sellaista kriisiä, jonka hän todennäköisesti käy läpi vain kerran elämässään: luonnehäiriöisen äidin kuolema. En syyttäisi häntä siitä, että hän tukeutui siinä suuren tunnemyrskyn täyttämässä tilanteessa siihen henkilöön johon parhaiten siinä tilanteessa pystyi tukeutumaan. Ei kaikilla satu olemaan saman sukupuolen omaavia ystäviä jotka osaavat ja ehtivät tukea juuri tuossa asiassa. Kirjoittajan mukaan mitään parisuhteen rajoja ei rikottu, joten en näe tapahtuneessa mitään väärää. On parisuhteenkin etu, että hän toipui tuosta surusta ja otti siihen vastaan sen tuen mitä oli saatavilla. Toki terapeuttikin olisi ollut vaihtoehto, mutta reaalimaailmassa ei aina pääse tai ole varaa terapiaan.

eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on sitä, että toinen on läheisempi kuin oma kumppani ja tälle toiselle mahdollisesti avaudutaan suhteen pulmista ja jaetaan salaisuuksia, joita puoliso ei tiedä. Lisäksi ollaan enemmän tai vähemmän ihastuneita. Yleensä tämmöinen suhde on liitolle paljon vaarallisempi ja vahingollisempi kuin vaikkapa satunnainen yhden illan juttu.

Joskus käy niin, että puolison kanssa ei kaikkea voi jakaa. Puoliso on liian lähellä, ja hänellä on omat asenteensa asiaa kohtaan.

Kun erittäin vaikea, luonnehäiriöinen äitini kuoli, en oikein pystynyt kunnolla jakamaan suruani mieheni kanssa. Minulla siis oli esto siihen, mieheni olisi varmasti kyllä kuunnellut ja yrittänyt tukea, mutta koska tiesin kuinka paljon hän inhosi äitiäni (ihan syystä), en vain pystynyt. Itsekin surin enemmän hyviä muistoja lapsuudesta, sekä sitä mitä olisi voinut olla, jos äiti ei olisi mennyt niin sekaisin vanhempana. Tuolloin löysin miehen, jonka kanssa pystyin suremaan, hän ei ollut ikinä tavannut äitiäni, joten hänellä ei ollut ennakkoasenteita. Myönnän kyllä ihastuneeni samalla, koin vahvaa henkistä yhteyttä tähän mieheen. Hän oli juuri menossa naimisiin, eikä meillä kummallakaan ollut mitään halua hajottaa omia liittojamme, joten mitään sellaista mitä ei puolison edessä olisi voinut tehdä, ei koskaan tapahtunut. Hetken aikaa tämä toinen mies oli henkisesti läheisempi kuin oma puoliso, mutta se meni ohi parissa kuukaudessa, kun pahin tunnemyrsky hellitti. Tämä mies oli erittäin empaattinen ja lämmin, oma mieheni ei sitä juurikaan ole. Minäkään en ole kovin empaattinen ja lämmin, joten normaalissa elämässä sovin hyvin yhteen mieheni kanssa, hoidamme asiat huumorilla, järjellä ja logiikalla. Tuollaisissa kriisitilanteissa jolloin sitä lämpöä ja empatiaa kuitenkin kaipaa, emme välttämättä kumpikaan riitä sitä antamaan.

Aika pian kävi niin, että tuo toinen mies jäi elämästä pois. Mitä kuuluu-viestin laitamme ehkä kerran vuodessa. Ihastus laimeni nopeasti, ja elämä jatkui. Pitkissä suhteissa väkisinkin tulee tilanteita, joissa se oma puoliso ei ole paras mahdollinen tuki. Niin kauan kuitenkin kun rakkaus ja kunnioitus sitä omaa puolisoa kohtaan säilyy, ei kukaan järkevä ihminen hyppää sänkyyn jonkun toisen kanssa. Ja puolison täytyy hyväksyä se, että joskus voidaan tarvita joku toinen ihminen, kenen kanssa asiat käydään läpi. Tunteita on pakko välillä tuulettaa, ja aina sitä ei voi oman puolison kanssa tehdä.

Tätä varten on ystävät, siis tunteiden tuulettamista varten. Ei siihen tarvitse mitään ihastuttavaa uutta ihmistä tietenkään.;

Kyseinen kirjoittaja kävi läpi sellaista kriisiä, jonka hän todennäköisesti käy läpi vain kerran elämässään: luonnehäiriöisen äidin kuolema. En syyttäisi häntä siitä, että hän tukeutui siinä suuren tunnemyrskyn täyttämässä tilanteessa siihen henkilöön johon parhaiten siinä tilanteessa pystyi tukeutumaan. Ei kaikilla satu olemaan saman sukupuolen omaavia ystäviä jotka osaavat ja ehtivät tukea juuri tuossa asiassa. Kirjoittajan mukaan mitään parisuhteen rajoja ei rikottu, joten en näe tapahtuneessa mitään väärää. On parisuhteenkin etu, että hän toipui tuosta surusta ja otti siihen vastaan sen tuen mitä oli saatavilla. Toki terapeuttikin olisi ollut vaihtoehto, mutta reaalimaailmassa ei aina pääse tai ole varaa terapiaan.

eri

Mutta kai hän kuitenkin tahtoi jakaa tämänkin asian puolisonsa kanssa, sen miten selvisi ja se oli puolisosta ok? Eli miksi tekee asioita mitä ei voisi kertoa, kun niitä tekee kuitenkin? 

Se kunnioitus on joskus aika outoa, lähinnä tulee mieleen salailu ainoastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on sitä, että toinen on läheisempi kuin oma kumppani ja tälle toiselle mahdollisesti avaudutaan suhteen pulmista ja jaetaan salaisuuksia, joita puoliso ei tiedä. Lisäksi ollaan enemmän tai vähemmän ihastuneita. Yleensä tämmöinen suhde on liitolle paljon vaarallisempi ja vahingollisempi kuin vaikkapa satunnainen yhden illan juttu.

Joskus käy niin, että puolison kanssa ei kaikkea voi jakaa. Puoliso on liian lähellä, ja hänellä on omat asenteensa asiaa kohtaan.

Kun erittäin vaikea, luonnehäiriöinen äitini kuoli, en oikein pystynyt kunnolla jakamaan suruani mieheni kanssa. Minulla siis oli esto siihen, mieheni olisi varmasti kyllä kuunnellut ja yrittänyt tukea, mutta koska tiesin kuinka paljon hän inhosi äitiäni (ihan syystä), en vain pystynyt. Itsekin surin enemmän hyviä muistoja lapsuudesta, sekä sitä mitä olisi voinut olla, jos äiti ei olisi mennyt niin sekaisin vanhempana. Tuolloin löysin miehen, jonka kanssa pystyin suremaan, hän ei ollut ikinä tavannut äitiäni, joten hänellä ei ollut ennakkoasenteita. Myönnän kyllä ihastuneeni samalla, koin vahvaa henkistä yhteyttä tähän mieheen. Hän oli juuri menossa naimisiin, eikä meillä kummallakaan ollut mitään halua hajottaa omia liittojamme, joten mitään sellaista mitä ei puolison edessä olisi voinut tehdä, ei koskaan tapahtunut. Hetken aikaa tämä toinen mies oli henkisesti läheisempi kuin oma puoliso, mutta se meni ohi parissa kuukaudessa, kun pahin tunnemyrsky hellitti. Tämä mies oli erittäin empaattinen ja lämmin, oma mieheni ei sitä juurikaan ole. Minäkään en ole kovin empaattinen ja lämmin, joten normaalissa elämässä sovin hyvin yhteen mieheni kanssa, hoidamme asiat huumorilla, järjellä ja logiikalla. Tuollaisissa kriisitilanteissa jolloin sitä lämpöä ja empatiaa kuitenkin kaipaa, emme välttämättä kumpikaan riitä sitä antamaan.

Aika pian kävi niin, että tuo toinen mies jäi elämästä pois. Mitä kuuluu-viestin laitamme ehkä kerran vuodessa. Ihastus laimeni nopeasti, ja elämä jatkui. Pitkissä suhteissa väkisinkin tulee tilanteita, joissa se oma puoliso ei ole paras mahdollinen tuki. Niin kauan kuitenkin kun rakkaus ja kunnioitus sitä omaa puolisoa kohtaan säilyy, ei kukaan järkevä ihminen hyppää sänkyyn jonkun toisen kanssa. Ja puolison täytyy hyväksyä se, että joskus voidaan tarvita joku toinen ihminen, kenen kanssa asiat käydään läpi. Tunteita on pakko välillä tuulettaa, ja aina sitä ei voi oman puolison kanssa tehdä.

Tätä varten on ystävät, siis tunteiden tuulettamista varten. Ei siihen tarvitse mitään ihastuttavaa uutta ihmistä tietenkään.;

Kyseinen kirjoittaja kävi läpi sellaista kriisiä, jonka hän todennäköisesti käy läpi vain kerran elämässään: luonnehäiriöisen äidin kuolema. En syyttäisi häntä siitä, että hän tukeutui siinä suuren tunnemyrskyn täyttämässä tilanteessa siihen henkilöön johon parhaiten siinä tilanteessa pystyi tukeutumaan. Ei kaikilla satu olemaan saman sukupuolen omaavia ystäviä jotka osaavat ja ehtivät tukea juuri tuossa asiassa. Kirjoittajan mukaan mitään parisuhteen rajoja ei rikottu, joten en näe tapahtuneessa mitään väärää. On parisuhteenkin etu, että hän toipui tuosta surusta ja otti siihen vastaan sen tuen mitä oli saatavilla. Toki terapeuttikin olisi ollut vaihtoehto, mutta reaalimaailmassa ei aina pääse tai ole varaa terapiaan.

eri

Tunteiden sekä syvempien, henkilökohtaisten juttujen jakaminen siis johtaa suurella todennäköisyydellä ihastumiseen siis. Miksi tätä tekee jos ei tätä tajua itse? Sehän on juuri tätä asioiden syventämistä. 

Olisiko ok, jos puolisosi toimisi samoin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on sitä, että toinen on läheisempi kuin oma kumppani ja tälle toiselle mahdollisesti avaudutaan suhteen pulmista ja jaetaan salaisuuksia, joita puoliso ei tiedä. Lisäksi ollaan enemmän tai vähemmän ihastuneita. Yleensä tämmöinen suhde on liitolle paljon vaarallisempi ja vahingollisempi kuin vaikkapa satunnainen yhden illan juttu.

Joskus käy niin, että puolison kanssa ei kaikkea voi jakaa. Puoliso on liian lähellä, ja hänellä on omat asenteensa asiaa kohtaan.

Kun erittäin vaikea, luonnehäiriöinen äitini kuoli, en oikein pystynyt kunnolla jakamaan suruani mieheni kanssa. Minulla siis oli esto siihen, mieheni olisi varmasti kyllä kuunnellut ja yrittänyt tukea, mutta koska tiesin kuinka paljon hän inhosi äitiäni (ihan syystä), en vain pystynyt. Itsekin surin enemmän hyviä muistoja lapsuudesta, sekä sitä mitä olisi voinut olla, jos äiti ei olisi mennyt niin sekaisin vanhempana. Tuolloin löysin miehen, jonka kanssa pystyin suremaan, hän ei ollut ikinä tavannut äitiäni, joten hänellä ei ollut ennakkoasenteita. Myönnän kyllä ihastuneeni samalla, koin vahvaa henkistä yhteyttä tähän mieheen. Hän oli juuri menossa naimisiin, eikä meillä kummallakaan ollut mitään halua hajottaa omia liittojamme, joten mitään sellaista mitä ei puolison edessä olisi voinut tehdä, ei koskaan tapahtunut. Hetken aikaa tämä toinen mies oli henkisesti läheisempi kuin oma puoliso, mutta se meni ohi parissa kuukaudessa, kun pahin tunnemyrsky hellitti. Tämä mies oli erittäin empaattinen ja lämmin, oma mieheni ei sitä juurikaan ole. Minäkään en ole kovin empaattinen ja lämmin, joten normaalissa elämässä sovin hyvin yhteen mieheni kanssa, hoidamme asiat huumorilla, järjellä ja logiikalla. Tuollaisissa kriisitilanteissa jolloin sitä lämpöä ja empatiaa kuitenkin kaipaa, emme välttämättä kumpikaan riitä sitä antamaan.

Aika pian kävi niin, että tuo toinen mies jäi elämästä pois. Mitä kuuluu-viestin laitamme ehkä kerran vuodessa. Ihastus laimeni nopeasti, ja elämä jatkui. Pitkissä suhteissa väkisinkin tulee tilanteita, joissa se oma puoliso ei ole paras mahdollinen tuki. Niin kauan kuitenkin kun rakkaus ja kunnioitus sitä omaa puolisoa kohtaan säilyy, ei kukaan järkevä ihminen hyppää sänkyyn jonkun toisen kanssa. Ja puolison täytyy hyväksyä se, että joskus voidaan tarvita joku toinen ihminen, kenen kanssa asiat käydään läpi. Tunteita on pakko välillä tuulettaa, ja aina sitä ei voi oman puolison kanssa tehdä.

Tätä varten on ystävät, siis tunteiden tuulettamista varten. Ei siihen tarvitse mitään ihastuttavaa uutta ihmistä tietenkään.;

Kyseinen kirjoittaja kävi läpi sellaista kriisiä, jonka hän todennäköisesti käy läpi vain kerran elämässään: luonnehäiriöisen äidin kuolema. En syyttäisi häntä siitä, että hän tukeutui siinä suuren tunnemyrskyn täyttämässä tilanteessa siihen henkilöön johon parhaiten siinä tilanteessa pystyi tukeutumaan. Ei kaikilla satu olemaan saman sukupuolen omaavia ystäviä jotka osaavat ja ehtivät tukea juuri tuossa asiassa. Kirjoittajan mukaan mitään parisuhteen rajoja ei rikottu, joten en näe tapahtuneessa mitään väärää. On parisuhteenkin etu, että hän toipui tuosta surusta ja otti siihen vastaan sen tuen mitä oli saatavilla. Toki terapeuttikin olisi ollut vaihtoehto, mutta reaalimaailmassa ei aina pääse tai ole varaa terapiaan.

eri

Mutta kai hän kuitenkin tahtoi jakaa tämänkin asian puolisonsa kanssa, sen miten selvisi ja se oli puolisosta ok? Eli miksi tekee asioita mitä ei voisi kertoa, kun niitä tekee kuitenkin? 

Se kunnioitus on joskus aika outoa, lähinnä tulee mieleen salailu ainoastaan. 

Minä en tiedä kyseisestä kirjoittajasta enempää kuin mitä hän tuohon kirjoitti, mutta olettaisin kyllä että hän tahtoi jakaa puolisonsa kanssa.

Oletan että nettiseksi, se jos ajattelee seksin aikana vaikka toista ei ole mielestäni edes henkistä pettämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on sitä, että toinen on läheisempi kuin oma kumppani ja tälle toiselle mahdollisesti avaudutaan suhteen pulmista ja jaetaan salaisuuksia, joita puoliso ei tiedä. Lisäksi ollaan enemmän tai vähemmän ihastuneita. Yleensä tämmöinen suhde on liitolle paljon vaarallisempi ja vahingollisempi kuin vaikkapa satunnainen yhden illan juttu.

Joskus käy niin, että puolison kanssa ei kaikkea voi jakaa. Puoliso on liian lähellä, ja hänellä on omat asenteensa asiaa kohtaan.

Kun erittäin vaikea, luonnehäiriöinen äitini kuoli, en oikein pystynyt kunnolla jakamaan suruani mieheni kanssa. Minulla siis oli esto siihen, mieheni olisi varmasti kyllä kuunnellut ja yrittänyt tukea, mutta koska tiesin kuinka paljon hän inhosi äitiäni (ihan syystä), en vain pystynyt. Itsekin surin enemmän hyviä muistoja lapsuudesta, sekä sitä mitä olisi voinut olla, jos äiti ei olisi mennyt niin sekaisin vanhempana. Tuolloin löysin miehen, jonka kanssa pystyin suremaan, hän ei ollut ikinä tavannut äitiäni, joten hänellä ei ollut ennakkoasenteita. Myönnän kyllä ihastuneeni samalla, koin vahvaa henkistä yhteyttä tähän mieheen. Hän oli juuri menossa naimisiin, eikä meillä kummallakaan ollut mitään halua hajottaa omia liittojamme, joten mitään sellaista mitä ei puolison edessä olisi voinut tehdä, ei koskaan tapahtunut. Hetken aikaa tämä toinen mies oli henkisesti läheisempi kuin oma puoliso, mutta se meni ohi parissa kuukaudessa, kun pahin tunnemyrsky hellitti. Tämä mies oli erittäin empaattinen ja lämmin, oma mieheni ei sitä juurikaan ole. Minäkään en ole kovin empaattinen ja lämmin, joten normaalissa elämässä sovin hyvin yhteen mieheni kanssa, hoidamme asiat huumorilla, järjellä ja logiikalla. Tuollaisissa kriisitilanteissa jolloin sitä lämpöä ja empatiaa kuitenkin kaipaa, emme välttämättä kumpikaan riitä sitä antamaan.

Aika pian kävi niin, että tuo toinen mies jäi elämästä pois. Mitä kuuluu-viestin laitamme ehkä kerran vuodessa. Ihastus laimeni nopeasti, ja elämä jatkui. Pitkissä suhteissa väkisinkin tulee tilanteita, joissa se oma puoliso ei ole paras mahdollinen tuki. Niin kauan kuitenkin kun rakkaus ja kunnioitus sitä omaa puolisoa kohtaan säilyy, ei kukaan järkevä ihminen hyppää sänkyyn jonkun toisen kanssa. Ja puolison täytyy hyväksyä se, että joskus voidaan tarvita joku toinen ihminen, kenen kanssa asiat käydään läpi. Tunteita on pakko välillä tuulettaa, ja aina sitä ei voi oman puolison kanssa tehdä.

Tätä varten on ystävät, siis tunteiden tuulettamista varten. Ei siihen tarvitse mitään ihastuttavaa uutta ihmistä tietenkään.;

Kyseinen kirjoittaja kävi läpi sellaista kriisiä, jonka hän todennäköisesti käy läpi vain kerran elämässään: luonnehäiriöisen äidin kuolema. En syyttäisi häntä siitä, että hän tukeutui siinä suuren tunnemyrskyn täyttämässä tilanteessa siihen henkilöön johon parhaiten siinä tilanteessa pystyi tukeutumaan. Ei kaikilla satu olemaan saman sukupuolen omaavia ystäviä jotka osaavat ja ehtivät tukea juuri tuossa asiassa. Kirjoittajan mukaan mitään parisuhteen rajoja ei rikottu, joten en näe tapahtuneessa mitään väärää. On parisuhteenkin etu, että hän toipui tuosta surusta ja otti siihen vastaan sen tuen mitä oli saatavilla. Toki terapeuttikin olisi ollut vaihtoehto, mutta reaalimaailmassa ei aina pääse tai ole varaa terapiaan.

eri

Tunteiden sekä syvempien, henkilökohtaisten juttujen jakaminen siis johtaa suurella todennäköisyydellä ihastumiseen siis. Miksi tätä tekee jos ei tätä tajua itse? Sehän on juuri tätä asioiden syventämistä. 

Olisiko ok, jos puolisosi toimisi samoin? 

Ihastumisia tulee ja menee. Minun mielestäni ihastus ei ole mikään sellainen mörkö, mitä pitäisi pelätä silläkin uhalla, että suuresta kriisistä jää sen takia selviytymättä. Vastaus kysymykseesi miksi sitä tekee on siis tässä tapauksessa, että hän teki mitä tarvitsi tehdä jotta selviytyy kriisistä ja pääsee elämässään eteen päin.

Kyllä olisi minulle ok, jos puolisoni toimisi samoin.

Vierailija kirjoitti:

Oletan että nettiseksi, se jos ajattelee seksin aikana vaikka toista ei ole mielestäni edes henkistä pettämistä.

Toisen ajattelu seksin aikana ei ole minun mielestäni henkistä pettämistä.

Nettiseksi voi mielestäni olla henkistä pettämistä, tai olla olematta. Jos parisuhteessa ollessani tutustun netissä johonkin äijään, pidän yhteyttä siihen jatkuvasti ja ollaan ihastuneita, sitten harrastankin nettiseksiä sen äijän kanssa niin sanoisin että se on henkistä pettämistä. Jos on kamerat ja mikrofonit päällä niin silloinhan jo runkkaillaan toistemme nähden. Silloin sanoisin sen jo olevan fyysistäkin pettämistä.

En ole varma miten nettiseksiin yleensä päädytään. Mutta kuvitellaan vaikkapa joku foorumi mistä vain etsitään satunnaista nettiseksiseuraa ja harrastetaan nettiseksiä tuntemattomien kanssa ilman kameraa ja mikrofonia. Ei vaihdeta yhteystietoja, ei tutustuta eikä hakeuduta saman seuraan uudelleen. Silloin minusta tuossa ei ainakaan mitään henkistä ole. En tiedä olisiko tuo sitten ihan tavallista pettämistä vai jotain digitaalista pettämistä vai mitä lie? Kukin pariskunta voi varmaan keskustella tällaiset skenaariot keskenänsä.

Pitäkää huoli omista asioistanne ja antakaa muiden olla. Turha moralisoida muita.

Se on sitä, jolla oikeutetaan fyysinen pettäminen - siinä kun ei ole sielu mukana.

Silkkaa jaskaa niiden kahden asian erottelu.

Vierailija kirjoitti:

Pitkissä parisuhteissa voi helposti kokea ihastumisen tunteita myös toiseen ihmiseen kuin omaan puolisoon. Tärkeintä on tällöin keskustella oman puolison kanssa asiasta, kertoa omista tunteistaan, ja yhdessä pohtia miten yhteistä parisuhdetta voisi korjata, jotta suhde korjaantuisi. Pitkäaikaisessa parisuhteissa on tärkeintä luottaa toiseen ja yhteiseen tahtotilaan hoitaa suhdetta. Henkinen pettäminen on myös sitä, että etäännyttää itsensä toisesta ihmisestä, eikä kuuntele toisen tunteita. Terve suhde kestää monenlaisia tunnemyrskyjä ja olosuhteita. Miettikää vaikka sodankäynyttä sukupolvea, moni pääsi sodan kauhuista yli yhdessä ja rakensi yhdessä uuden tulevaisuuden.

Itse en haluaisi tietää, jos puolisoni on ihastunut toiseen. En kerro itsekään sellaisesta. Käsittelen asian vaikka luotetun ystävän kanssa. Minusta puolison pitäminen tukihenkilönä tällaisessa "kriisissä" on kummallista, mutta kukin tekee tyylillään.

Toki keskustelisin puolisoni kanssa oman parisuhteen kehittämisestä, molempien toiveista yms, mutta en siltä pohjalta, että kun olenkin nyt ihastunut Mattiin niin miten voitais kehittää suhdettamme, että unohtaisin Matin. Mielestäni rajatonta ja lapsellista, mutta joillekin parisuhde nimenomaan on suhde, jossa jaetaan kaikki. Joillekin parisuhteeseenkin kuuluu yksityisyys.

Tuohon sodankäyneen sukupolven "kestämiseen". Juu, kestetiin niin, että lapsia tehtiin kun ehkäisyä ei ollut saatavilla ja töitäkin tehtiin. Juotiin myös valtavasti viinaa, piestiin perheenjäseniä, karjuttiin itkeville lapsille.

Jos suvun jatkaminen ja työnteko on kestämistä, niin sitten on. Monissa maatila- ja metsätöissä sodan jälkeen sai olla omissa oloissaan ilman sosiaalista kuormitusta ja monilla oli se ahdistuspullo vielä apuna. Näin kertoi minulle mm. paikallisen veteraaniyhdistyksen merkkimies veteraaniukkini hautajaisissa 90-luvulla.