Mitä on henkinen pettäminen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.

Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.

Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Höpö höpö, valkoisia valheita ei ole olemassakaan. Valhe on aina valhe, pienempi, suurempi, suurin, petos.

Jos et kykene olemaan valehtelematta puolisollesi, miksi olet edes parisuhteessa? Silloin pitää elää sinkkuna, ja valehdella niin paljon, ettei kukaan enää luota, eikä halua parisuhteeseen. Summa summarum: älä valehtele, elämä paljon helpompaa.

Ei ihme että nykyisin on vaikea löytää parisuhdetta, jos puolison ajatuksetkin on kontrolloitava. Tosiasia on, että et voi mitenkään tietää mitä se toinen osapuoli oikeasti ajattelee (tai paras ystäväsi, tai kukaan muukaan), jos hän ei sitä sinulle kerro. Ja silloinkaan et voi tietää puhuuko hän totta vai ei. Ja hyvä niin. 

Ihastumiselle ja rakastumiselle ei voi mitään, ne ovat tunteita. Voit kuitenkin valita mitä teet parisuhteen ulkopuolisen ihmisen kanssa, maksimoitko vai minimoitko yhteydenpidon jos mukana on ihastusta.

Jos puoliso tietää tämän ulkopuolisen ihastuksen ja et kunnioita puolison mahdollista heräävää huolta vaan teet päätökset täysin oman mielen mukaan tarkoittaa se, että kunnioitat enemmän itseäsi kuin parisuhdettasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.

Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.

Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Höpö höpö, valkoisia valheita ei ole olemassakaan. Valhe on aina valhe, pienempi, suurempi, suurin, petos.

Jos et kykene olemaan valehtelematta puolisollesi, miksi olet edes parisuhteessa? Silloin pitää elää sinkkuna, ja valehdella niin paljon, ettei kukaan enää luota, eikä halua parisuhteeseen. Summa summarum: älä valehtele, elämä paljon helpompaa.

Ei ihme että nykyisin on vaikea löytää parisuhdetta, jos puolison ajatuksetkin on kontrolloitava. Tosiasia on, että et voi mitenkään tietää mitä se toinen osapuoli oikeasti ajattelee (tai paras ystäväsi, tai kukaan muukaan), jos hän ei sitä sinulle kerro. Ja silloinkaan et voi tietää puhuuko hän totta vai ei. Ja hyvä niin. 

Hyvä fiilis ja luottamus tulevat siitä kun tuntee toisen, ja tietää että hän joka kohdassa pyrkii hyviin ja suhdetta edesauttaviin ratkaisuihin ja juttuihin. Tämä kun on selvää, niin sitten ne detaljitkin. 

Ei hätää naiset jos petättekin se on kuitenkin jollain tapaa miehen vika mikä oikeuttaa sen eikä tarvitse potea huonoa omatuntoa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.

Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.

Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Se tarkoitus merkitsee enemmän kuin jotkin yksittäiset teot. Itse ainakin haluan tietää ja tuntea toisen ihmisen, en halua olla suhteessa mielikuvan kanssa vaan sen mitä se toinen on, miten toimii ja millä tavoin ajattelee esim näistä asioista. Tällaiset juttelut on hyvä käydä selvästi läpi suhteen alkuvaiheessa, ettei asiat tule sitten mahdollisesti yllätyksenä. Että toinen voi ihastua mutta ei tee sille mitään. Jos sen sanoo itse ääneen niin tapahtuuko sitä niin helposti edes? 

Epärehellisyyttä on jos peittelee itseään jotenkin. Jotkut tekevät tätä jopa itselleen. 

En todellakaan aio käydä mitään keskustelua hypoteettisista ihastumisista, asiasta jota ei ole vielä edes tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.

Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.

Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Se tarkoitus merkitsee enemmän kuin jotkin yksittäiset teot. Itse ainakin haluan tietää ja tuntea toisen ihmisen, en halua olla suhteessa mielikuvan kanssa vaan sen mitä se toinen on, miten toimii ja millä tavoin ajattelee esim näistä asioista. Tällaiset juttelut on hyvä käydä selvästi läpi suhteen alkuvaiheessa, ettei asiat tule sitten mahdollisesti yllätyksenä. Että toinen voi ihastua mutta ei tee sille mitään. Jos sen sanoo itse ääneen niin tapahtuuko sitä niin helposti edes? 

Epärehellisyyttä on jos peittelee itseään jotenkin. Jotkut tekevät tätä jopa itselleen. 

Toisen todellisia ajatuksia ei välttämättä saa koskaan selville, vaikka miten keskustelisi. Ihmiset saattavat sanoa yhtä ja toimia todellisessa tilanteessa ihan toisin. Se tositilanteen toimintatapa voi tulla yllätyksenä itsellekin. Ihmiset eivät ehkä tunne itseään niin hyvin kuin kuvittelevat.

Puhua voi toki vaikka mistä, myös ajatusten oikeellisuudesta ja kuvitteellisista tilanteista. Mielestäni kuitenkin ajatusten pikkutarkkaa läpikäymistä tärkeämpää on se, miten kumppani kohtelee minua arjessa - pitääkö sen, mitä on luvannut; hoitaako sovitut asiat; ovatko hänen sanansa ja tekonsa linjassa keskenään; miten hän suhtautuu muihin ihmisiin ja kohtelee heitä; noudattaako hän lakeja ylipäätään; myöntääkö hän virheensä tai väärässä olemisensa ja onko hän valmis kehittämään itseään jne. Kaikki näistä eivät liity parisuhdeuskollisuuteen, mutta mielestäni kertovat ihmisestä paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.

Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.

Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Se tarkoitus merkitsee enemmän kuin jotkin yksittäiset teot. Itse ainakin haluan tietää ja tuntea toisen ihmisen, en halua olla suhteessa mielikuvan kanssa vaan sen mitä se toinen on, miten toimii ja millä tavoin ajattelee esim näistä asioista. Tällaiset juttelut on hyvä käydä selvästi läpi suhteen alkuvaiheessa, ettei asiat tule sitten mahdollisesti yllätyksenä. Että toinen voi ihastua mutta ei tee sille mitään. Jos sen sanoo itse ääneen niin tapahtuuko sitä niin helposti edes? 

Epärehellisyyttä on jos peittelee itseään jotenkin. Jotkut tekevät tätä jopa itselleen. 

Jos keskustellessa käy ilmi, että toisen ajatukset poikkeavat omistasi, miten reagoit? Siis jos esimerkiksi toinen on vaikka sitä mieltä, että mahdolliset ihastumiset ovat täysin yksityisasia. Oletetaan nyt, että kyseessä on vakaa ja luotettava kumppani, joka ei petä. Hän vain kenties kokee, ettei kaikesta ole tarpeellista keskustella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.

Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.

Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Samaa mieltä. Jokainen meistä on ihminen, ja jokainen tekee virheitä. Kaikkia virheitä ei kannata ääneen sanoa (varsinkin jos virhe on vain vääränlainen ajatus), koska toista on ihan turha sellaisella kuormittaa. Kaikilla on huonoja päiviä, se puoliso ärsyttää ihan jokaista joskus, ei kaikkea tarvitse niin tolkuttoman rehellisesti tilittää. Miksi loukata toista turhaan? Mitä hyvää siitä seuraa?

Mieheni on muusikko, ja jopa vähemmän tunnetuilla bändeillä riittää bändäreitä. Jostain syystä jo se, että soittaa jonkun pikkupubin lavalla saa naiset käymään kuumana. Kyllä minä sen tiedän, olen myös nähnyt kuinka joku humalainen nainen roikkuu mieheni kaulassa ja pussaa väkisin (mies parka, varmaan hankala tilanne kun tietää että vaimo näkee..). Ei mua kiinnosta tietää mitä siellä tapahtuu, luotan mieheeni (jos en luottaisi, en olisi suhteessa), eikä siitä ole mitään iloa tai hyötyä että mies syyllisyydentuntoisena tilittää kuinka joku nainen taas yritti väkisin syliin.

Mustasukkaisen ihmisen ei muuten kannata olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka esiintyy jonkun rokkibändin kanssa. Ei sitä pää kestä jos on mustasukkaisuuteen taipuvainen.

Minua on yritetty eristää muista ihmisistä ja sosiaalista elämääni on pyritty rajoittamaan: ex-kumppani heittäytyi marttyyriksi, jos olin menossa johonkin uuteen paikkaan tai tilanteeseen ja alkoi maalailla kaikenlaisia skenaarioita: "Entä jos joku ihastuu suhun siellä?!"

Kuvittelin olevani melko tavallinen, huomiotaherättämätön nainen, mutta yhtäkkiä minua alettiinkin syyllistää jonkun toisen, täysin hypoteettisen ihmisen hypoteettisista tunteista ennen kuin olin edes poistunut kotoa. Enkä lopulta sitten poistunutkaan, koska se syyllistäminen oli niin kauheaa.

Kokemuksistani johtuen olen täysin allerginen "henkisen pettämisen" käsitteelle ja kierrän kaukaa ne, jotka tuota käsitettä viljelevät.

Voi ei, sullahan on ollut ihan kamala puoliso, joko traumatisoitunut, konttrolloiva tai muuten vaan mielenvikainen. Ei mielenvikaisten kanssa voikaan puhua henkisestä pettämisestä, kun heidän mielestään kaikki on pettämistä tai henkistä pettämistä. Jo se, että tosiaan lähdet jonnekin ilman kumppania, kuten normaalit, järkevät ihmiset tekevät koko ajan terveissä, järkevissä parisuhteissa.

Ihan kauheaa se olikin, ja kyseinen ihminen oli sairas. Oli tosiaan melkoinen shokki, kun minua syyllistettiin ajatuksista sekä asioista, joita en ollut edes tehnyt. Sairastuin itsekin, ja minulla kesti pitkään, ennen kuin kykenin minkäänlaiseen normaaliin seurusteluun.

Henkisestä pettämisestä puhuttaessa minusta tuntuu, että kyse on jonkinlaisesta irvokkaasta vitsistä. Jollain tasolla toki ymmärrän, mitä käsitteellä ajetaan takaa.

Toisaalta paljastat ajattelusi olevan traumavaste. Yksi ja ihan olemassa oleva ilmiö ja käsite saa vääristyneet mittasuhteet yhden kokemuksesi takia sen mukana oletat vieraita ihmisiä eksäsi tavalla "sairaiksi", mikä on pitkässä juoksussa itsellesisikin vahingollista.

Itse olen lämpimässä ja läheisessä suhteessa, jossa molemmat jaamme samat ajatukset henkisestä uskollisuudesta. Suhteessamme ei ole kontrollointia tai muuta vastaavaa, kunnioitamme toistemme rajoja ja luotamme toisiimme ilman tarvetta "kytätä" toista. En ole itse koskaan ollut näin läheisessä ja hyvässä suhteessa, joten turhaa teidän mustamaalata omien traumojenne takia eri tavalla ajattelevia ihmisiä.

Teillä onkin sikäli onnekas tilanne, että ajatusmaailmanne kohtaavat. Todennäköisesti teidän keskinäinen keskustelunne on hyvin helppoa ja on helppo ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa. Kenellekään ei tee hyvää olla ihmisen kanssa, jonka arvot, prioriteetit, käyttäytyminen tai vaikka elämäntavat poikkeavat täysin omista.

Olen itse vasta alkaneessa suhteessa, ja vaikka keskustelemme paljon, en ole kokenut tarvetta käydä keskustelua ns. henkisestä uskollisuudesta. Toki voi olla, että joskus sivuamme tätä asiaa mutta ainakaan vielä en ole kokenut sitä tarpeelliseksi. Tunnen tämän ihmisen pitkältä ajalta, ja häntä kohtaan tuntemani luottamus perustuu pitkälti muuhun kuin yksityiskohtaisiin keskusteluihin.

Uskollinen vaimo kirjoitti:

Olen naimisissa ja rakastan miestäni, joka ei ole täydellinen, mutta kylläkin täydellinen minulle. Muutama vuosi sitten sain uuden miespuolisen työkaverin (ei parisuhteessa), joka on hyvin erilainen kuin mieheni. Hänellä on laaja yleissivistys ja hän on hyvä keskustelija. Ihastuin näihin ominaisuuksiin hänessä ja huomasin jopa toivovani, että olisipa miehenikin noin säkenöivää juttuseuraa. Kuitenkaan mielessäni ei edes käväissyt tehdä asialle mitään, koska tiedostin, että ihastuminen on ihastumista ja menee ohi. Sen sijaan kotona minulla on rakas ihminen, jonka kanssa haluan olla yhdessä elämäni loppuun asti.

En ole enää pitkään aikaan tuntenut pienintäkään ihastumista tätä työkaveriani kohtaan, vaan välillä pidän häntä jopa ärsyttävänä besserwisserinä, jonka täytyy olla aina pätemässä nippelitiedollaan. Ajattelen hänen "luentojaan" pakotetusti kuunnellessani, että luojan kiitos mieheni ei ole tuollainen. Mitä hyötyä siitä olisi ollut, että ihastumisvaiheessa olisin avautunut asiasta miehelleni? Todennäköisesti hän olisi loukkaantunut ja tuntenut olonsa epävarmaksi avioliitossamme. En koe "pettäneeni henkisesti" enkä pode huonoa omatuntoa, koska ei ihastumisen tunne ollut minun valintani tai päätökseni. Jos taas olisin ns. pitänyt peliä työkaverini kanssa, tuntisin kyllä pettäneeni miestäni, vaikka ei olisi edes ollut kyse mistään fyysisestä. 

Tuo on juuri sitä aitoa lojaalisuutta, jota joku tässä ketjussa kuvasi.

Juu onnea vain teille suhdeyrityksiin, joissa ihastumiset ja ajatukset raportoidaan yksityiskohtaisesti. Voin kertoa, että kaikki eivät ota tuota raportointia kovin positiivisesti vastaan. Itse pitäisin sitä lapsellisena, rasittavana ylianalysointina tai omituisena kontrollifriikkeyden ilmentymänä. Aikuisen ihmisen tulisi osata käsitellä omat ajatuksensa ja tunteensa ilman että vyöryttää niitä kumppaninsa niskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkissä parisuhteissa voi helposti kokea ihastumisen tunteita myös toiseen ihmiseen kuin omaan puolisoon. Tärkeintä on tällöin keskustella oman puolison kanssa asiasta, kertoa omista tunteistaan, ja yhdessä pohtia miten yhteistä parisuhdetta voisi korjata, jotta suhde korjaantuisi. Pitkäaikaisessa parisuhteissa on tärkeintä luottaa toiseen ja yhteiseen tahtotilaan hoitaa suhdetta. Henkinen pettäminen on myös sitä, että etäännyttää itsensä toisesta ihmisestä, eikä kuuntele toisen tunteita. Terve suhde kestää monenlaisia tunnemyrskyjä ja olosuhteita. Miettikää vaikka sodankäynyttä sukupolvea, moni pääsi sodan kauhuista yli yhdessä ja rakensi yhdessä uuden tulevaisuuden.

En ihan ymmärrä, miksi ihastumisista pitäisi keskustella. On parempi pitää sellaiset tunteet omana tietona ja antaa niiden mennä ohi. Miksi aiheuttaa toiselle pahaa mieltä turhan takia?

Eli perustuuko parisuhde mielestäsi aina pieneen valehteluun, kun ei kerro niin kaikki on hyvin? 

Haluaisitko itse olla tuollaisen kohteena? 

Kaikkee ei todellakaan tarvitse kertoa edes parisuhteessa. Jotkut ihastuvat toisiin ihmisiin useasti vuodessa, muttei se johda mihinkään. Jos kaiken kertoo on itse syypää toisen pahaanoloon, kun sen voi välttääkin.

Eli pahaa oloa aiheuttaa kertominen, eikä se asia mitä kertoo? Just. 

Oletko kertonut kumppanillesi että ihastut tämän tästä toisiin? Olisiko se kumppanisi jos tietäisi tällaisesta? Haluatko itse että kumppanisi päättää mitkä asiat jätetään sanomatta mutta niitä tehdään silti? 

Oletteko sopineet että ihastua saa silloin tällöin? 

Kun niitä ihastumisia (pieniä, joskus ehkä isompiakin) saattaa tulla ja mennä. Itse ajattelisin, että niistä ihastumisen tunteista on parempi jättää kertomatta. Miksi mutkistaa asioita turhaan, jos parisuhde kuitenkin on hyvä ja toimiva?

Kysyit, onko kertominen pahempi juttu kuin itse ihastus. En tiedä, ehkä. Kun ihastuminenhan on pitkälti hallitsematonta ja tahatonta - kertominen puolestaan olisi tahattoman asian tunnustamista, joka saattaisi aiheuttaa toisessa huolta ja tunnemyrskyä ihan turhaan.

En ole tuo, jolta kysyit.

Kiitos selkeästä vastauksestasi, tavallaan tajuan. Itse en vain haluaisi itseäni kohdeltavan noin, että joku muu päättää mikä on mulle oleellista tietoa. Tavallaan haluan tietää millaisen ihmisen kanssa olen suhteessa, että miten hän toimii. 

Haluat siis kontrolloida hänen ajatuksiaan vuosikymmeniä, ja olla aina ainoa ja tärkein joka suhteessa ihan joka minuutin? Eikö voisi riittää, että elätte onnellisina yhdessä elämänne loppuun, ja hän saa ajatella mitä sattuukaan ajattelemaan, kunhan sinä olet se, jolle hän keittää aamukahvit, jonka auton hän imuroi, ja jonka hän tarvittaessa hoitaa ihan loppuun asti rakkaudella.

Mutta jos hän ei kerro kuka oikeasti on ja miten toimii, niin eihän tuolla ole sitten pohjaa? Tietenkin haluan rakastua ja rakastaa ihmistä, enkä vain omaa fiilistäni hänestä. Sehän parisuhteen juuri erottaa niistä muista jutuista. 

Vaikutat ihmiseltä, joka on elänyt melko suojattua elämää. Ihmiset kohtelevat toisiaan törkeästi ja sanovat toisilleen kauheita asioita. Ohimenevät ajatukset eivät kerro paljoakaan henkilön todellisesta luonteesta vaan teot ratkaisevat, se miten muita kohtelee.

Ihastumisen ja ajatusten pakonomainen tunnustaminen on todella raskas piirre parisuhteessa. Se ei välttämättä lähennä vaan voi pikemminkin etäännyttää. Toki hyvässä suhteessa VOI keskustella mistä tahansa, myös niistä ulkopuoliseen kohdistuvista ihastumisen tunteista. Mutta mielestäni on epäreilua vaatia, että niistä olisi pakko keskustella.

Kun olen parisuhteessa, haluan antaa toiselle liikkumavaraa sekä mahdollisuuden olla oma itsensä. Tähän kuuluu myös tietynlainen ajattelun vapaus. Kumppanilla saa olla omat ajatukset ja oma sisäinen maailmansa, ei se ole minulta pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.

Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.

Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Se tarkoitus merkitsee enemmän kuin jotkin yksittäiset teot. Itse ainakin haluan tietää ja tuntea toisen ihmisen, en halua olla suhteessa mielikuvan kanssa vaan sen mitä se toinen on, miten toimii ja millä tavoin ajattelee esim näistä asioista. Tällaiset juttelut on hyvä käydä selvästi läpi suhteen alkuvaiheessa, ettei asiat tule sitten mahdollisesti yllätyksenä. Että toinen voi ihastua mutta ei tee sille mitään. Jos sen sanoo itse ääneen niin tapahtuuko sitä niin helposti edes? 

Epärehellisyyttä on jos peittelee itseään jotenkin. Jotkut tekevät tätä jopa itselleen. 

En todellakaan aio käydä mitään keskustelua hypoteettisista ihastumisista, asiasta jota ei ole vielä edes tapahtunut.

Jotkut miettivät mitä tekevät tulipalossa, toimintamallin funtsimisesta ei ole kai haittaa. Kertoo lähinnä arvomaailmasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.

Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.

Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Se tarkoitus merkitsee enemmän kuin jotkin yksittäiset teot. Itse ainakin haluan tietää ja tuntea toisen ihmisen, en halua olla suhteessa mielikuvan kanssa vaan sen mitä se toinen on, miten toimii ja millä tavoin ajattelee esim näistä asioista. Tällaiset juttelut on hyvä käydä selvästi läpi suhteen alkuvaiheessa, ettei asiat tule sitten mahdollisesti yllätyksenä. Että toinen voi ihastua mutta ei tee sille mitään. Jos sen sanoo itse ääneen niin tapahtuuko sitä niin helposti edes? 

Epärehellisyyttä on jos peittelee itseään jotenkin. Jotkut tekevät tätä jopa itselleen. 

Jos keskustellessa käy ilmi, että toisen ajatukset poikkeavat omistasi, miten reagoit? Siis jos esimerkiksi toinen on vaikka sitä mieltä, että mahdolliset ihastumiset ovat täysin yksityisasia. Oletetaan nyt, että kyseessä on vakaa ja luotettava kumppani, joka ei petä. Hän vain kenties kokee, ettei kaikesta ole tarpeellista keskustella.

Itse kokisin jääväni tyhjän päälle ja käytännössä aika yksin. Itsellä tarve on tulla kuulluksi, en usko että tuossa olisi kauhean hyvä olla. 

Vierailija kirjoitti:

Uskollinen vaimo kirjoitti:

Olen naimisissa ja rakastan miestäni, joka ei ole täydellinen, mutta kylläkin täydellinen minulle. Muutama vuosi sitten sain uuden miespuolisen työkaverin (ei parisuhteessa), joka on hyvin erilainen kuin mieheni. Hänellä on laaja yleissivistys ja hän on hyvä keskustelija. Ihastuin näihin ominaisuuksiin hänessä ja huomasin jopa toivovani, että olisipa miehenikin noin säkenöivää juttuseuraa. Kuitenkaan mielessäni ei edes käväissyt tehdä asialle mitään, koska tiedostin, että ihastuminen on ihastumista ja menee ohi. Sen sijaan kotona minulla on rakas ihminen, jonka kanssa haluan olla yhdessä elämäni loppuun asti.

En ole enää pitkään aikaan tuntenut pienintäkään ihastumista tätä työkaveriani kohtaan, vaan välillä pidän häntä jopa ärsyttävänä besserwisserinä, jonka täytyy olla aina pätemässä nippelitiedollaan. Ajattelen hänen "luentojaan" pakotetusti kuunnellessani, että luojan kiitos mieheni ei ole tuollainen. Mitä hyötyä siitä olisi ollut, että ihastumisvaiheessa olisin avautunut asiasta miehelleni? Todennäköisesti hän olisi loukkaantunut ja tuntenut olonsa epävarmaksi avioliitossamme. En koe "pettäneeni henkisesti" enkä pode huonoa omatuntoa, koska ei ihastumisen tunne ollut minun valintani tai päätökseni. Jos taas olisin ns. pitänyt peliä työkaverini kanssa, tuntisin kyllä pettäneeni miestäni, vaikka ei olisi edes ollut kyse mistään fyysisestä. 

Tuo on juuri sitä aitoa lojaalisuutta, jota joku tässä ketjussa kuvasi.

Miten intohimo, kehen se tässä tilanteessa kohdistuu ja miten se esiintyy tässä rakkaussuhteessa?

Henkinen pettäminen on sitä, että miehellä on joku toinen nainen jonka kanssa jaetaan kaikki muu paitsi itse fyysinen pettäminen.

Itse koen henkiseksi pettämiseksi sitä, että mies kertoo kaikki ongelmansa nykyisessä suhteessa tälle toiselle naiselle ja uskoutuu hänelle muutenkin sellaisista syvällisistä asioista joita ei mielestäni tulisi jakaa kenellekään toiselle meidän kahden lisäksi.

Henkinen pettäminen on sitä, että valehtelee toiselle henkistyneensä mutta onkin aivan maallistunut.

Se on käsittääkseni ihan normaali tila jossa esim toinen nainen on seksikäs ja ihailee häntä tekemättä silti mitään. Ei yhdessäolo tarkoita sitä että muut naiset muuttuu jotenkin rumemmiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.

Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.

Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Se tarkoitus merkitsee enemmän kuin jotkin yksittäiset teot. Itse ainakin haluan tietää ja tuntea toisen ihmisen, en halua olla suhteessa mielikuvan kanssa vaan sen mitä se toinen on, miten toimii ja millä tavoin ajattelee esim näistä asioista. Tällaiset juttelut on hyvä käydä selvästi läpi suhteen alkuvaiheessa, ettei asiat tule sitten mahdollisesti yllätyksenä. Että toinen voi ihastua mutta ei tee sille mitään. Jos sen sanoo itse ääneen niin tapahtuuko sitä niin helposti edes? 

Epärehellisyyttä on jos peittelee itseään jotenkin. Jotkut tekevät tätä jopa itselleen. 

Jos keskustellessa käy ilmi, että toisen ajatukset poikkeavat omistasi, miten reagoit? Siis jos esimerkiksi toinen on vaikka sitä mieltä, että mahdolliset ihastumiset ovat täysin yksityisasia. Oletetaan nyt, että kyseessä on vakaa ja luotettava kumppani, joka ei petä. Hän vain kenties kokee, ettei kaikesta ole tarpeellista keskustella.

Itse kokisin jääväni tyhjän päälle ja käytännössä aika yksin. Itsellä tarve on tulla kuulluksi, en usko että tuossa olisi kauhean hyvä olla. 

Eihän tässä sanottu, etteikö muista asioista keskusteltaisi. Ihastusten raportointi ei vain ole tuon ihmisen mielestä tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskollinen vaimo kirjoitti:

Olen naimisissa ja rakastan miestäni, joka ei ole täydellinen, mutta kylläkin täydellinen minulle. Muutama vuosi sitten sain uuden miespuolisen työkaverin (ei parisuhteessa), joka on hyvin erilainen kuin mieheni. Hänellä on laaja yleissivistys ja hän on hyvä keskustelija. Ihastuin näihin ominaisuuksiin hänessä ja huomasin jopa toivovani, että olisipa miehenikin noin säkenöivää juttuseuraa. Kuitenkaan mielessäni ei edes käväissyt tehdä asialle mitään, koska tiedostin, että ihastuminen on ihastumista ja menee ohi. Sen sijaan kotona minulla on rakas ihminen, jonka kanssa haluan olla yhdessä elämäni loppuun asti.

En ole enää pitkään aikaan tuntenut pienintäkään ihastumista tätä työkaveriani kohtaan, vaan välillä pidän häntä jopa ärsyttävänä besserwisserinä, jonka täytyy olla aina pätemässä nippelitiedollaan. Ajattelen hänen "luentojaan" pakotetusti kuunnellessani, että luojan kiitos mieheni ei ole tuollainen. Mitä hyötyä siitä olisi ollut, että ihastumisvaiheessa olisin avautunut asiasta miehelleni? Todennäköisesti hän olisi loukkaantunut ja tuntenut olonsa epävarmaksi avioliitossamme. En koe "pettäneeni henkisesti" enkä pode huonoa omatuntoa, koska ei ihastumisen tunne ollut minun valintani tai päätökseni. Jos taas olisin ns. pitänyt peliä työkaverini kanssa, tuntisin kyllä pettäneeni miestäni, vaikka ei olisi edes ollut kyse mistään fyysisestä. 

Tuo on juuri sitä aitoa lojaalisuutta, jota joku tässä ketjussa kuvasi.

Miten intohimo, kehen se tässä tilanteessa kohdistuu ja miten se esiintyy tässä rakkaussuhteessa?

Mistäs me sivulliset sitä voisimme tietää? Kysy tuolta alkuperäiseltä kirjoittajalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tähän ketjuun kirjoittaneista vaikuttavat hyvin äärimmäisiltä ja vaativilta persoonilta. Vaaditaan 100-prosenttista rehellisyyttä, äärimmäistä uskollisuutta ajatusten tasollakin sekä syvimpien ajatusten tunnustamista. Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta.

Väittäisin, että joka ikinen ihminen päästelee joskus valkoisia valheita, muuntelee totuutta ja kaunistelee sanomisiaan. Tuo ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan normaalia sosiaalista pelisilmää.

Aika yksin saa elämänsä viettää, jos hakee täydellistä suhdetta ja kumppania, jonka ajatukset ovat joka hetki viattomia ja puhtaita.

Se tarkoitus merkitsee enemmän kuin jotkin yksittäiset teot. Itse ainakin haluan tietää ja tuntea toisen ihmisen, en halua olla suhteessa mielikuvan kanssa vaan sen mitä se toinen on, miten toimii ja millä tavoin ajattelee esim näistä asioista. Tällaiset juttelut on hyvä käydä selvästi läpi suhteen alkuvaiheessa, ettei asiat tule sitten mahdollisesti yllätyksenä. Että toinen voi ihastua mutta ei tee sille mitään. Jos sen sanoo itse ääneen niin tapahtuuko sitä niin helposti edes? 

Epärehellisyyttä on jos peittelee itseään jotenkin. Jotkut tekevät tätä jopa itselleen. 

En todellakaan aio käydä mitään keskustelua hypoteettisista ihastumisista, asiasta jota ei ole vielä edes tapahtunut.

Jotkut miettivät mitä tekevät tulipalossa, toimintamallin funtsimisesta ei ole kai haittaa. Kertoo lähinnä arvomaailmasta. 

Asiaa voisi ehkä sivuta. Pitempi ihastumisten ympärillä jahkailu ja niiden ylianalysointi tuntuisi lapselliselta.