Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Meeri, 39: ”Sain lapsen, joka särki sydämeni”
16.04.2022 |
Raskasta luettavaa, todella ahdistavaa suorastaan. Voin vain kuvitella miten rankkaa tuo on.
Kommentit (568)
Uskomatonta että jo ensimmäisistä kappaleista maallikkona tunnistin autismin piirteet (pakkomielle rutiineihin, aistiherkkyys ja ylistimulaation aiheuttamat hallitsemattomat raivarit) mutta vuosien ravaaminen asiantuntijoilla ei tuottanut tulosta kunnes yksityinen lääkäriasema nimesi oireen. Tuntuu että jatkuvasti joutuu lukemaan tätä samaa tarinaa lehdistä, vanhemmilla väkivaltainen ja ongelmakäyttäytyvä nepsylapsi jolle ei saada edes diagnoosia. Isoksi osaksi tuntuu johtuvan siitä että diagnoosin kriteerit ovat laadittu miespuoleisen potilaan oirekuvan mukaisesti ja tässäkin tapauksessa kyseessä on tyttölapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla 3 lasta ja kaikilla jotain autismin kirjon häiriöitä, nämä siis olen tajunnut kun kaikki ovat olleet vähän isompia. Kaikki 3 olivat haastavia vauvoja, itkivät ja valvoivat. He eivät ole liikunnallisesti lahjakkaita, vaan ovat aika kömpelöitäkin. Puheen tuottaminen takkuaa vähän, mutta siis todella vähän. Kaikki ovat herkkiä kivulle, koville äänille ja valoille. Kaikilla todella räjähdysherkkä luonne. Ei onneksi ole samanlaista kuin tuossa jutussa, vaikka muutamaan kohtaan samaistun. Mun lapset ovat vieraskoreita, mutta kotona heillä kaikilla on hankalaa. Kaverisuhteet ovat vaikeita ja vika on aina kaikissa muissa kuin heissä. Kaikkien kanssa olen nykyään avun piirissä ja itse rakastan elämäämme, se ei vaan ole samanlaista huoletonta kuin muilla. Lapseni ovat muuten kaikki 3 todella musikaalisia ja taiteellisia ja näihin puoliin heissä ollaan tukeuduttu ja olen huomannut, miten koulussa lapset eivät ole mitään, jos eivät ole urheilullisia.
Vierailija kirjoitti:
Kamala lapsi.
Ei diagnoosi sitä poista, vaikka selittääkin.
Voimia.
Diagnoosi ei poista sairautta, mutta helpottaa oireiden hoitamista. Lääkityksellä saadaan esimerkiksi pahimmat raivarit taltutettua ja lapsi oppii käsittelemään tunteitaan rakentavammin kuin huutamalla ja potkimalla ja kun tiedetään mikä aiheuttaa epätoivotun käytöksen osataan sitä myös ennakoida ja käsitellä. Tämän takia olisi suotavaa että autismikirjolla olevat sasivat diagnoosin jo varhaisessa vaiheessa jotta pahimmat hylkäämisen kokemukset eivät ehtisi tapahtua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samanlailla se äiti oli miettinyt lapsiperhearjen toisen laiseksi mitä se sitten olikaan. Kuten tyttärensäkin tilanteissa.
Sitä paitsi, autismi on perityvä ominaisuus. Uskon että arvio vuorovaikutusongelmasta pitää myös paikkaansa, varsinaisen diagnoosin lisäksi.Miten selität siinä tapauksessa sen, ettei pojan kanssa ole mitään vuorovaikutusongelmaa? Olisi kyllä kiva kuulla miten tarkalleen ottaen av palstan vuorovaikutusasiantuntija pystyy diagnosoimaan vuorovaikutusongelman edes perhettä näkemättä?
Itse Nepsyperheen normaalina lapsena totean että ei sen normaali lapsen elämäkään tule helppoa olemaan. Oireilee sitten myöhemmin aikuisiällä vanhemmuuden puutetta ja huonoa itsetuntoa. Vähän eri geenivalikoima ja vähän joustamampi minäkuva vain erottaa normaalin nepsyn kohtalosta. Meillä nepsylapsi eli siskoni aivan äitini kaltainen ja itse taas isäni kaltainen. Itseltäni ehkä puuttui ne geenit jotka olisivat laukaisseet aspergerin. Mutta äidin puute (joka keskittyi itseensä ja siihen nepsylapseen) iso ongelma myöhemmässä elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen kirja Nancystä, äidin kirjoittama. Deborah Spungen on äiti. Tässä pätkä artikkelista:
”If you believe Deborah Spungen’s memoir (the Spungen family declined to be interviewed for this article), Nancy devoted her life to pissing people off. Born in 1958 and raised in the Philadelphia suburbs, she was difficult from birth: impossible to console, prone to tantrums, hostile, insatiable, demanding, and a bully to her younger sister and brother. “A 7-year-old ran our household,” Deborah writes. “When she wanted something, no matter how big or small, she hollered and screamed and backed us into a corner until we were the ones to back down. We gave in to her. Why? Because there was absolutely no peace in the house until she got what she wanted.” When she was a bit older, Nancy attacked her mother with a hammer. The family brought her to a succession of doctors, psychologists, and clinics; at 11, she was diagnosed with schizophrenia, although Deborah says the doctor didn’t disclose the diagnosis to the family. ”
Hassua, ihan täysin sama tuli mieleen. Se oli raskas kirja lukea. Nancy oli todella sekaisin, mikä lie olisi ollut oikea diagnoosi. Skitsofreniaan en usko.
Samaa mieltä, että Nancy tuskin oli skitsofreenikko. Skitsofrenia vain oli tuon ajan "muotidiagnoosi", siinä missä moni diagnoosin aikoinaan saanut saisi nykyään jonkin aivan muun - ahdistus, autismin kirjon häiriö, ADHD, jopa masennus, vsin muutamia vaihtoehtoja mainitakseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
riivattu lapsi on, demonien ulosajo ja upotuskaste auttaa, jos lapsi ei tee parannusta ja ei tule uskoon niin riivaus säilyy
Niskavilloista kiinni riittävän ajoissa ja systemaattisesti, jos käyttäytyy kusipäisesti.
Autistiltakin.
Pelkkä hymistely, pään silittely ja loputon ymmärtäminen ei vaan toimi.
Kouluikäsenä on jo liian myöhäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kristallikissa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista ja karmeaa, todella pelottavaa ylipäätään hankkia lapsia kun aina on mahdollisuus, että tulee joku sellainen tapaus joka pilaa mun elämän.
Näistä tulee myös kiitollinen olo siitä, että oma, liian nuorena väärän miehen kanssa saatu ei-toivottu tyttäreni on sentään ihana ja älykäs, normaali ja ns. helppo lapsi.
Toisaalta myös syyllisyys siitä, että on ahdistanut saada lapsi liian nuorena ja väärästä miehestä enkä ole osannut olla kiitollinen vaan katunut koko asiaa, ja samalla toiset ei saa lasta ollenkaan vaikka toivoisivat, ja toiset saa jonkun super hankalan elämänpilaajan.Nykyään olen jo sen verran aikuinen, että tiedostan riskit, eli lisääntyminen on alkanut tuntua arvelluttavalta ajatukselta.
Vielä kaksvitosena ajattelin, että voisi joskus paremmalla ajalla oikean miehen kanssa tehdä lisääkin lapsia, mutta kun ikää tulee ja aivot kypsyy, alkaa tajuamaan riskit koko hommassa eikä tee mieli pilata elämää.
Lapseni on täysi-ikäinen kun olen vasta 37v, joten enköhän nauti sitten elämästäni enkä ota riskiä elämän pilaamisesta pariutumisen tai lisääntymisen muodossa enää.Koko pitkän vuodatuksen ajan olit huolissasi vain oman elämäsi pilaamisesta, et sen syntyvän lapsen.
ohis
On tosi vaikea olla huolissaan ihmisestä, jota ei ole edes olemassa.
-eri
Siinä spekuloitiin mitenköhän itse kestäisi sen jos lisääntyisi, mitäköhän itselle kävisi.
Ei mitenköhän se lapsi kestäisi, mitäköhän sille lapselle kävisi.
No tietysti, koska se lapsi on pelkkä hypoteesi, jota ei ole edes tulossa? Miksi ihmeessä spekuloida fiktiivisen ihmisen hyvinvoinnilla, jos jo oma hyvinvointikin huolettaa?
Se pitäisi tehdä kun lapsia harkitsee. Useimmat eivät silti taida tehdä.
Ööö, oletko vähän tyhmä? Kun ei tee lasta, kun tietää, ettei kestäisi sitä, että lapsi olisi liian haastava, se kattaa myös ”lapsen parhaan” ajattelun, koska keskivertoälyllä varustettu ihminen yhdistää lapsen parhaan siihen, mikä se oma vointi olisi. Tajuatko? Eli jos tietää, että oma vointi olisi huono, lapsi kärsisi siitä. Asiaa ei tarvitse erikseen sen enempää ajatella.
No jos tyhmä on se sanan jota haluat käyttää niin sanotaan sitten suoraan että sellainen olet, vaikka mieluummin jättäisin nimittelyt.
Lapsen vointi ei ole suoraan verrannollinen omaan vointiin, koska lapsi ei ole oma jatke. Keskivertoälyllä varustettu ihminen tajuaa kyllä, että pikkasen muitakin asioita huomioitavana lisääntymisessä kuin se oma napa. Ja vaikka sattuisikin olemaan itse iloinen olemassaolostaan ei se ole mikään peruste mihinkään lapseen liittyvään eikä kerro hänestä mitään.
En ole tuo kenelle vastaat, mutta kamoon nyt hei. Jos lapsen tekemistä oikeasti harkitsee, on syytä harkita, paljonko on annettavaa lapselle ja millaiset edellytykset lapsi itse saa elämänsä alulle. Mutta jos se harkinta kaatuu jo siihen, että oma jaksaminen ei riitä, niin mikä itseisarvo on pohtia kaikkea tätä? "Jep, tällainen elämä lapsellani saattaisi olla, mikäli edes tekisin lapsia, mutta kun en tee"?
Jos pohdit huvimajan rakentamista, ja se kaatuu jo siihen, että vilkaiset pankkitilisi saldoa, niin tekeekö sinusta jotenkin paremman ja tunnollisemman ihmisen, jos vielä varmuudeksi mittailet kuinka hyvin maja - jota et ole edes ostamassa - olisi mahtunut pihaan?
Ja kyllä, aivan taatusti ihminen jonka jaksaminen on heikoilla kantimilla, ei ole se optimaalinen vanhempi. Absurdia että tästäkin täytyy vängätä.
Niin? Kuvaamasi asiat MUKAANLUKIEN on syytä harkita. Jos puhumme yleisellä tasolla niin miksi vänkäätte tuosta yhdestä esimerkistä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta näkemys että ”toinen lapsi normaali, ei voi johtua meistä” kummallinen. Ei lapsi ole mikään alien.
Samoin. Lisäksi näkemys siitä että toisesta lapsesta kasvoi empaattinen ja ihana kun kuitenkin kysyi äidiltään että miksei voida antaa siskoa pois kun se on vammainen kertoo kyllä ihan jostain muusta kun empaattisuudesta :D
Ymmärrän pikkuveljen kommentin ihan täysin. Jos joutuu jatkuvasti pelkäämään omassa kodissaan ja toimimaan nyrkkeilysäkkinä, niin ei ihme ettei tunne enää empatiaa pahoinpitelijäänsä kohtaan.
Saan varmaan miljoona alapeukkua, mutta minua aina tälläisissä tapauksissa säälittää eniten se pikkusisarus, joka ei mitenkään pääse pois tilanteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siskollani oli lapsena samanlaisia piirteitä, muttei ikinä diagnosoitu. Hänen piti voittaa kaikessa, tai muuten kävi käsiksi tai heittäytyi vaikka ladulla poikittain vastaantulevien jalkoihin alamäessä huutamaan ja sätkimään. Muistan miten muut ihmiset kääntyivät katsomaan vanhempia ihan että: ??? Eivätkö tee mitään? Vanhemmat reagoivat kurittamalla minua kun en ollut antanut hänen voittaa, hiihtää kovempaa tms. (olin siis vanhempi lapsi). Ei puhettakaan että säälittäisi terveen lapsen puolesta vaan jopa syyllistettiin autistilapsen ongelmista. Kävi usein kimppuun ilman syytä, hyökkäsi repimään hiuksia tai lyömään päätä lattiaan. Olin isompi mutta yritin vain varovasti irrottaa häntä satuttamatta, sillä pienemmän satuttamisesta seurasi isommalle aina rangaistus (samanlaista päästä repimistä). Huonot vanhemmat monella tapaa, mutta tyhmyys ja laiskuus yhdessä tekevät tuhoaan, kun asioista ei edes viitsitä ottaa selvää.
Vanhempi ei voi pestä käsiään osastaan, vikaa on aina myös hänessä jos ei kasvatuksen puolesta niin vähintäänkin siksi että siirsi huonot geenit eteenpäin. Jos vanhemmat pitävät enemmän pienistä lapsista, se voi vaikuttaa myös siihen paljonko perheen pienin saa sisaruksiin verrattuna anteeksi eikä ongelmaa edes myönnetä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta näkemys että ”toinen lapsi normaali, ei voi johtua meistä” kummallinen. Ei lapsi ole mikään alien.
Samoin. Lisäksi näkemys siitä että toisesta lapsesta kasvoi empaattinen ja ihana kun kuitenkin kysyi äidiltään että miksei voida antaa siskoa pois kun se on vammainen kertoo kyllä ihan jostain muusta kun empaattisuudesta :D
Ymmärrän pikkuveljen kommentin ihan täysin. Jos joutuu jatkuvasti pelkäämään omassa kodissaan ja toimimaan nyrkkeilysäkkinä, niin ei ihme ettei tunne enää empatiaa pahoinpitelijäänsä kohtaan.
Saan varmaan miljoona alapeukkua, mutta minua aina tälläisissä tapauksissa säälittää eniten se pikkusisarus, joka ei mitenkään pääse pois tilanteesta.
Selvästi empatiakyvytön ja mietinkin vaikuttikohan vanhemman sisaruksen käytös häneen rauhoittavasti? Entä jos hän olisikin ollut ainoa lapsi? He ovat kuitenkin molemmat autistin jälkeläisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kristallikissa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista ja karmeaa, todella pelottavaa ylipäätään hankkia lapsia kun aina on mahdollisuus, että tulee joku sellainen tapaus joka pilaa mun elämän.
Näistä tulee myös kiitollinen olo siitä, että oma, liian nuorena väärän miehen kanssa saatu ei-toivottu tyttäreni on sentään ihana ja älykäs, normaali ja ns. helppo lapsi.
Toisaalta myös syyllisyys siitä, että on ahdistanut saada lapsi liian nuorena ja väärästä miehestä enkä ole osannut olla kiitollinen vaan katunut koko asiaa, ja samalla toiset ei saa lasta ollenkaan vaikka toivoisivat, ja toiset saa jonkun super hankalan elämänpilaajan.Nykyään olen jo sen verran aikuinen, että tiedostan riskit, eli lisääntyminen on alkanut tuntua arvelluttavalta ajatukselta.
Vielä kaksvitosena ajattelin, että voisi joskus paremmalla ajalla oikean miehen kanssa tehdä lisääkin lapsia, mutta kun ikää tulee ja aivot kypsyy, alkaa tajuamaan riskit koko hommassa eikä tee mieli pilata elämää.
Lapseni on täysi-ikäinen kun olen vasta 37v, joten enköhän nauti sitten elämästäni enkä ota riskiä elämän pilaamisesta pariutumisen tai lisääntymisen muodossa enää.Koko pitkän vuodatuksen ajan olit huolissasi vain oman elämäsi pilaamisesta, et sen syntyvän lapsen.
ohis
On tosi vaikea olla huolissaan ihmisestä, jota ei ole edes olemassa.
-eri
Siinä spekuloitiin mitenköhän itse kestäisi sen jos lisääntyisi, mitäköhän itselle kävisi.
Ei mitenköhän se lapsi kestäisi, mitäköhän sille lapselle kävisi.
No tietysti, koska se lapsi on pelkkä hypoteesi, jota ei ole edes tulossa? Miksi ihmeessä spekuloida fiktiivisen ihmisen hyvinvoinnilla, jos jo oma hyvinvointikin huolettaa?
Se pitäisi tehdä kun lapsia harkitsee. Useimmat eivät silti taida tehdä.
Ööö, oletko vähän tyhmä? Kun ei tee lasta, kun tietää, ettei kestäisi sitä, että lapsi olisi liian haastava, se kattaa myös ”lapsen parhaan” ajattelun, koska keskivertoälyllä varustettu ihminen yhdistää lapsen parhaan siihen, mikä se oma vointi olisi. Tajuatko? Eli jos tietää, että oma vointi olisi huono, lapsi kärsisi siitä. Asiaa ei tarvitse erikseen sen enempää ajatella.
No jos tyhmä on se sanan jota haluat käyttää niin sanotaan sitten suoraan että sellainen olet, vaikka mieluummin jättäisin nimittelyt.
Lapsen vointi ei ole suoraan verrannollinen omaan vointiin, koska lapsi ei ole oma jatke. Keskivertoälyllä varustettu ihminen tajuaa kyllä, että pikkasen muitakin asioita huomioitavana lisääntymisessä kuin se oma napa. Ja vaikka sattuisikin olemaan itse iloinen olemassaolostaan ei se ole mikään peruste mihinkään lapseen liittyvään eikä kerro hänestä mitään.
En ole tuo kenelle vastaat, mutta kamoon nyt hei. Jos lapsen tekemistä oikeasti harkitsee, on syytä harkita, paljonko on annettavaa lapselle ja millaiset edellytykset lapsi itse saa elämänsä alulle. Mutta jos se harkinta kaatuu jo siihen, että oma jaksaminen ei riitä, niin mikä itseisarvo on pohtia kaikkea tätä? "Jep, tällainen elämä lapsellani saattaisi olla, mikäli edes tekisin lapsia, mutta kun en tee"?
Jos pohdit huvimajan rakentamista, ja se kaatuu jo siihen, että vilkaiset pankkitilisi saldoa, niin tekeekö sinusta jotenkin paremman ja tunnollisemman ihmisen, jos vielä varmuudeksi mittailet kuinka hyvin maja - jota et ole edes ostamassa - olisi mahtunut pihaan?
Ja kyllä, aivan taatusti ihminen jonka jaksaminen on heikoilla kantimilla, ei ole se optimaalinen vanhempi. Absurdia että tästäkin täytyy vängätä.
Niin? Kuvaamasi asiat MUKAANLUKIEN on syytä harkita. Jos puhumme yleisellä tasolla niin miksi vänkäätte tuosta yhdestä esimerkistä?
Mutta eihän tässä puhuttu yleisellä tasolla, vaan tuota yhtä kirjoittajaa syyllistettiin siitä, että hän jätti lisälapset tekemättä koska pohti omaa jaksamistaan, eikä pohtinut yhtä lailla asiaa hypoteettisen lapsen hyvinvoinnin kannalta. Sellaisen lapsen, jota ei ole olemassa eikä mitä suurimmalla todennäköisyydellä ole koskaan edes tulossa, hyvinvointia pitäisi siis pohtia ihan vain pohtimisen ilosta, jotta olisi tarpeeksi hyvä ihminen AV-palstalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kristallikissa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista ja karmeaa, todella pelottavaa ylipäätään hankkia lapsia kun aina on mahdollisuus, että tulee joku sellainen tapaus joka pilaa mun elämän.
Näistä tulee myös kiitollinen olo siitä, että oma, liian nuorena väärän miehen kanssa saatu ei-toivottu tyttäreni on sentään ihana ja älykäs, normaali ja ns. helppo lapsi.
Toisaalta myös syyllisyys siitä, että on ahdistanut saada lapsi liian nuorena ja väärästä miehestä enkä ole osannut olla kiitollinen vaan katunut koko asiaa, ja samalla toiset ei saa lasta ollenkaan vaikka toivoisivat, ja toiset saa jonkun super hankalan elämänpilaajan.Nykyään olen jo sen verran aikuinen, että tiedostan riskit, eli lisääntyminen on alkanut tuntua arvelluttavalta ajatukselta.
Vielä kaksvitosena ajattelin, että voisi joskus paremmalla ajalla oikean miehen kanssa tehdä lisääkin lapsia, mutta kun ikää tulee ja aivot kypsyy, alkaa tajuamaan riskit koko hommassa eikä tee mieli pilata elämää.
Lapseni on täysi-ikäinen kun olen vasta 37v, joten enköhän nauti sitten elämästäni enkä ota riskiä elämän pilaamisesta pariutumisen tai lisääntymisen muodossa enää.Koko pitkän vuodatuksen ajan olit huolissasi vain oman elämäsi pilaamisesta, et sen syntyvän lapsen.
ohis
On tosi vaikea olla huolissaan ihmisestä, jota ei ole edes olemassa.
-eri
Siinä spekuloitiin mitenköhän itse kestäisi sen jos lisääntyisi, mitäköhän itselle kävisi.
Ei mitenköhän se lapsi kestäisi, mitäköhän sille lapselle kävisi.
No tietysti, koska se lapsi on pelkkä hypoteesi, jota ei ole edes tulossa? Miksi ihmeessä spekuloida fiktiivisen ihmisen hyvinvoinnilla, jos jo oma hyvinvointikin huolettaa?
Se pitäisi tehdä kun lapsia harkitsee. Useimmat eivät silti taida tehdä.
Ööö, oletko vähän tyhmä? Kun ei tee lasta, kun tietää, ettei kestäisi sitä, että lapsi olisi liian haastava, se kattaa myös ”lapsen parhaan” ajattelun, koska keskivertoälyllä varustettu ihminen yhdistää lapsen parhaan siihen, mikä se oma vointi olisi. Tajuatko? Eli jos tietää, että oma vointi olisi huono, lapsi kärsisi siitä. Asiaa ei tarvitse erikseen sen enempää ajatella.
No jos tyhmä on se sanan jota haluat käyttää niin sanotaan sitten suoraan että sellainen olet, vaikka mieluummin jättäisin nimittelyt.
Lapsen vointi ei ole suoraan verrannollinen omaan vointiin, koska lapsi ei ole oma jatke. Keskivertoälyllä varustettu ihminen tajuaa kyllä, että pikkasen muitakin asioita huomioitavana lisääntymisessä kuin se oma napa. Ja vaikka sattuisikin olemaan itse iloinen olemassaolostaan ei se ole mikään peruste mihinkään lapseen liittyvään eikä kerro hänestä mitään.
En ole tuo kenelle vastaat, mutta kamoon nyt hei. Jos lapsen tekemistä oikeasti harkitsee, on syytä harkita, paljonko on annettavaa lapselle ja millaiset edellytykset lapsi itse saa elämänsä alulle. Mutta jos se harkinta kaatuu jo siihen, että oma jaksaminen ei riitä, niin mikä itseisarvo on pohtia kaikkea tätä? "Jep, tällainen elämä lapsellani saattaisi olla, mikäli edes tekisin lapsia, mutta kun en tee"?
Jos pohdit huvimajan rakentamista, ja se kaatuu jo siihen, että vilkaiset pankkitilisi saldoa, niin tekeekö sinusta jotenkin paremman ja tunnollisemman ihmisen, jos vielä varmuudeksi mittailet kuinka hyvin maja - jota et ole edes ostamassa - olisi mahtunut pihaan?
Ja kyllä, aivan taatusti ihminen jonka jaksaminen on heikoilla kantimilla, ei ole se optimaalinen vanhempi. Absurdia että tästäkin täytyy vängätä.
Niin? Kuvaamasi asiat MUKAANLUKIEN on syytä harkita. Jos puhumme yleisellä tasolla niin miksi vänkäätte tuosta yhdestä esimerkistä?
Mutta eihän tässä puhuttu yleisellä tasolla, vaan tuota yhtä kirjoittajaa syyllistettiin siitä, että hän jätti lisälapset tekemättä koska pohti omaa jaksamistaan, eikä pohtinut yhtä lailla asiaa hypoteettisen lapsen hyvinvoinnin kannalta. Sellaisen lapsen, jota ei ole olemassa eikä mitä suurimmalla todennäköisyydellä ole koskaan edes tulossa, hyvinvointia pitäisi siis pohtia ihan vain pohtimisen ilosta, jotta olisi tarpeeksi hyvä ihminen AV-palstalle.
Olen se joka vastasi hänen kommenttiinsa ja todellakin puhuin samalla yleisellä tasolla. Jos paasaa vain omaa näkökulmaansa (mikä ikinä se onkaan), pistää se silmään. Samanlailla käy kun paasataan että haluaa lapsen koska lapsettomuus on se mikä pilaa oman elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kristallikissa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista ja karmeaa, todella pelottavaa ylipäätään hankkia lapsia kun aina on mahdollisuus, että tulee joku sellainen tapaus joka pilaa mun elämän.
Näistä tulee myös kiitollinen olo siitä, että oma, liian nuorena väärän miehen kanssa saatu ei-toivottu tyttäreni on sentään ihana ja älykäs, normaali ja ns. helppo lapsi.
Toisaalta myös syyllisyys siitä, että on ahdistanut saada lapsi liian nuorena ja väärästä miehestä enkä ole osannut olla kiitollinen vaan katunut koko asiaa, ja samalla toiset ei saa lasta ollenkaan vaikka toivoisivat, ja toiset saa jonkun super hankalan elämänpilaajan.Nykyään olen jo sen verran aikuinen, että tiedostan riskit, eli lisääntyminen on alkanut tuntua arvelluttavalta ajatukselta.
Vielä kaksvitosena ajattelin, että voisi joskus paremmalla ajalla oikean miehen kanssa tehdä lisääkin lapsia, mutta kun ikää tulee ja aivot kypsyy, alkaa tajuamaan riskit koko hommassa eikä tee mieli pilata elämää.
Lapseni on täysi-ikäinen kun olen vasta 37v, joten enköhän nauti sitten elämästäni enkä ota riskiä elämän pilaamisesta pariutumisen tai lisääntymisen muodossa enää.Koko pitkän vuodatuksen ajan olit huolissasi vain oman elämäsi pilaamisesta, et sen syntyvän lapsen.
ohis
On tosi vaikea olla huolissaan ihmisestä, jota ei ole edes olemassa.
-eri
Siinä spekuloitiin mitenköhän itse kestäisi sen jos lisääntyisi, mitäköhän itselle kävisi.
Ei mitenköhän se lapsi kestäisi, mitäköhän sille lapselle kävisi.
No tietysti, koska se lapsi on pelkkä hypoteesi, jota ei ole edes tulossa? Miksi ihmeessä spekuloida fiktiivisen ihmisen hyvinvoinnilla, jos jo oma hyvinvointikin huolettaa?
Se pitäisi tehdä kun lapsia harkitsee. Useimmat eivät silti taida tehdä.
Ööö, oletko vähän tyhmä? Kun ei tee lasta, kun tietää, ettei kestäisi sitä, että lapsi olisi liian haastava, se kattaa myös ”lapsen parhaan” ajattelun, koska keskivertoälyllä varustettu ihminen yhdistää lapsen parhaan siihen, mikä se oma vointi olisi. Tajuatko? Eli jos tietää, että oma vointi olisi huono, lapsi kärsisi siitä. Asiaa ei tarvitse erikseen sen enempää ajatella.
No jos tyhmä on se sanan jota haluat käyttää niin sanotaan sitten suoraan että sellainen olet, vaikka mieluummin jättäisin nimittelyt.
Lapsen vointi ei ole suoraan verrannollinen omaan vointiin, koska lapsi ei ole oma jatke. Keskivertoälyllä varustettu ihminen tajuaa kyllä, että pikkasen muitakin asioita huomioitavana lisääntymisessä kuin se oma napa. Ja vaikka sattuisikin olemaan itse iloinen olemassaolostaan ei se ole mikään peruste mihinkään lapseen liittyvään eikä kerro hänestä mitään.
En ole tuo kenelle vastaat, mutta kamoon nyt hei. Jos lapsen tekemistä oikeasti harkitsee, on syytä harkita, paljonko on annettavaa lapselle ja millaiset edellytykset lapsi itse saa elämänsä alulle. Mutta jos se harkinta kaatuu jo siihen, että oma jaksaminen ei riitä, niin mikä itseisarvo on pohtia kaikkea tätä? "Jep, tällainen elämä lapsellani saattaisi olla, mikäli edes tekisin lapsia, mutta kun en tee"?
Jos pohdit huvimajan rakentamista, ja se kaatuu jo siihen, että vilkaiset pankkitilisi saldoa, niin tekeekö sinusta jotenkin paremman ja tunnollisemman ihmisen, jos vielä varmuudeksi mittailet kuinka hyvin maja - jota et ole edes ostamassa - olisi mahtunut pihaan?
Ja kyllä, aivan taatusti ihminen jonka jaksaminen on heikoilla kantimilla, ei ole se optimaalinen vanhempi. Absurdia että tästäkin täytyy vängätä.
Niin? Kuvaamasi asiat MUKAANLUKIEN on syytä harkita. Jos puhumme yleisellä tasolla niin miksi vänkäätte tuosta yhdestä esimerkistä?
Mutta eihän tässä puhuttu yleisellä tasolla, vaan tuota yhtä kirjoittajaa syyllistettiin siitä, että hän jätti lisälapset tekemättä koska pohti omaa jaksamistaan, eikä pohtinut yhtä lailla asiaa hypoteettisen lapsen hyvinvoinnin kannalta. Sellaisen lapsen, jota ei ole olemassa eikä mitä suurimmalla todennäköisyydellä ole koskaan edes tulossa, hyvinvointia pitäisi siis pohtia ihan vain pohtimisen ilosta, jotta olisi tarpeeksi hyvä ihminen AV-palstalle.
Olen se joka vastasi hänen kommenttiinsa ja todellakin puhuin samalla yleisellä tasolla. Jos paasaa vain omaa näkökulmaansa (mikä ikinä se onkaan), pistää se silmään. Samanlailla käy kun paasataan että haluaa lapsen koska lapsettomuus on se mikä pilaa oman elämän.
Okei, sovitaan sitten niin. Mutta tuntuu tosi oudolta puhua vaikka kanssakeskustelijasi nenästä ja sitten väittää, että minähän puhuin vain nenistä yleisellä tasolla. Sinähän nimenomaan vastasit tuolle kirjoittajalle hänen omista asioistaan ("olit huolissasi vain oman elämäsi pilaamisesta").
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kristallikissa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista ja karmeaa, todella pelottavaa ylipäätään hankkia lapsia kun aina on mahdollisuus, että tulee joku sellainen tapaus joka pilaa mun elämän.
Näistä tulee myös kiitollinen olo siitä, että oma, liian nuorena väärän miehen kanssa saatu ei-toivottu tyttäreni on sentään ihana ja älykäs, normaali ja ns. helppo lapsi.
Toisaalta myös syyllisyys siitä, että on ahdistanut saada lapsi liian nuorena ja väärästä miehestä enkä ole osannut olla kiitollinen vaan katunut koko asiaa, ja samalla toiset ei saa lasta ollenkaan vaikka toivoisivat, ja toiset saa jonkun super hankalan elämänpilaajan.Nykyään olen jo sen verran aikuinen, että tiedostan riskit, eli lisääntyminen on alkanut tuntua arvelluttavalta ajatukselta.
Vielä kaksvitosena ajattelin, että voisi joskus paremmalla ajalla oikean miehen kanssa tehdä lisääkin lapsia, mutta kun ikää tulee ja aivot kypsyy, alkaa tajuamaan riskit koko hommassa eikä tee mieli pilata elämää.
Lapseni on täysi-ikäinen kun olen vasta 37v, joten enköhän nauti sitten elämästäni enkä ota riskiä elämän pilaamisesta pariutumisen tai lisääntymisen muodossa enää.Koko pitkän vuodatuksen ajan olit huolissasi vain oman elämäsi pilaamisesta, et sen syntyvän lapsen.
ohis
On tosi vaikea olla huolissaan ihmisestä, jota ei ole edes olemassa.
-eri
Siinä spekuloitiin mitenköhän itse kestäisi sen jos lisääntyisi, mitäköhän itselle kävisi.
Ei mitenköhän se lapsi kestäisi, mitäköhän sille lapselle kävisi.
No tietysti, koska se lapsi on pelkkä hypoteesi, jota ei ole edes tulossa? Miksi ihmeessä spekuloida fiktiivisen ihmisen hyvinvoinnilla, jos jo oma hyvinvointikin huolettaa?
Se pitäisi tehdä kun lapsia harkitsee. Useimmat eivät silti taida tehdä.
Ööö, oletko vähän tyhmä? Kun ei tee lasta, kun tietää, ettei kestäisi sitä, että lapsi olisi liian haastava, se kattaa myös ”lapsen parhaan” ajattelun, koska keskivertoälyllä varustettu ihminen yhdistää lapsen parhaan siihen, mikä se oma vointi olisi. Tajuatko? Eli jos tietää, että oma vointi olisi huono, lapsi kärsisi siitä. Asiaa ei tarvitse erikseen sen enempää ajatella.
No jos tyhmä on se sanan jota haluat käyttää niin sanotaan sitten suoraan että sellainen olet, vaikka mieluummin jättäisin nimittelyt.
Lapsen vointi ei ole suoraan verrannollinen omaan vointiin, koska lapsi ei ole oma jatke. Keskivertoälyllä varustettu ihminen tajuaa kyllä, että pikkasen muitakin asioita huomioitavana lisääntymisessä kuin se oma napa. Ja vaikka sattuisikin olemaan itse iloinen olemassaolostaan ei se ole mikään peruste mihinkään lapseen liittyvään eikä kerro hänestä mitään.
En ole tuo kenelle vastaat, mutta kamoon nyt hei. Jos lapsen tekemistä oikeasti harkitsee, on syytä harkita, paljonko on annettavaa lapselle ja millaiset edellytykset lapsi itse saa elämänsä alulle. Mutta jos se harkinta kaatuu jo siihen, että oma jaksaminen ei riitä, niin mikä itseisarvo on pohtia kaikkea tätä? "Jep, tällainen elämä lapsellani saattaisi olla, mikäli edes tekisin lapsia, mutta kun en tee"?
Jos pohdit huvimajan rakentamista, ja se kaatuu jo siihen, että vilkaiset pankkitilisi saldoa, niin tekeekö sinusta jotenkin paremman ja tunnollisemman ihmisen, jos vielä varmuudeksi mittailet kuinka hyvin maja - jota et ole edes ostamassa - olisi mahtunut pihaan?
Ja kyllä, aivan taatusti ihminen jonka jaksaminen on heikoilla kantimilla, ei ole se optimaalinen vanhempi. Absurdia että tästäkin täytyy vängätä.
Niin? Kuvaamasi asiat MUKAANLUKIEN on syytä harkita. Jos puhumme yleisellä tasolla niin miksi vänkäätte tuosta yhdestä esimerkistä?
Mutta eihän tässä puhuttu yleisellä tasolla, vaan tuota yhtä kirjoittajaa syyllistettiin siitä, että hän jätti lisälapset tekemättä koska pohti omaa jaksamistaan, eikä pohtinut yhtä lailla asiaa hypoteettisen lapsen hyvinvoinnin kannalta. Sellaisen lapsen, jota ei ole olemassa eikä mitä suurimmalla todennäköisyydellä ole koskaan edes tulossa, hyvinvointia pitäisi siis pohtia ihan vain pohtimisen ilosta, jotta olisi tarpeeksi hyvä ihminen AV-palstalle.
Olen se joka vastasi hänen kommenttiinsa ja todellakin puhuin samalla yleisellä tasolla. Jos paasaa vain omaa näkökulmaansa (mikä ikinä se onkaan), pistää se silmään. Samanlailla käy kun paasataan että haluaa lapsen koska lapsettomuus on se mikä pilaa oman elämän.
Okei, sovitaan sitten niin. Mutta tuntuu tosi oudolta puhua vaikka kanssakeskustelijasi nenästä ja sitten väittää, että minähän puhuin vain nenistä yleisellä tasolla. Sinähän nimenomaan vastasit tuolle kirjoittajalle hänen omista asioistaan ("olit huolissasi vain oman elämäsi pilaamisesta").
"Jos paasaa vain omaa näkökulmaansa (mikä ikinä se onkaan), pistää se silmään. Samanlailla käy kun paasataan että haluaa lapsen koska lapsettomuus on se mikä pilaa oman elämän."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kristallikissa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista ja karmeaa, todella pelottavaa ylipäätään hankkia lapsia kun aina on mahdollisuus, että tulee joku sellainen tapaus joka pilaa mun elämän.
Näistä tulee myös kiitollinen olo siitä, että oma, liian nuorena väärän miehen kanssa saatu ei-toivottu tyttäreni on sentään ihana ja älykäs, normaali ja ns. helppo lapsi.
Toisaalta myös syyllisyys siitä, että on ahdistanut saada lapsi liian nuorena ja väärästä miehestä enkä ole osannut olla kiitollinen vaan katunut koko asiaa, ja samalla toiset ei saa lasta ollenkaan vaikka toivoisivat, ja toiset saa jonkun super hankalan elämänpilaajan.Nykyään olen jo sen verran aikuinen, että tiedostan riskit, eli lisääntyminen on alkanut tuntua arvelluttavalta ajatukselta.
Vielä kaksvitosena ajattelin, että voisi joskus paremmalla ajalla oikean miehen kanssa tehdä lisääkin lapsia, mutta kun ikää tulee ja aivot kypsyy, alkaa tajuamaan riskit koko hommassa eikä tee mieli pilata elämää.
Lapseni on täysi-ikäinen kun olen vasta 37v, joten enköhän nauti sitten elämästäni enkä ota riskiä elämän pilaamisesta pariutumisen tai lisääntymisen muodossa enää.Koko pitkän vuodatuksen ajan olit huolissasi vain oman elämäsi pilaamisesta, et sen syntyvän lapsen.
ohis
On tosi vaikea olla huolissaan ihmisestä, jota ei ole edes olemassa.
-eri
Siinä spekuloitiin mitenköhän itse kestäisi sen jos lisääntyisi, mitäköhän itselle kävisi.
Ei mitenköhän se lapsi kestäisi, mitäköhän sille lapselle kävisi.
No tietysti, koska se lapsi on pelkkä hypoteesi, jota ei ole edes tulossa? Miksi ihmeessä spekuloida fiktiivisen ihmisen hyvinvoinnilla, jos jo oma hyvinvointikin huolettaa?
Se pitäisi tehdä kun lapsia harkitsee. Useimmat eivät silti taida tehdä.
Ööö, oletko vähän tyhmä? Kun ei tee lasta, kun tietää, ettei kestäisi sitä, että lapsi olisi liian haastava, se kattaa myös ”lapsen parhaan” ajattelun, koska keskivertoälyllä varustettu ihminen yhdistää lapsen parhaan siihen, mikä se oma vointi olisi. Tajuatko? Eli jos tietää, että oma vointi olisi huono, lapsi kärsisi siitä. Asiaa ei tarvitse erikseen sen enempää ajatella.
No jos tyhmä on se sanan jota haluat käyttää niin sanotaan sitten suoraan että sellainen olet, vaikka mieluummin jättäisin nimittelyt.
Lapsen vointi ei ole suoraan verrannollinen omaan vointiin, koska lapsi ei ole oma jatke. Keskivertoälyllä varustettu ihminen tajuaa kyllä, että pikkasen muitakin asioita huomioitavana lisääntymisessä kuin se oma napa. Ja vaikka sattuisikin olemaan itse iloinen olemassaolostaan ei se ole mikään peruste mihinkään lapseen liittyvään eikä kerro hänestä mitään.
En ole tuo kenelle vastaat, mutta kamoon nyt hei. Jos lapsen tekemistä oikeasti harkitsee, on syytä harkita, paljonko on annettavaa lapselle ja millaiset edellytykset lapsi itse saa elämänsä alulle. Mutta jos se harkinta kaatuu jo siihen, että oma jaksaminen ei riitä, niin mikä itseisarvo on pohtia kaikkea tätä? "Jep, tällainen elämä lapsellani saattaisi olla, mikäli edes tekisin lapsia, mutta kun en tee"?
Jos pohdit huvimajan rakentamista, ja se kaatuu jo siihen, että vilkaiset pankkitilisi saldoa, niin tekeekö sinusta jotenkin paremman ja tunnollisemman ihmisen, jos vielä varmuudeksi mittailet kuinka hyvin maja - jota et ole edes ostamassa - olisi mahtunut pihaan?
Ja kyllä, aivan taatusti ihminen jonka jaksaminen on heikoilla kantimilla, ei ole se optimaalinen vanhempi. Absurdia että tästäkin täytyy vängätä.
Niin? Kuvaamasi asiat MUKAANLUKIEN on syytä harkita. Jos puhumme yleisellä tasolla niin miksi vänkäätte tuosta yhdestä esimerkistä?
Mutta eihän tässä puhuttu yleisellä tasolla, vaan tuota yhtä kirjoittajaa syyllistettiin siitä, että hän jätti lisälapset tekemättä koska pohti omaa jaksamistaan, eikä pohtinut yhtä lailla asiaa hypoteettisen lapsen hyvinvoinnin kannalta. Sellaisen lapsen, jota ei ole olemassa eikä mitä suurimmalla todennäköisyydellä ole koskaan edes tulossa, hyvinvointia pitäisi siis pohtia ihan vain pohtimisen ilosta, jotta olisi tarpeeksi hyvä ihminen AV-palstalle.
Olen se joka vastasi hänen kommenttiinsa ja todellakin puhuin samalla yleisellä tasolla. Jos paasaa vain omaa näkökulmaansa (mikä ikinä se onkaan), pistää se silmään. Samanlailla käy kun paasataan että haluaa lapsen koska lapsettomuus on se mikä pilaa oman elämän.
Okei, sovitaan sitten niin. Mutta tuntuu tosi oudolta puhua vaikka kanssakeskustelijasi nenästä ja sitten väittää, että minähän puhuin vain nenistä yleisellä tasolla. Sinähän nimenomaan vastasit tuolle kirjoittajalle hänen omista asioistaan ("olit huolissasi vain oman elämäsi pilaamisesta").
"Jos paasaa vain omaa näkökulmaansa (mikä ikinä se onkaan), pistää se silmään. Samanlailla käy kun paasataan että haluaa lapsen koska lapsettomuus on se mikä pilaa oman elämän."
Eli on huolissaan vain omasta näkökulmastaan, ei syntyvän lapsen. Tuttu ilmiö muutenkin kuin ko. kirjoittajan kohdalla. Pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kristallikissa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista ja karmeaa, todella pelottavaa ylipäätään hankkia lapsia kun aina on mahdollisuus, että tulee joku sellainen tapaus joka pilaa mun elämän.
Näistä tulee myös kiitollinen olo siitä, että oma, liian nuorena väärän miehen kanssa saatu ei-toivottu tyttäreni on sentään ihana ja älykäs, normaali ja ns. helppo lapsi.
Toisaalta myös syyllisyys siitä, että on ahdistanut saada lapsi liian nuorena ja väärästä miehestä enkä ole osannut olla kiitollinen vaan katunut koko asiaa, ja samalla toiset ei saa lasta ollenkaan vaikka toivoisivat, ja toiset saa jonkun super hankalan elämänpilaajan.Nykyään olen jo sen verran aikuinen, että tiedostan riskit, eli lisääntyminen on alkanut tuntua arvelluttavalta ajatukselta.
Vielä kaksvitosena ajattelin, että voisi joskus paremmalla ajalla oikean miehen kanssa tehdä lisääkin lapsia, mutta kun ikää tulee ja aivot kypsyy, alkaa tajuamaan riskit koko hommassa eikä tee mieli pilata elämää.
Lapseni on täysi-ikäinen kun olen vasta 37v, joten enköhän nauti sitten elämästäni enkä ota riskiä elämän pilaamisesta pariutumisen tai lisääntymisen muodossa enää.Koko pitkän vuodatuksen ajan olit huolissasi vain oman elämäsi pilaamisesta, et sen syntyvän lapsen.
ohis
On tosi vaikea olla huolissaan ihmisestä, jota ei ole edes olemassa.
-eri
Siinä spekuloitiin mitenköhän itse kestäisi sen jos lisääntyisi, mitäköhän itselle kävisi.
Ei mitenköhän se lapsi kestäisi, mitäköhän sille lapselle kävisi.
No tietysti, koska se lapsi on pelkkä hypoteesi, jota ei ole edes tulossa? Miksi ihmeessä spekuloida fiktiivisen ihmisen hyvinvoinnilla, jos jo oma hyvinvointikin huolettaa?
Se pitäisi tehdä kun lapsia harkitsee. Useimmat eivät silti taida tehdä.
Ööö, oletko vähän tyhmä? Kun ei tee lasta, kun tietää, ettei kestäisi sitä, että lapsi olisi liian haastava, se kattaa myös ”lapsen parhaan” ajattelun, koska keskivertoälyllä varustettu ihminen yhdistää lapsen parhaan siihen, mikä se oma vointi olisi. Tajuatko? Eli jos tietää, että oma vointi olisi huono, lapsi kärsisi siitä. Asiaa ei tarvitse erikseen sen enempää ajatella.
No jos tyhmä on se sanan jota haluat käyttää niin sanotaan sitten suoraan että sellainen olet, vaikka mieluummin jättäisin nimittelyt.
Lapsen vointi ei ole suoraan verrannollinen omaan vointiin, koska lapsi ei ole oma jatke. Keskivertoälyllä varustettu ihminen tajuaa kyllä, että pikkasen muitakin asioita huomioitavana lisääntymisessä kuin se oma napa. Ja vaikka sattuisikin olemaan itse iloinen olemassaolostaan ei se ole mikään peruste mihinkään lapseen liittyvään eikä kerro hänestä mitään.
En ole tuo kenelle vastaat, mutta kamoon nyt hei. Jos lapsen tekemistä oikeasti harkitsee, on syytä harkita, paljonko on annettavaa lapselle ja millaiset edellytykset lapsi itse saa elämänsä alulle. Mutta jos se harkinta kaatuu jo siihen, että oma jaksaminen ei riitä, niin mikä itseisarvo on pohtia kaikkea tätä? "Jep, tällainen elämä lapsellani saattaisi olla, mikäli edes tekisin lapsia, mutta kun en tee"?
Jos pohdit huvimajan rakentamista, ja se kaatuu jo siihen, että vilkaiset pankkitilisi saldoa, niin tekeekö sinusta jotenkin paremman ja tunnollisemman ihmisen, jos vielä varmuudeksi mittailet kuinka hyvin maja - jota et ole edes ostamassa - olisi mahtunut pihaan?
Ja kyllä, aivan taatusti ihminen jonka jaksaminen on heikoilla kantimilla, ei ole se optimaalinen vanhempi. Absurdia että tästäkin täytyy vängätä.
Niin? Kuvaamasi asiat MUKAANLUKIEN on syytä harkita. Jos puhumme yleisellä tasolla niin miksi vänkäätte tuosta yhdestä esimerkistä?
Mutta eihän tässä puhuttu yleisellä tasolla, vaan tuota yhtä kirjoittajaa syyllistettiin siitä, että hän jätti lisälapset tekemättä koska pohti omaa jaksamistaan, eikä pohtinut yhtä lailla asiaa hypoteettisen lapsen hyvinvoinnin kannalta. Sellaisen lapsen, jota ei ole olemassa eikä mitä suurimmalla todennäköisyydellä ole koskaan edes tulossa, hyvinvointia pitäisi siis pohtia ihan vain pohtimisen ilosta, jotta olisi tarpeeksi hyvä ihminen AV-palstalle.
Olen se joka vastasi hänen kommenttiinsa ja todellakin puhuin samalla yleisellä tasolla. Jos paasaa vain omaa näkökulmaansa (mikä ikinä se onkaan), pistää se silmään. Samanlailla käy kun paasataan että haluaa lapsen koska lapsettomuus on se mikä pilaa oman elämän.
Okei, sovitaan sitten niin. Mutta tuntuu tosi oudolta puhua vaikka kanssakeskustelijasi nenästä ja sitten väittää, että minähän puhuin vain nenistä yleisellä tasolla. Sinähän nimenomaan vastasit tuolle kirjoittajalle hänen omista asioistaan ("olit huolissasi vain oman elämäsi pilaamisesta").
"Jos paasaa vain omaa näkökulmaansa (mikä ikinä se onkaan), pistää se silmään. Samanlailla käy kun paasataan että haluaa lapsen koska lapsettomuus on se mikä pilaa oman elämän."
Eli on huolissaan vain omasta näkökulmastaan, ei syntyvän lapsen. Tuttu ilmiö muutenkin kuin ko. kirjoittajan kohdalla. Pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
KUN HYVÄNEN AIKA TUOSSA EI OLLUT MITÄÄN SYNTYVÄÄ LASTA. Kyseinen henkilö on jättänyt ne lapset tekemättä, joiden pelkäsi koettelevan jaksamistaan. Kenen näkökulmasta hänen olisi pitänyt olla huolissaan?? Fiktiivisen hahmon?
Minä olen jättänyt kaikki lapset tekemättä. Miksi ihmeessä minun pitäisi voivotella, miten rankkaa olisi täysin fiktiivisellä lapsella ollut elää minun jälkikasvunani? Pohtia sitä, miten kehno äiti olisin mahdollisesti ollut, ja miten fiktiivinen lapseni olisi suhtautunut vaikkapa minun paniikkihäiriööni? Mitä hyötyä tästä on kenellekään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta näkemys että ”toinen lapsi normaali, ei voi johtua meistä” kummallinen. Ei lapsi ole mikään alien.
Samoin. Lisäksi näkemys siitä että toisesta lapsesta kasvoi empaattinen ja ihana kun kuitenkin kysyi äidiltään että miksei voida antaa siskoa pois kun se on vammainen kertoo kyllä ihan jostain muusta kun empaattisuudesta :D
Ymmärrän pikkuveljen kommentin ihan täysin. Jos joutuu jatkuvasti pelkäämään omassa kodissaan ja toimimaan nyrkkeilysäkkinä, niin ei ihme ettei tunne enää empatiaa pahoinpitelijäänsä kohtaan.
Saan varmaan miljoona alapeukkua, mutta minua aina tälläisissä tapauksissa säälittää eniten se pikkusisarus, joka ei mitenkään pääse pois tilanteesta.Selvästi empatiakyvytön ja mietinkin vaikuttikohan vanhemman sisaruksen käytös häneen rauhoittavasti? Entä jos hän olisikin ollut ainoa lapsi? He ovat kuitenkin molemmat autistin jälkeläisiä.
Siis on empatiakyvytöntä jos haluaisi päästä pahoinpitelijästään eroon? Siis tuo poikahan elää isosiskonsa väkivallan kohteena jatkuvasti, eikä pääse kiusaajaa minnekään pakoon. PTSD tuosta nyt vähintäänkin tulee.
Empatiakaan ei ole mikään loputon resurssi. Minulla on läheinen, jota olen aina rakastanut. Kun hän sairastui vakavasti, empatiaa oli minulla sen verran paljon, että hänen halustaan rupesin hänen omaishoitajakseen, koska en halunnut hänen joutuvan mihinkään laitokseen. Vuosien varrella sairastuneen luonne muuttui, ja tämä läheinen alkoi harjoittaa minua kohtaan päivittäistä henkistä väkivaltaa. Ja se oli sentään enimmäkseen "vain" henkistä, ainoastaan hyvin harvoin suuttuessaan hän löi tai heitti tavaroilla. Voin sanoa, että pitkäaikaisen alistamisen aikana empatia murenee pikkuhiljaa vain varjoksi entisestään. Voisin sanoa aika paljon pahemminkin kuin tuo pikkupoika.
Vierailija kirjoitti:
Samanlailla se äiti oli miettinyt lapsiperhearjen toisen laiseksi mitä se sitten olikaan. Kuten tyttärensäkin tilanteissa.
Sitä paitsi, autismi on perityvä ominaisuus. Uskon että arvio vuorovaikutusongelmasta pitää myös paikkaansa, varsinaisen diagnoosin lisäksi.
Ihan kellä tahansa olisi vuorovaikutusongelmia tuollaisen lapsen kanssa :D
Eli mitä ihmettä sinä perhettä nyt syyllistät?
Ja perheelle mitä ilmeisemmin on sanottu että joo teil on vuorovaikutusongelmia, mutta onko perheelle annettu mitään toimivia ohjeita? Varmasti ovat kaikki saadut ohjeet lukeneet ja opetelleet ja laittaneet käytäntöön, mutta kyseinen lapsi on niin erikoinen, että mikään ei ole toiminut. Eli joo heillä on vuorovaikutusongelma, ei sen toteamiseen kenenkään arviota edes tarvita.
Alue: Aihe vapaa
The Experiences of Late-diagnosed Women with Autism Spectrum Conditions: An Investigation of the Female Autism Phenotype
https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC5040731/