Meeri, 39: ”Sain lapsen, joka särki sydämeni”

Vierailija kirjoitti:

Tuo jutun lapsi ei ehkä ollut ilmiselvä tapaus, koska hän kuitenkin pyrki kontaktiin muiden lasten kanssa ja ymmärsi sen verran tunnepuoltakin, että tiesi muita harmittavan, jos hän heitä haukkuu. Yleensä autisteja ajatellaan paitsi pojiksi, mutta myös kyvyttömiksi manipuloimaan tms. muita (ei pidä paikkaansa), eikä tiedetä että valtaosa heistäkin haluaisi olla muiden seurassa vaikkei siinä onnistukaan (tai näytä haluaan).

Ei minulle olisi myöskään tullut mieleen, että lapsi joka yrittää nimenomaan satuttaa esimerkiksi pikkuveljeään, olisi jotenkin tyypillinen autistinen. Tiedän kyllä, että autisti voi saada raivarin ylistimuloituna, mutta olisin luullut, että se raivo on yleistä suuttumista ympäröivään maailmaan kun ei kestä ärsykkeitä ympärillään, eikä sellaista, että se raivo kohdistuisi systemaattisesti johonkin puolustuskyvyttömään helppoon uhriin.

Ja tuo manipulointi, kuten tuo kidnappausjuttu. Ei vastaa tosiaan mitään stereotypiaa autismista.

Empatiakyvyttömyydestä tuo kaikki kertoo. En olisi senkään arvannut olevan tyypillistä autismia. Toisaalta ei kai se olekaan. Ehkä tyttö on sitten autistinen JA empatiakyvytön.

Tuo on kyllä ilmiselvä tapaus. Mun pikkuveli on autisti. Sai diagnoosin 3-vuotiaana. Mulla on asperger, mutta sain diagnoosin vasta aikuisena. Lapsena mua käytettiin psykologeilla yms. mut 90-luvulla ei ollut tietoa. Tulin kuitenkin hyvin toimeen ikätovereideni kanssa 4-vuotiaasta ylöspäin. Myös mun toisella pikkuveljellä on asperger. Tuo Iida on kyllä ollut pikkulapsesta asti aivan ilmiselvä tapaus. Olis vanhempien pitänyt tajuta ellei ihan tynnyrissä oo eläneet.

Jatkan vielä, että toi Iida on täydellinen kuvaus mun autistisesta pikkuveljestä.

Olenko ainoa, jolle tuli ajatus, että "oliko toisen lapsen hankkiminen tuossa kohtaa viisasta"?

Kun ensimmäinen lapsi on tuollainen ja on selvillä että käy leikkipuistossa tuntemattomien lasten ja naapurissa kavereiden päälle. Ihan siis tietoisesti altistaa tämän toisenkin lapsen sekä henkiselle että fyysiselle väkivallalle. Jos lapsi on aggressiivinen vanhempiaan sekä vieraita kohtaan, miksei olisi sitä sisarukselleen?

Onneksi pikkuveljellä näyttää menevän paremmin, mutta sääliksi käy, sillä selvästi kärsii siskonsa käytöksestä. Toivottavasti kasvaa täysjärkiseksi aikuiseksi ilman sen suurempia traumoja, vaikka lapsuus meneekin pelätessä.

Huomasin muuten, että jutun lopussa lukee "Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 7/2020". Jotenkin kummallista, että iltapäivälehtiin hankitaan sisältöä vanhoista lehdistä.

Olisi kiva tietää, mitä perheelle nykyään kuuluu.

Vierailija kirjoitti:

Kaikista vaikeinta mun on ymmärtää, että miten noi vanhemmat ei tajunneet Iidan olevan autisti. Mä tajusin sen jo ennen kuin olin lukenut edes puoleen väliin artikkelia. En ymmärrä miten ihmiset voi olla noin aaseja.

Koska hekin on autisteja, tai ainakin toinen. Autismi on periytyvää.

Vierailija kirjoitti:

Huomasin muuten, että jutun lopussa lukee "Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 7/2020". Jotenkin kummallista, että iltapäivälehtiin hankitaan sisältöä vanhoista lehdistä.

Olisi kiva tietää, mitä perheelle nykyään kuuluu.

Sepä ei maksanut mitään koska sekä vauvan, kodin kuvalehden, että iltaSANOMAT kustantaa Sano ma Med ia. Ihmisillä on suomessa surullisen surkea lähdekritiikki nykyään, eihän tässä jutussa tosi tapauksesta ole kyse.

Vierailija kirjoitti:

Miten muka joku autisti taapero pystyy/ymmärtää skarppaa ja esittää normaalia uskottavasti tunteja päiväkodissa? Niin uskottavasti että ammattilaiset ei tajua/näe mistä on kyse?

Ei pystykään. Ei lapsi mitään esitä, vaan käyttäytyy sen mukaisesti mitä häneltä vaaditaan ja minkälainen ympäristö on. Kuormittuneena oireet näkyvät selkeämmin. Päiväkodissa samanlaisena toistuva struktuuri päivästä toiseen tukee lapsen toimintakykyä (sekä autismikirjon lapsen että ihan neurotyypillisen lapsen kohdalla). Pienen lapsen käytöksessä erilaiset tavat toimia menevät helposti ihan kypsymättömyyden piikkiin. Lapsethan tunnetusti kypsyy eri tahtiin, joten helposti ajatellaan ettei lapsi vielä osaa käyttäytyä toivotulla tavalla. Vahvat autismikirjon piirteet tulevat esiin kyllä selkeästi, mutta moni saa diagnoosin vasta kun ikää tulee enemmän, ja sen myötä tietysti odotetaan jo tietynlaista käyttäytymistä. Jos ei vielä kouluiässäkään ole oppinut ihan perus sosiaalisiataitoja, ja aina tulee väärinymmärryksiä, tai jos lapsi on hyvin kiinni rutiineissa eikä kestä yhtään ennakoimattomuutta tai rutiineista poikkeamista, alkaa kyllä ympäristö herkemmin reagoida asiaan. Aistiherkkyydetkin tulevat selkeämmin näkyviin. Esimerkiksi suun alueen aistiherkkyys voi aiheuttaa erittäin valikoivaa syömistä, mutta pienen lapsen kohdalla helposti ajatellaan ettei lapsi vaan vielä ole tottunut tiettyihin ruokiin. Tai jos lapsi on ääniherkkä, ja käyttäytyy levottomasti sen vuoksi, voidaan ajatella että lapsi ei vielä ymmärrä minkälaista käytöstä missäkin tilanteessa edellytetään, tai jos hän itkee kovista äänistä, ajatellaan että hän on herkkä, ja pelästyy ääniä. Poikkeavuudet näkyvät siis isompana selkeämmin.

Itseäni on pitkään kyllästyttänyt nämä nimettömät avautujat iltapäivälehdissä. Huomattavasti enemmän arvostusta ansaitsisi toimittaja, joka todella näkee vaivaa haastatellakseen yksityishenkilöitä, terveyden/varhaiskasvatuksen ammattilaisia ja vaikkapa järjestöjä aiheesta omalla nimellään ja teemana miten vanhempi jaksamisensa kokee, no, miksei. Mutta tämmöinen klikkitarinoiden värkkäys ja siirtely palstalta toiselle on minusta kyllä rappiota. Toki aika aivotontahan on korkealentoisempaa ja totuudellisempaa käsittelyä toivoa täältä av:lta, mutta kaikki keskustelu vain kukoistaisi kauniimmin jospa vaikka toimittajilla olisi jonkinlaista ammattiylpeyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten muka joku autisti taapero pystyy/ymmärtää skarppaa ja esittää normaalia uskottavasti tunteja päiväkodissa? Niin uskottavasti että ammattilaiset ei tajua/näe mistä on kyse?

Ei pystykään. Ei lapsi mitään esitä, vaan käyttäytyy sen mukaisesti mitä häneltä vaaditaan ja minkälainen ympäristö on. Kuormittuneena oireet näkyvät selkeämmin. Päiväkodissa samanlaisena toistuva struktuuri päivästä toiseen tukee lapsen toimintakykyä (sekä autismikirjon lapsen että ihan neurotyypillisen lapsen kohdalla). Pienen lapsen käytöksessä erilaiset tavat toimia menevät helposti ihan kypsymättömyyden piikkiin. Lapsethan tunnetusti kypsyy eri tahtiin, joten helposti ajatellaan ettei lapsi vielä osaa käyttäytyä toivotulla tavalla. Vahvat autismikirjon piirteet tulevat esiin kyllä selkeästi, mutta moni saa diagnoosin vasta kun ikää tulee enemmän, ja sen myötä tietysti odotetaan jo tietynlaista käyttäytymistä. Jos ei vielä kouluiässäkään ole oppinut ihan perus sosiaalisiataitoja, ja aina tulee väärinymmärryksiä, tai jos lapsi on hyvin kiinni rutiineissa eikä kestä yhtään ennakoimattomuutta tai rutiineista poikkeamista, alkaa kyllä ympäristö herkemmin reagoida asiaan. Aistiherkkyydetkin tulevat selkeämmin näkyviin. Esimerkiksi suun alueen aistiherkkyys voi aiheuttaa erittäin valikoivaa syömistä, mutta pienen lapsen kohdalla helposti ajatellaan ettei lapsi vaan vielä ole tottunut tiettyihin ruokiin. Tai jos lapsi on ääniherkkä, ja käyttäytyy levottomasti sen vuoksi, voidaan ajatella että lapsi ei vielä ymmärrä minkälaista käytöstä missäkin tilanteessa edellytetään, tai jos hän itkee kovista äänistä, ajatellaan että hän on herkkä, ja pelästyy ääniä. Poikkeavuudet näkyvät siis isompana selkeämmin.

Minun käsitykseni siitä, millaiseen manipulointiin pienet lapset pystyvät, muuttui jo nuorena. Olin jotain 14-v. kun yhden tuttavan (kaikin puolin varsin omituinen) 4-vuotias tytär yhtäkkiä tuijotti kyläilyn aikana äitiäni ja sanoi, "mä kerron äidille, että sä löit mua". Sen jälkeen tyttö alkoi itkeä ja kertoi toden totta äidilleen, että minun äitini oli juuri lyönyt häntä.

Onneksi tilanteen oli nähnyt sivusta tytön yksi sukulainen. En tiedä, olisiko tytön äiti uskonut pelkästään äitiäni ja minua enemmän kuin lohduttomasti itkevää tytärtään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten muka joku autisti taapero pystyy/ymmärtää skarppaa ja esittää normaalia uskottavasti tunteja päiväkodissa? Niin uskottavasti että ammattilaiset ei tajua/näe mistä on kyse?

Ei pystykään. Ei lapsi mitään esitä, vaan käyttäytyy sen mukaisesti mitä häneltä vaaditaan ja minkälainen ympäristö on. Kuormittuneena oireet näkyvät selkeämmin. Päiväkodissa samanlaisena toistuva struktuuri päivästä toiseen tukee lapsen toimintakykyä (sekä autismikirjon lapsen että ihan neurotyypillisen lapsen kohdalla). Pienen lapsen käytöksessä erilaiset tavat toimia menevät helposti ihan kypsymättömyyden piikkiin. Lapsethan tunnetusti kypsyy eri tahtiin, joten helposti ajatellaan ettei lapsi vielä osaa käyttäytyä toivotulla tavalla. Vahvat autismikirjon piirteet tulevat esiin kyllä selkeästi, mutta moni saa diagnoosin vasta kun ikää tulee enemmän, ja sen myötä tietysti odotetaan jo tietynlaista käyttäytymistä. Jos ei vielä kouluiässäkään ole oppinut ihan perus sosiaalisiataitoja, ja aina tulee väärinymmärryksiä, tai jos lapsi on hyvin kiinni rutiineissa eikä kestä yhtään ennakoimattomuutta tai rutiineista poikkeamista, alkaa kyllä ympäristö herkemmin reagoida asiaan. Aistiherkkyydetkin tulevat selkeämmin näkyviin. Esimerkiksi suun alueen aistiherkkyys voi aiheuttaa erittäin valikoivaa syömistä, mutta pienen lapsen kohdalla helposti ajatellaan ettei lapsi vaan vielä ole tottunut tiettyihin ruokiin. Tai jos lapsi on ääniherkkä, ja käyttäytyy levottomasti sen vuoksi, voidaan ajatella että lapsi ei vielä ymmärrä minkälaista käytöstä missäkin tilanteessa edellytetään, tai jos hän itkee kovista äänistä, ajatellaan että hän on herkkä, ja pelästyy ääniä. Poikkeavuudet näkyvät siis isompana selkeämmin.

Minun käsitykseni siitä, millaiseen manipulointiin pienet lapset pystyvät, muuttui jo nuorena. Olin jotain 14-v. kun yhden tuttavan (kaikin puolin varsin omituinen) 4-vuotias tytär yhtäkkiä tuijotti kyläilyn aikana äitiäni ja sanoi, "mä kerron äidille, että sä löit mua". Sen jälkeen tyttö alkoi itkeä ja kertoi toden totta äidilleen, että minun äitini oli juuri lyönyt häntä.

Onneksi tilanteen oli nähnyt sivusta tytön yksi sukulainen. En tiedä, olisiko tytön äiti uskonut pelkästään äitiäni ja minua enemmän kuin lohduttomasti itkevää tytärtään.

Hyi olkoon. Tuollainen lapsi se vasta sairas on ja pelottava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten muka joku autisti taapero pystyy/ymmärtää skarppaa ja esittää normaalia uskottavasti tunteja päiväkodissa? Niin uskottavasti että ammattilaiset ei tajua/näe mistä on kyse?

Ei pystykään. Ei lapsi mitään esitä, vaan käyttäytyy sen mukaisesti mitä häneltä vaaditaan ja minkälainen ympäristö on. Kuormittuneena oireet näkyvät selkeämmin. Päiväkodissa samanlaisena toistuva struktuuri päivästä toiseen tukee lapsen toimintakykyä (sekä autismikirjon lapsen että ihan neurotyypillisen lapsen kohdalla). Pienen lapsen käytöksessä erilaiset tavat toimia menevät helposti ihan kypsymättömyyden piikkiin. Lapsethan tunnetusti kypsyy eri tahtiin, joten helposti ajatellaan ettei lapsi vielä osaa käyttäytyä toivotulla tavalla. Vahvat autismikirjon piirteet tulevat esiin kyllä selkeästi, mutta moni saa diagnoosin vasta kun ikää tulee enemmän, ja sen myötä tietysti odotetaan jo tietynlaista käyttäytymistä. Jos ei vielä kouluiässäkään ole oppinut ihan perus sosiaalisiataitoja, ja aina tulee väärinymmärryksiä, tai jos lapsi on hyvin kiinni rutiineissa eikä kestä yhtään ennakoimattomuutta tai rutiineista poikkeamista, alkaa kyllä ympäristö herkemmin reagoida asiaan. Aistiherkkyydetkin tulevat selkeämmin näkyviin. Esimerkiksi suun alueen aistiherkkyys voi aiheuttaa erittäin valikoivaa syömistä, mutta pienen lapsen kohdalla helposti ajatellaan ettei lapsi vaan vielä ole tottunut tiettyihin ruokiin. Tai jos lapsi on ääniherkkä, ja käyttäytyy levottomasti sen vuoksi, voidaan ajatella että lapsi ei vielä ymmärrä minkälaista käytöstä missäkin tilanteessa edellytetään, tai jos hän itkee kovista äänistä, ajatellaan että hän on herkkä, ja pelästyy ääniä. Poikkeavuudet näkyvät siis isompana selkeämmin.

Minun käsitykseni siitä, millaiseen manipulointiin pienet lapset pystyvät, muuttui jo nuorena. Olin jotain 14-v. kun yhden tuttavan (kaikin puolin varsin omituinen) 4-vuotias tytär yhtäkkiä tuijotti kyläilyn aikana äitiäni ja sanoi, "mä kerron äidille, että sä löit mua". Sen jälkeen tyttö alkoi itkeä ja kertoi toden totta äidilleen, että minun äitini oli juuri lyönyt häntä.

Onneksi tilanteen oli nähnyt sivusta tytön yksi sukulainen. En tiedä, olisiko tytön äiti uskonut pelkästään äitiäni ja minua enemmän kuin lohduttomasti itkevää tytärtään.

Hyi olkoon. Tuollainen lapsi se vasta sairas on ja pelottava.

Oma siskoni oli tuollainen. Alkoi itkeä hillittömästi hyökättyään ensin kimppuuni ilman syytä revittyään hiuksiani. Hauskinta tässä oli se että hänen kätensä olivat yhä kiinni hiuksissani kun äiti tuli niitä irrottamaan, että voisi itse rankaista minua tukistamalla. Mietin siinä retuutuksessa ettei minua kiinnosta kuka mua tukistaa, ihan turha vaihdos.

Nykyään ovat yhteistuumin diagnosoineet minut aspergeriksi välien katkaisun vuoksi, molemmilla matala koulutus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituista, että vanhemmat katselee tuollaista kymmenen vuotta ennenkuin tajuavat viedä yksityiselle tutkimuksiin. Vaikka selkeästi näkivät ettei lapsi ole normaali.

Outoa on myös se, miten tuo lapsi pystyi päivähoidossa käyttäytymään niin ettei hänellä hoitajien mielestä ollut ongelmia. Eikä viimeistään koulussa ongelmia tullut käytöksen vuoksi.

Siksi ei ehkä huomattu mitään ongelmaa hoidossa/koulussa, että siellä on niin isot lapsiryhmät ja ns. normaalitkin lapset ovat huonokäytöksisiä ja huutavat kurkku suorana.

T. Ope

Vierailija kirjoitti:

Jutun tyttö on kuin oma poikani pienenä. Hän ei nukkunut, sai samanlaisia raivareita ja oli yksinäinen ja kiusattu. Mitän normaalia ja kivaa emme voineet tehdä. Helsingissä asutaan ja ei meillekään tullut mistään apua. Meillä ei ollut lapselle vakuutusta. Yksityisellä todettiin kyllä nepsy-taipumukset, mutta emme koskaan saaneet virallista diagnoosia julkiselta puolelta. Eikä ollut varaa maksaa omasta pussista kalliita terapioita tai lääkkeitä.

Hankin ja luin kaiken kirjallisuuden aiheesta, muutin perheen rytmit kellontarkoiksi, tuin ja autoin poikaa tunnistamaan ja sanoittamaan tunteita, tilanteesta toiseen siirtymisessä, annoin yksityisopetusta koulun ohella jne.

Ennen kaikkea hyväksyin sen, että omat haaveet ja mielikuvat perhe-elämästä eivät toteudu ja minulla on erilainen, mutta silti yhtä rakas lapsi.

Iän myötä oireet pikku hiljaa helpottivat ja hän on nykyään yhteiskuntakelpoinen ja työkykyinen. Eikä kukaan uskoisi enää nepsyksi.

Kamalinta kaikessa oli jatkuva syyllistäminen, mitä tuli ystäviltä, anopilta, äidiltä, siskolta, neuvolasta yms. Kaverini eivät mitenkään tajunneet, että me emme voi antaa lapsen valvoa liian pitkään tai, että ennen ruokaa ei voi antaa lasten mässyttää karkkia tai, että ruoka-aikojen on oltava kellontarkkoja tai helvetti on irti. Puhumattakaan mistään Lappi-vaellusretkistä vauva rinkassa. Ystävät ja perhe jäivät elämästä, jotta sain edes vähän mielenrauhaa keskittyä tärkeimpään eli oman lapsen tukemiseen ja edes jossain määrin normaaliin perhe-elämään.

Voi sielunsisko, tämä oli kuin omasta näppiksestäni! Aivan samat kuviot meilläkin. Ja tuo syyllistäminen. Tein kaikkeni ja tosiaan vasta se toinen (normaali) lapsi teki selväksi, että lapset vain ovat erilaisia. Normaalin lapsen omaava ei kerta kaikkiaan ymmärrä, miten vaikeaa on sen haastavan lapsen kanssa. Ja kyllä, meilläkin on iän myötä lapsi muuttunut helpommaksi. Koulukin sujuu hyvin.

Minä myös päädyin lukemaan erityspedagogiikkaa (tentinkin myös), sillä yritin selvittää oman lapseni ongelmia. Julkiselta puolelta ei tullut mitään selitystä näihin lapsen päiväkodissakin todettuihin ongelmiin. Aspergeriksi ja ADD:ksi diagnosoin itse hänet, mutta osa piirteistä on niin lieviä, ettei kaikki rasti ruutuun-testin osiot virallisissa nepsy-tutkimuksissa täyty. Tosin ne itse täytettävät lomakkeetkin on aika epämääräisiä.

Terveiset täältä Helsingistä myös!

Vierailija kirjoitti:

Kaikista vaikeinta mun on ymmärtää, että miten noi vanhemmat ei tajunneet Iidan olevan autisti. Mä tajusin sen jo ennen kuin olin lukenut edes puoleen väliin artikkelia. En ymmärrä miten ihmiset voi olla noin aaseja.

Nämä nepsyasiat tahtovat olla sellaisia, joihin ei tule välttämättä kunnolla perehdyttyä, jos ei osu omalle kohdalle tai lähipiiriin. 

Minä opin tunnistamaan selvästi autistisia tapauksia vasta siinä vaiheessa, kun oma lapsi oli lukioikäinen ja hänen lukiokavereissaan oli näitä päivänselviä tapauksia. En silloinkaan vielä kovin syvällisesti aiheeseen perehtynyt, mutta huomasin oppineeni tunnistamaan tiettyjä, selkeitä piirteitä. Myös ADHD oli asia, johon en ollut oikein perehtynyt. Monen tutun lapsella oli diagnoosi ja olin siitä lehtijutuista jotain lukenut, mutta ei sen enempi kiinnostanut tutustua. 

No, kun tyttärellä alkoi korkeakouluopinnot tökkiä ja hänellä epäiltiin ADHD:tä, alkoi minuakin kiinnostaa. Ja kun luin mitä ne toiminnan ohjauksen vaikeudet tarkoittavat, tajusin heti, että itselläni on sama ongelma. Tytär oli 20v saadessaan ADHD-diagnoosin ja itse olin 50v.

Nyt vuotta myöhemmin olemme molemmat autismin kirjon diagnostisissa tutkimuksissa. Kun kerroin ihmisille, että olen saanut ADHD-diagnoosin, niin useammaltakin tuli kommenttia, että ovat aina pitäneet minua myös aspergerina. Tyttärellä on myös näitä samoja piirteitä ja selvitämme tämän asian nyt molempien kohdalta. Että tiedämme sitten mikä meitä vaivaa ja minkälaista kuntoutusta tarvitsemme.

ADHD-autismi -yhdistelmä on vähän omanlaisensa kuvio ja vasta hiljattain aivotutkijat ovat alkaneet selvittää, mitä tämä aivojen toiminnan kannalta tarkoittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikista vaikeinta mun on ymmärtää, että miten noi vanhemmat ei tajunneet Iidan olevan autisti. Mä tajusin sen jo ennen kuin olin lukenut edes puoleen väliin artikkelia. En ymmärrä miten ihmiset voi olla noin aaseja.

Ei kyllä autistilta oman korvaani särähtänyt. Tuo kaupan kidnappausjuttukin vaatii jo sen suuntaisia sosiaalisen pelin ymmärtämisen taitoja, ettei mielestäni ihan autismiin sovi.

Jotenkin itse näen taustalla jonkinlaisen kehän, jossa äiti pelkää lapsessa vikaa ja lapsi heijastaa käytöstä takaisin. Toivon, että Iidasta tulisi kykenevä terve aikuinen, sillä kaikki mahdollisuudet siihen on. Koulu auttaa toivottavasti rutiineineen ja ehkä onnistumisen kokemuksineen.

Vierailija kirjoitti:

Tuo tyttö on kuin minä. Tutkittu, tutkittu ja tutkittu. Tutkimusrumba alkoi jo vauvaiässä, kun huusin koko ajan enkä nukkunut. Eka asperger-epäily 6-vuotiaana koulukypsyystesteissä, ei diagnoosia koska osasin katsoa silmiin. Teininä jouduin osastolle itsetuhoisuuden vuoksi. Tuolloinkin mulla epäiltiin aspergeria ja en ymmärrä miksi sitä diagnoosia ei mulle asetettu. Se olisi pelastanut mut ja perheeni niin monilta hirveiltä asioilta. Me naiset ollaan väliinputoajia ihan jokaisella elämän osa-alueella. Lääketiede on tehty miehiä varten. 

Ei siis diagnoosia vieläkään ja ikää 30... Viime vuonna tuli sekamuotoisen persoonallisuushäiriön diagnoosi, olen kuulemma vanhempieni pilaama. Työelämässä en ole ollut päivääkään, kuten arvata saattaa. 

Minä kohta 60, eikä muuta kuin psyk.diagnooseja toisensa perään, vaikka kaikki ”oireet” lapsesta saakka viittaa johonkin autismin kirjoon kuuluvaan. En ole edes eläkkeelle pääsemässä, kun en viitsi hakea, koska tiedän ne jutut: masennus, epävakaa, pers.häiriö jne. On kuulkaas muuttanut ha vaihtanut työpaikkaa tämä tyttö. Ja ei kun jatketrava on tätä taistelua, ellen sitten häviä jälkiä jättämättä tai jotain.

Vierailija kirjoitti:

Minä myös päädyin lukemaan erityspedagogiikkaa (tentinkin myös), sillä yritin selvittää oman lapseni ongelmia. Julkiselta puolelta ei tullut mitään selitystä näihin lapsen päiväkodissakin todettuihin ongelmiin. Aspergeriksi ja ADD:ksi diagnosoin itse hänet, mutta osa piirteistä on niin lieviä, ettei kaikki rasti ruutuun-testin osiot virallisissa nepsy-tutkimuksissa täyty. Tosin ne itse täytettävät lomakkeetkin on aika epämääräisiä.

Terveiset täältä Helsingistä myös!

Minä suosittelisin ihan kunnollisia tutkimuksia. Olen itse tyttäreni kanssa käynyt Proneuronissa Anna Järvisen vastaanotolla diagnostisissa tutkimuksissa. Omat tutkimukseni ovat jo melkein valmiit ja näissä on kyllä käyty todella monipuolisesti kaikenlaista läpi. Osa tutkimuksista on kartoittanut sitä autismin kirjon häiriötä (on ollut kasvojen tunnistusta, tunteiden tunnistamista kuvista, erilaisia rasti ruutuun kyselyjä, testattu kiertoilmauksien/vihjauksien ymmärtämistä yms.) mutta lisäksi tässä on ollut laajat kognitiiviset testit, jotka ovat olleet todella monipuolisia. Näiden kognitiivisten testien kautta saan tietoa siitä, minkälaiset asiat aivoiltani sujuvat ja missä asioissa on vaikeuksia.

Olin itsekin yllättynyt, miten laajat nämä kognitiiviset testit ovat (ja rahaa palaa sen mukaisesti), mutta näistä saa itselleen ihan tosi hyödyllistä tietoa kun pääsee vähän tarkemmin jyvälle kuinka suuria vaikeuksia on työmuistin kanssa ja miten pystyy käsittelemään verbaalista ja visuaalista tietoa. Näistä tiedoista on iso apu kun miettii vaikka minkälaisesta työstä pystyisi suoriutumaan (tai minkälaisessa voisi olla jopa hyvä) ja vielä enemmän, kun yrittää opiskella jotain uutta. Omien aivojen toiminnan ymmärrys on keskeistä, kun etsii itselleen sopivaa tapaa oppia ja omaksua uutta tietoa. 

ADHD:hen auttaa lääke ja hoitamattomana se tekee elämästä todella raskasta ja kuormittavaa. Siihenkin suosittelisin kunnollisia tutkimuksia, koska ilman diagnoosia ei lääkettä tietenkään voida määrätä. Masennus ja/tai ahdistuneisuushäiriö on hoitamattomilla ADHD-ihmisillä melkeinpä enemmän sääntö kuin poikkeus.

Vierailija kirjoitti:

Minä opin tunnistamaan selvästi autistisia tapauksia vasta siinä vaiheessa, kun oma lapsi oli lukioikäinen ja hänen lukiokavereissaan oli näitä päivänselviä tapauksia.  

Pakko on vielä ruoskia itseäni siitä, että moneen kertaan siunailin hyvää tuuria siinä, että oma lapsi on juuri niin älykäs kuin voi olla, olematta kuitenkaan autisti. Hän ei päässyt lukiolaisten kisoissa aivan sinne terävimpään kärkeen, vaikka finaaleihin pääsikin. Minulla oli ihan selkeä ymmärrys, että vain pahimmat autistit pärjäävät noissa kisoissa ja tiesin myös, mitä vaikeutta elämään se autismi tuo. 

Samaan aikaan onnistuin kuitenkin täydellisesti sulkemaan silmäni siltä, että tytön isä oli omina lukioaikoinaan noissa samoissa kisoissa kärkikolmikossa useampaan kertaan. Vasta hiljattain havahduin tähän, että jos mielestäni vain autistit pääsevät kärkipaikoille ja mies on siellä kärkipaikoilla lukioaikoinaan ollut, niin...!!!

Ihmiset osaavat todellakin olla sokeita! Jos ei näe autismia itsessään, niin ei sitä osaa nähdä lapsessaan eikä myöskään puolisossaan. 

Anopille kun kerroin omasta ADHD-diagnoosistani, niin hänellä ei ollut mitään ongelmaa sen kanssa. Mutta joskus myöhemmin, kun juttelin hänen kanssaan ja kysyin, että olenkohan maininnut että myös tytär sai tämän diagnoosin, niin se olikin anopille jo vaikea paikka! "Eihän X:llä nyt mitenkään voi olla... onkohan ne lääkärit nyt tehneet virheen?" o_O 

Lasten tekeminen on kuin Venäläistä rulettia.