10:nessä vuodessa huostaan otot tuplaantunut, mikä muuttunut

Tässä on nyt veivattu sitä faktaa, että lapset ja nuoret saavat apua liian myöhään. Siltikin - mistä tällainen pahoinvointi johtuu, kun mistään ei varsinaisesti yht.kunnassa ole puutetta enää nykypäivänä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään puututaan joka asiaan. Mitään ei saa tehdä ilman että seuraa ilmoitus lastensuojeluun. Nämä asiat ainakin nostaa kustannuksia kovasti. Teinit jää kiinni alkoholinkokeilusta niin tulee ilmoitus heti. Samoin näpistyksen kanssa. Samoin jos lintsaat koulusta. Huoli on kova ja vielä paisutellaan asiaa.

Lista on lukematon mistä lasu voi seurata. Nämä asiat ainakin nostaa kustannuksia.

Huoli alkaa ja neuvolasta.

Itse kun olin nuori niin aika paljon sai tehdä mitä halusi eikä siihen puututtu. Onneksi nuorin nyt 18 vuotta. Nuorimmainen kun oli yläkoulussa niin aina tuli yhteisviestejä milloin mistäkin seuraa mitä. Kavereille nuuskan myyminen on rikos ja niin edelleen.

Ei lapset ole muuttuneet vaan tämä yhteiskunta on niin tiukka.

Tutun teini oli joutunut poliisin ratsaamaksi kaljapullot repussa. Ei ollut siis edes ehtinyt korkata. Lasu tuli.

Kuulemma vähän huvitti kun sossu tenttasi että mites tästä eteenpäin että ei toistuisi. Nimittäin kyseinen teini oli pari kuukautta vajaa 18 vuotta vanha.

ööhh, ehkäpä sossu oli ihan aiheesta huolissaan nuoren ihmisen humalahakuisesta juomisesta?

Joko kirjoitti:

Tässä on nyt veivattu sitä faktaa, että lapset ja nuoret saavat apua liian myöhään. Siltikin - mistä tällainen pahoinvointi johtuu, kun mistään ei varsinaisesti yht.kunnassa ole puutetta enää nykypäivänä?

Meillä on paljon ylisukupolvisuutta. Mummo on jo usein ollut huostassa. Sukupolvi toisensa jälkeen oltu syrjäytyneitä. Nyrjähtäneitä perheitä, joista on eno tapettu, äiti käyttää subutexia ja mummo myi nuorena itseään. Ei niissä normaaleja lapsia kehity.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lastensuojelu on kaatoluokka, jonne tippuu kun palvelut, joiden kuuluisi asiaa hoitaa eivät kykene resurssipulansa vuoksi auttamaan. Se ei tee lasusta sen parempaa nepsyammattilaista eikä sen kuulukaan olla, koska ensisjainen taho on se terveydenhuolto. Lastensuojelu on viime käden taho, jolla ei ole lupaa sanoa ei. Lastensuojelussa ei työskentele lääkäreitä, ymmärtänet sen varmaan itsekin, joten oireita siellä ei voida hoitaa. 

Niin, tätä juuri hainkin takaa. Ennaltaehkäiseviä palveluja on todella vaikea saada tai niitä joutuu odottamaan tolkuttomia aikoja. Kerroit, että katsotte, että vanhemmat pärjäävät lapsen kanssa. Miten lastensuojelu voi "katsoa perään", jos teillä ei ensinnäkään ole mitään nepsytietämystä? Jos teillä olisi niin te tietäisitte, että nepsyjen kanssa ei välttämättä "normaalit" kasvatussäännöt toimi. Eikä muuten niissä laitoksissakaan ole sen kummempaa osaamista, sosionomien opintoihin kuuluu muutama opintopiste aiheesta. 

Edelleenkin kysyn miksi sinä huudat lasulle etkä sille palvelulle, jolle asia kuuluisi eli terveydenhuollolle? Kyllä lasussa tiedetään, että nepsylapset ovat normaaleja haastavampia lapsia. Lasusta ohjataan mm. perheneuvolan nepsykursseille tai tarjotaan perhetyötä sen nepsylapsen käsittelyyn. Toiset nepsylapset vaan ovat sitten niin työläistä, että perheessä asuminen ei onnistu. P.S. Nepsyihin ja autisteihin on erikoistuneita laitoksia. 

Missä minä huudan? Jos sinä tulet lastensuojelukeskusteluun keskustelemaan sosiaalityöntekijänä niin yleensä se keskustelu on dialogia eikä monologia. Kommenteistasi saa sen kuvan, että on paljon kauniita ajatuksia, kuten "lasu katsoo vanhempien perään" ja kun tarkemmista tukitoimista ja käytännön toimista kysyy, myönnät itsekin, ettei teillä edes tarvitse olla nepsyosaamista. Tässä keskustelussa ei ole terveydenhuoltoa, joten ethän edes itse, olenko "huutanut" sinne. En tiedä, oletko tullut vasta alalle, mutta nepsyihin erikoistuneet laitokset ovat usein sanoja paperia. Samanlaisia työntekijöitä samoilla edellytyksillä niissä usein työskentelee kuin muissakin, jos nyt edes työntekijöitä saadaan.

Hyvin usein se tilanne on, että perhe saapuu lasuun mukanaan psykiatrin tekemä lasu, lapsi oireilee, vanhemmat ovat uupuneita. Mitäpä siinä sitten pitäisi tehdä? Se psykiatri on saattanut jopa kertoa niille vanhemmille, että sossu laittaa osastolle. Mille osastolle? Sinne psykiatrin osastolleko, jonne se lääkäri ei itsekään saanut lasta mahdutettua. Toisinaan on kerrottu, että sossu sijoittaa ja saatte lomaa. Kun se kiireellinen sijoitus ei ole mikään lomitustoiminto väsyneille, vaan sitä määrittää lastensuojelulaki. Ja sille lapsen oireilulle ei yhteiskuntatieteissä kuten sosiaalityössä voida yhtikäs mitään. Voidaan yrittää käyttää lasun työkaluja, perhetyötä, tukiperhettä. Mutta kukaan ei halua pahasti nepsyoireilevaa tukilapseksi kun tukiperheistä on muutenkin huutava pula. Lasu työkalut ovat vanhemmuuden puutteisiin vaikuttavia työkaluja, ei terveydenhuollon työkaluja. Jos sitten käy niin, että sijoitus tulee kysymykseen, niin ensi sijassa pyritään löytämään nepsyosaamiseen suuntautunutta laitosta. Ihan samanlaisia nepsykoutseja siellä on ohjaajina kuin mitä se terveydenhuoltokin tarjoaa. Ja ohjaajia ei oikein saa mistään nykyisin, kun palkkaus on niin kehnoa raskaasta työstä. Mutta kiva, että kuittaat saamasi yhteiskunnan palvelut lähes kakkapaperin arvoisiksi. Voisihan olla parempi, että näitäkään ei olisi ja pärjäilisitte niiden nepsyjenne kanssa siellä ihan kotona.

En ymmärrä, miksi sinulla on tarve piikitellä viesteissäsi. Systeemi vaikuttaa olevan kuralla jo siinäkin mielessä, ettei hoitavat tahot edes tiedä, että kuka hoitaa mitäkin? Tai sellaisen kuvan viestistäsi saa. Siinä ristitulessa on vanhempien vaikea olla. Koulu toivoo lasun puuttuvan, lasu ajattelee, että palvelut pitää tulla koulusta. Koululla voi olla psykologi, mutta jos lapsella onkin ollut hoitotaho joskus muualla, tutkitaan ensin se reitti. Tai pitäisi tutkia. Lääkärin saat kiinni, jos saat. Sama koskee muitakin tahoja, myös lasua. Voisiko ratkaisu olla se, että olisi tietty taho, joka ottaa kopin, kun nyt palvelut ovat hajallaan siellä sun täällä?

Palveluja en osaa arvostella, koska palveluja emme ole saaneet. Taistelemme sen eteen koko ajan perheenä. Mutta palvelujärjestelmää kyllä arvostelen, se ei toimi. Palvelut ei vedä. Ja tämä sama huomio on tehty niin koulun, terveydenhuollon kuin lasun puolelta. Että ihan tässä nepsynä nepsyn kanssa kotona pärjäillään, toistaiseksi.

Kysyit, että mitä pitäisi tehdä. Omasta puolestani voin antaa muutaman vinkin. Vaikka asiat eivät ole jonojen takia toistaiseksi edennyt mihinkään niin olen jutellut sossujen kanssa. Kysy, älä oleta. (esimerkiksi, että aina vika perheessä) Kuuntele. Kerro vanhemmille missä he ovat toimineet oikein. Kehu lasta. Älä näe vaan virheitä vaan kerro, että kyseessä on huippu tyyppi. Kerro perheelle, että pyritte järjestämään apua. Kerro millaista apua ja mistä voisi saada ellei lasusta. Vanhemmat ovat usein niin väsyneitä tässä vaiheessa, etteivät jaksa enää itse selvittää. Kaikista tärkein, LUO TOIVOA. Vanhempana ymmärrän itsekin realiteetit ja tiedän resurssien puutteen, mutta parhaimmillaan pelkkä hyvä kohtaaminen luo toivoa, antaa tsemppiä ja jättää muistijäljen. Ihan vaan sellaista, että kohtaa ihmisen ihmisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lasten-ja nuorisopsykiatrian alasajo. Erityisluokkien lakkauttaminen lähes kokonaan.

Nyt "hoidetaan" lastensuojelun toimesta asioita jotka kuuluisivat oikeasti psykiatriaan jonne ei pääse ja jos pääsee niin ei ainakaan ajoissa. Koulunkäyntiongelmiin ja oppimisvaikeuksiin ei saa apua, hoitoon ei pääse ja sitten siivotaan seurauksia lastensuojelutoimenpiteillä kun oikeasti ne ongelmat ei edes olisi kärjistyneet jos apua saataisiin ajoissa. 

Surullisinta tässä on se, että huostaanottsminen ei tuo näille lapsille sitä hoitoa mitä he tarvitsevat.

Käytännössä heidät laitetaan vain säilöön muiden oireilevien lasten kanssa. Nekin lapset jotka eivät aiemmin ole käyttäneet päihteitä, alkavat niitä käyttämään laitokseen jouduttuaan.

Ei autakaan. Päinvastoin yleensä. Siksi usein annetaankin vanhemmille ohje toisten, sijoituksen kokenedien vanhempien puolelta että ihan mitä vain, mutta älkää antako lastanne sijoitukseen. Sitten kun vanhemmat eivät anna lasta sijoitukseen käden ojentamalla, vaan pistävät vastaan, niin on kyseessä "vanhemmat eivät suostu MIHINKÄÄN aputoimenpiteisiin-case lasun puolelta. 

Eli vanhempi ei voi voittaa, mikäli ajattelee lapsensa parasta. 

Toinen on se että lapset ja nuoret tietävät että he saavat toisaalta tehdä ihan mitä vain, ja ettei heidän ole pakko tehdä mitään mitä eivät halua, eikä siihen kukaan voi pakottaa. 

Täällä kirjoittelevat asiasta mitään tietämättömät eivät vain ymmärrä sitä että lapsia/nuoria ei voida pakottaa mitenkään mihinkään. Kouluun ei voi pakottaa ketään, syömään ei voi pakottaa ketään (ennen kuin kunto on sellainen että joutuu nenämahaletkuun) Ei voi pakottaa suihkuun, ei voi pakottaa siivoamaan. Ei voi pakottaa olemaan huutamatta ja haukkumatta. 

Ihmiset luulevat että koska he itse ovat, niin kaikki muutkin ovat pakotettavissa johonkin mitä eivät halua. Ennen asia oli eri, koska yleinen ilmapiiri pakotti vääjäämättä, jättäen ihmisen sivuu, jolle tämä toimi niin kuin porukka vaatii. Nykyään näin ei enää käy, koska vaikka miten hirveä olisit käytökseltäsi muita kohtaan livenä, voit silti somessa saada "ystäviä" jotka eivät tiedä mitään käytöksestäsi. Nuori voi eriyttää itsensä kokonaan niin että hänellä on live-elämä, ja nettielämä. Nykyään vaikka tapeksisit ihmisiä, voit silti saada nettielämän jossa sinua katsotaa nylöspäin ja arvostetaan. 

Tämä asia vaatisi tutkimusta.

Nyt on pakko sanoa, että kuulostaa keinottomuudelta ja luovuttamiselta. Mun lapsella ei ainakaan missään vaiheessa ole ollut sellaisia tuloja millä hankitaan se netti tai laite jolla sitä käytetään. Ja kun hän on yhä teini-ikäisenä riippuvainen minusta taloudellisesti niin hän ei jumankauta noita oikeasti tärkeitä taisteluita voita! Juuri oli arestissa huonosta käytöksestä ja yöksi joutuu aina luopumaan puhelimestaan kun ei malttanut alkaa nukkumaan ajoissa. Varoitin kyllä etukäteen mutta eipä mennyt perille. Nyt lie oppi.

Sinulla on helppo lapsi, eikä mitään käsitystä millaista on kun lasta ei voi laittaa arestiin. Tai voi, mutta hän ei siellä pysy. Puhelimia saa uusia, ja tulojakin löytää älykäs tyyppi ihan tuosta vain. 

Ymmärrän kyllä että sinulla ei sellaisesta ole mitään hajua ja tuskinpa edes kykenet mielikuvissasi kuvittelemaan mitä toisilla voi olla vastassa. Älä kuitenkaan viitsi olla ylimielinen silloin kun itse olet ymmärtämätön.

Mikä se sitten olisi se konkreettinen apu tuollaisen nuoren perheelle, jotta vältettäisi huostaanotto?

Joko kirjoitti:

Tässä on nyt veivattu sitä faktaa, että lapset ja nuoret saavat apua liian myöhään. Siltikin - mistä tällainen pahoinvointi johtuu, kun mistään ei varsinaisesti yht.kunnassa ole puutetta enää nykypäivänä?

yksi sana: idioluutio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarjotaan tukihenkilöä, kun perhe tarvitsisi käytännön kotiapua tai ihan vaan rahaa. Tarjotaan perhetyötä, kun perhe tarvitsisi osaavan nepsyvalmentajan. Todella monista asioista lastensuojelu vain toteaa 'ei kuulu meidän palveluihin'. Ei se lapsi saa vaikkapa psykiatrista hoitoa sen paremmin huostaanotettuna kuin kotonaankaan. Lastensuojelun keinovalikoima tuntuu olevan ihmeen kapea, vaikka pitäisi auttaa perhettä kaikin mahdollisin keinoin. Ihan samalla rahalla tai vähemmälläkin kuin mitä käytetään perinteisiin lastensuojelun palveluihin, voisi tarjota vaikka mitä muuta, kun vaan joku taho päättäisi käyttää rahan siihen.

Raha nyt ei niitä ongelmia poista, mutta olen täysin samaa mieltä nepsyvalmentajasta. Ylipäänsä ajattelen, että nepsyosaaminen tulisi olla pakollinen osa psykiatrian ja sosiaalialan koulutuksessa ja tätä kunnat / kaupungit voisivat ostaa myös yrityksiltä. Se on kallis ja sehän se ongelma onkin, että rahaa laitetaan ns. vääriin asioihin. Nepsyvalmennuksen ja muiden kohdennettujen tukitoimien avulla säästettäisiin pitkässä juoksussa myös yhteiskunnan varoja. Tämä ei tietenkään ole sen yksittäisten sosiaalityöntekijän tai perhetyöntekijän vika, mutta ongelmana on nimenomaan tuo kapea keinovalikoima. Ensin haetaan syytä vanhemmista ja kun sitä ei löydetä niin ei keksitäkään enää miten perhettä voisi tukea. Ja jos syytä ei löydetä kotoa, voidaan sulkea asiakkuus, koska lastensuojelullisia perusteita ei ole ja taas perhe on lähtöpisteessä. 

Lapsellani diagnosoitiin ADD seiskaluokalla. Oman toiminnan ohjaamisen haasteita on ollut niin kauan kuin muistan. Meitä vanhempia ei kukaan ole syyttänyt, eikä syynännyt, vaikka olemme TADAA: eroperhe. Päinvastoin, koulu, psykologi ja erityisopettaja ovat useita kertoja erityisesti kiittäneet kodin tuesta lapselle koulun käynnissä ym. Ja alkoholiakin juodaan silloin tällöin, silti, ei lasua niskassa.

Valmennusta ei kyllä ole tarjolla, se on totta. Yritämme itse auttaa opiskelutekniikoiden ja muistitekniikoiden kanssa. Tähänhän on erilaisten oppijoiden järjestökin josta voi etsiä apua..

Onneksi olkoon! Jo pelkkä tutkimuksiin pääsy on ainakin täällä pitkässä kuusessa. Ja usein vasta se diagnoosi tuo ymmärrystä myös kouluun. Koulujen resursseissa on muuten valtavia eroja, samoin psykiatrisissa palveluissa.

TADAA! Tässähän ei ollut kyse siitä, että lasun asiakkaat kokisivat olevansa lasun kynsissä vaan nimenomaan siitä, että haluaisivat apua, mutteivat saa.

Vierailija kirjoitti:

... Nykyisin jopa toistuvasta tukkapöllyn antamisesta seuraa huostaanotto, kun sosiaalitoimen on käsketty "ottamaan perheväkivalta vakavasti". Myös tunnekasvatuksen laiminlyönnin vuoksi otetaan yhä enemmän lapsia huostaan.

Ja tämä on hyvä muutos. Pahoinpitely on rikos.

Tulee tässä mieleen, kun lapsena piiskaa saatuani, kirkkaanpunainen veri valui norona pyllynkylkeä alas.

Heh-heh, eipä vähään tehnyt mieli olla uhmakkaan tietoisesti tottelematon äiti-kullalle.

Ei kai sitä kohtuulliseen tukkapöllyyn kukaan ole kuollut, mutta jos kuritusta ei saa silloin kun siihen olisi aihetta, niin kehityskulku voi olla sellainen, että se päättyy ns. ennenaikaiseen hautaan.

[/quote] No mutta kuinka keskustella mikä mättää jos emme tiedä mikä mättää. Mitä siis tapahtuu, että lapsi otetaan pois kotoa? Kun taas on ollut julkisuudessa kohu kun otetaan liian myöhään jos ollenkaan. Niin jonkun kotiin kuitenkin vaan mennään ja sanotaan, että kun ootte noin köyhiä ja lapsella halvat vaatteet ja huonoa ruokaa niin lapsi lähtee nyt meidän mukaan?[/quote]

Tuollainen tilanne on ilmeisesti arvioitu hyvin otolliseksi ryöstää lapsi lasten'suojelu'bisneksen tarpeisiin.

Kuten se yks kokoomuslainen joskus sanoi "Heikompi aines lisääntyy liikaa" ja kaikki teilas sen, vaikka tiesi hyvin mitä se tarkoitti. Tässä lopputulos. Lapsia pitäisi tehdä vakaassa parisuhteessa, jossa on rahakuviot, tulevaisuuden näkymät sun muut tiedossa, eikä silleen, että annetaan baaripanojen panna ilman kumia ja sit ollaan paksuina ja ...... eihän mulla ole edes tutkintoa!

Vierailija kirjoitti:

Kuten se yks kokoomuslainen joskus sanoi "Heikompi aines lisääntyy liikaa" ja kaikki teilas sen, vaikka tiesi hyvin mitä se tarkoitti. Tässä lopputulos. Lapsia pitäisi tehdä vakaassa parisuhteessa, jossa on rahakuviot, tulevaisuuden näkymät sun muut tiedossa, eikä silleen, että annetaan baaripanojen panna ilman kumia ja sit ollaan paksuina ja ...... eihän mulla ole edes tutkintoa!

ja ihan yhtälailla, yhdet ja samat miehet tekee lapsen kerta toisensa jälkeen aina jonkun uuden kanssa vaan kun pitää olla joku. Yhdenkään kasvatukseen eivät asiallisesti osallistu kun lusikathan lähtee jakoon heti kun on hetken ankeeta ja eukko vaan natkuttaa. Ja eikun kohta pian uutta yritystä putkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarjotaan tukihenkilöä, kun perhe tarvitsisi käytännön kotiapua tai ihan vaan rahaa. Tarjotaan perhetyötä, kun perhe tarvitsisi osaavan nepsyvalmentajan. Todella monista asioista lastensuojelu vain toteaa 'ei kuulu meidän palveluihin'. Ei se lapsi saa vaikkapa psykiatrista hoitoa sen paremmin huostaanotettuna kuin kotonaankaan. Lastensuojelun keinovalikoima tuntuu olevan ihmeen kapea, vaikka pitäisi auttaa perhettä kaikin mahdollisin keinoin. Ihan samalla rahalla tai vähemmälläkin kuin mitä käytetään perinteisiin lastensuojelun palveluihin, voisi tarjota vaikka mitä muuta, kun vaan joku taho päättäisi käyttää rahan siihen.

Raha nyt ei niitä ongelmia poista, mutta olen täysin samaa mieltä nepsyvalmentajasta. Ylipäänsä ajattelen, että nepsyosaaminen tulisi olla pakollinen osa psykiatrian ja sosiaalialan koulutuksessa ja tätä kunnat / kaupungit voisivat ostaa myös yrityksiltä. Se on kallis ja sehän se ongelma onkin, että rahaa laitetaan ns. vääriin asioihin. Nepsyvalmennuksen ja muiden kohdennettujen tukitoimien avulla säästettäisiin pitkässä juoksussa myös yhteiskunnan varoja. Tämä ei tietenkään ole sen yksittäisten sosiaalityöntekijän tai perhetyöntekijän vika, mutta ongelmana on nimenomaan tuo kapea keinovalikoima. Ensin haetaan syytä vanhemmista ja kun sitä ei löydetä niin ei keksitäkään enää miten perhettä voisi tukea. Ja jos syytä ei löydetä kotoa, voidaan sulkea asiakkuus, koska lastensuojelullisia perusteita ei ole ja taas perhe on lähtöpisteessä. 

Lapsellani diagnosoitiin ADD seiskaluokalla. Oman toiminnan ohjaamisen haasteita on ollut niin kauan kuin muistan. Meitä vanhempia ei kukaan ole syyttänyt, eikä syynännyt, vaikka olemme TADAA: eroperhe. Päinvastoin, koulu, psykologi ja erityisopettaja ovat useita kertoja erityisesti kiittäneet kodin tuesta lapselle koulun käynnissä ym. Ja alkoholiakin juodaan silloin tällöin, silti, ei lasua niskassa.

Valmennusta ei kyllä ole tarjolla, se on totta. Yritämme itse auttaa opiskelutekniikoiden ja muistitekniikoiden kanssa. Tähänhän on erilaisten oppijoiden järjestökin josta voi etsiä apua..

Onneksi olkoon! Jo pelkkä tutkimuksiin pääsy on ainakin täällä pitkässä kuusessa. Ja usein vasta se diagnoosi tuo ymmärrystä myös kouluun. Koulujen resursseissa on muuten valtavia eroja, samoin psykiatrisissa palveluissa.

TADAA! Tässähän ei ollut kyse siitä, että lasun asiakkaat kokisivat olevansa lasun kynsissä vaan nimenomaan siitä, että haluaisivat apua, mutteivat saa.

No lasta on koulumatkalla luotsattu eteenpäin kotoa käsin jo vuosia ennen mitään diagnoosia. Tarkistetaan läksyt yhdessä joka päivä (jos niitä on, jos ei niin katsotaan tunnilla käsitelty asia läpi), valmistaudutaan kokeeseen etsimällä aiheeseen sopivia dokumentteja netistä ja tekemällä harjoituskokeita. Opeteltu on muistiinpanot, ajatuskartat, kuvakortit jne. Motivoidaan viikkorahalla jonka ehtona kotityöt ja koulutyöt. Uni, liikunta, ulkoilma, säännöllisyys. Ihan fiilispohjalta haettu ratkaisuja, netistä etsitty tietoa, ollaan erilaiset oppijat toiminnassa mukana.... Ja molemmat olemme siis päivätyössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarjotaan tukihenkilöä, kun perhe tarvitsisi käytännön kotiapua tai ihan vaan rahaa. Tarjotaan perhetyötä, kun perhe tarvitsisi osaavan nepsyvalmentajan. Todella monista asioista lastensuojelu vain toteaa 'ei kuulu meidän palveluihin'. Ei se lapsi saa vaikkapa psykiatrista hoitoa sen paremmin huostaanotettuna kuin kotonaankaan. Lastensuojelun keinovalikoima tuntuu olevan ihmeen kapea, vaikka pitäisi auttaa perhettä kaikin mahdollisin keinoin. Ihan samalla rahalla tai vähemmälläkin kuin mitä käytetään perinteisiin lastensuojelun palveluihin, voisi tarjota vaikka mitä muuta, kun vaan joku taho päättäisi käyttää rahan siihen.

Raha nyt ei niitä ongelmia poista, mutta olen täysin samaa mieltä nepsyvalmentajasta. Ylipäänsä ajattelen, että nepsyosaaminen tulisi olla pakollinen osa psykiatrian ja sosiaalialan koulutuksessa ja tätä kunnat / kaupungit voisivat ostaa myös yrityksiltä. Se on kallis ja sehän se ongelma onkin, että rahaa laitetaan ns. vääriin asioihin. Nepsyvalmennuksen ja muiden kohdennettujen tukitoimien avulla säästettäisiin pitkässä juoksussa myös yhteiskunnan varoja. Tämä ei tietenkään ole sen yksittäisten sosiaalityöntekijän tai perhetyöntekijän vika, mutta ongelmana on nimenomaan tuo kapea keinovalikoima. Ensin haetaan syytä vanhemmista ja kun sitä ei löydetä niin ei keksitäkään enää miten perhettä voisi tukea. Ja jos syytä ei löydetä kotoa, voidaan sulkea asiakkuus, koska lastensuojelullisia perusteita ei ole ja taas perhe on lähtöpisteessä. 

Lapsellani diagnosoitiin ADD seiskaluokalla. Oman toiminnan ohjaamisen haasteita on ollut niin kauan kuin muistan. Meitä vanhempia ei kukaan ole syyttänyt, eikä syynännyt, vaikka olemme TADAA: eroperhe. Päinvastoin, koulu, psykologi ja erityisopettaja ovat useita kertoja erityisesti kiittäneet kodin tuesta lapselle koulun käynnissä ym. Ja alkoholiakin juodaan silloin tällöin, silti, ei lasua niskassa.

Valmennusta ei kyllä ole tarjolla, se on totta. Yritämme itse auttaa opiskelutekniikoiden ja muistitekniikoiden kanssa. Tähänhän on erilaisten oppijoiden järjestökin josta voi etsiä apua..

Onneksi olkoon! Jo pelkkä tutkimuksiin pääsy on ainakin täällä pitkässä kuusessa. Ja usein vasta se diagnoosi tuo ymmärrystä myös kouluun. Koulujen resursseissa on muuten valtavia eroja, samoin psykiatrisissa palveluissa.

TADAA! Tässähän ei ollut kyse siitä, että lasun asiakkaat kokisivat olevansa lasun kynsissä vaan nimenomaan siitä, että haluaisivat apua, mutteivat saa.

 

No lasta on koulumatkalla luotsattu eteenpäin kotoa käsin jo vuosia ennen mitään diagnoosia. Tarkistetaan läksyt yhdessä joka päivä (jos niitä on, jos ei niin katsotaan tunnilla käsitelty asia läpi), valmistaudutaan kokeeseen etsimällä aiheeseen sopivia dokumentteja netistä ja tekemällä harjoituskokeita. Opeteltu on muistiinpanot, ajatuskartat, kuvakortit jne. Motivoidaan viikkorahalla jonka ehtona kotityöt ja koulutyöt. Uni, liikunta, ulkoilma, säännöllisyys. Ihan fiilispohjalta haettu ratkaisuja, netistä etsitty tietoa, ollaan erilaiset oppijat toiminnassa mukana.... Ja molemmat olemme siis päivätyössä.

Niin? Näinhän vanhempien tulee toimia. Tässä ketjussa keskustellaan lasusta. Ja ihan noin yleisenä huomautuksena, on myös valtavia eroja siinä, että kuinka vaikeita oireita ovat. Jo add ja adhd ovat eri asioita, vaikka ne adhd:n alle nykyään menevätkin. Vai kokeilemalla tietää mikä auttaa juuri itseä tai omaa lasta. Jo pelkkä lääke on parhaimmillaan älyttömän iso tuki. Samoin koulun tuki tai sen puute. On myös ihan eri asia saada diagnoosi varhain versus siihen, että sen saa pahimmillaan aikuisena. Silloin asiat ovat jo ehtineet usein kärjistyä ja itsetunto murentua.

10 vuoden sisällä moni on muuttanut tähän maahan ja moni vanhoista tulokkaista on lisääntynyt. Nämä Välimeren etelä- ja itäpuolelta tulevat ovat yliedustettuina perheväkivalta- ja rikostilastoissa. Ilmankos heidän lapsiaan otetaan huostaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarjotaan tukihenkilöä, kun perhe tarvitsisi käytännön kotiapua tai ihan vaan rahaa. Tarjotaan perhetyötä, kun perhe tarvitsisi osaavan nepsyvalmentajan. Todella monista asioista lastensuojelu vain toteaa 'ei kuulu meidän palveluihin'. Ei se lapsi saa vaikkapa psykiatrista hoitoa sen paremmin huostaanotettuna kuin kotonaankaan. Lastensuojelun keinovalikoima tuntuu olevan ihmeen kapea, vaikka pitäisi auttaa perhettä kaikin mahdollisin keinoin. Ihan samalla rahalla tai vähemmälläkin kuin mitä käytetään perinteisiin lastensuojelun palveluihin, voisi tarjota vaikka mitä muuta, kun vaan joku taho päättäisi käyttää rahan siihen.

Raha nyt ei niitä ongelmia poista, mutta olen täysin samaa mieltä nepsyvalmentajasta. Ylipäänsä ajattelen, että nepsyosaaminen tulisi olla pakollinen osa psykiatrian ja sosiaalialan koulutuksessa ja tätä kunnat / kaupungit voisivat ostaa myös yrityksiltä. Se on kallis ja sehän se ongelma onkin, että rahaa laitetaan ns. vääriin asioihin. Nepsyvalmennuksen ja muiden kohdennettujen tukitoimien avulla säästettäisiin pitkässä juoksussa myös yhteiskunnan varoja. Tämä ei tietenkään ole sen yksittäisten sosiaalityöntekijän tai perhetyöntekijän vika, mutta ongelmana on nimenomaan tuo kapea keinovalikoima. Ensin haetaan syytä vanhemmista ja kun sitä ei löydetä niin ei keksitäkään enää miten perhettä voisi tukea. Ja jos syytä ei löydetä kotoa, voidaan sulkea asiakkuus, koska lastensuojelullisia perusteita ei ole ja taas perhe on lähtöpisteessä. 

Lapsellani diagnosoitiin ADD seiskaluokalla. Oman toiminnan ohjaamisen haasteita on ollut niin kauan kuin muistan. Meitä vanhempia ei kukaan ole syyttänyt, eikä syynännyt, vaikka olemme TADAA: eroperhe. Päinvastoin, koulu, psykologi ja erityisopettaja ovat useita kertoja erityisesti kiittäneet kodin tuesta lapselle koulun käynnissä ym. Ja alkoholiakin juodaan silloin tällöin, silti, ei lasua niskassa.

Valmennusta ei kyllä ole tarjolla, se on totta. Yritämme itse auttaa opiskelutekniikoiden ja muistitekniikoiden kanssa. Tähänhän on erilaisten oppijoiden järjestökin josta voi etsiä apua..

Onneksi olkoon! Jo pelkkä tutkimuksiin pääsy on ainakin täällä pitkässä kuusessa. Ja usein vasta se diagnoosi tuo ymmärrystä myös kouluun. Koulujen resursseissa on muuten valtavia eroja, samoin psykiatrisissa palveluissa.

TADAA! Tässähän ei ollut kyse siitä, että lasun asiakkaat kokisivat olevansa lasun kynsissä vaan nimenomaan siitä, että haluaisivat apua, mutteivat saa.

 

No lasta on koulumatkalla luotsattu eteenpäin kotoa käsin jo vuosia ennen mitään diagnoosia. Tarkistetaan läksyt yhdessä joka päivä (jos niitä on, jos ei niin katsotaan tunnilla käsitelty asia läpi), valmistaudutaan kokeeseen etsimällä aiheeseen sopivia dokumentteja netistä ja tekemällä harjoituskokeita. Opeteltu on muistiinpanot, ajatuskartat, kuvakortit jne. Motivoidaan viikkorahalla jonka ehtona kotityöt ja koulutyöt. Uni, liikunta, ulkoilma, säännöllisyys. Ihan fiilispohjalta haettu ratkaisuja, netistä etsitty tietoa, ollaan erilaiset oppijat toiminnassa mukana.... Ja molemmat olemme siis päivätyössä.

Niin? Näinhän vanhempien tulee toimia. Tässä ketjussa keskustellaan lasusta. Ja ihan noin yleisenä huomautuksena, on myös valtavia eroja siinä, että kuinka vaikeita oireita ovat. Jo add ja adhd ovat eri asioita, vaikka ne adhd:n alle nykyään menevätkin. Vai kokeilemalla tietää mikä auttaa juuri itseä tai omaa lasta. Jo pelkkä lääke on parhaimmillaan älyttömän iso tuki. Samoin koulun tuki tai sen puute. On myös ihan eri asia saada diagnoosi varhain versus siihen, että sen saa pahimmillaan aikuisena. Silloin asiat ovat jo ehtineet usein kärjistyä ja itsetunto murentua.

Usein vain siellä nepsylapsen kodissa on nepsyvanhempi tai vanhemmat ja elämä sen mukaista.

Nykyiset 20-40 vuotiaat perheen isät ja äidit eivät ole henkisesti sellaisessa kunnossa, että pystyisivät kasvattamaan lapsistaan tasapainoisia ja iloisia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarjotaan tukihenkilöä, kun perhe tarvitsisi käytännön kotiapua tai ihan vaan rahaa. Tarjotaan perhetyötä, kun perhe tarvitsisi osaavan nepsyvalmentajan. Todella monista asioista lastensuojelu vain toteaa 'ei kuulu meidän palveluihin'. Ei se lapsi saa vaikkapa psykiatrista hoitoa sen paremmin huostaanotettuna kuin kotonaankaan. Lastensuojelun keinovalikoima tuntuu olevan ihmeen kapea, vaikka pitäisi auttaa perhettä kaikin mahdollisin keinoin. Ihan samalla rahalla tai vähemmälläkin kuin mitä käytetään perinteisiin lastensuojelun palveluihin, voisi tarjota vaikka mitä muuta, kun vaan joku taho päättäisi käyttää rahan siihen.

Raha nyt ei niitä ongelmia poista, mutta olen täysin samaa mieltä nepsyvalmentajasta. Ylipäänsä ajattelen, että nepsyosaaminen tulisi olla pakollinen osa psykiatrian ja sosiaalialan koulutuksessa ja tätä kunnat / kaupungit voisivat ostaa myös yrityksiltä. Se on kallis ja sehän se ongelma onkin, että rahaa laitetaan ns. vääriin asioihin. Nepsyvalmennuksen ja muiden kohdennettujen tukitoimien avulla säästettäisiin pitkässä juoksussa myös yhteiskunnan varoja. Tämä ei tietenkään ole sen yksittäisten sosiaalityöntekijän tai perhetyöntekijän vika, mutta ongelmana on nimenomaan tuo kapea keinovalikoima. Ensin haetaan syytä vanhemmista ja kun sitä ei löydetä niin ei keksitäkään enää miten perhettä voisi tukea. Ja jos syytä ei löydetä kotoa, voidaan sulkea asiakkuus, koska lastensuojelullisia perusteita ei ole ja taas perhe on lähtöpisteessä. 

Lapsellani diagnosoitiin ADD seiskaluokalla. Oman toiminnan ohjaamisen haasteita on ollut niin kauan kuin muistan. Meitä vanhempia ei kukaan ole syyttänyt, eikä syynännyt, vaikka olemme TADAA: eroperhe. Päinvastoin, koulu, psykologi ja erityisopettaja ovat useita kertoja erityisesti kiittäneet kodin tuesta lapselle koulun käynnissä ym. Ja alkoholiakin juodaan silloin tällöin, silti, ei lasua niskassa.

Valmennusta ei kyllä ole tarjolla, se on totta. Yritämme itse auttaa opiskelutekniikoiden ja muistitekniikoiden kanssa. Tähänhän on erilaisten oppijoiden järjestökin josta voi etsiä apua..

Onneksi olkoon! Jo pelkkä tutkimuksiin pääsy on ainakin täällä pitkässä kuusessa. Ja usein vasta se diagnoosi tuo ymmärrystä myös kouluun. Koulujen resursseissa on muuten valtavia eroja, samoin psykiatrisissa palveluissa.

TADAA! Tässähän ei ollut kyse siitä, että lasun asiakkaat kokisivat olevansa lasun kynsissä vaan nimenomaan siitä, että haluaisivat apua, mutteivat saa.

 

No lasta on koulumatkalla luotsattu eteenpäin kotoa käsin jo vuosia ennen mitään diagnoosia. Tarkistetaan läksyt yhdessä joka päivä (jos niitä on, jos ei niin katsotaan tunnilla käsitelty asia läpi), valmistaudutaan kokeeseen etsimällä aiheeseen sopivia dokumentteja netistä ja tekemällä harjoituskokeita. Opeteltu on muistiinpanot, ajatuskartat, kuvakortit jne. Motivoidaan viikkorahalla jonka ehtona kotityöt ja koulutyöt. Uni, liikunta, ulkoilma, säännöllisyys. Ihan fiilispohjalta haettu ratkaisuja, netistä etsitty tietoa, ollaan erilaiset oppijat toiminnassa mukana.... Ja molemmat olemme siis päivätyössä.

Niin? Näinhän vanhempien tulee toimia. Tässä ketjussa keskustellaan lasusta. Ja ihan noin yleisenä huomautuksena, on myös valtavia eroja siinä, että kuinka vaikeita oireita ovat. Jo add ja adhd ovat eri asioita, vaikka ne adhd:n alle nykyään menevätkin. Vai kokeilemalla tietää mikä auttaa juuri itseä tai omaa lasta. Jo pelkkä lääke on parhaimmillaan älyttömän iso tuki. Samoin koulun tuki tai sen puute. On myös ihan eri asia saada diagnoosi varhain versus siihen, että sen saa pahimmillaan aikuisena. Silloin asiat ovat jo ehtineet usein kärjistyä ja itsetunto murentua.

Usein vain siellä nepsylapsen kodissa on nepsyvanhempi tai vanhemmat ja elämä sen mukaista.

Niin, toki huomasin jo ensimmäisestä viestistäsi, että tarkoituksena oli lällätellä omaa "paremmuutta" muille. Tai siltä se ainakin kuulosti. On totta, että nepsyille vanhemmuus aiheuttaa (etenkin hoitamattomana) haasteita, mutta se tuo myös valtavasti ymmärrystä siihen kuinka omaa lasta pystyisi parhaiten tukemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarjotaan tukihenkilöä, kun perhe tarvitsisi käytännön kotiapua tai ihan vaan rahaa. Tarjotaan perhetyötä, kun perhe tarvitsisi osaavan nepsyvalmentajan. Todella monista asioista lastensuojelu vain toteaa 'ei kuulu meidän palveluihin'. Ei se lapsi saa vaikkapa psykiatrista hoitoa sen paremmin huostaanotettuna kuin kotonaankaan. Lastensuojelun keinovalikoima tuntuu olevan ihmeen kapea, vaikka pitäisi auttaa perhettä kaikin mahdollisin keinoin. Ihan samalla rahalla tai vähemmälläkin kuin mitä käytetään perinteisiin lastensuojelun palveluihin, voisi tarjota vaikka mitä muuta, kun vaan joku taho päättäisi käyttää rahan siihen.

Raha nyt ei niitä ongelmia poista, mutta olen täysin samaa mieltä nepsyvalmentajasta. Ylipäänsä ajattelen, että nepsyosaaminen tulisi olla pakollinen osa psykiatrian ja sosiaalialan koulutuksessa ja tätä kunnat / kaupungit voisivat ostaa myös yrityksiltä. Se on kallis ja sehän se ongelma onkin, että rahaa laitetaan ns. vääriin asioihin. Nepsyvalmennuksen ja muiden kohdennettujen tukitoimien avulla säästettäisiin pitkässä juoksussa myös yhteiskunnan varoja. Tämä ei tietenkään ole sen yksittäisten sosiaalityöntekijän tai perhetyöntekijän vika, mutta ongelmana on nimenomaan tuo kapea keinovalikoima. Ensin haetaan syytä vanhemmista ja kun sitä ei löydetä niin ei keksitäkään enää miten perhettä voisi tukea. Ja jos syytä ei löydetä kotoa, voidaan sulkea asiakkuus, koska lastensuojelullisia perusteita ei ole ja taas perhe on lähtöpisteessä. 

Lapsellani diagnosoitiin ADD seiskaluokalla. Oman toiminnan ohjaamisen haasteita on ollut niin kauan kuin muistan. Meitä vanhempia ei kukaan ole syyttänyt, eikä syynännyt, vaikka olemme TADAA: eroperhe. Päinvastoin, koulu, psykologi ja erityisopettaja ovat useita kertoja erityisesti kiittäneet kodin tuesta lapselle koulun käynnissä ym. Ja alkoholiakin juodaan silloin tällöin, silti, ei lasua niskassa.

Valmennusta ei kyllä ole tarjolla, se on totta. Yritämme itse auttaa opiskelutekniikoiden ja muistitekniikoiden kanssa. Tähänhän on erilaisten oppijoiden järjestökin josta voi etsiä apua..

Onneksi olkoon! Jo pelkkä tutkimuksiin pääsy on ainakin täällä pitkässä kuusessa. Ja usein vasta se diagnoosi tuo ymmärrystä myös kouluun. Koulujen resursseissa on muuten valtavia eroja, samoin psykiatrisissa palveluissa.

TADAA! Tässähän ei ollut kyse siitä, että lasun asiakkaat kokisivat olevansa lasun kynsissä vaan nimenomaan siitä, että haluaisivat apua, mutteivat saa.

 

No lasta on koulumatkalla luotsattu eteenpäin kotoa käsin jo vuosia ennen mitään diagnoosia. Tarkistetaan läksyt yhdessä joka päivä (jos niitä on, jos ei niin katsotaan tunnilla käsitelty asia läpi), valmistaudutaan kokeeseen etsimällä aiheeseen sopivia dokumentteja netistä ja tekemällä harjoituskokeita. Opeteltu on muistiinpanot, ajatuskartat, kuvakortit jne. Motivoidaan viikkorahalla jonka ehtona kotityöt ja koulutyöt. Uni, liikunta, ulkoilma, säännöllisyys. Ihan fiilispohjalta haettu ratkaisuja, netistä etsitty tietoa, ollaan erilaiset oppijat toiminnassa mukana.... Ja molemmat olemme siis päivätyössä.

Niin? Näinhän vanhempien tulee toimia. Tässä ketjussa keskustellaan lasusta. Ja ihan noin yleisenä huomautuksena, on myös valtavia eroja siinä, että kuinka vaikeita oireita ovat. Jo add ja adhd ovat eri asioita, vaikka ne adhd:n alle nykyään menevätkin. Vai kokeilemalla tietää mikä auttaa juuri itseä tai omaa lasta. Jo pelkkä lääke on parhaimmillaan älyttömän iso tuki. Samoin koulun tuki tai sen puute. On myös ihan eri asia saada diagnoosi varhain versus siihen, että sen saa pahimmillaan aikuisena. Silloin asiat ovat jo ehtineet usein kärjistyä ja itsetunto murentua.

Usein vain siellä nepsylapsen kodissa on nepsyvanhempi tai vanhemmat ja elämä sen mukaista.

Niin, toki huomasin jo ensimmäisestä viestistäsi, että tarkoituksena oli lällätellä omaa "paremmuutta" muille. Tai siltä se ainakin kuulosti. On totta, että nepsyille vanhemmuus aiheuttaa (etenkin hoitamattomana) haasteita, mutta se tuo myös valtavasti ymmärrystä siihen kuinka omaa lasta pystyisi parhaiten tukemaan. 

Kiinnostaisi myös tietää mitä tarkoittaa "elämä sen mukaista". Vaikka esimerkiksi rutiinit ja ns. aikasokeus on usein nepsyille vaikeita niin ei se nyt tarkoita, että perheissä elettäisiin kuin siat pellossa. Itse asiassa, aika usein niihin rutiineihin joutuu kiinnittämään paljon enemmän huomiota saadakseen asiat rullaamaan. 

Meillä oli nuoremman lapsen kanssa suuria ongelmia. Perhettämme kohtasi lyhyen ajan sisällä monta tragediaa ja lapsi reagoi näihin. Mutta: Mielestäni lapsi oireili muutakin. Perheneuvolan psykologi lastasi mulle, uupuneelle äidille lisää velvollisuuksia joita sitten toteutin parhaani mukaan, kunnes kamelin selkä katkesi ja olin osastolla. Silloin mukaan kuvioihin tuli sossu, joka tarkoitti käytännössä sitä, että meillä istuttiin kahvittelemassa ja jauhamassa pskaa, mitään hyötyä siitä ei ollut.

Perheneuvola ei suostunut järjestämään lapselle nepsy- tutkimuksia pyynnöstäni huolimatta, joten vein lapsen "ohi" perheneuvolan psykiatrille, mutta penen psykologi oli mukana ja torppasi senkin reitin. Vasta kun lapsi oli itsetuhoisuuden takia osastolla hänkin, niin asiaa tutkittiin. Autismin kirjolla lapsi on.

Mitä tästä opin? Älä luota keneenkään muuhun kuin itseesi ja yritä pärjäillä. Masennusdiagnoosi vanhemmalla selittää mukamas kaiken lapsen oireilun. Olin oikeassa, mutta laiha lohtu se enää tässä vaiheessa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarjotaan tukihenkilöä, kun perhe tarvitsisi käytännön kotiapua tai ihan vaan rahaa. Tarjotaan perhetyötä, kun perhe tarvitsisi osaavan nepsyvalmentajan. Todella monista asioista lastensuojelu vain toteaa 'ei kuulu meidän palveluihin'. Ei se lapsi saa vaikkapa psykiatrista hoitoa sen paremmin huostaanotettuna kuin kotonaankaan. Lastensuojelun keinovalikoima tuntuu olevan ihmeen kapea, vaikka pitäisi auttaa perhettä kaikin mahdollisin keinoin. Ihan samalla rahalla tai vähemmälläkin kuin mitä käytetään perinteisiin lastensuojelun palveluihin, voisi tarjota vaikka mitä muuta, kun vaan joku taho päättäisi käyttää rahan siihen.

Raha nyt ei niitä ongelmia poista, mutta olen täysin samaa mieltä nepsyvalmentajasta. Ylipäänsä ajattelen, että nepsyosaaminen tulisi olla pakollinen osa psykiatrian ja sosiaalialan koulutuksessa ja tätä kunnat / kaupungit voisivat ostaa myös yrityksiltä. Se on kallis ja sehän se ongelma onkin, että rahaa laitetaan ns. vääriin asioihin. Nepsyvalmennuksen ja muiden kohdennettujen tukitoimien avulla säästettäisiin pitkässä juoksussa myös yhteiskunnan varoja. Tämä ei tietenkään ole sen yksittäisten sosiaalityöntekijän tai perhetyöntekijän vika, mutta ongelmana on nimenomaan tuo kapea keinovalikoima. Ensin haetaan syytä vanhemmista ja kun sitä ei löydetä niin ei keksitäkään enää miten perhettä voisi tukea. Ja jos syytä ei löydetä kotoa, voidaan sulkea asiakkuus, koska lastensuojelullisia perusteita ei ole ja taas perhe on lähtöpisteessä. 

Lapsellani diagnosoitiin ADD seiskaluokalla. Oman toiminnan ohjaamisen haasteita on ollut niin kauan kuin muistan. Meitä vanhempia ei kukaan ole syyttänyt, eikä syynännyt, vaikka olemme TADAA: eroperhe. Päinvastoin, koulu, psykologi ja erityisopettaja ovat useita kertoja erityisesti kiittäneet kodin tuesta lapselle koulun käynnissä ym. Ja alkoholiakin juodaan silloin tällöin, silti, ei lasua niskassa.

Valmennusta ei kyllä ole tarjolla, se on totta. Yritämme itse auttaa opiskelutekniikoiden ja muistitekniikoiden kanssa. Tähänhän on erilaisten oppijoiden järjestökin josta voi etsiä apua..

Onneksi olkoon! Jo pelkkä tutkimuksiin pääsy on ainakin täällä pitkässä kuusessa. Ja usein vasta se diagnoosi tuo ymmärrystä myös kouluun. Koulujen resursseissa on muuten valtavia eroja, samoin psykiatrisissa palveluissa.

TADAA! Tässähän ei ollut kyse siitä, että lasun asiakkaat kokisivat olevansa lasun kynsissä vaan nimenomaan siitä, että haluaisivat apua, mutteivat saa.

 

No lasta on koulumatkalla luotsattu eteenpäin kotoa käsin jo vuosia ennen mitään diagnoosia. Tarkistetaan läksyt yhdessä joka päivä (jos niitä on, jos ei niin katsotaan tunnilla käsitelty asia läpi), valmistaudutaan kokeeseen etsimällä aiheeseen sopivia dokumentteja netistä ja tekemällä harjoituskokeita. Opeteltu on muistiinpanot, ajatuskartat, kuvakortit jne. Motivoidaan viikkorahalla jonka ehtona kotityöt ja koulutyöt. Uni, liikunta, ulkoilma, säännöllisyys. Ihan fiilispohjalta haettu ratkaisuja, netistä etsitty tietoa, ollaan erilaiset oppijat toiminnassa mukana.... Ja molemmat olemme siis päivätyössä.

Niin? Näinhän vanhempien tulee toimia. Tässä ketjussa keskustellaan lasusta. Ja ihan noin yleisenä huomautuksena, on myös valtavia eroja siinä, että kuinka vaikeita oireita ovat. Jo add ja adhd ovat eri asioita, vaikka ne adhd:n alle nykyään menevätkin. Vai kokeilemalla tietää mikä auttaa juuri itseä tai omaa lasta. Jo pelkkä lääke on parhaimmillaan älyttömän iso tuki. Samoin koulun tuki tai sen puute. On myös ihan eri asia saada diagnoosi varhain versus siihen, että sen saa pahimmillaan aikuisena. Silloin asiat ovat jo ehtineet usein kärjistyä ja itsetunto murentua.

Usein vain siellä nepsylapsen kodissa on nepsyvanhempi tai vanhemmat ja elämä sen mukaista.

Niin, toki huomasin jo ensimmäisestä viestistäsi, että tarkoituksena oli lällätellä omaa "paremmuutta" muille. Tai siltä se ainakin kuulosti. On totta, että nepsyille vanhemmuus aiheuttaa (etenkin hoitamattomana) haasteita, mutta se tuo myös valtavasti ymmärrystä siihen kuinka omaa lasta pystyisi parhaiten tukemaan. 

Mitä ihmettä, miksi olisin kommentoinut noin? Siis manannut omalle lapselleni jotain huonoa tulevaisuutta. Nyt haukut väärää puuta, minä haluan uskoa, että häiriön kanssa oppii tulemaan toimeen ja vähintään kiertämään sen heikkouden jos ei vallan kääntämään sen vahvuudeksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että mikäli nepsy-häiriö aiheuttaa tarpeen lapsen ottamiseen huostaan, on kotona joko jotain muutakin mennyt pieleen tai sitten häiriö on niin vaikea, että huostaaminen voi olla hyvä yritys kääntää tilanne parempaan.