Koulupsykologina mua suututtaa kun hiljaisia oppilaita käytetään häiriköiden tukioppilaina

Jatkan vielä omaan viestiini kun äsken unohtui kirjoittaa tämä. Eli tällaistakin tapahtuu: jos vaikka joku lapsi, jolla on vaikeuksia syystä tai toisesta sosiaalisissa tilanteissa ja vaikea saada kavereita tultuaan ihan aiheeesta toisten lapsen torjumaksi, saa vihdoin ja viimein jonkun semikaverin sellaisesta lapsesta, joka on liian kiltti ja miellyttämisenhaluinen. Sitten tämän "hankalan" lapsen ja "kiltin" lapsen ystävyyttä yritetään oikein väkisin ajaa ja ylläpitää koulun aikuisten toimesta ja ajatellaan, miten hienoa on nyt kun tuo hankalakin lapsi on saanut ystävän. Esim. tunneilla, ruokatunneilla ja välitunneilla jopa heitä ohjataan yhteen! Pedagogisissa asiakirjoissa ja vanhempien kansssa palavereissa iloitaan, kun "hankalalla" lapsella sentään yksi kaveri. 

Usein kolikon kääntöpuolena on, että tämä toinen osapuoli ei haluaisi välttämättä aidosti olla hankalan lapsen kanssa kaveri. Takaisin voi tulla piikittelyä, ilkeilyä, uhkaa, vähättelyä, jopa ihan väkivallan pelkoa tai väkivaltaa! Tyypillinen kuvio on, että oirehtiva lapsi suuttuu, jos toinen osapuoli haluaisi olla ihan muidenkin lasten kanssa kaveri tai mukana välitunneilla porukassa. Olen nähnyt omin silmin, miten välkkävalvoja on käynyt hakemassa tällaisen ylikiltin lapsen porukkaleikistä kädestä pitäen mukaan, jotta pitäisi seuraa kahden kesken hankalalle kaverilleen, joka murjottaa sitä kun hän ei halunnut mukaan yhteiseen leikkiin. Tämäkin ihan järkyttävä kuvio. 

ap

Eikös tämä nyt ole teidän sossutanttojen ajamaa mallia Suomeen. Lapset opettavat toisiaan… Tätähän tänne on koko ajan haluttu… nauttikaa. yt hedelmistänne.

Olet oikeassa ap. Mietin, mikä olisi lopulta paras tapa auttaa häirikköä saamaan ystäviä ja pärjäämään luokassa ja ryhmissä. Onko siihen olemassa hyviä keinoja, vai pelkästään huonoja?

Olet oikeassa. Toivottavasti tulee muutosta tuohon. Olisi hyvä jos oppilas voi valita paikan sopivasta kohdasta.

Oon tästä yhdessä toisessa ketjussa kirjoittanutkin mutta kirjoitain uudelleen, aiemmasta on aikaa. Mä aloitin 7. lk vieraalla yläasteella, en tarkoituksella halunnut lähimään kun sinne jatkoi ala-asteen kiusaajat. 7. lk ryhmäytymispäivässä tutustuin yhteen ihan kivaan tyttöön, jonka kanssa oltiin se ryhmäytymispäivä ja sitä seuraavat päivän aika paljon tekemisissä. Tutustuin myös moniin muihinkin ja oli kiva yhteishenki, koska yläasteelle tuli paljon sellaisia jotka eivät tunteneet toisiaan ala-asteelta, oli monelle vähän kuin uusi alku. 

Eka tuon tutustumani tytön kanssa sujui ihan mukavasti, jaettiin mm. ala-asteen kiusaamis, ahdistus ja masennuskokemuksia ja ulkopuolisuuden tunnetta.  Pikku hiljaa hänen juttunsa kävivät synkimmäksi, oli mm. viillellyt itseään pahoin, polttanut silitysraudalla satuttamismielessä, kirjoitti mulle tekstareita, jotka saattoi tulkita itsari/jäähyväisviesteiksi, muutenkin flirttaili itsensä vakavalla satuttamisella. Yritin auttaa ja ohjata juttelemaan ammattilaiselle ja samalla päätin ottaa vähän etäisyyttä tähän tyttöön, sillä huomasin ahdistuvani itsekin hänen jutuistaan. Mutta kun olin muussa porukassa (en siis edes jättänyt tätä tyttöä yksin, vaan yritin saada häntäkin muuhun porukkaan ja olisimme olleet tervetulleita), hän suuttui minulle, uhkaili, painosti, syyllisti ennenkaikkea. Ja luokanvalvoja ja kuraattori (tyttö kävi kuraattorilla) lähtivät myös siihen ideaan mukaan, että meidän pitää olla ystäviä. Kuraattori jopa kerran sanoi, että minä olen ainoa syy sille, miksi tämä tyttö ylipäätään jaksaa tulla kouluun. 

Voin vilpittömästi sanoa, että kadun edelleen sitä, että satuin tutustumispäivänä istumaan tuon tytön kanssa samaan bussin penkkiriville ja olin kiva hänelle, enkä osannut enkä pystynyt irrottautumaan hänen ahdistavasta, painostavasta ja syyllistävästä ystävyydestä. Tunnen katkeruutta myös koulun aikuisia, etenkin kuraattoria kohtaan, kun tieten tahtoen sälyttivät minulle tietynlaista velvollisuudentunnetta ystävyydestä ja vastuuta "ystävästäni". 

Jos oikeasti olisit psykologi, et käyttäisi sanaa häirikkö. Tai jos olet, olet väärällä alalla. T. Toinen koulupsykologi

Itse olin ylikiltti ADHD-tyttö, huono itsetunto, en ymmärtänyt hienovaraisia sosiaalisia vihjeitä jne. Useamman kerran kävi niin että joku kiusaajatyttö otti minut "kaveriksi", jolloin siis oikeasti manipuloi, saattoi esimerkiksi jonain päivänä olla kuin ylin ystävä ja seuraavana päivänä ei edes puhunut minulle. Koska olin yksinäinen lapsi minua suorastaan usutettiin aina huonoon seuraan jotta näyttäisi sille etten ole koulussa yksin. Yksi noista kiusaajista sai jopa manipuloitua minut jatkuvasti tekemään hänen läksynsä. 

Samaa mieltä! Oma lapseni on hiljainen ja tunnollinen puurtaja joka sai aina vierustoveriksi ja pariksi henkilön jolla oli monenlaista ongelmaa. Tätä jatkui vuosia kunnes kuudennella luokalla lapseni oli alkanut itkemään tunnilla ja opettaja sai myöhemmin häneltä selville, että hän ei enää jaksa kannatella kyseistä henkilöä. Opettaja hoiti asian hienosti ja lapseni ei tarvinnut enää ottaa vastuuta.

Mä olin se kunnollinen, jonka viereen noi häiriköt aina istutettiin. Muistan vieläkin kun ärsytti. Parityöt piti sitten tehdä usein sen vieressä istuvan häirikön kanssa joka tietenkin oli pihalla kaikesta. Omat kaverisuhteet kärsi, kun en päässyt niin paljon olemaan muiden kanssa. Olin ujo, mutta puoleni olen silti onneksi osannut pitää aina, joten kiusatuksi en sentään joutunut.

Nykyään työskentelen erityislasten parissa ja pidän huolen, että tukilapset saavat välillä "lepoa" ja olla ihan vain lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Jos oikeasti olisit psykologi, et käyttäisi sanaa häirikkö. Tai jos olet, olet väärällä alalla. T. Toinen koulupsykologi

Samaa voisi päätellä myös muusta ap:n ulosannista. Ei kuulosta olevan edes kasvatusalalla.

Ikävää että tätä häirikön viereen sijoittamista tapahtuu vieläkin! Itseäni käytettiin 1980-luvun alussa tällä tavalla apuna häirikön "rauhoittamisessa".

Vierailija kirjoitti:

Jos oikeasti olisit psykologi, et käyttäisi sanaa häirikkö. Tai jos olet, olet väärällä alalla. T. Toinen koulupsykologi

Mitä sanaa häiriköistä sitten pitäisi käyttää?

Vierailija kirjoitti:

Oon tästä yhdessä toisessa ketjussa kirjoittanutkin mutta kirjoitain uudelleen, aiemmasta on aikaa. Mä aloitin 7. lk vieraalla yläasteella, en tarkoituksella halunnut lähimään kun sinne jatkoi ala-asteen kiusaajat. 7. lk ryhmäytymispäivässä tutustuin yhteen ihan kivaan tyttöön, jonka kanssa oltiin se ryhmäytymispäivä ja sitä seuraavat päivän aika paljon tekemisissä. Tutustuin myös moniin muihinkin ja oli kiva yhteishenki, koska yläasteelle tuli paljon sellaisia jotka eivät tunteneet toisiaan ala-asteelta, oli monelle vähän kuin uusi alku. 

Eka tuon tutustumani tytön kanssa sujui ihan mukavasti, jaettiin mm. ala-asteen kiusaamis, ahdistus ja masennuskokemuksia ja ulkopuolisuuden tunnetta.  Pikku hiljaa hänen juttunsa kävivät synkimmäksi, oli mm. viillellyt itseään pahoin, polttanut silitysraudalla satuttamismielessä, kirjoitti mulle tekstareita, jotka saattoi tulkita itsari/jäähyväisviesteiksi, muutenkin flirttaili itsensä vakavalla satuttamisella. Yritin auttaa ja ohjata juttelemaan ammattilaiselle ja samalla päätin ottaa vähän etäisyyttä tähän tyttöön, sillä huomasin ahdistuvani itsekin hänen jutuistaan. Mutta kun olin muussa porukassa (en siis edes jättänyt tätä tyttöä yksin, vaan yritin saada häntäkin muuhun porukkaan ja olisimme olleet tervetulleita), hän suuttui minulle, uhkaili, painosti, syyllisti ennenkaikkea. Ja luokanvalvoja ja kuraattori (tyttö kävi kuraattorilla) lähtivät myös siihen ideaan mukaan, että meidän pitää olla ystäviä. Kuraattori jopa kerran sanoi, että minä olen ainoa syy sille, miksi tämä tyttö ylipäätään jaksaa tulla kouluun. 

Voin vilpittömästi sanoa, että kadun edelleen sitä, että satuin tutustumispäivänä istumaan tuon tytön kanssa samaan bussin penkkiriville ja olin kiva hänelle, enkä osannut enkä pystynyt irrottautumaan hänen ahdistavasta, painostavasta ja syyllistävästä ystävyydestä. Tunnen katkeruutta myös koulun aikuisia, etenkin kuraattoria kohtaan, kun tieten tahtoen sälyttivät minulle tietynlaista velvollisuudentunnetta ystävyydestä ja vastuuta "ystävästäni". 

Mä muistan tän keissin!

Toivottavasti sinulta evätään koulu"psykologin" pätevyys mahdollisimman pikaisesti. Idiootti.

Miksi koulupsyka puhuu hiljaisista oppilaista?

Vierailija kirjoitti:

Olet oikeassa ap. Mietin, mikä olisi lopulta paras tapa auttaa häirikköä saamaan ystäviä ja pärjäämään luokassa ja ryhmissä. Onko siihen olemassa hyviä keinoja, vai pelkästään huonoja?

Riippuu osin siitä mikä häiriökäytöstä aiheuttaa. Osin lääkityksestä voi olla hyöytä, osin riittävän ohjatusta ja valvotusta ympäristöstä, tarpeeksi aikuisia ja sellaisia aikuisia, jotka pystyvät antamaan nopeasti ja tarkasti oikeanlaista palautetta käytöksestä. Esim. riittävästi ja hyviä koulunkäyntiavustajia! (Mielestäni muuten pitäisi olla sellainen tutkinto kuin kouluavustaja AMK, jossa juuri harjoiteltaisiin näiden häiriköiden kanssa toimimista. Nyt on kaiken maailman koulutsemppareita, monikulttuurisia ohjaajia, avustajia, kouluvalmentajia jne. ihan kirjavilla ja epämääräisillä koulutuksilla. Mutta tuo on ihan toinen asia). 

Mitä tulee varsinaiseen sosiaalisten taitojen ryhmässä kuntoutumiseen, mihin tuo "mallioppilas" systeemi virheellisesti viittaa, niin sosiaalisten taitojen ryhmäkuntoutuksen pitäisi aina olla aikuisjohtoista, systemaattista, tarkasti strukturoitua jne. Ei niin, että laitetaan oppilaat keskenään touhuamaan ja katsotaan mitä siitä tulee.

ap 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos oikeasti olisit psykologi, et käyttäisi sanaa häirikkö. Tai jos olet, olet väärällä alalla. T. Toinen koulupsykologi

Samaa voisi päätellä myös muusta ap:n ulosannista. Ei kuulosta olevan edes kasvatusalalla.

Kyllä mä ainakin vapaa-ajalla puhun ja kirjoitan rennommin. Joskus pieni kärjistys tekee myös hyvää.

Eikös tuo ala jo päiväkodeissa missä kiltit ja ujot hiljaiset lapset laitetaan jonkun mielenvikaisen ihmisperseen kiusattavaksi kun kerran kaikkien kanssa pitää leikkiä.

Vierailija kirjoitti:

Mä olin se kunnollinen, jonka viereen noi häiriköt aina istutettiin. Muistan vieläkin kun ärsytti. Parityöt piti sitten tehdä usein sen vieressä istuvan häirikön kanssa joka tietenkin oli pihalla kaikesta. Omat kaverisuhteet kärsi, kun en päässyt niin paljon olemaan muiden kanssa. Olin ujo, mutta puoleni olen silti onneksi osannut pitää aina, joten kiusatuksi en sentään joutunut.

Nykyään työskentelen erityislasten parissa ja pidän huolen, että tukilapset saavat välillä "lepoa" ja olla ihan vain lapsia.

Mielestäni on epäeettistä käyttää mitään tukilapsia ollenkaan. He ovat lapsia ja lapsityövoima on laitonta – myös palkattomasti – ja he ovat koulussa oppimassa itse omaa elämäänsä ja tulevaisuuttansa varten eivätkä opettamassa/kasvattamassa muita.

Olen huomannut tuon saman ollessani opettajan sijaisena. Kilttejä ja rauhallisia lapsia ikään kuin rangaistaan heidän hyvistä ominaisuuksista. Surullista.