Lue keskustelun säännöt.
Jonkinlainen luovuttaminen 47-vuotiaana?
06.04.2022 |
Olen viime aikoina huomannut, että olen todella muuttunut elämään suhtautumisessa. Minulla ei ole enää unelmia, haaveita tai tavoitteita.
Töissä käyn jotta saan rahaa. En halua oppia uutta, ei ole mitään paloa enää sellaiseen. Työni teen miten pitääkin, mutta kehittäkööt nuoremmat firmaa ja kouluttautukoot lisää.
Toisaalta koen oloni helpottuneeksi. Enää ei tarvitse tehdä "mitään". Nyt saan vaan olla ja yrittää nauttia elämästä. Helppoa se ei ole koska minulla niin paljon ollut viime vuosina vastoinkäymisiä :(
Onko minulla kohtalotovereita?
Kommentit (283)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on masentavia ihmisiä suomi pullollaan. Onneksi on taas lennot ostettu lämpimään.
tico tico
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 48 vuotias. Jo useita vuosia jopa vuosikymmeniä olen ollut hyvin uupunut ja väsynyt. Elämää tämä ei ole, selviytymistä aamusta iltaan. Tunteita ei juurikaan ole, kaikelle ihan sama. Kuolema saisi tulla, harmi kun en uskalla vielä päättää päiviäni itse
Suunnilleen saman ikäisenä mullakin alkoi pyöriä paljon itsari mielessä. Olen pari vuotta vanhempi. Riittävän iso annos vahvoja kipulääkkeitä on eräänlainen haave. Saisi edes kivuttoman lähdön. Viimeistään huomenna on taas murheiden hukuttamista. Se kun on ainoa hyväksytty tapa viihtyä suomessa. Aloita kyllä hyvissä ajoin tajuttomuuteen tähtäävän juomisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaako kulli enää teitä?
Ei kiinnosta. Ei miehet eikä kullit. Sekin on hieno juttu tässä viittäkymppiä lähestyessä.
Nuorempana juoksin sen perässä. Monelta olisin säästynyt, jos olisin ymmärtänyt luopua aiemmin, mutta hormonit veivät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on masentavia ihmisiä suomi pullollaan. Onneksi on taas lennot ostettu lämpimään.
tico tico
Alkaa kastanjetit napsua!
Minusta tässä luopumisessa on jotain rauhoittavaa, kaunistakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ulkoisesta maailmasta ei löydä enää mielekkyyttä niin pitää kääntyä tutkimaan omaa sisäistä maailmaa. Itse sä "asut" sun omassa kehossa ja mielessä ja ikävä sitä kokonaisuutta on tällä planeetalla kantaa, jos sisin ei ole kunnossa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on masentavia ihmisiä suomi pullollaan. Onneksi on taas lennot ostettu lämpimään.
- Entäs korona, ilmaston lämpeneminen (ei-välttämättömät lentomatkat)?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seksihakuttomia kuivap illuja. Ei mikään yllätys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaako kulli enää teitä?
Ei kiinnosta. Ei miehet eikä kullit. Sekin on hieno juttu tässä viittäkymppiä lähestyessä.
Nuorempana juoksin sen perässä. Monelta olisin säästynyt, jos olisin ymmärtänyt luopua aiemmin, mutta hormonit veivät.
Todellakin. Olen pilannut oman elämäni ja lasteni elämän miesten takia. En voi tajuta mikä ihmisen pistää rakastumaan ja jopa tuhoamaan itsensä ja lapsensakin. Aivan hulluja vuosia joissa ei ollut järjen häivää. Jäi ikuinen häpeä ja tuska jota koitan nyt hyvittää, mutta vahinko on jo tapahtunut. Täysin käsittämättömiä elämänvalintoja joille nyt vain nauraisin ja ohittaisin mielipuolisina ja itsetuhoisina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostava tuo elämänkaaripsykologinen näkökulma tähän asiaan. Itse näin 50v. arvostan omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Viihdyn tuttujen ihmisten seurassa joiden mielipiteitä arvostan, huonosti käyttäytyviä ja juopuneita en kestä enää ollenkaan. Enkä suuria väkijoukkoja, massakonsertteja enkä massaturismikohteitakaan. Viihdyn luonnossa, mökillä, yksinäisyydessä. Olen kyllä ollut aina luonteeltani aika introvertti mutta se selvästi korostuu iän myötä.
Vierailija kirjoitti:
Tuossa iässä sanoin itseni irti pitkästä vakituisesta työsuhteesta ja lähdin opiskelemaan uutta ammattia.
Sama mulla kun terveys ei kestä vanhaa. Ei vaan jaksa yhtään innostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama ikä ja sama huomio. Tähän mennessä oppinut että unelmiaan ei tavoita ja jos tavoittaa se ei tuntunutkaan oikealta ja taas halutaan jotain muuta. Ei vaan enää jaksa. Kaikki on ihan sama eikä kenenkään elämä kiinnosta. Kunhan saan laskut maksettua ja nukkua rauhassa niin se riittää.
Kaiken haluamisessa ja sitä niin perkeleen kiireisesti toteuttamisesta ei tuu kuin paha mieli.
Ei omien lastenkaan elämä kiinnosta? Jos heitä on.
Vierailija kirjoitti:
Seksihakuttomia kuivap illuja. Ei mikään yllätys.
Voi kuule. Kyllä mulle ainakin seksi "maistuu", mutta työkunnianhimo on vähentynyt. Muista kirjoittajista en toki tiedä. Ja vaikuttaa mullakin kyllä asiaan se, että olen melko tuoreessa suhteessa.
-78
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä luulee...
Rakentavansa itse elämänsä...
Yritys pyörii, lapsia syntyy, eletään terveellisesti, ei juopotella eikä polteta, ostetaan lapsille pitkät rivit kirjoja, luetaan iltakirjaa...
Syödään terveellisesti ja säännöllisesti...
Kukaan lapsista ei loista koulussa, oppimisvaikeuksia, sitten iskee fyysisiä sairauksia yksi toisensa jälkeen, neurologisia ja nivelvaivoja...
Sitten puolison ja oma terveys pettää, syöpä, masennus, löytyy geenivirhe, joka altistaa tukulle syöpiä, toinen, joka altistaa neurologisille ongelmille, jotka on tietämättään siirtänyt lapsille...
Sitten löytyy mahdollinen syöpä, joka ei ole edes roskageenin listassa...
Vaikea tässä on oman onnen seppää leikkiä.
Yrityksellä on mittava kiinteä, vaikeasti realisoitava omaisuus, mutta rahaa vähän, vielä pari vuotta velkaa.
Jos jompikumpi kuolee, tulee kovat perintöverot, yrityksen toiminta vaikeutuu entisestään, perintöverojen maksuun ei löydy rahaa.
Minulla on henkivakuutus, mutta sairaampi puoliso ei saanut vakuutusta.
Mielessä on ollut järjestää oma kuolema ensin...
Ehkä nyt olisi hyvä sauma alkaa hävittää yritys ja vanha omakotitalo, mutta nykyisessä taloustilanteessa se on vaikeaa mihinkään järkevään hintaan, voi olla vaikeaa ja hidasta mihinkään hintaa.
Lapsia pitäisi tukea, lukio ottaa yhdellä koville, nuorin vielä yläasteella, kamppailee lukivaikeuden kanssa...
Ei kai tässä osaa muuta, kuin elää päivä kerrallaan ja toivoa parasta ja pelätä pahinta.
Itsellä on myös jonkinlainen ikäkriisi, koska olen saavuttanut tavoittelemani asiat elämässä: pitkä parisuhde, lapset aikuisia, työ ja siinä kouluttautuminen ohella, oma asunto, on ystäviä, terveyttä, vaikkakin selkeästi olen kohta 50v kropaltani-en 20v.
Mitäs nyt? Mitä minä haluan? Miten käyttää loppuelämä? Mikä mun tarkoitus on?
Yllättävän yleistä tuntuu olevan alakulo🤔Olen jo 56, sinnittelen ei niin mukavassa duunissa.
Sitä vaan miettii, että tässäkö tämä olikin?
Yritän joka päivä ryhdistäytyä, koska suht terveenä ollaan(toistaiseksi) ja nauttia elämästä.
Lapset siis jo lentäneet pesästä.
Onpa järkyttävää lukea, että näin moni ihminen on tavallaan luovuttanut, eikä haaveile enää edes mistään, saati että toteuttaisi haaveitaan.
Äitini eli 92-vuotiaaksi. 90 vuotta täytettyään hän sanoi, että vanhenemisessa pahinta on se, että luopuu haaveilusta, kun tietää tosiasiat, ettei siinä iässä voi enää oikein toteuttaa niitä haaveitaan. Ymmärsin tämän, mutta siis näin nuoret ihmiset ovat samassa tilanteessa. Se on kammottavaa.
Te kaikki, jotka kerrotte kiinnostuksen ja tavoitteiden puutteesta, olette todennäköisesti masentuneita.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä voiko puhua luovuttamisesta, mutta moni asia ei vain huvita enää. Haluan olla yksin, rauhassa. Se kiinnostaa. Haluan lukea kirjoja ja surffata netissä. Haluan syödä hyvin, siivota kotiani ja ulkoilla. Juuri muuta en sitten haluakaan. En haluaisi tehdä töitä. En halua harrastaa mitään ohjattua asiaa. En halua opiskella enää mitään lisäpätevyyksiä tai muutakaan.
En halua miestä enkä seksiä, ja oikein kimmastun, kun vieläkin tulee miehiltä tekstareita ja ehdotteluita. Eikö jo tässä iässä (48) saisi olla rauhassa? Joskus kun selaan tv-kanavia öisin ja paikalla 18 vilahtaa pornoa, tulee oikein pakokauhuinen olo. Ei yhtään kiinnosta seksi enkä halua nähdä seksinharjoittamista ja alastomia ihmisiä. En todellakaan enää ikinä anna kenenkään tunkeutua kehooni! Ja minä olen joskus ollut aivan hulluna seksiin. Aika aikaa kutakin.
En halua käydä teatterissa, sitäkin olen oppinut suorastaan vihaamaan korona-aikana. Ja kulttuuriväkeä ja sen munattomuutta. En myöskään pidä kuvataiteesta yhtään. Miksi minun on pitänyt elämässäni kierrellä museoissa katselemassa typeriä tauluja tai installaatioita? Eivät ne kosketa minua millään tavalla.
Jotenkin siis kaikki on pelkistynyt. Enää ei ole minkäänlaista toleranssia muille asioille kuin omille intohimoille, joita sentään on vielä muutama jäljellä. Kenenkään toisen vuoksi en enää jaksa venyä.
Ihme kyllä tosiaan pidän siivoamisesta ja pitkistä kävelylenkeistä. Muuten olisin tässä iässä sikolätissä asuva läskipontso.
"En halua käydä teatterissa, sitäkin olen oppinut suorastaan vihaamaan korona-aikana. Ja kulttuuriväkeä ja sen munattomuutta. En myöskään pidä kuvataiteesta yhtään. Miksi minun on pitänyt elämässäni kierrellä museoissa katselemassa typeriä tauluja tai installaatioita? Eivät ne kosketa minua millään tavalla."
Tätä kohtaa en nyt oikeen ymmärrä? muuten hyvä kirjoitus.
Samat sanat. Aivot ovat kehittyneet jo siihen pisteeseen, että antaapa mennä ihan omalla painollaan, elämää on joka tapauksessa enää vähemmän edessä kuin takana!