Jonkinlainen luovuttaminen 47-vuotiaana?

Just viikonloppuna itkin onnesta istuessani keittiöpöydän ääressä - kiitollisuudesta. Siitä miten tasaisen hyvää elämä on nyt, vaikka ulkoisesti en ole koskaan tavoitellut isoja ja miehissä olen mennyt periaatteella otetaan sitä mitä on tarjolla (en suosittele).

Ihan älyttömän hyvä olo elämästä juuri nyt. Siivosin elämästä turhat energiasyöpöt ja nyt keskityn ns omaan kivaan. Työn vähensin sellaiseksi että siitäkin nykyään nauttii.

Muutama vuosi sitten voin selkeästi huonommin ja miellytin väärällä tavalla muita. Ei vaan enää viitsi. Silmäni aukenivat todellisuudelle. En elä kenenkään varassa ja eikä tarvetta vakuuttaa ketään mistään. Mikäs tässä oikeastaan ollessa.

Olet siirtynyt tai siirtymässä psykologisesta kehitysvaiheesta toiseen. Erik H. Eriksson on kehittänyt kehityspsykologisen teorian, jonka mukaan ihminen kasvaa henkisesti kasvukriisien kautta. Keski-iässä useimmat siirtyy vaiheesta, jossa luodaan elämää ja maailmaa minän eheytymisen ja henkisen kasvun vaiheeseen. Osalla tämä tapahtuu vasta vanhuudessa ja joillain ei koskaan.

Keski-ikään asti useimmat on vaiheessa:

"Luomiskyky~Lamautuminen

Tämän kriisin positiivinen ratkaisu tuottaa kyvyn huolehtia toisista ja luoda uutta. Halu toimia ihmisen ja koko yhteiskunnan hyväksi. Epäonnistuminen tämän kriisin ratkaisussa tuottaa itseensä käpertymisen, egosentrisyyden."

Mutta siirtä tapahtuu siirtymä kohti:

"Minän eheys~Epätoivo

Eletyn elämän hyväksyminen, tyytyväisyys. Vs. epätoivo, kuoleman pelko. Myönteinen ratkaisu: viisaus."

Ja näillä kaikilla tosiaan on vaihtoehdot kääntyä negatiiviseen ratkaisuun, keski-iän kriisissä epätoivoon ja nuoruuteen takertumisyrityksiin, tai positiviiseen eli minän eheytymiseen ja hyväksyntään.

Vierailija kirjoitti:

Mä täytän kesällä 47v. Koronan takia siirryttiin kotiin töihin ja nyt kun olisi paluu toimistolle, ei huvita. Eikä ole pakkokaan. Mutta samalla on mennyt kiinnostus pyöräilyyn ja muuhun ulkoiluun. Aikaisemmin tein työmatkat kesäisin pyörällä ja pysyin jonkinlaisessa kunnossa. Nyt työpaikka vielä siirtyy kesän jälkeen kauemmas, niin tulen käymään siellä todella harvoin. Mutta ei sinne kyllä pyörälläkään mennä. Kunto ja mieli tässä rapistuu. 

Mulla myös tuota alakuloa ja kaikkeen kyllästymistä. Toivoin että tämä oli vain jokin vaihe, mutta vähän pelottaa jos tämä erakoitumisen ja kyllästyminen vain jatkuvat. Tiedän että pitäisi aktivoitua. Mutta ne samat pyörätiet, samat lähimetsät, sama pihapiiri ja sama arki tympäisee. Olisi kiva keksiä se jokin uusi asia, josta innostuu täysillä.

Tai mitä jos antautuisit erakoitumiselle ja kyllästymiselle, antaisit vaan tympäisyn tunteiden tulla ja mennä ja eläisit hetkestä toiseen, menneitä tai tulevia miettimättä? Moni löytää sellaisesta hyväksynnästä syvän rauhan, joka ei tarvitse mitään ulkoista ollakseen olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Olen vasta 38 ja olen jo täysin luovuttanut. En haaveile mistään. Voisin yhtä hyvin kuolla jo nyt.

Älä kuole vielä.

Olen 50 ja täysin luovuttanut. Olen vain olemassa mutta elämäksi tätä ei voi sanoa.

M

Vierailija kirjoitti:

Sama ikä ja sama huomio. Tähän mennessä oppinut että unelmiaan ei tavoita ja jos tavoittaa se ei tuntunutkaan oikealta ja taas halutaan jotain muuta. Ei vaan enää jaksa. Kaikki on ihan sama eikä kenenkään elämä kiinnosta. Kunhan saan laskut maksettua ja nukkua rauhassa niin se riittää.

Kaiken haluamisessa ja sitä niin perkeleen kiireisesti toteuttamisesta ei tuu kuin paha mieli.

Häh? Tänä vuonna 50 v, eikä ole ollenkaan noin tyhjä olo.

Turhat hötkyilyt on takana mutta odotan tulevaa ja omiin tärkeisiin asioihin keskittymistä. Vaikeasta vuodesta huolimatta.

Vakituista työpaikkaa ei saa. Ainut mitä miettii on hyvä ruoka ja nukkuminen.

Vierailija kirjoitti:

Vakituista työpaikkaa ei saa. Ainut mitä miettii on hyvä ruoka ja nukkuminen.

Ruoka on ainut mihin on rahaa

Vierailija kirjoitti:

Minä luovutin jo 30-vuotiaana, ei töitä, rahaa, kavereita, mitään, pelkkää sisällä istumista ja elämä valuu ohi. Ei terveyttä niin fyysistä kuin henkistäkään.

Miksi istut sisällä odottamassa kuolemaa? Saat istua vielä yli 40 vuotta. Kannattaako?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kohta 51v. ja jos elämää on vielä noin 30 vuotta jäljellä niin tässähän kerkee vaikka mitä. Tykkään matkustaa, opetella jonkun uuden kielen, harrastaa jne. jne.

Miksi alapeukku? Pitäisikö tässä iässä odottaa vaan kuolemaa?

En alapeukuttanut, mutta ymmärrän miksi. Koska kommenteillasi edistät nuorten maailmankuvan ja elämäntavan ihannointia, ja meistä monesta se ei ole järkevää eikä edes pidemmän päälle suurinta onnellisuutta tuottavaa. Voi olla, että juuri sinulle tuo on vielä iässäsikin luontaista ja sopii hyvin, mutta meille monille muille takertuminen tekemiseen, oppimiseen, kehittymiseen kun sielu jo kaipaa rauhaa ja hiljaisuutta, olisi ollut vain tie levottomuuteen ja ahdistukseen. Sen sijaan luonnollisen elämän fokuksen muutoksen hyväksyminen on ollut tie rauhaan ja syvempään onnellisuuteen kuin nuorena koskaan.

Oletko nyt varma, ettet sekoita seesteisyyttä masennukseen?

Se, että nauttii rauhallisemmasta elämänrytmistä, kiireettömyydestä, hiljaisuudesta ja panostaa sisäiseen hyvinvointiin ja rauhaan, ei tarkoita sitä, että ei enää harrasta mitään, innostu mistään, halua oppia mitään, kehittyä missään jne. 

Sisäisestä rauhasta käsin kaikki into ja halu tehdä ja oppia on totta kai erilaista kuin ulkoisten tekijöiden motivoima halu ja innostus.  Mutta jos mikään ei enää innosta eikä inspiroi, niin sitten taitaa olla se toinen jalka haudassa jo. Joten jos ei nyt sekoitettaisi sielun rauhankaipuuta elämänhalun menettämiseen.

-Eri

Vierailija kirjoitti:

Olen 43, aika samat tuntemukset. Elämän vaikeudet vain jatkavat kasautumista ja menetykset lisääntyvät. Enää ei edes masenna. Turtunut ja tyhjä olo. Millään ei ole mitään väliä. Keneenkään ei voi luottaa tai tukeutua. Jumala on hiljaa. Naivi usko ihmisiin ja yhteiskuntarakenteisiin on hävinnyt. Tuntuu että kaikki on nähty ja se mitä ei ole, ei voi enää yllättää.

Olet vielä minuun verrattuna nuorempi. Joten toivon, että et vielä ainakaan heitä omalta osaltasi kirvestä kaivoon.

Itselläni on silti aika samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia, kuin sinulla. Ajattelen asioista ihan samoin. 

Etenkin juuri sitä, että millään ei ole enää mitään väliä. Jumalakaan ei ole näkynyt ainakaan minun elämässäni moneen vuoteen. Eikä mikään ole omassa elämässäni muuttunut ainakaan paremmaksi, miltään osin.

Aika paljon mietin jo sitä, pyyhkeiden heittämistä kehään ja rukkasten laittamista naulaan. Ja itsemurhan tekemistä. Ei vain ole enää mitään syitä, miksi olla ja jatkaa elämistä.

T: N 47 vuotias

Mä oon 35 ja samat tuntemukset.

Olen 39 ja samoja fiiliksiä. Tosin en koskaan päässytkään kunnolla maailman menoon mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 35 ja samat tuntemukset.

Siis että on sellainen rauha, nauttiminen ja pysähtyminen. En ole masentunut, vaan pikemminkin selvinnyt hurjista vastoinkäymisistä. Nyt ei tarvitse enää suorittaa.

Sama fiilis. Olen 44-vuotias nainen. Sillä erotuksella että tiedän tasan tarkkaan mistä tunne johtuu ja millä se poistuisi. Olen koko aikuisen elämäni toivonut löytäväni rakkautta. Jos tietäisin että joskus vielä tässä elämässä saisin rakastaa ja saisin myös vastarakkautta, jaksaisin kyllä odottaa. Mutta koska kukaan ei sellaista pysty lupaamaan minulle, olo on juurikin tuo, että mulle on ihan sama vaikka kuolisin tänään. Mietin tässä jopa vähän aikaa sitten, että jos joskus sairastuisin vaikka syöpään niin saakohan sitä kieltäytyä hoidoista, ihan vaan sillä perusteella kun ei ole mitään syytä elää. Joku tuossa aiemmin kirjoitti, että nauttii nyt elämästä, kun pääsi eroon äijänrähjästään. Mutta, kun on aina tehnyt kaiken yksin, mennyt yksin kaikkiin tapahtumiin, viettänyt kaikki lomat ja juhlapyhät yksin jne. niin on kyllä mitta niin täys sitä lajia. Ei tässä paljoa hyvä työ, omistusasunto ja muut auta, kun sisällä tuntee pelkkään tyhjyyttä. Vaikeeta ollu myöntää edes itselleen, että taidan olla masentunut, mutta kyllä se pikkuhiljaa kai on itekin tajuttava. 

Mä oon 30v ja samat tuntemukset. Ollut jo viimeiset 10 vuotta. En vain tahdo elämältä mitään muuta kuin luontoa ja rauhaa. Saan tyydytystä kuvataiteessa kehittymisestä. En tavoittele rikastumista tai muuta työuraa. Olen onnellinen näin.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 35 ja samat tuntemukset.

Ei kai nyt sinulla päälle 30 sentään ole tuollaisia ajatuksia! Olet niin kovin nuori vielä. Kaikkihan on tuossa iässä vasta edessä! Nauti elämästäsi ja tee unelmistasi totta. 

Olen vasta 26-vuotias ja samat on fiilikset. Haluaisin vain saada olla rauhassa. Käydä välillä hakemassa ruokaa ja linnoittautua taas kotini rauhaan. Täällä on hyvä olla, mutta pitää töissä käydä tienaamassa sitä kuuluisaa leipää. Mikään ei ole kiinnostanut sen jälkeen kun hyppäsin mukaan työelämän kelkkaan. Ei ole unelmia, eikä mitään halua tehdä mitään elämällä. On hankalaa saada olla rauhassa, kun ei ole varakas.

Olen 48 vuotias. Jo useita vuosia jopa vuosikymmeniä olen ollut hyvin uupunut ja väsynyt. Elämää tämä ei ole, selviytymistä aamusta iltaan. Tunteita ei juurikaan ole, kaikelle ihan sama. Kuolema saisi tulla, harmi kun en uskalla vielä päättää päiviäni itse

En tiedä voiko puhua luovuttamisesta, mutta moni asia ei vain huvita enää. Haluan olla yksin, rauhassa. Se kiinnostaa. Haluan lukea kirjoja ja surffata netissä. Haluan syödä hyvin, siivota kotiani ja ulkoilla. Juuri muuta en sitten haluakaan. En haluaisi tehdä töitä. En halua harrastaa mitään ohjattua asiaa. En halua opiskella enää mitään lisäpätevyyksiä tai muutakaan.

En halua miestä enkä seksiä, ja oikein kimmastun, kun vieläkin tulee miehiltä tekstareita ja ehdotteluita. Eikö jo tässä iässä (48) saisi olla rauhassa? Joskus kun selaan tv-kanavia öisin ja paikalla 18 vilahtaa pornoa, tulee oikein pakokauhuinen olo. Ei yhtään kiinnosta seksi enkä halua nähdä seksinharjoittamista ja alastomia ihmisiä. En todellakaan enää ikinä anna kenenkään tunkeutua kehooni! Ja minä olen joskus ollut aivan hulluna seksiin. Aika aikaa kutakin.

En halua käydä teatterissa, sitäkin olen oppinut suorastaan vihaamaan korona-aikana. Ja kulttuuriväkeä ja sen munattomuutta. En myöskään pidä kuvataiteesta yhtään. Miksi minun on pitänyt elämässäni kierrellä museoissa katselemassa typeriä tauluja tai installaatioita? Eivät ne kosketa minua millään tavalla.

Jotenkin siis kaikki on pelkistynyt. Enää ei ole minkäänlaista toleranssia muille asioille kuin omille intohimoille, joita sentään on vielä muutama jäljellä. Kenenkään toisen vuoksi en enää jaksa venyä.

Ihme kyllä tosiaan pidän siivoamisesta ja pitkistä kävelylenkeistä. Muuten olisin tässä iässä sikolätissä asuva läskipontso.