Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Jonkinlainen luovuttaminen 47-vuotiaana?
06.04.2022 |
Olen viime aikoina huomannut, että olen todella muuttunut elämään suhtautumisessa. Minulla ei ole enää unelmia, haaveita tai tavoitteita.
Töissä käyn jotta saan rahaa. En halua oppia uutta, ei ole mitään paloa enää sellaiseen. Työni teen miten pitääkin, mutta kehittäkööt nuoremmat firmaa ja kouluttautukoot lisää.
Toisaalta koen oloni helpottuneeksi. Enää ei tarvitse tehdä "mitään". Nyt saan vaan olla ja yrittää nauttia elämästä. Helppoa se ei ole koska minulla niin paljon ollut viime vuosina vastoinkäymisiä :(
Onko minulla kohtalotovereita?
Kommentit (283)
En usko että on kyse masennuksesta vaan ikään liittyvästä kriisistä: on haluttu jotain, saavutettukin osa. Se saavutettu asia ei välttämättä tunnukaan siltä miltä kuvitteli sen tuntuvan. Tai voi olla niin että elämä tuntui hetken mielekkäältä ja sitten mielen valtasi tyytymättömyys. Omalla kohdallani lukuisat elämänpettymykset ovat johtaneet siihen että etsin syvempää tarkoitusta ja mielenrauhaa hengellisyydestä ja henkisyydestä. Ja olen sitä onneksi löytänytkin. Mutta silti mielialat välillä aaltoilee vaikka tietää jo että egon loputtomat haluamiset ja tarpeet tuottavat lopulta pettymyksen ja taas pitää haluta jotain uutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä luovutin jo 35 vuotiaana.
Parhaat päivät takana seksuaalisessa mielessä, miehet katsoo vaan mun 16v tytärtä. Ahdistaa.
Mikään ei tunnu miltään, olo on arvoton vanhana naisena.
Jos lapsia ei olisi, niin olisin jo poissa täältä.
N37
Vierailija kirjoitti:
Olen 43 ja tuo tunne on ollut jo pari vuotta. Minulla myös paljon vastoinkäymisiä viime vuosina. Jotenkin tunnen itseni tosi vanhaksi.
Eikö tätä kutsuta ns. "varhais-keski-iän kriisiksi", joten ei sinänsä mitään uutta taivaan alla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 35 ja samat tuntemukset.
Ei kai nyt sinulla päälle 30 sentään ole tuollaisia ajatuksia! Olet niin kovin nuori vielä. Kaikkihan on tuossa iässä vasta edessä! Nauti elämästäsi ja tee unelmistasi totta.
Elämä loppuu kun täyttää 30v
N37
Vierailija kirjoitti:
Te kaikki, jotka kerrotte kiinnostuksen ja tavoitteiden puutteesta, olette todennäköisesti masentuneita.
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Kaikenlaiset tavoitteet on lähinnä haitaksi ja kostautuu massiivisena uupumisena ja terveydentilan takapakkina. Realistinen tavoitteeni on olla tänään tyytyväinen tähän hetkeen, näihin ihmisiin elämässäni nyt, arkeen. Se on tässä tilassa niin, että jos suoli toimii normaalisti, mihinkään ei erityisemmin satu, on laskut maksettu ja ruokaa kaapissa, asiat on enemmän kuin hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu, ikää 38. Käyn töissä, lenkillä, kotihommia, lapsille ruokaa. Mitään en oikeastaan enää odota elämältä, jokseenkin suomut ovat tippuneet silmiltä. Ei oikean enää jaksa uskoa, että elämässä tapahtuisi mitään erityistä. Jopa ulkonäkö on jonkin verran lakannut kiinnostamasta, ennen ollut tosi tarkka sen suhteen ja nyt jotenkin tuntuu että ihan sama, en jaksaisi enää taistella kiloja vastaan yms.
Jaa, tästä siis johtuu yli 35v naisten rupsahtaminen. Elämänilo katoaa.
Eipä ole kumma, että aviomiehet käy eniten nuorissa maksullisissa...
Joo kun muistelee nuoruutta niin kaikki oli niin ihmeellistä. Oli tohkeissaan töistä, parisuhteesta, kavereita tapasi innoissaan ja jaksoi sukulaisiakin kuunnella. Kämppää sisusti ja tälläsi itseään ja haaveili matkoista ja lapsista.
Nyt 46 vuotiaana on huomannut jo aikoja sitten että moni hössötys oli turhaa. Moni asia ja ihminen on aiheuttanut pettymyksen, toisaalta on kiitollisuus siitä että elämä on ollut turvallista ja hyvää.
Jokainen varmaan muistaa kouluajoiltaan sen leipiintyneen vanhan opettajan jota ei enää jaksanut kiinnostaa.Aika harvinaista kuitenkin uhkua intoa työhönsä vuosikymmeniä. Valitettavasti itsekin otan työni rutiinilla.Mielekkyyttä tuo mahdollisuus olla nuorille tukena heidän elämässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kohta 51v. ja jos elämää on vielä noin 30 vuotta jäljellä niin tässähän kerkee vaikka mitä. Tykkään matkustaa, opetella jonkun uuden kielen, harrastaa jne. jne.
Miksi alapeukku? Pitäisikö tässä iässä odottaa vaan kuolemaa?
En alapeukuttanut, mutta ymmärrän miksi. Koska kommenteillasi edistät nuorten maailmankuvan ja elämäntavan ihannointia, ja meistä monesta se ei ole järkevää eikä edes pidemmän päälle suurinta onnellisuutta tuottavaa. Voi olla, että juuri sinulle tuo on vielä iässäsikin luontaista ja sopii hyvin, mutta meille monille muille takertuminen tekemiseen, oppimiseen, kehittymiseen kun sielu jo kaipaa rauhaa ja hiljaisuutta, olisi ollut vain tie levottomuuteen ja ahdistukseen. Sen sijaan luonnollisen elämän fokuksen muutoksen hyväksyminen on ollut tie rauhaan ja syvempään onnellisuuteen kuin nuorena koskaan.
Oletko nyt varma, ettet sekoita seesteisyyttä masennukseen?
Se, että nauttii rauhallisemmasta elämänrytmistä, kiireettömyydestä, hiljaisuudesta ja panostaa sisäiseen hyvinvointiin ja rauhaan, ei tarkoita sitä, että ei enää harrasta mitään, innostu mistään, halua oppia mitään, kehittyä missään jne.
Sisäisestä rauhasta käsin kaikki into ja halu tehdä ja oppia on totta kai erilaista kuin ulkoisten tekijöiden motivoima halu ja innostus. Mutta jos mikään ei enää innosta eikä inspiroi, niin sitten taitaa olla se toinen jalka haudassa jo. Joten jos ei nyt sekoitettaisi sielun rauhankaipuuta elämänhalun menettämiseen.
-Eri
Olen varma että ei ole kyse masennuksesta, koska olen onnellisempi kuin koskaan ja myös toimintakykyni työssäni ja elämässäni on hyvä.
Minulla oli vaikea keski-iän kriisi 42-44-vuotiaana. Koko elämä tuntui eletyltä ja merkitykettömältä, vihasin työtäni, vihasin sitä etten ollut hankkinut puolisoa tai lapsia ja nyt oli myöhäistä, vihasin vuokrakämppääni, vihasin jopa tämän maan ilmastoa kokonaisuudessaan, mutta surkuttelin itseäni kun olin liian vanha pääsemään enää ulkomaille töihinkään (yritin hakea kovasti) ja sitäpaitsi liian arkakin yksin edes muuttamaan.
Mutta lopulta se kriisi meni ohi, kun hyväksyin että näin tämä on nyt. Ja yllättäen siitä nousi vähitellen sellainen ilo ja rauha, jota en nuorempana kokenut kuin hetkittäin saavutettuani jotain tai ostettani jotain isoa. Ja aina se onni meni liian äkkiä ohi ja tilalle tuli perustila, joka ei ollut kauheaa kärsimystä, mutta lievästi tympeää ja usein lievää tyytymättömyyttä ja levottomuutta ikään kuin taustalla, mikä sitten toimi motivaattorina lähteä taas tavoittelemaan jotain siinä toivossa että voisi kokea iloa ja onnea taas hetken. Nyt taas pelkkä olemassa oleminen tuottaa syvän onnen tunteen. Ellei ole jotain akuuttia syytä olla onneton (harvoin on, koska onnekseni minulla ei ole esim. kivuliaita pitkäaikaissairauksia tai vaikeita ihmissuhteita), olen onnellinen. Pienet aistielämykset on valtava nautinto, lintulaudan linnut, kukkien värit. Ja tosiaan: pelkkä istuminen ajattelematta mitään sohvalla, tuntien vain elinvoiman kihelmöinnin omassa kehossa.
En kaipaa mitään kehitystä, oppia tai erityisiä harrastuksia. Kaikki on tässä. En silti myös ole passiiivinen, minulla on vaativa it-alan työ (sama jota ennen vihasin, mutta josta nyt nautin), luen, hoidan puutarhaa, piirrän ja kirjoitan omaksi ilokseni, kerään villiyrttejä kesällä, laitan hyviä ruokia. Mutta ilman mitään tavoitteita, vain spontaanista halusta ja intuitiosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaako kulli enää teitä?
No sun ei. Mieheni kulli kyllä.
Olen miehesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samanikäinen ja samanlainen näköalattomuus vaivaa, elämä ei ole sujunut ollenkaan niinkuin olisin halunnut jo 90-luvulta lähtien. Lama pilasi töihinpääsyn silloin, oli vaan silpputyötä, 2000-luvulla pääsin vakituiseen työhön, mutta se osoittautui liian raskaaksi minulle, eikä alunperinkään ollut sitä mitä haluaisin tehdä, olen kokeillut tehdä mitä haluaisin, mutta ei ole menestystä siinäkään. Jäljellä ei ole oikein mitään.
Vierailija kirjoitti:
Te kaikki, jotka kerrotte kiinnostuksen ja tavoitteiden puutteesta, olette todennäköisesti masentuneita.
Tämä kommentti kertoo lähinnä totaalisesta ymmärtämättömyydestä sitä varsin miellyttävää tilaa kohtaan, mihin moni onnistuneesti keski-iän kriisin selvitettyään päätyy. Katsot asiaa ikään kuin omasta tai nuorempien näkökulmasta ja ajattelet, että kyllä minun elämäni olisi masentavaa jos en tavoittelisi mitään tai olisi erityisen kiinnostunut mistään. Mutta kun elämänilon pohjaksi vaihtuu ulkoisesta sisäinen, asia näyttää aivan erilaiselta. On onnellinen ilman mitään syytä, ilman että onnen täytyy seurata esimerkiksi kokemuksesta että kehittyy tai oppii, tai onnistumisista tai saavuvuksista tai elämyksistä. On aika mahdoton kuvailla mitä se on jollekin joka ei ole kokenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te kaikki, jotka kerrotte kiinnostuksen ja tavoitteiden puutteesta, olette todennäköisesti masentuneita.
Tämä kommentti kertoo lähinnä totaalisesta ymmärtämättömyydestä sitä varsin miellyttävää tilaa kohtaan, mihin moni onnistuneesti keski-iän kriisin selvitettyään päätyy. Katsot asiaa ikään kuin omasta tai nuorempien näkökulmasta ja ajattelet, että kyllä minun elämäni olisi masentavaa jos en tavoittelisi mitään tai olisi erityisen kiinnostunut mistään. Mutta kun elämänilon pohjaksi vaihtuu ulkoisesta sisäinen, asia näyttää aivan erilaiselta. On onnellinen ilman mitään syytä, ilman että onnen täytyy seurata esimerkiksi kokemuksesta että kehittyy tai oppii, tai onnistumisista tai saavuvuksista tai elämyksistä. On aika mahdoton kuvailla mitä se on jollekin joka ei ole kokenut.
Vanhemmiten ymmärtää että onni ja elämän mielekkyys kumpuaa sisältä ei ulkoisista asioista. Sitä edeltää kriisi jolloin egon kautta eläminen menettää merkityksensä koska se tuottaa aina uudelleen pettymyksen eikä tuo pysyvää onnea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä voiko puhua luovuttamisesta, mutta moni asia ei vain huvita enää. Haluan olla yksin, rauhassa. Se kiinnostaa. Haluan lukea kirjoja ja surffata netissä. Haluan syödä hyvin, siivota kotiani ja ulkoilla. Juuri muuta en sitten haluakaan. En haluaisi tehdä töitä. En halua harrastaa mitään ohjattua asiaa. En halua opiskella enää mitään lisäpätevyyksiä tai muutakaan.
En halua miestä enkä seksiä, ja oikein kimmastun, kun vieläkin tulee miehiltä tekstareita ja ehdotteluita. Eikö jo tässä iässä (48) saisi olla rauhassa? Joskus kun selaan tv-kanavia öisin ja paikalla 18 vilahtaa pornoa, tulee oikein pakokauhuinen olo. Ei yhtään kiinnosta seksi enkä halua nähdä seksinharjoittamista ja alastomia ihmisiä. En todellakaan enää ikinä anna kenenkään tunkeutua kehooni! Ja minä olen joskus ollut aivan hulluna seksiin. Aika aikaa kutakin.
En halua käydä teatterissa, sitäkin olen oppinut suorastaan vihaamaan korona-aikana. Ja kulttuuriväkeä ja sen munattomuutta. En myöskään pidä kuvataiteesta yhtään. Miksi minun on pitänyt elämässäni kierrellä museoissa katselemassa typeriä tauluja tai installaatioita? Eivät ne kosketa minua millään tavalla.
Jotenkin siis kaikki on pelkistynyt. Enää ei ole minkäänlaista toleranssia muille asioille kuin omille intohimoille, joita sentään on vielä muutama jäljellä. Kenenkään toisen vuoksi en enää jaksa venyä.
Ihme kyllä tosiaan pidän siivoamisesta ja pitkistä kävelylenkeistä. Muuten olisin tässä iässä sikolätissä asuva läskipontso.
Ihan normaalia vanhuutta.
Olisi kuvottavaa ja sairasta, jos 48v nainen harrastaisi seksiä.
Ei se mun kanssa olisi kuvottavaa eikä sairasta.
M.50
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihana kun saan olla rauhassa ja vähän niinkuin pinnistämättä. Otan päivän niinkuin se tulee.
En ole vuovuttanut, vaan siirtynyt "uran luomisesta", elämästä nautiskeluun. N48
Luovutin jo kuusi vuotta sitten ollessani 27-vuotias ja nyt olen jo 33-vuotias. En vaan jaksa elää, ei kiinnosta mikään. Ei ole ystäviä eikä rakkautta elämässä..ei edes lemmikkiä piristämässä. Töissäkin oli vaan pelkkää juoksemista tehtävästä ja yritysestä toiseen. Luovutin kokonaan ja nyt en tee enää mitään. Hoitakoot muut mä en jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Olen 43 ja tuo tunne on ollut jo pari vuotta. Minulla myös paljon vastoinkäymisiä viime vuosina. Jotenkin tunnen itseni tosi vanhaksi.
Näytätkö myös vanhalta?
Palaako rööki?
Maistuuko alko?
Vierailija kirjoitti:
Luovutin jo kuusi vuotta sitten ollessani 27-vuotias ja nyt olen jo 33-vuotias. En vaan jaksa elää, ei kiinnosta mikään. Ei ole ystäviä eikä rakkautta elämässä..ei edes lemmikkiä piristämässä. Töissäkin oli vaan pelkkää juoksemista tehtävästä ja yritysestä toiseen. Luovutin kokonaan ja nyt en tee enää mitään. Hoitakoot muut mä en jaksa.
Oletko ruma?
Olen itse yli 50 vuotias hoikka kaunotar.
Kävin kasvojenkohotuksessa.
Näytän noin 35 vuotialta..
Ihanaa olla kaunis:)
Vierailija kirjoitti:
Olen 50 ja täysin luovuttanut. Olen vain olemassa mutta elämäksi tätä ei voi sanoa.
M
Nyt hyppäät junaan kohti UKRAINAA!!!!
Sitten valitset puolesi.
Venäjä vai ukraina?
Alue: Aihe vapaa
Täytin juuri 49 vuotta. Kokopäivätöitä tehnyt 16 vuotiaasta saakka. Nykyään työ on minulle "vain työ", teen tunnollisena ihmisena kyllä vähän turhankin paljon, mutta aika pakollista pakkopullaa se on. Kaksi vuotta etätöissä ja nyt tapaturman takia 6 viikkoa sairauslomalla niin aikaa on liikaa miettiä kaikkea. Jonkinlainen alakulo kyllä vaivaa.
Parasta elämässäni on teini-ikäinen lapsi ja mieheni.
Olemme olleet yhdessä kohta 30 vuotta ja viimeiset 10 vuotta on seksielämä ollut parasta ikinä. Mies on halunnut aina, mutta itse koin jonkinlaisen villiintymisen/vapautumisen, eikä mies valita.