Miten ootte toimineet jos ujo lapsi ja koulussa pitää pitää esitelmiä?

Olin lapsena ujo, pidin sen esitelmän vaikkei ääntä olisi kunnolla tullutkaan tai puhuin niin nopeasti ettei kukaan saanut selvää. Selvisin ja nykyään esiinnyn työssäni päivittäin.

Vierailija kirjoitti:

Tässä kyseessä jo yläkoululainen....muuten hyvä vinkki

Ap

Sama juttu yläkoululaisella. Ei muuta kuin tsemppaat valitsemaan harrastuksia, joissa tulee esiinnyttyä. Improa, tanssia, teatteria tai vaikka runonlausuntaa. Kyllä se jännitys hiljalleen hellittää. 

Olen itse ollut todella ujo peruskoulussa ja esiintymiset oli aika kuumottavia. Nykyään esiinnyn lähes viikottain työni puolesta. En osaa enää jännittää edes työhaastatteluissa. 

Kannattaa miettiä ainakin etukäteen ennen esitystä minkälaisen asun valitsee. Ei ehkä sitä lämpimintä akryylineuletakkia vaan ohutta luonnonkuitua. Ehkä lyhyet hihat. Ja harjoittelee mitä tekee käsillään esityksen aikana. Helpointa on, jos käsissä ei ole rapisteltavaa. Silloin kukaan ei huomaa jos kädet vähän vapisee tai hikoilee. Esitysmatskut kannattaa laatia niin että sieltä voi tarvittaessa luntata, jos jännittää niin että unohtaa mistä on puhumassa. Powerpointissa esittäjän versiossa on mahdollista laittaa yleisölle näkymätön lunttilista. 

Puhuessa luokan edessä, kannattaa ottaa vaikka se paras kaveri kohteeksi, jolle puhuu. Tai sitten puhua luokan takaseinälle. 

Tulta päin eli ottaa aiheeksi esiintymisjännityksen. Ite olen tehnyt joskus niin ja esitelmästä tuli aivan huippu. Toinen vaihtoehto on puhua aiheesta joka on itselle mahdollisimman tuttu, esim. oma harrastus tai muu mielenkiinto, tekstiä tulee aivan luonnostaan. Ja nyt puhuu eukko jonka ala-asteella laulun kokeet pidettiin luokan edessä, kidutusta!

Vielä yliopistossakin jännitin esitelmiä todella paljon. Tähän yhdistyi muutakin sosiaalista jännittämistä, ja jopa oman nimen kertominen ryhmän esittelykierroksella jännitti. Hiljalleen kun kokemusta tuli lisää, jännittäminen väheni. En vieläkään nauti esiintymisestä, mutta enää ei tarvitse jokaista sanaa käsikirjoittaa etukäteen eikä vatsaa väännä ennen omaa esiintymistä.

Kokemuksen kartuttamisen lisäksi mulla parhaiten auttoi hyvä valmistautuminen: sain siitä luottamusta, että osaan asiani. Jonkin verran auttoi myös sen ajatteleminen, että muitakin jännittää tai on ainakin joskus jännittänyt ja että jos joku huomaisi, että jännittää, he luultavasti suhtautuvat siihen myötätunnolla. Yleensä ne kuuntelijatkin haluavat esiintyjän onnistuvan,

Vierailija kirjoitti:

Vielä yliopistossakin jännitin esitelmiä todella paljon. Tähän yhdistyi muutakin sosiaalista jännittämistä, ja jopa oman nimen kertominen ryhmän esittelykierroksella jännitti. Hiljalleen kun kokemusta tuli lisää, jännittäminen väheni. En vieläkään nauti esiintymisestä, mutta enää ei tarvitse jokaista sanaa käsikirjoittaa etukäteen eikä vatsaa väännä ennen omaa esiintymistä.

Kokemuksen kartuttamisen lisäksi mulla parhaiten auttoi hyvä valmistautuminen: sain siitä luottamusta, että osaan asiani. Jonkin verran auttoi myös sen ajatteleminen, että muitakin jännittää tai on ainakin joskus jännittänyt ja että jos joku huomaisi, että jännittää, he luultavasti suhtautuvat siihen myötätunnolla. Yleensä ne kuuntelijatkin haluavat esiintyjän onnistuvan,

Ja lisäyksenä, että ujo olen edelleen. Ei se perustemperamentti mihinkään muutu eikä sen tarvitsekaan muuttua. Ihan hyvin voi olla tottunut ja luonteva esitelmänpitäjä, vaikka ei olisikaan ulospäinsuuntautunut, puhelias tai sosiaalinen ihminen.

Peloista ja jännityksestä pääsee parhaiten eroon totuttautumalla niihin hiljalleen, ei välttelemällä. Se voi sillä yksittäisellä kerralla tuntua hyvältä vaihtoehdolta, mutta ei pitemmän päälle sitä ole.

Olin ala-asteella sijaisena 80-luvulla. Kukaan ei tullut kertoneeksi, että luokassa on mutismi-diagnoosin saanut oppilas. Kun oppilaan vuoro tuli, odottelin vastausta viitisen minuuttia, ja lopulta hän sanoi sen. Oletin aluksi, että hän ei ollut ehtinyt laskea vastausta ja annoin aikaa. Kolmen kuukauden sijaisuuden lopulla narisin opettajanhuoneessa siitä, että joka kerta vastausta pitää odottaa vähintäänkin 30 sekuntia. Opettajien hämmästys oli melkoinen, kun oppilas ei ollut puhunut kuuleman mukaan sanaakaan aiemmin koulussa.

Yläasteella sama oppilas tuli vastaani äidinkielessä. Nyt luokkakaverit valistivat puhumattomuudesta, mutta kun kehotin lukemaan, hän luki. Nykyisin näen häntä aina silloin tällöin kaupassa tai töissään. Aina tervehtii ystävällisesti hymyillen. Tuskinpa aiheutin hänelle valtavia sielullisia vammoja. Jos selektiivinen mutisti pystyy puhumaan kokiessaan, että puhumattomuus ei ole vaihtoehto, niin en suosittelisi ensimmäisenä luopumaan esitelmästä.

Suullisen esityksen pitämistä harjoitellaan eskarista lähtien. Aluksi paikalla istuen. Kerrotaan aluksi oma nimi. Sitten kertomusta lavennetaan liittäen mukaan tuttuja asioita. Aiemmin muistan, että itse olen kertonut koulussa omasta perheestä, tai siitä mitä olen tehnyt lomalla. Nykyisin ammattiloukkaantujat kuvittelevat, että opettaja kyselee uteliaisuudesta ja siitä on luovuttu, mutta kyllä se on esiintymisharjoittelua ollut. Itselläni on 150-200 oppilasta lukukauden aikana, minulle on aivan sama, mitä lehteä oppilas on lukenut tai mitä ohjelmaa katsonut kootessaan tietoja muutamaan minuutin esitykseensä. 

Esitelmää kannattaa harjoitella kotona, ensin istuen ja sitten 'katsojan' edessä. Opettajasta riippuen sen voi esittää hyvin monin tavoin.

Ilmoitin kouluun, että on sairaana. Ei ole mitään järkeä pitää jotain fuckingesitelmiä. Kuka niitä oikeasti tarvii?

Ja joo. Lapsestani tuli sairaanhoitaja.:)

Ujous ei ole este esitelmän pidolle. Yleensä kaikkia jännittää esitelmän pito, kannattaa harjoitella esim. perheen edessä ja valmistella esitystä tarpeeksi.

Jos on oikea esiintymispelko niin voiko tehdä niin että vain opettaja ja jos on kavereita niin ne voisivat olla luokassa ja pitää esitelmän vain heille.(välitunnin aikana tms.) Itse sain kysymällä aina pitää opettajalle ja sitten vähän rohkeampana opettajalle ja kavereille. Auttoi pääsemään pahemmasta esiintymispelosta ja nykyään pystyn pitämään tuntemattomienkin edessä vaikka jännittää.

Propral. Sitä ne aikuisetkin esiintymisjännittäjät käyttää :)

Harjoitellaan kotona, pidetään esitelmä kotona ensin nalleyleisölle.

Pidin koulussa esitelmiä ja se oli karmeaa. Nykyisin työssäni en puhu kenellekään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Ujotkin pystyvät kyllä esiintymään. Tiedän, koska olen ujo ja esiinnyn työssäni viikoittain.

Jutun perusta on siinä, että erottaa toisistaan itsensä ja sen esitettävän asian, jutun, on se sitten tietoa, taitoa tai tunnetta (esim musiikkiesityksessä). Koska tavoite on esittää se asia, tässä tapauksessa esitelmän sisältö, muttei minua itseäni, voin ulkoistaa esityksenkin. Sen voi siis tehdä nimenomaan esityksenä. Siinä ei tarvitse eikä pidä olla itse syvimmällä sisismmällään mitenkään tyrkyllä tai edes saavutettavissa - asiasisältö riittää ja voi kokonaan keskittyä siihen. Esittäjä ei ole arvioitavana, vain sisältö. (Joo, yläkoulussa voi tuntua olevan toisin, mutta arvioijat on silloin väärässä, ei se esittäjä).

Kerran sain kyllä sellaista palautetta että olin ”ylimielinen”. Tuona päivänä olin kumminkin saanut uutisia lapseni pitkäaikaissairaudesta ja oikeastaan olin vallan tyytyväinen, että onnistuin sen peittämään yleisöiltä, ja ylipäätään pitämään tuon esityksen - vaikka tulos sitten vaikuttikin ylimieliseltä. Point is, yleisö ei tiedä, eikä sen kuulu tietää esittäjän henkilökohtaisesta mitään. Voit pitää sen suojassa, omana tietonasi. Eivät pääse sitä arvioimaan eivätkä sorkkimaan. Sisältö pitää antaa, mutta se et ole sinä.

Tämä oli sitten erinomainen esitys siitä miten kenet tahansa saa dissosioimaan eli unohda tämä tähän paikkaan.

Olen potenut esiintymisjännitystä enemmän tai vähemmän koko ikäni. Vähemmän silloin kun esityksiä pidin enmmän mutta koskaan jännitys ei kokonaan hävinnyt. Ainoa mikä auttaa on riittävä harjoittelu ja esiintymistaitaito on jollain tasolla melko välttämätön. Se tulee vastaan myös työhaastattelussa, joten pakoon ei pääse vaikka haluaisi.

Eli ei muuta kuin harjoittelemaan. Kun asian osaa hyvin, selviää tilanteesta vaikka henki tuntuukin salpautuvan ja kädet hikoavat.

Itellä pelko paheni sitä mukaa, mitä enemmän piti esiintyä…

Vierailija kirjoitti:

Kaikkia jännittää eikä kukaan haluaisi esitelmää pitää.

Mutta elämässä on tehtävä myös asioita joita ei haluaisi tehdä. Siihen kannattaa totutella.

On vielä paskempaa pitää puhetta, esitelmää tai luentoa sitten aikuisena ensikertalaisena. Koulussa on hyvä harjoitella, koska kaikki muutkin ovat yhtä kokemattomia.

Aikuisena eivät ole.

JOo, "kaikkia jännittää", mutta jännitys voi olla eritasoista ja erilaista.

Tuo "kaikkia jännittää"  on pilanut elämäni.

Vierailija kirjoitti:

Itellä pelko paheni sitä mukaa, mitä enemmän piti esiintyä…

Mullakin. Nykyään pelko saa aikaan oksentamista ja ripuloimista, mutta hei, kaikkiahan vähän jännittää!

Vierailija kirjoitti:

Olin ala-asteella sijaisena 80-luvulla. Kukaan ei tullut kertoneeksi, että luokassa on mutismi-diagnoosin saanut oppilas. Kun oppilaan vuoro tuli, odottelin vastausta viitisen minuuttia, ja lopulta hän sanoi sen. Oletin aluksi, että hän ei ollut ehtinyt laskea vastausta ja annoin aikaa. Kolmen kuukauden sijaisuuden lopulla narisin opettajanhuoneessa siitä, että joka kerta vastausta pitää odottaa vähintäänkin 30 sekuntia. Opettajien hämmästys oli melkoinen, kun oppilas ei ollut puhunut kuuleman mukaan sanaakaan aiemmin koulussa.

Yläasteella sama oppilas tuli vastaani äidinkielessä. Nyt luokkakaverit valistivat puhumattomuudesta, mutta kun kehotin lukemaan, hän luki. Nykyisin näen häntä aina silloin tällöin kaupassa tai töissään. Aina tervehtii ystävällisesti hymyillen. Tuskinpa aiheutin hänelle valtavia sielullisia vammoja. Jos selektiivinen mutisti pystyy puhumaan kokiessaan, että puhumattomuus ei ole vaihtoehto, niin en suosittelisi ensimmäisenä luopumaan esitelmästä.

Suullisen esityksen pitämistä harjoitellaan eskarista lähtien. Aluksi paikalla istuen. Kerrotaan aluksi oma nimi. Sitten kertomusta lavennetaan liittäen mukaan tuttuja asioita. Aiemmin muistan, että itse olen kertonut koulussa omasta perheestä, tai siitä mitä olen tehnyt lomalla. Nykyisin ammattiloukkaantujat kuvittelevat, että opettaja kyselee uteliaisuudesta ja siitä on luovuttu, mutta kyllä se on esiintymisharjoittelua ollut. Itselläni on 150-200 oppilasta lukukauden aikana, minulle on aivan sama, mitä lehteä oppilas on lukenut tai mitä ohjelmaa katsonut kootessaan tietoja muutamaan minuutin esitykseensä. 

Esitelmää kannattaa harjoitella kotona, ensin istuen ja sitten 'katsojan' edessä. Opettajasta riippuen sen voi esittää hyvin monin tavoin.

Sinä siis ihan pokkana täällä ylpeilet, miten sait painostettua mutistin puhumaan? Miten julma maailma tämä onkaan.

Mäkin olin lapsena ujo ja jännitin esiintymistä. Koska niihin aina pakotettiin, on mulla nyt sosiaalisten tilanteiden pelko. Vanhemmatkaan ei kuunnelleet mua, apua en saanut. Nyt loppuelämä sitten lääkkeitten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkia jännittää eikä kukaan haluaisi esitelmää pitää.

Mutta elämässä on tehtävä myös asioita joita ei haluaisi tehdä. Siihen kannattaa totutella.

On vielä paskempaa pitää puhetta, esitelmää tai luentoa sitten aikuisena ensikertalaisena. Koulussa on hyvä harjoitella, koska kaikki muutkin ovat yhtä kokemattomia.

Aikuisena eivät ole.

JOo, "kaikkia jännittää", mutta jännitys voi olla eritasoista ja erilaista.

Tuo "kaikkia jännittää"  on pilanut elämäni.

Niinpä! Ja "kaikilla" tulee ilmeisesti myös pissit tai ripulikakat housuun ennen esitelmän pitoa. Joojoo kaikkia jännittää

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olin lapsena ujo ja jännitin esiintymistä. Koska niihin aina pakotettiin, on mulla nyt sosiaalisten tilanteiden pelko. Vanhemmatkaan ei kuunnelleet mua, apua en saanut. Nyt loppuelämä sitten lääkkeitten kanssa.

Mulla on diagnoosi sosiaalisten tilanteiden pelosta ja sain lääkkeitäkin. En kyllä kokenut, että niistä olisi valtavaa hyötyä. Parhaiten auttoi se, että piti esitelmää seinälle tai tyynyille alkuun pari kymmentä kertaa, niin hiukan tottui siihen ja tiesi mitä sanoa. Sen jälkeen kun esitelmä oli karkeasti hanskassa, niin kameralle. Kameralta katsottuna oma esiintyminen näytti aluksi pahalta mutta siinä pystyi hiomaan esim katsekontaktia ja vaikka katsominen hävettikin, niiin se hiukan helpotti tottumisen myötä. Kotiporukka voi olla hyvä treenikaveri kun on ensin pitänyt esitelmän 50 kertaa itsekseen.

Kokemus tuo varmuutta, vaikka sympaattinen hermosto lamautuukin ja laskee kognitiivisia kykyjä merkittävästi. Maailmasta löytyy varmasti minuakin pahempi jännittäjä mutta jättämällä pelon takia tekemättä häviää varmasti.