Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pakonomainen ihastuminen
31.03.2022 |
Olen pitkässä parisuhteessa jossa on myös pieniä lapsia. Nyt olen harmikseni huomannut ihastuneeni kolmanteen osapuoleen, enkä meinaa saada tunnetta millään loppumaan ja se alkaa jo varjostaa omaa suhdettani. Ymmärrän järjellä, ettei tunne ole kestävällä pohjalla tai kohdistu todelliseen ihmiseen, vaan lähtee omista päänsisäisistä peloistani ja tarpeistani. Mutta kun tämäkään järkeily ei tehoa tunteeseen.
Olen pohtinut asiaa viime aikoina ja ymmärtänyt, että tämä on oikeastaan minulle kaava. Lähes koko elämäni olen kärsinyt taipumuksesta tavalla tai toisella vinoutuneisiin, lähes hallitsemattoman voimakkaisiin ihastumisiin. Olen käynyt läpi sinkkuvuosiani ja tajunnut miten älyttömiin mittasuhteisiin olen mennyt ihastusten vuoksi. Olen muun muassa kolmesti valinnut asuinpaikan yksipuolisen ihastuksen perusteella. Olen tuhonnut ystävyyssuhteita miesten takia, joille olen lopulta ollut melko tai täysin yhdentekevä. Olen hakeutunut toistuvasti ystävyyssuhteisiin miesten kanssa, joihin olen yksipuolisesti ja toivottomasti ihastunut. Ja nolannut itseni lukemattomilla mielikuvituksellisilla tavoilla.
Mutta sinkkuaikoina nämä ihastukset nämä menivät ohi. Pääsääntöisesti kahdella tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto oli se, että tein lopulta itsestäni totaalisen klovnin laittamalla miehen antamaan minulle niin selkeät pakit ettei niistä jäänyt epäilyksen varaa. Häpeä tappoi lopulta ihastuksen. Ja toinen tapa oli se että sain sen mitä halusin. Useimmissa tapauksissa tunteet heitti saman tien täydet 180 astetta. Vaikka hetkeä aiemmin olin himoinnut ihmistä silmittömästi, se ihastus kuoli ja pahimmillaan vaihtui vastenmielisyydeksi tai jopa paniikiksi.
Sitten kymmenenkunta vuotta sitten tuli se ainut jota olen halunnut vielä senkin jälkeen kun olen hänet saanut. Ja haluan edelleen. Vuosia halusin pelkästään häntä, en enää edes nähnyt muita miehiä. Luulin jo kasvaneeni yli ihastusaddiktiostani, korjaantuneeni. Mutta olen vähitellen kallistunut pelkäämään, ettei mikään tai kukaan saavutettavissa oleva voi koskaan antaa samaa huumaa kuin se kielletystä tai saavuttamattomasta haaveilu. Ettei tämä ole asia josta parannutaan vaan asia joka tulee varjostaamaan minua aina.
Ja nyt olen taas ihastunut. Intohimoisesti, epätoivoisesti ja yksipuolisesti. Mutta se ei vaan ota loppuakseen. Eikä mikään muu tunnu enää miltään. Tunnen eläväni vain tämän ihmisen seurassa, vaikka näen häntä hyvin harvoin. Kaikki muu aika menee seuraavaa tapaamista odotellessa ja siitä haaveillessa. Vihaan ja halveksin itseäni tämän takia, mutta en vain saa tätä loppumaan.
Onko kukaan muu parantunut tällaisesta terapiassa tms? En jaksa enää tätä, että koko elämäni tuntuu pyörivän tämän p*skan ympärillä. En vaan jaksa. Alan jo hyväksyä sen että avioliittoni saattaa tähän loppua, mutta liiton kohtalosta riippumatta haluan eroon näistä jatkuvista järjettömistä hulluuden partaalle ajavista ihastumisista. Haluan aivoni ja elämäni takaisin.
Kommentit (376)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jatkan vielä: en yhäkään tajua, miksi asian tiedusteleminen ihastukselta olisi pettämistä. Mies ei ole ihastunut sinuun, joten mitään suhteen/aktuaalisen pettämisen mahdollisuutta ei ole olemassa. Kun saisit tietää, ettei hän välitä sinusta, pääsisit tilanteestasi eteenpäin.
En ymmärrä logiikkaa. Jos tiedetään 100% varmasti ettei molemminpuolisuus ole mitenkään mahdollista, niin mihin tarvitaan koko kysymistä? Ja jos taas kysyjä ei tiedä, niin eihän hän silloin voi vedota pettämisen mahdollisuuden puuttumiseen tuolla perusteella.
-Ap
Tämän jälkeen lakkaan jankuttamasta tätä asiaa 😁 Luulin sun sanoneen, että ihastuksesta päästäksesi tarviisit inhorealistisen läpsyn naamaan, joka tulisi siitä, että mies suoraan sanoisi sulle, ettei häntä kiinnosta. Se, että nyt itse tiedät sen, ei auta yhtään pääsemään eroon. Ymmärrän, että asian paljastaminen ihastusmiehelle olisi kamalaa, mutta jos ja kun asian hautominen vuosikausia omassa päässä on sulle myös ihan hirveää, kysyminen voisi olla tapa päästä siitä eroon. Vai! Haluatko kuitenkin jostain syystä vaalia tätä ihastusta? Siitä irti päästäminen horjuttaisi jotain sulle "tasapainon" ylläpitämisen vuoksi tärkeää?
Joo, olet tavallaan oikeassa että uskon että luultavasti tämä menisi ohi riittävän tylyistä selkopakeista. Mutta puolisoni ei ikinä uskoisi, että minä olisin ajatellut saavani varmasti pakit, vaan hän näkisi asian niin että minä olen kysellyt uutta isäntää hänen paikalleen.
-Ap
Voisiko asian selvittää jotenkin epäsuorasti? Vai pitääkö sinun nimenomaan saada häneltä itseltään suora torjunta, jotta tunne menisi ohi?
Tämä on käynyt mielessä ja olisi mahdollista. Mutta jos nyt täysin totta puhutaan, niin tällaisen selvittämisen perimmäinen motiivi ei olisi kiinnostuksen puutteen varmistaminen, vaan toivo siitä että kiinnostusta sitten kuitenkin olisi. Jolloin teko olisi ehkä vähän kyseenalainen.
Ja entä sitten jos vastaus olisikin että kyllä kiinnostaa. Mitäs sitten? Tiedän että kuulostan tässä ketjussa ihan umpihullulta, mutta usko tai älä, en minäkään nyt ihan totaalivastenmielinen ole. Enkä yleensä livenä vaikuta yhtä sekopäältä. Joku on tiettävästi joskus minustakin kiinnostunut. Ei se nyt täysin mahdotonta ole.
Tietty selvityksen voisi tehdä muodossa jossa vastaus on varmasti ei. Onhan siihenkin keinoja.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa addiktiolta.
Auttaisiko jos purkaisit vyyhtiä hyväksymällä tunteet, nyt pahennat ongelmaa syyllisyyttä ja häpeää tuntemalla?
Mäkin olen ollut tosi pahasti ihastunut saavuttamattomiin miehiin, mutta ne on lopahtaneet molemmilla kerroilla kun niistä olisi tullutkin mahdollisia. Havahduin kun olin aivan lääpät työpaikallani esimieheen, ja vasta parin kk flirtin jälkeen tajusin googlettaa tyypin, vaimo viimeisillään raskaana ja tyyppi lämppää mua! Yäk! Lopullisesti kuitenkin pääsin yli kun muutin ihastuksen ällötykseksi, siihen riitti yksi kerta kun näin sen pureskelevan kynsiään. Siihen vaan sai sen yhden puistatuksen tunteen jota ryhdyin ruokkimaan.
Realismista ei siis tosiaan ollut mulla kyse, vaan fantasiaan ihastumisesta. Molemmilla kerroilla lopetin silloisen seurustelun kun tajusin että niissä olin vain tottumuksesta.
Nykyään jos ihastun, voin rauhassa katsoa kortin koska olen avoimessa suhteessa eikä asiaan liity häpeää ja syyllisyyttä. Ei ole sitä kielletyn hedelmän himotusta.
Minulla on taipumusta samaan ja uskon että tämäkin on sitä. Jos saisin tämän ihmisen, en luultavasti enää haluaisi häntä. Mutta se vaatii sen saamisen. Muuten sitä reaktiota on vaikea löytää. Tuntuu, että voin jotenkin melkein koskettaa sitä pistettä, sitä tunnetilaa jossa ihastus heittää täydet 180 ja muuttuu ällötykseksi. Mutta en saa ikäänkuin tartuttua siihen tunteeseen kiinni ja vedettyä sitä luokseni.
Vähän sama kuin joskus puolisoni kanssa silloin kun vielä yritin pitää liitostani kiinni. Tiesin, että rakastan ja ikävöin häntä intohimoisesti jos joskus menetän hänet ja yritin tarttua siitä tunteesta kiinni jo ennen menetystä. Saada kiihkeän rakkauden takaisin ja tappaa sillä tämän typerän ihastuksen. Silloin se tunne tuntui olevan niin lähellä mutta niin kaukana. Nyt se on hävinnyt kokonaan näköpiiristä ja alan näkemään jo tulevaisuuden, jossa eroan mutta en itkekään koko loppuelämääni puolisoni perään.
-Ap
Vielä lisään ap:lle että käsittelet tosi hyvin asiaa ja tunteitasi eli terapia ois sulle tosi hyödyllistä jos vaan löytyy oikea terapeutti! Tähän voisi auttaa lyhytterapiakin.
Ja tollaset lapsilla syyllistäjät voi jättää omaan arvoonsa, kannat tästä vastuun tosi aikuisesti kun et hautaa sitä maton alle vaan etsit ratkaisuja.
Vierailija kirjoitti:
Vielä lisään ap:lle että käsittelet tosi hyvin asiaa ja tunteitasi eli terapia ois sulle tosi hyödyllistä jos vaan löytyy oikea terapeutti! Tähän voisi auttaa lyhytterapiakin.
Ja tollaset lapsilla syyllistäjät voi jättää omaan arvoonsa, kannat tästä vastuun tosi aikuisesti kun et hautaa sitä maton alle vaan etsit ratkaisuja.
Eihän se tarkoita lapsilla syyllistäjää, jos ottaa esiin vaikutukset lapsiin, jotka ovat aivan todellisia. Olisi todellisuuden kieltämistä painaa päänsä pensaaseen. Pikemminkin tämän asian käsittely voi auttaa ap:ta todella tajuamaan, että kyseessä ei ole asia, joka koskee vain häntä itseään, vaan tässä on paljon enemmän pelissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä lisään ap:lle että käsittelet tosi hyvin asiaa ja tunteitasi eli terapia ois sulle tosi hyödyllistä jos vaan löytyy oikea terapeutti! Tähän voisi auttaa lyhytterapiakin.
Ja tollaset lapsilla syyllistäjät voi jättää omaan arvoonsa, kannat tästä vastuun tosi aikuisesti kun et hautaa sitä maton alle vaan etsit ratkaisuja.
Eihän se tarkoita lapsilla syyllistäjää, jos ottaa esiin vaikutukset lapsiin, jotka ovat aivan todellisia. Olisi todellisuuden kieltämistä painaa päänsä pensaaseen. Pikemminkin tämän asian käsittely voi auttaa ap:ta todella tajuamaan, että kyseessä ei ole asia, joka koskee vain häntä itseään, vaan tässä on paljon enemmän pelissä.
1) Minä tiedän että lapset tulevat kärsimään erosta. Se on oikeasti totta ja hirveän surullista. Ero on kuitenkin tulossa pakottavista syistä joilla ei ole mitään tekemistä ihastuksen kanssa.
2) Itse ihastusongelma vaikuttaa lasten elämään hyvin vähän tai ei lainkaan. Se jos äiti haaveilee nukkumaan mennessä naapurin Makesta ei lasten elämää liikuta millään tavalla. Se liikuttaa, että vanhempien avioliitto on kriisissä ja isi muuttaa luultavasti vuoden sisällä pihalle, mutta ks kohta 1.
3) Minua ei tarvitse vakuuttaa siitä, että ihastusongelmasta pitäisi päästä eroon, oli se sitten lasten parhaan vuoksi tai mistä muusta syystä tahansa. Juuri sitähän minä yritän koko ajan tehdä - päästä siitä eroon.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vielä lisään ap:lle että käsittelet tosi hyvin asiaa ja tunteitasi eli terapia ois sulle tosi hyödyllistä jos vaan löytyy oikea terapeutti! Tähän voisi auttaa lyhytterapiakin.
Ja tollaset lapsilla syyllistäjät voi jättää omaan arvoonsa, kannat tästä vastuun tosi aikuisesti kun et hautaa sitä maton alle vaan etsit ratkaisuja.
Kiitos. Lyhytterapia lähete minulla on, terapeutin etsintä kesken. Ja olen jo itsenäisesti kokeillut joitakin kognitiivis-behavioraalisen terapian tekniikoita tähän (ja joihinkin muihinkin elämän haasteisiin). Vähän vaihtelevalla menestyksellä.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.
Voihan sitä kokeilla. Mutta entä jos hän livenä olekaan niin kamala? Sitten menee mielikuvaharjoittelulta nopeasti pohja. Entä jos tekisikin niin päin, että mielikuvaharjoittelee oikein täydellisen romanssin hänen kanssaan. Alusta loppuun ja luvan kanssa. Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta.
Minä kyllä teen noin lähes aina, kun ihastun pakonomaisesti. Eli kuvittelen ihan alusta loppuun romanssin ja haluaisin jopa elää niissä haaveissani. Se kyllä vain pahentaa sitä eikä toisinpäin. Luulen että moni tekee tätä, jolla on tämä taipumus.
Pakonomaisen ihastumisen kohteet ovat niin kaukaisia, että ei heistä voi oikeasti edes tietää ovatko lähi-ihmissuhteissa kamalia vai ei, eli tuo ei yleensä ole mahdollista, että se todellinen elämä rikkoisi sen negatiivisen mielikuvan, mitä yrittää kuvitella. Limerenssi ei kohdistu oikeaan ihmiseen, vaan mielikuvaan tuosta ihmisestä. AP näkee maksimissaan neljä kertaa vuodessa tätä ihmistä. Ei tämä ihminen ole oikeasti niin läheinen, että AP voisi sanoa järjellä hänen olevan mahtava tyyppi. Samoin kun en minäkään voi sanoa omasta ihastuksestani. Mielikuvissani hän on totta kai täydellinen ja ymmärtää täydellisesti minua ja vastaa tarpeisiini.
Täällä taas tuo, joka kirjoitti ystävästä, jolla on aina ADHD:n takia joku mies kiikarissa. Sama juttu hänellä, kaikki perustuu vaan mielikuviin ja julkisuuden henkilöiden ollessa kyseessä siihen julkiseen kuvaan mikä hänestä tulee. Hän tietää aivan varmana, että tämä julkkis maapallon toiselta puolelta on oikeasti tosi kiva, lempeä ja hauska, eikä mikään etova naistenmies, vaikka onkin julkkis. Hän tietää aivan varmana, että jos he tapaisivat, mies rakastuisi häneen tulisesti ja kosisi heti. Hän tietää aivan varmana, että parisuhde tämän miehen kanssa olisi todella ihanaa ja mies ymmärtäisi ja tukisi häntä täysin. Hän tietää aivan varmana, että hänen negatiiviset luonteenpiirteensä, heikkoutensa ymv. olisivat tämän miehen silmissä ihania. Hän tietää aivan varmana, että mies taatusti rakastaa ja nimenomaan tarvitsee juuri hänenlaisensa naisen.
Hän tosiaan matkusti yhden tällaisen julkkismiehen perässä ulkomaille stalkkaamaan häntä ja ajatus siinä oli, että jos he kohtaavat, siitä syntyy aivan varmana romanssi ja vuosisadan rakkaustarina - vaikkei hän edes tunne koko miestä.
Näissä tapauksissa ollaan rakastuneita mielikuvitusmieheen, ei oikeaan henkilöön.
Tuossa on jo todellisuudentaju kadonnut. Se on eri asia kuin ADHD.
Trust me, on ADHD. On todettu ja tutkittu, mutta ei halua hoitoa, lääkitystä eikä terapiaa, koska on omasta mielestään vain hirvittävän tunteellinen ja herkkä. Kun se rulla lähtee pyörimään, tarpeeksi kauan pyörittyään se venyttäytyy juuri noin isoihin juttuihin. Tuotakin, että lähtee matkalle hengailemaan niihin paikkoihin, joissa voisi miehen tavata ja sitten tämä rakastuu ja mennään naimisiin, alusti kolmen vuoden 24/7 intensiivinen keskittyminen tuohon mieheen. Eka asia mielessä herätessä, vika mennessä nukkumaan, ja unissakin mies seikkaili. Ei siis mitään sellaista, että hetken päähänpistosta mennään sekaisin.
Se, miten kovasti hyperfokusoituu, on yksilöllistä.
Ja kyllä, asbergeriin ja autismiin kuuluu tällainen keskittyminen. Näkyy usein myös taiteilijoilla ja tutkijoilla. Riippuu taas yksilöstä, että miten kuluttavaa ja elämää rajoittavaa se keskittyminen on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä lisään ap:lle että käsittelet tosi hyvin asiaa ja tunteitasi eli terapia ois sulle tosi hyödyllistä jos vaan löytyy oikea terapeutti! Tähän voisi auttaa lyhytterapiakin.
Ja tollaset lapsilla syyllistäjät voi jättää omaan arvoonsa, kannat tästä vastuun tosi aikuisesti kun et hautaa sitä maton alle vaan etsit ratkaisuja.
Eihän se tarkoita lapsilla syyllistäjää, jos ottaa esiin vaikutukset lapsiin, jotka ovat aivan todellisia. Olisi todellisuuden kieltämistä painaa päänsä pensaaseen. Pikemminkin tämän asian käsittely voi auttaa ap:ta todella tajuamaan, että kyseessä ei ole asia, joka koskee vain häntä itseään, vaan tässä on paljon enemmän pelissä.
Erosta syyllistäjät ovat kyllä kamalia. Jokaisella naisella on oikeus päättää onko jossain parisuhteessa. Lasten tekeminen ei vie tätä oikeutta pois. Miehiä ei syyllistetä koskaan tästä samalla tavalla kuin naisia.
Maailma on muuttunut todella paljon luojan kiitos. Valitettavasti perheelliselle naiselle maailma on edelleen rakkauden suhteen vaikea. Tulotaso on usein puolet miehen tulotasosta ja toiset naiset ovat valmiina haukkumaan, jos rikot lapsilta perheen. Pitäisi sietää vaikka mitä, vain jotta lapsilla on ehjä perhe.
Sinun pitää kyllä tuntea pariskunta todella hyvin, jos kehtaat syyllistää eroajatuksista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.
Voihan sitä kokeilla. Mutta entä jos hän livenä olekaan niin kamala? Sitten menee mielikuvaharjoittelulta nopeasti pohja. Entä jos tekisikin niin päin, että mielikuvaharjoittelee oikein täydellisen romanssin hänen kanssaan. Alusta loppuun ja luvan kanssa. Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta.
Minä kyllä teen noin lähes aina, kun ihastun pakonomaisesti. Eli kuvittelen ihan alusta loppuun romanssin ja haluaisin jopa elää niissä haaveissani. Se kyllä vain pahentaa sitä eikä toisinpäin. Luulen että moni tekee tätä, jolla on tämä taipumus.
Pakonomaisen ihastumisen kohteet ovat niin kaukaisia, että ei heistä voi oikeasti edes tietää ovatko lähi-ihmissuhteissa kamalia vai ei, eli tuo ei yleensä ole mahdollista, että se todellinen elämä rikkoisi sen negatiivisen mielikuvan, mitä yrittää kuvitella. Limerenssi ei kohdistu oikeaan ihmiseen, vaan mielikuvaan tuosta ihmisestä. AP näkee maksimissaan neljä kertaa vuodessa tätä ihmistä. Ei tämä ihminen ole oikeasti niin läheinen, että AP voisi sanoa järjellä hänen olevan mahtava tyyppi. Samoin kun en minäkään voi sanoa omasta ihastuksestani. Mielikuvissani hän on totta kai täydellinen ja ymmärtää täydellisesti minua ja vastaa tarpeisiini.
Täällä taas tuo, joka kirjoitti ystävästä, jolla on aina ADHD:n takia joku mies kiikarissa. Sama juttu hänellä, kaikki perustuu vaan mielikuviin ja julkisuuden henkilöiden ollessa kyseessä siihen julkiseen kuvaan mikä hänestä tulee. Hän tietää aivan varmana, että tämä julkkis maapallon toiselta puolelta on oikeasti tosi kiva, lempeä ja hauska, eikä mikään etova naistenmies, vaikka onkin julkkis. Hän tietää aivan varmana, että jos he tapaisivat, mies rakastuisi häneen tulisesti ja kosisi heti. Hän tietää aivan varmana, että parisuhde tämän miehen kanssa olisi todella ihanaa ja mies ymmärtäisi ja tukisi häntä täysin. Hän tietää aivan varmana, että hänen negatiiviset luonteenpiirteensä, heikkoutensa ymv. olisivat tämän miehen silmissä ihania. Hän tietää aivan varmana, että mies taatusti rakastaa ja nimenomaan tarvitsee juuri hänenlaisensa naisen.
Hän tosiaan matkusti yhden tällaisen julkkismiehen perässä ulkomaille stalkkaamaan häntä ja ajatus siinä oli, että jos he kohtaavat, siitä syntyy aivan varmana romanssi ja vuosisadan rakkaustarina - vaikkei hän edes tunne koko miestä.
Näissä tapauksissa ollaan rakastuneita mielikuvitusmieheen, ei oikeaan henkilöön.
Olen tuntenut kaksi tuolla tavalla ajattelevaa henkilöä ja molemmat joutuivat lopulta mielisairaalaan ja saivat paranoidisen skitsofrenian diagnoosin.
Vastaan vielä sinullekin, että kyseessä on ADHD. Normaalisti töissä käyvä nainen, harrastukset OK ja ei mitenkään eroa massasta. Mutta hyperfokusoituu näihin sisäisiin fantasiaromansseihin tietyistä miehistä, ja on oikeasti harrastanut tätä 12-vuotiaasta lähtien. Hirvittävän uskollinen ihminen, joka kanavoi tämän uskollisuutensakin siihen, että kun hyperfokusointi-ihastus iskee johonkin mieheen, sitten keskitytään vaan häneen, kevyesti jopa vuosikausia. Pisin hyperfokusfantasia julkkikseen kesti 11 vuotta, kunnes miehestä alkoi ilmetä inhottavia piirteitä. Meni aikoinaan teini-iän piikkiin osaksi, mutta ei ollut pelkästään sitä.
Mies vaan vaihtuu, muuten sama rulla pyörii. Nyt on menossa hyperfokusmies numero 7, joka on kaiken kiintopiste 24/7 ja vaikuttaa suoraan kyseisen naisen elämänhaluunkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.
Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?
Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.
Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.
Jos on tosiaan aina elänyt parisuhteessa, niin yksinolo on tuntematon ja pelottaa.
Yksinolosta selviää kyllä. Minä olen elänyt koko elämäni sinkkuna yksin. Muutama deitti oli nuorempana. Lapsia minulla ei ole, niin sen puoleen olen voinut keskittyä huolehtimaan itsestäni, eikä minun ole tarvinnut stressata muiden olemassaolosta ja selviytymisestä.
Olen nyt 40-vuotias, edelleen yksin. Meitä on monia ja kun me olemme pärjänneet, pärjäät varmasti sinäkin. Alkuun se on opettelua ja iso kriisi.
Minun pitää, jos joskus tapaan jonkun, opetella päinvastoin eli olemaan jonkun kanssa.
Pitää miettiä, mikä on itselleen paras ja mitkä ovat prioriteetit. Minulle, tällä elämäntavallani ja elämänkokemuksellani, prioriteetti on onnellinen elämä ja hyvää tuova parisuhde. Minulle ei riittäisi "ihan OK" jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joka ei annakaan mitään parantaakseen elämäni laatua, muuta kuin sen, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos sinulle prioriteetti on se, ettei tarvitse olla yksin, niin sinun täytyy tietysti mennä sen mukaan. Sinä tiedät itsesi parhaiten.
Mutta, vielä viimeinen sananen eli en ole kuullut kenenkään sanoneen kuolinvuoteellaan, että olipa hyvä, kun käytin elämäni tähän ja tuohon asiaan, josta en nauttinut. Onneksi tein töitä ihan sikana! Olipa ihanaa, kun elin huonossa parisuhteessa! Olen kiitollinen, että uhrasin itseni muille!
Pitää olla hieman itsekäs, että voi elää onnellisesti. Muuten muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi tai kynnysmatoksi muille.
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.
Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?
Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.
Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.
Jos on tosiaan aina elänyt parisuhteessa, niin yksinolo on tuntematon ja pelottaa.
Yksinolosta selviää kyllä. Minä olen elänyt koko elämäni sinkkuna yksin. Muutama deitti oli nuorempana. Lapsia minulla ei ole, niin sen puoleen olen voinut keskittyä huolehtimaan itsestäni, eikä minun ole tarvinnut stressata muiden olemassaolosta ja selviytymisestä.
Olen nyt 40-vuotias, edelleen yksin. Meitä on monia ja kun me olemme pärjänneet, pärjäät varmasti sinäkin. Alkuun se on opettelua ja iso kriisi.
Minun pitää, jos joskus tapaan jonkun, opetella päinvastoin eli olemaan jonkun kanssa.
Pitää miettiä, mikä on itselleen paras ja mitkä ovat prioriteetit. Minulle, tällä elämäntavallani ja elämänkokemuksellani, prioriteetti on onnellinen elämä ja hyvää tuova parisuhde. Minulle ei riittäisi "ihan OK" jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joka ei annakaan mitään parantaakseen elämäni laatua, muuta kuin sen, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos sinulle prioriteetti on se, ettei tarvitse olla yksin, niin sinun täytyy tietysti mennä sen mukaan. Sinä tiedät itsesi parhaiten.
Mutta, vielä viimeinen sananen eli en ole kuullut kenenkään sanoneen kuolinvuoteellaan, että olipa hyvä, kun käytin elämäni tähän ja tuohon asiaan, josta en nauttinut. Onneksi tein töitä ihan sikana! Olipa ihanaa, kun elin huonossa parisuhteessa! Olen kiitollinen, että uhrasin itseni muille!
Pitää olla hieman itsekäs, että voi elää onnellisesti. Muuten muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi tai kynnysmatoksi muille.
En ole edellinen, mutta itsekin kypsytellyt eroajatusta. Minä en kuitenkaan ole ollut koko aikuisikääni suhteessa, vaan taustalla on kymmenvuotinen sinkkuus ennen tätä kymmenvuotista parisuhdetta. Joten minä tiedän mitä sinkkuus ja yksinäisyys on. Ja vaikka se kuulostaa säälittävältä, niin useimmiten olen onnellisempi tässä vinoutuneessa hyväksikäyttösuhteessa kuin olin yksin.
Kaikissa lyhyemmissä suhteissani on ollut hetki, jolloin suhteessa on ollut niin paha olla, että en ole pystynyt jatkamaan. Mitään vaihtoehtoa ei ole ollut. Itse ihmisessä ei ole välttämättä ollut mitään vikaa, mutta rakkaus on minun puoleltani loppunut ja korvautunut ahdistuksella. En halua enää tätä, en pysty enää tähän, pakko päästä pois.
Ja sitten on tämä suhde. Suhde, josta ei ollut pakko päästä pois vaikka mies löi. Ei silloin kun mies ryyppäsi ja räyhäsi. Ei silloin, kun paljastui, että mies on salannut kymmenien tuhansien velat joiden alkuperää ei pysty selittämään. Joka askeleella tunsin itseinhoa ja häpeä siitä että jäin, mutta silti ei tullut sitä pakkoa päästä suhteesta pois.
Muistan vieläkin elävästi sen sairaan helpotuksen tunteen, kun ensimmäisen lyönnin jälkeen surin suhteen loppumista, ja sitten koin ahaa elämyksen - ei minun ole mikään pakko lähteä. Minä voin unohtaa tämän ja anteeksi. Jäädä. Me voidaan leikkiä ettei tätä koskaan tapahtunutkaan. Tajusin jo silloin miten typerää se oli. Mutta tunne ei tajunnut, tunne ei ollut ahdistus ja pakotarve, tunne oli helpotus.
Jotenkin olen odottanut sitä että tunnetta että tässä suhteessa on kestämättömän paha olla. Niin paha, että mieluummin olisi vaikka yksin. Mutta se ei vaan tule. Ei, vaikka kaikki järki sanoisi että niin pitäisi tuntea. Ei vaan tunnu.
Tietysti olisi lastenkin takia pakko lähteä jos väkivaltaa olisi edelleen. Mutta ei ole ollut vuosiin. Kaikkea muuta p*skaa kyllä.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:lle toivon rauhaa itsensä kanssa ja uskallusta lähteä viemään eroa maaliin asti.
Minä olen itsekin hyperfokusoituva ihastuja mutta viimeisimmästä casesta on onneksi aikaa.
Huvittavaa on, että myös minuun on ihastuttu tällä valtavalla palolla niin että koin sen erittäin häiritsevänä stalkkauksena, koska mies ei jättänyt ajatuksen tasolle ihastustaan vaan todellakin pyöri asuinpaikkani liepeillä ja käyttäytyi niin omituisesti että puolisonikin sen ymmärsi - ilman että mainitsin asiasta.
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.
Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?
Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.
Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.
Jos on tosiaan aina elänyt parisuhteessa, niin yksinolo on tuntematon ja pelottaa.
Yksinolosta selviää kyllä. Minä olen elänyt koko elämäni sinkkuna yksin. Muutama deitti oli nuorempana. Lapsia minulla ei ole, niin sen puoleen olen voinut keskittyä huolehtimaan itsestäni, eikä minun ole tarvinnut stressata muiden olemassaolosta ja selviytymisestä.
Olen nyt 40-vuotias, edelleen yksin. Meitä on monia ja kun me olemme pärjänneet, pärjäät varmasti sinäkin. Alkuun se on opettelua ja iso kriisi.
Minun pitää, jos joskus tapaan jonkun, opetella päinvastoin eli olemaan jonkun kanssa.
Pitää miettiä, mikä on itselleen paras ja mitkä ovat prioriteetit. Minulle, tällä elämäntavallani ja elämänkokemuksellani, prioriteetti on onnellinen elämä ja hyvää tuova parisuhde. Minulle ei riittäisi "ihan OK" jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joka ei annakaan mitään parantaakseen elämäni laatua, muuta kuin sen, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos sinulle prioriteetti on se, ettei tarvitse olla yksin, niin sinun täytyy tietysti mennä sen mukaan. Sinä tiedät itsesi parhaiten.
Mutta, vielä viimeinen sananen eli en ole kuullut kenenkään sanoneen kuolinvuoteellaan, että olipa hyvä, kun käytin elämäni tähän ja tuohon asiaan, josta en nauttinut. Onneksi tein töitä ihan sikana! Olipa ihanaa, kun elin huonossa parisuhteessa! Olen kiitollinen, että uhrasin itseni muille!
Pitää olla hieman itsekäs, että voi elää onnellisesti. Muuten muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi tai kynnysmatoksi muille.
Ajattelemisen aihetta, hyvää pohdintaa. Tätä juuri olen miettinyt ja mietin edelleen, punnitsen kahden välillä: heittäytyäkö yksinoloon, hypätäkö tuntemattomaan, varmaan yksinäisyyteen, vai jäädäkö tuttuun ja turvalliseen suhteeseen, jossa ei ole mitään suuria ongelmia, vaikka fyysistä läheisyyttä onkin hyvin vähän, intohimoa ei lainkaan. ”Pitää miettiä, mikä on itselleen paras”, ja siinä se hankaluus onkin, kun ilman kristallipalloa sitä ei voi varmaksi tietää. Vapaus houkuttaa, mutta sen hintana on se yksinäisyys, enkä ole ollut ihan varma, haluanko sitä. Fyysistä läheisyyttä ei yksinäisyydessä ole tarjolla senkään vertaa kuin nyt.
Alan kallistua sen puoleen, että yksin voisi olla parempi, mutta vieläkin se vähän mietityttää. Entä jos tästä ”ihan ok” suhteesta lähteminen onkin elämäni suurin virhe? Mitä jos sitä kadun lopun ikäni? Mikä on sellaista, mitä en pysty nyt tekemään mutta pystyisin, jos ottaisin eron? Uudesta suhteesta minun on ihan turha haaveilla, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se yksin olo. Tietenkin sekin voi tulla myös yllättäen, esim. leskeytymisen kautta tai jos mies päättää lähteä.
Lisää kysymyksiä, tai yksi: voisinko olla itsekkäämpi tässä nykyisessä suhteessa? Näkymätön Ninni olen ollut ihan koko ikäni.
Ja minulla sitä ikää on reilut viisikymmentä vuotta. Olen hyvässä kunnossa ikäisekseni, elän terveellisesti, liikun paljon ja olen normaalipainoinen, joten minulla saattaa olla elämää jäljellä vielä jopa kymmeniä vuosia. En tästä kuitenkaan nuorru, vanhuutta kohti mennään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:lle tosiaan paljon voimia ja intoa lähteä elämään uutta elämää. Pakonomainen ihastuminen ei taida olla suurin ongelma, kun suhde on tuossa jamassa. Luultavasti ihastuminen on jotenkin ton kolikon toinen puoli. Mutta ne alkavat avautua terapiassa sitten.
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.
Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?
Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.
Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.
Jos on tosiaan aina elänyt parisuhteessa, niin yksinolo on tuntematon ja pelottaa.
Yksinolosta selviää kyllä. Minä olen elänyt koko elämäni sinkkuna yksin. Muutama deitti oli nuorempana. Lapsia minulla ei ole, niin sen puoleen olen voinut keskittyä huolehtimaan itsestäni, eikä minun ole tarvinnut stressata muiden olemassaolosta ja selviytymisestä.
Olen nyt 40-vuotias, edelleen yksin. Meitä on monia ja kun me olemme pärjänneet, pärjäät varmasti sinäkin. Alkuun se on opettelua ja iso kriisi.
Minun pitää, jos joskus tapaan jonkun, opetella päinvastoin eli olemaan jonkun kanssa.
Pitää miettiä, mikä on itselleen paras ja mitkä ovat prioriteetit. Minulle, tällä elämäntavallani ja elämänkokemuksellani, prioriteetti on onnellinen elämä ja hyvää tuova parisuhde. Minulle ei riittäisi "ihan OK" jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joka ei annakaan mitään parantaakseen elämäni laatua, muuta kuin sen, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos sinulle prioriteetti on se, ettei tarvitse olla yksin, niin sinun täytyy tietysti mennä sen mukaan. Sinä tiedät itsesi parhaiten.
Mutta, vielä viimeinen sananen eli en ole kuullut kenenkään sanoneen kuolinvuoteellaan, että olipa hyvä, kun käytin elämäni tähän ja tuohon asiaan, josta en nauttinut. Onneksi tein töitä ihan sikana! Olipa ihanaa, kun elin huonossa parisuhteessa! Olen kiitollinen, että uhrasin itseni muille!
Pitää olla hieman itsekäs, että voi elää onnellisesti. Muuten muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi tai kynnysmatoksi muille.
Ajattelemisen aihetta, hyvää pohdintaa. Tätä juuri olen miettinyt ja mietin edelleen, punnitsen kahden välillä: heittäytyäkö yksinoloon, hypätäkö tuntemattomaan, varmaan yksinäisyyteen, vai jäädäkö tuttuun ja turvalliseen suhteeseen, jossa ei ole mitään suuria ongelmia, vaikka fyysistä läheisyyttä onkin hyvin vähän, intohimoa ei lainkaan. ”Pitää miettiä, mikä on itselleen paras”, ja siinä se hankaluus onkin, kun ilman kristallipalloa sitä ei voi varmaksi tietää. Vapaus houkuttaa, mutta sen hintana on se yksinäisyys, enkä ole ollut ihan varma, haluanko sitä. Fyysistä läheisyyttä ei yksinäisyydessä ole tarjolla senkään vertaa kuin nyt.
Alan kallistua sen puoleen, että yksin voisi olla parempi, mutta vieläkin se vähän mietityttää. Entä jos tästä ”ihan ok” suhteesta lähteminen onkin elämäni suurin virhe? Mitä jos sitä kadun lopun ikäni? Mikä on sellaista, mitä en pysty nyt tekemään mutta pystyisin, jos ottaisin eron? Uudesta suhteesta minun on ihan turha haaveilla, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se yksin olo. Tietenkin sekin voi tulla myös yllättäen, esim. leskeytymisen kautta tai jos mies päättää lähteä.
Lisää kysymyksiä, tai yksi: voisinko olla itsekkäämpi tässä nykyisessä suhteessa? Näkymätön Ninni olen ollut ihan koko ikäni.
Ja minulla sitä ikää on reilut viisikymmentä vuotta. Olen hyvässä kunnossa ikäisekseni, elän terveellisesti, liikun paljon ja olen normaalipainoinen, joten minulla saattaa olla elämää jäljellä vielä jopa kymmeniä vuosia. En tästä kuitenkaan nuorru, vanhuutta kohti mennään.
En ymmärrä, miksi olet niin varma loppelämän yksinäisyydestä. Elämä on prosessi, kaikki muuttuu ja elää koko ajan, ja pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu. Lukkiutuminen ajatukseen totaaliyksinäisyydestä on erikoinen skenaario, joka ei tee sulle hyvää eikä edistä hyvinvointia mistään kohtaa.
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.
Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?
Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.
Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.
Jos on tosiaan aina elänyt parisuhteessa, niin yksinolo on tuntematon ja pelottaa.
Yksinolosta selviää kyllä. Minä olen elänyt koko elämäni sinkkuna yksin. Muutama deitti oli nuorempana. Lapsia minulla ei ole, niin sen puoleen olen voinut keskittyä huolehtimaan itsestäni, eikä minun ole tarvinnut stressata muiden olemassaolosta ja selviytymisestä.
Olen nyt 40-vuotias, edelleen yksin. Meitä on monia ja kun me olemme pärjänneet, pärjäät varmasti sinäkin. Alkuun se on opettelua ja iso kriisi.
Minun pitää, jos joskus tapaan jonkun, opetella päinvastoin eli olemaan jonkun kanssa.
Pitää miettiä, mikä on itselleen paras ja mitkä ovat prioriteetit. Minulle, tällä elämäntavallani ja elämänkokemuksellani, prioriteetti on onnellinen elämä ja hyvää tuova parisuhde. Minulle ei riittäisi "ihan OK" jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joka ei annakaan mitään parantaakseen elämäni laatua, muuta kuin sen, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos sinulle prioriteetti on se, ettei tarvitse olla yksin, niin sinun täytyy tietysti mennä sen mukaan. Sinä tiedät itsesi parhaiten.
Mutta, vielä viimeinen sananen eli en ole kuullut kenenkään sanoneen kuolinvuoteellaan, että olipa hyvä, kun käytin elämäni tähän ja tuohon asiaan, josta en nauttinut. Onneksi tein töitä ihan sikana! Olipa ihanaa, kun elin huonossa parisuhteessa! Olen kiitollinen, että uhrasin itseni muille!
Pitää olla hieman itsekäs, että voi elää onnellisesti. Muuten muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi tai kynnysmatoksi muille.
Ajattelemisen aihetta, hyvää pohdintaa. Tätä juuri olen miettinyt ja mietin edelleen, punnitsen kahden välillä: heittäytyäkö yksinoloon, hypätäkö tuntemattomaan, varmaan yksinäisyyteen, vai jäädäkö tuttuun ja turvalliseen suhteeseen, jossa ei ole mitään suuria ongelmia, vaikka fyysistä läheisyyttä onkin hyvin vähän, intohimoa ei lainkaan. ”Pitää miettiä, mikä on itselleen paras”, ja siinä se hankaluus onkin, kun ilman kristallipalloa sitä ei voi varmaksi tietää. Vapaus houkuttaa, mutta sen hintana on se yksinäisyys, enkä ole ollut ihan varma, haluanko sitä. Fyysistä läheisyyttä ei yksinäisyydessä ole tarjolla senkään vertaa kuin nyt.
Alan kallistua sen puoleen, että yksin voisi olla parempi, mutta vieläkin se vähän mietityttää. Entä jos tästä ”ihan ok” suhteesta lähteminen onkin elämäni suurin virhe? Mitä jos sitä kadun lopun ikäni? Mikä on sellaista, mitä en pysty nyt tekemään mutta pystyisin, jos ottaisin eron? Uudesta suhteesta minun on ihan turha haaveilla, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se yksin olo. Tietenkin sekin voi tulla myös yllättäen, esim. leskeytymisen kautta tai jos mies päättää lähteä.
Lisää kysymyksiä, tai yksi: voisinko olla itsekkäämpi tässä nykyisessä suhteessa? Näkymätön Ninni olen ollut ihan koko ikäni.
Ja minulla sitä ikää on reilut viisikymmentä vuotta. Olen hyvässä kunnossa ikäisekseni, elän terveellisesti, liikun paljon ja olen normaalipainoinen, joten minulla saattaa olla elämää jäljellä vielä jopa kymmeniä vuosia. En tästä kuitenkaan nuorru, vanhuutta kohti mennään.
En ymmärrä, miksi olet niin varma loppelämän yksinäisyydestä. Elämä on prosessi, kaikki muuttuu ja elää koko ajan, ja pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu. Lukkiutuminen ajatukseen totaaliyksinäisyydestä on erikoinen skenaario, joka ei tee sulle hyvää eikä edistä hyvinvointia mistään kohtaa.
Yksinäisyys on ehkä väärä sana, koska sillä on myös selvästi negatiivinen sävy. Tarkoitan sillä ainoastaan parisuhteettomuutta. Ystävät eivät katoa mihinkään, vaikka nykyinen avioliitto päättyisi, joten sillä tavalla yksinäinen en olisi. Jos nykyinen parisuhde (tai "parisuhde", siis avioliitto) päättyy, se päättyy siksi, koska en halua jatkaa intohimotonta suhdetta, jossa ei ole suuria tunteita. Uuteen samanlaiseen intohimottomaan suhteeseen en halua vaihtaa, ja uuteen "oikeaan" parisuhteeseen eli sellaiseen, jossa on myös fyysistä läheisyyttä ja intohimoa, sellaiseen en usko hetkeäkään. Tähän "pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu" sanon, että totta kai ja ilman muuta, mutta toisiin ihmisiin en pysty vaikuttamaan, ja parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi.
Totaaliyksinäisyydestä ei siis ole kyse, koska ystäviä on. Ilmaisin itseäni huonosti.
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.
Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?
Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.
Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.
Jos on tosiaan aina elänyt parisuhteessa, niin yksinolo on tuntematon ja pelottaa.
Yksinolosta selviää kyllä. Minä olen elänyt koko elämäni sinkkuna yksin. Muutama deitti oli nuorempana. Lapsia minulla ei ole, niin sen puoleen olen voinut keskittyä huolehtimaan itsestäni, eikä minun ole tarvinnut stressata muiden olemassaolosta ja selviytymisestä.
Olen nyt 40-vuotias, edelleen yksin. Meitä on monia ja kun me olemme pärjänneet, pärjäät varmasti sinäkin. Alkuun se on opettelua ja iso kriisi.
Minun pitää, jos joskus tapaan jonkun, opetella päinvastoin eli olemaan jonkun kanssa.
Pitää miettiä, mikä on itselleen paras ja mitkä ovat prioriteetit. Minulle, tällä elämäntavallani ja elämänkokemuksellani, prioriteetti on onnellinen elämä ja hyvää tuova parisuhde. Minulle ei riittäisi "ihan OK" jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joka ei annakaan mitään parantaakseen elämäni laatua, muuta kuin sen, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos sinulle prioriteetti on se, ettei tarvitse olla yksin, niin sinun täytyy tietysti mennä sen mukaan. Sinä tiedät itsesi parhaiten.
Mutta, vielä viimeinen sananen eli en ole kuullut kenenkään sanoneen kuolinvuoteellaan, että olipa hyvä, kun käytin elämäni tähän ja tuohon asiaan, josta en nauttinut. Onneksi tein töitä ihan sikana! Olipa ihanaa, kun elin huonossa parisuhteessa! Olen kiitollinen, että uhrasin itseni muille!
Pitää olla hieman itsekäs, että voi elää onnellisesti. Muuten muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi tai kynnysmatoksi muille.
Ajattelemisen aihetta, hyvää pohdintaa. Tätä juuri olen miettinyt ja mietin edelleen, punnitsen kahden välillä: heittäytyäkö yksinoloon, hypätäkö tuntemattomaan, varmaan yksinäisyyteen, vai jäädäkö tuttuun ja turvalliseen suhteeseen, jossa ei ole mitään suuria ongelmia, vaikka fyysistä läheisyyttä onkin hyvin vähän, intohimoa ei lainkaan. ”Pitää miettiä, mikä on itselleen paras”, ja siinä se hankaluus onkin, kun ilman kristallipalloa sitä ei voi varmaksi tietää. Vapaus houkuttaa, mutta sen hintana on se yksinäisyys, enkä ole ollut ihan varma, haluanko sitä. Fyysistä läheisyyttä ei yksinäisyydessä ole tarjolla senkään vertaa kuin nyt.
Alan kallistua sen puoleen, että yksin voisi olla parempi, mutta vieläkin se vähän mietityttää. Entä jos tästä ”ihan ok” suhteesta lähteminen onkin elämäni suurin virhe? Mitä jos sitä kadun lopun ikäni? Mikä on sellaista, mitä en pysty nyt tekemään mutta pystyisin, jos ottaisin eron? Uudesta suhteesta minun on ihan turha haaveilla, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se yksin olo. Tietenkin sekin voi tulla myös yllättäen, esim. leskeytymisen kautta tai jos mies päättää lähteä.
Lisää kysymyksiä, tai yksi: voisinko olla itsekkäämpi tässä nykyisessä suhteessa? Näkymätön Ninni olen ollut ihan koko ikäni.
Ja minulla sitä ikää on reilut viisikymmentä vuotta. Olen hyvässä kunnossa ikäisekseni, elän terveellisesti, liikun paljon ja olen normaalipainoinen, joten minulla saattaa olla elämää jäljellä vielä jopa kymmeniä vuosia. En tästä kuitenkaan nuorru, vanhuutta kohti mennään.
En ymmärrä, miksi olet niin varma loppelämän yksinäisyydestä. Elämä on prosessi, kaikki muuttuu ja elää koko ajan, ja pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu. Lukkiutuminen ajatukseen totaaliyksinäisyydestä on erikoinen skenaario, joka ei tee sulle hyvää eikä edistä hyvinvointia mistään kohtaa.
Yksinäisyys on ehkä väärä sana, koska sillä on myös selvästi negatiivinen sävy. Tarkoitan sillä ainoastaan parisuhteettomuutta. Ystävät eivät katoa mihinkään, vaikka nykyinen avioliitto päättyisi, joten sillä tavalla yksinäinen en olisi. Jos nykyinen parisuhde (tai "parisuhde", siis avioliitto) päättyy, se päättyy siksi, koska en halua jatkaa intohimotonta suhdetta, jossa ei ole suuria tunteita. Uuteen samanlaiseen intohimottomaan suhteeseen en halua vaihtaa, ja uuteen "oikeaan" parisuhteeseen eli sellaiseen, jossa on myös fyysistä läheisyyttä ja intohimoa, sellaiseen en usko hetkeäkään. Tähän "pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu" sanon, että totta kai ja ilman muuta, mutta toisiin ihmisiin en pysty vaikuttamaan, ja parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi.
Totaaliyksinäisyydestä ei siis ole kyse, koska ystäviä on. Ilmaisin itseäni huonosti.
Jatkan vielä: Tähän yli viidenkymmenen vuoden ikään päästyäni en ole kertaakaan kokenut molemminpuolista rakastumista (en edes ihastumista), enkä totta puhuen usko, että sellainen osakseni enää nyt voi tulla, koska olen vaihdevuosi-ikäinen, harmaantuva ja koko ajan vanheneva nainen, kaukana siitä porukasta, joka "parisuhdemarkkinoilla" (sana, jota inhoan) on haluttua. Ja jos päätän erota nykyisestä suhteesta ja liitosta, niin vaihtoehdot ovat parisuhteettomuus tai sitten se mahdoton: molemminpuolinen rakastuminen, joka kypsyy rakkaudeksi. Siitä se yksinolo tulee.
Tiedän elämäni ajalta yhden (1) miehen, tai nuoren miehen, joka on ollut minuun hiukan ihastunut – mutta minä tietystikään en häneen, joten mitään romanssia ei syntynyt siitä. Olimme lukioikäisiä, ja se on jäänyt ainoaksi kerraksi, kun minuun on "ihastuttu". Nykyisen mieheni kanssa lähinnä ajauduimme elämään yhdessä.
Yksi mahdollisuus on elää olemassaolevaa elämää ja löytää se onni siitä.
Fantasioissaan piehtaroiva ei ehkä pysty antamaan paljonkaan ympäristönsä oikeille ihmisille, joiden kanssa vuorovaikutus olisi tärkeää ja parantaisi kaikkien hyvinvointia.
Mielikuvitusmaailmassa elävä ei ole oikein läsnä läheisilleen.
Jos vuosikaudet "rakastaa" henkilöä, jolla ei ole edes aavistusta asiasta, niin kyllä sellainen rakkaus menee hukkaan. Eihän tuo "rakastettu" edes ole oikea ihminen siinä mielessä, että hän tällaisen salaisen rakkauden kohteena on vain mielikuva.
Jos saisin tietää jonkun mielikuvitusrakastettu, olisi kyllä karmivaa.
Vierailija kirjoitti:
Yksi mahdollisuus on elää olemassaolevaa elämää ja löytää se onni siitä.
Fantasioissaan piehtaroiva ei ehkä pysty antamaan paljonkaan ympäristönsä oikeille ihmisille, joiden kanssa vuorovaikutus olisi tärkeää ja parantaisi kaikkien hyvinvointia.
Mielikuvitusmaailmassa elävä ei ole oikein läsnä läheisilleen.
Jos vuosikaudet "rakastaa" henkilöä, jolla ei ole edes aavistusta asiasta, niin kyllä sellainen rakkaus menee hukkaan. Eihän tuo "rakastettu" edes ole oikea ihminen siinä mielessä, että hän tällaisen salaisen rakkauden kohteena on vain mielikuva.
KOrjaus: Jos saisin tietää olevani jonkun mielikuvitusrakastettu, olisi kyllä karmivaa.
Alue: Aihe vapaa
Voisiko asian selvittää jotenkin epäsuorasti? Vai pitääkö sinun nimenomaan saada häneltä itseltään suora torjunta, jotta tunne menisi ohi?