Pakonomainen ihastuminen

Vierailija kirjoitti:

VT kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te addiktoituneet sarjaihastujat ette koskaan mieti, miten teillä on oikeus tuhota perheenne, puolisonne elämä??

Öö ei mun ihastumiset ole koskaan johtaneet mihinkään. Olen kertonut puolisolle että nyt on taas tilanne päällä ja olen kertonut myös niille ihastuksen kohteille. Ei asia ole johtanut mihinkään tekoihin, eli en kyllä ymmärrä miten ole mitään tai ketään tuhonnut.

Nimenomaan näin. On ihan eri asia olla tunteita jotakuta ulkopuolista kohtaan kuin tehdä tekoja niiden tunteiden takia. Omalta osaltani voin sanoa, että ainoa, jota tämä taipumukseni on tuhonnut, olen minä itse.

Minua loukkaisi paljon enemmän puolison voimakas ihastuminen toiseen kuin yhdenillanjuttu, joka ei merkinnyt mitään. Raastavaa jos puoliso ajattelee koko ajan jotain toista.

Tämä. Minuakin loukkaisi jos puolisoni tuntisi jotain muuta kohtaan näin ja uskon että puolisoani loukkaisi jos hän tietäisi ongelmastani. Siis avioliittoni surkeasta tilasta huolimatta. Voin vain kuvitella, miten paljon enemmän se loukkaisi ns. hyvässä suhteessa. Mutta tietysti hienoa jos joku osaa ottaa sen toisin. Nämä on kuitenkin asioita, joille on aika rajalliset mahdollisuudet tehdä itse mitään.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.

Voihan sitä kokeilla. Mutta entä jos hän livenä olekaan niin kamala? Sitten menee mielikuvaharjoittelulta nopeasti pohja. Entä jos tekisikin niin päin, että mielikuvaharjoittelee oikein täydellisen romanssin hänen kanssaan. Alusta loppuun ja luvan kanssa. Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta.

Minä kyllä teen noin lähes aina, kun ihastun pakonomaisesti. Eli kuvittelen ihan alusta loppuun romanssin ja haluaisin jopa elää niissä haaveissani. Se kyllä vain pahentaa sitä eikä toisinpäin. Luulen että moni tekee tätä, jolla on tämä taipumus.

Pakonomaisen ihastumisen kohteet ovat niin kaukaisia, että ei heistä voi oikeasti edes tietää ovatko lähi-ihmissuhteissa kamalia vai ei, eli tuo ei yleensä ole mahdollista, että se todellinen elämä rikkoisi sen negatiivisen mielikuvan, mitä yrittää kuvitella. Limerenssi ei kohdistu oikeaan ihmiseen, vaan mielikuvaan tuosta ihmisestä. AP näkee maksimissaan neljä kertaa vuodessa tätä ihmistä. Ei tämä ihminen ole oikeasti niin läheinen, että AP voisi sanoa järjellä hänen olevan mahtava tyyppi. Samoin kun en minäkään voi sanoa omasta ihastuksestani. Mielikuvissani hän on totta kai täydellinen ja ymmärtää täydellisesti minua ja vastaa tarpeisiini.

Minä taas en koskaan kuvittele mitään romanssia enkä edes ajattele sellaista vaihtoehtoa, että tunne voisi olla molemminpuolinen. Haluan ajatella realistisesti ja pitää jalat maassa. Silti se ihastus vain pysyy ja kestää yhtä pakonomaisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.

Voihan sitä kokeilla. Mutta entä jos hän livenä olekaan niin kamala? Sitten menee mielikuvaharjoittelulta nopeasti pohja. Entä jos tekisikin niin päin, että mielikuvaharjoittelee oikein täydellisen romanssin hänen kanssaan. Alusta loppuun ja luvan kanssa. Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta.

Minä kyllä teen noin lähes aina, kun ihastun pakonomaisesti. Eli kuvittelen ihan alusta loppuun romanssin ja haluaisin jopa elää niissä haaveissani. Se kyllä vain pahentaa sitä eikä toisinpäin. Luulen että moni tekee tätä, jolla on tämä taipumus.

Pakonomaisen ihastumisen kohteet ovat niin kaukaisia, että ei heistä voi oikeasti edes tietää ovatko lähi-ihmissuhteissa kamalia vai ei, eli tuo ei yleensä ole mahdollista, että se todellinen elämä rikkoisi sen negatiivisen mielikuvan, mitä yrittää kuvitella. Limerenssi ei kohdistu oikeaan ihmiseen, vaan mielikuvaan tuosta ihmisestä. AP näkee maksimissaan neljä kertaa vuodessa tätä ihmistä. Ei tämä ihminen ole oikeasti niin läheinen, että AP voisi sanoa järjellä hänen olevan mahtava tyyppi. Samoin kun en minäkään voi sanoa omasta ihastuksestani. Mielikuvissani hän on totta kai täydellinen ja ymmärtää täydellisesti minua ja vastaa tarpeisiini.

Täällä taas tuo, joka kirjoitti ystävästä, jolla on aina ADHD:n takia joku mies kiikarissa. Sama juttu hänellä, kaikki perustuu vaan mielikuviin ja julkisuuden henkilöiden ollessa kyseessä siihen julkiseen kuvaan mikä hänestä tulee. Hän tietää aivan varmana, että tämä julkkis maapallon toiselta puolelta on oikeasti tosi kiva, lempeä ja hauska, eikä mikään etova naistenmies, vaikka onkin julkkis. Hän tietää aivan varmana, että jos he tapaisivat, mies rakastuisi häneen tulisesti ja kosisi heti. Hän tietää aivan varmana, että parisuhde tämän miehen kanssa olisi todella ihanaa ja mies ymmärtäisi ja tukisi häntä täysin. Hän tietää aivan varmana, että hänen negatiiviset luonteenpiirteensä, heikkoutensa ymv. olisivat tämän miehen silmissä ihania. Hän tietää aivan varmana, että mies taatusti rakastaa ja nimenomaan tarvitsee juuri hänenlaisensa naisen.

Hän tosiaan matkusti yhden tällaisen julkkismiehen perässä ulkomaille stalkkaamaan häntä ja ajatus siinä oli, että jos he kohtaavat, siitä syntyy aivan varmana romanssi ja vuosisadan rakkaustarina - vaikkei hän edes tunne koko miestä.

Näissä tapauksissa ollaan rakastuneita mielikuvitusmieheen, ei oikeaan henkilöön.

Olen tuntenut kaksi tuolla tavalla ajattelevaa henkilöä ja molemmat joutuivat lopulta mielisairaalaan ja saivat paranoidisen skitsofrenian diagnoosin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.

Voihan sitä kokeilla. Mutta entä jos hän livenä olekaan niin kamala? Sitten menee mielikuvaharjoittelulta nopeasti pohja. Entä jos tekisikin niin päin, että mielikuvaharjoittelee oikein täydellisen romanssin hänen kanssaan. Alusta loppuun ja luvan kanssa. Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta.

Minä kyllä teen noin lähes aina, kun ihastun pakonomaisesti. Eli kuvittelen ihan alusta loppuun romanssin ja haluaisin jopa elää niissä haaveissani. Se kyllä vain pahentaa sitä eikä toisinpäin. Luulen että moni tekee tätä, jolla on tämä taipumus.

Pakonomaisen ihastumisen kohteet ovat niin kaukaisia, että ei heistä voi oikeasti edes tietää ovatko lähi-ihmissuhteissa kamalia vai ei, eli tuo ei yleensä ole mahdollista, että se todellinen elämä rikkoisi sen negatiivisen mielikuvan, mitä yrittää kuvitella. Limerenssi ei kohdistu oikeaan ihmiseen, vaan mielikuvaan tuosta ihmisestä. AP näkee maksimissaan neljä kertaa vuodessa tätä ihmistä. Ei tämä ihminen ole oikeasti niin läheinen, että AP voisi sanoa järjellä hänen olevan mahtava tyyppi. Samoin kun en minäkään voi sanoa omasta ihastuksestani. Mielikuvissani hän on totta kai täydellinen ja ymmärtää täydellisesti minua ja vastaa tarpeisiini.

Minä päinvastoin tiedän järjellä täysin hyvin, että kyseinen ihminen on kaikkea muuta kuin täydellinen. Tiedän hänestä vikoja, joiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt hillitä ihastusta mutta näin ei ole tapahtunut. Ehkä tämän huomaaminen alunperin herättikin siihen, ettei kyseessä ole todelliseen ihmiseen kohdistuva tunne - ihastuksen voimassaolon aikana ihminen on paljastunut joksikin ihan muuksi kuin luulin, eikä tämä ole horjuttanut tunnetta mihinkään.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

VT kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.

Pakko- oireinen ihastuminen samoin.

Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!

Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!

Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.

Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.

Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.

Minua on aina puhutellut tämä lainaus:

"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.

Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."

Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?

Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.

Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.

Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?

Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.

Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.

Vaikuttaa siltä, että tunteesi ovat kovin ristiriitaiset. Rakastat miestäsi etkä halua pettää häntä, mutta toisaalta haluat ehkä erota ja olet ihastunut toiseen mieheen. Tavallaan haluaisit tehdä aloitteen sille toiselle ja kysyä ovatko tunteet molemminpuoliset, mutta toisaalta et kuitenkaan haluaisi. Ja haluaisit miettiä rauhassa tätä eroasiaa, mutta et pysty siihen, koska tunteesi toista miestä kohtaan ovat niin voimakkaat. On varmasti vaikeaa, jos ei oikein itsekään tiedä mitä oikeastaan haluaa ja eri tunteet vetävät eri suuntiin.

Ehkä voisit selvitellä vyyhtiä jonkun neutraalin ulkopuolisen ihmisen kanssa. Puhumaan voi mennä vaikka papille, jos ei heti pääse terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jatkan vielä: en yhäkään tajua, miksi asian tiedusteleminen ihastukselta olisi pettämistä. Mies ei ole ihastunut sinuun, joten mitään suhteen/aktuaalisen pettämisen mahdollisuutta ei ole olemassa. Kun saisit tietää, ettei hän välitä sinusta, pääsisit tilanteestasi eteenpäin.

En ymmärrä logiikkaa. Jos tiedetään 100% varmasti ettei molemminpuolisuus ole mitenkään mahdollista, niin mihin tarvitaan koko kysymistä? Ja jos taas kysyjä ei tiedä, niin eihän hän silloin voi vedota pettämisen mahdollisuuden puuttumiseen tuolla perusteella.

-Ap

Tämän jälkeen lakkaan jankuttamasta tätä asiaa 😁 Luulin sun sanoneen, että ihastuksesta päästäksesi tarviisit inhorealistisen läpsyn naamaan, joka tulisi siitä, että mies suoraan sanoisi sulle, ettei häntä kiinnosta. Se, että nyt itse tiedät sen, ei auta yhtään pääsemään eroon. Ymmärrän, että asian paljastaminen ihastusmiehelle olisi kamalaa, mutta jos ja kun asian hautominen vuosikausia omassa päässä on sulle myös ihan hirveää, kysyminen voisi olla tapa päästä siitä eroon. Vai! Haluatko kuitenkin jostain syystä vaalia tätä ihastusta? Siitä irti päästäminen horjuttaisi jotain sulle "tasapainon" ylläpitämisen vuoksi tärkeää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.

Voihan sitä kokeilla. Mutta entä jos hän livenä olekaan niin kamala? Sitten menee mielikuvaharjoittelulta nopeasti pohja. Entä jos tekisikin niin päin, että mielikuvaharjoittelee oikein täydellisen romanssin hänen kanssaan. Alusta loppuun ja luvan kanssa. Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta.

Minä kyllä teen noin lähes aina, kun ihastun pakonomaisesti. Eli kuvittelen ihan alusta loppuun romanssin ja haluaisin jopa elää niissä haaveissani. Se kyllä vain pahentaa sitä eikä toisinpäin. Luulen että moni tekee tätä, jolla on tämä taipumus.

Pakonomaisen ihastumisen kohteet ovat niin kaukaisia, että ei heistä voi oikeasti edes tietää ovatko lähi-ihmissuhteissa kamalia vai ei, eli tuo ei yleensä ole mahdollista, että se todellinen elämä rikkoisi sen negatiivisen mielikuvan, mitä yrittää kuvitella. Limerenssi ei kohdistu oikeaan ihmiseen, vaan mielikuvaan tuosta ihmisestä. AP näkee maksimissaan neljä kertaa vuodessa tätä ihmistä. Ei tämä ihminen ole oikeasti niin läheinen, että AP voisi sanoa järjellä hänen olevan mahtava tyyppi. Samoin kun en minäkään voi sanoa omasta ihastuksestani. Mielikuvissani hän on totta kai täydellinen ja ymmärtää täydellisesti minua ja vastaa tarpeisiini.

Täällä taas tuo, joka kirjoitti ystävästä, jolla on aina ADHD:n takia joku mies kiikarissa. Sama juttu hänellä, kaikki perustuu vaan mielikuviin ja julkisuuden henkilöiden ollessa kyseessä siihen julkiseen kuvaan mikä hänestä tulee. Hän tietää aivan varmana, että tämä julkkis maapallon toiselta puolelta on oikeasti tosi kiva, lempeä ja hauska, eikä mikään etova naistenmies, vaikka onkin julkkis. Hän tietää aivan varmana, että jos he tapaisivat, mies rakastuisi häneen tulisesti ja kosisi heti. Hän tietää aivan varmana, että parisuhde tämän miehen kanssa olisi todella ihanaa ja mies ymmärtäisi ja tukisi häntä täysin. Hän tietää aivan varmana, että hänen negatiiviset luonteenpiirteensä, heikkoutensa ymv. olisivat tämän miehen silmissä ihania. Hän tietää aivan varmana, että mies taatusti rakastaa ja nimenomaan tarvitsee juuri hänenlaisensa naisen.

Hän tosiaan matkusti yhden tällaisen julkkismiehen perässä ulkomaille stalkkaamaan häntä ja ajatus siinä oli, että jos he kohtaavat, siitä syntyy aivan varmana romanssi ja vuosisadan rakkaustarina - vaikkei hän edes tunne koko miestä.

Näissä tapauksissa ollaan rakastuneita mielikuvitusmieheen, ei oikeaan henkilöön.

Tuossa on jo todellisuudentaju kadonnut. Se on eri asia kuin ADHD.

Minusta ei kannata kertoa omalle miehelle. Sitä ei tiedä, mitä siitä seuraisi ja tilanne voisi mennä vain vaikeammaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.

Voihan sitä kokeilla. Mutta entä jos hän livenä olekaan niin kamala? Sitten menee mielikuvaharjoittelulta nopeasti pohja. Entä jos tekisikin niin päin, että mielikuvaharjoittelee oikein täydellisen romanssin hänen kanssaan. Alusta loppuun ja luvan kanssa. Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta.

Minä kyllä teen noin lähes aina, kun ihastun pakonomaisesti. Eli kuvittelen ihan alusta loppuun romanssin ja haluaisin jopa elää niissä haaveissani. Se kyllä vain pahentaa sitä eikä toisinpäin. Luulen että moni tekee tätä, jolla on tämä taipumus.

Pakonomaisen ihastumisen kohteet ovat niin kaukaisia, että ei heistä voi oikeasti edes tietää ovatko lähi-ihmissuhteissa kamalia vai ei, eli tuo ei yleensä ole mahdollista, että se todellinen elämä rikkoisi sen negatiivisen mielikuvan, mitä yrittää kuvitella. Limerenssi ei kohdistu oikeaan ihmiseen, vaan mielikuvaan tuosta ihmisestä. AP näkee maksimissaan neljä kertaa vuodessa tätä ihmistä. Ei tämä ihminen ole oikeasti niin läheinen, että AP voisi sanoa järjellä hänen olevan mahtava tyyppi. Samoin kun en minäkään voi sanoa omasta ihastuksestani. Mielikuvissani hän on totta kai täydellinen ja ymmärtää täydellisesti minua ja vastaa tarpeisiini.

Täällä taas tuo, joka kirjoitti ystävästä, jolla on aina ADHD:n takia joku mies kiikarissa. Sama juttu hänellä, kaikki perustuu vaan mielikuviin ja julkisuuden henkilöiden ollessa kyseessä siihen julkiseen kuvaan mikä hänestä tulee. Hän tietää aivan varmana, että tämä julkkis maapallon toiselta puolelta on oikeasti tosi kiva, lempeä ja hauska, eikä mikään etova naistenmies, vaikka onkin julkkis. Hän tietää aivan varmana, että jos he tapaisivat, mies rakastuisi häneen tulisesti ja kosisi heti. Hän tietää aivan varmana, että parisuhde tämän miehen kanssa olisi todella ihanaa ja mies ymmärtäisi ja tukisi häntä täysin. Hän tietää aivan varmana, että hänen negatiiviset luonteenpiirteensä, heikkoutensa ymv. olisivat tämän miehen silmissä ihania. Hän tietää aivan varmana, että mies taatusti rakastaa ja nimenomaan tarvitsee juuri hänenlaisensa naisen.

Hän tosiaan matkusti yhden tällaisen julkkismiehen perässä ulkomaille stalkkaamaan häntä ja ajatus siinä oli, että jos he kohtaavat, siitä syntyy aivan varmana romanssi ja vuosisadan rakkaustarina - vaikkei hän edes tunne koko miestä.

Näissä tapauksissa ollaan rakastuneita mielikuvitusmieheen, ei oikeaan henkilöön.

Olen tuntenut kaksi tuolla tavalla ajattelevaa henkilöä ja molemmat joutuivat lopulta mielisairaalaan ja saivat paranoidisen skitsofrenian diagnoosin.

Tarkoittaako "tuolla tavalla ajatteleva henkilö" tässä lainaamasi tekstin kirjoittajaa vai hänen ystäväänsä?

Ap jauhaa itsestään jo kolmatta päivää täällä.

Milloin ehdit olla niiden pienten lastesi kanssa, isäkö heidät hoitaa?

Eikö sinun äitinä kuitenkin tulisi viettää aikaa lastesi kanssa eikä jauhaa ihastumisiasi ja panetuksiasi täällä?

VT kirjoitti:

Ihan kuin omalta näppikseltäni tämä aloitus. Täällä vielä yksi samassa tilanteessa oleva. Olen työstänyt asiaa kirjoittamalla päiväkirjaa, jossa erittelen tunteitani. Katson usein itseäni ulkopuolisen silmin ja näen juuri tuon saman pakkomielteisyyden ja toivottomuuden. Vaikka järki sanoo koko ajan, että tunne on yksipuolinen, niin onnistun välillä rakentelemaan pilvilinnoja jonkin yhden minuun luodun katseen jälkeen, kun hän vilkaisi minua alta kulmain.

Nyt on noin kaksi vuotta mennyt tämän uusimman ihastuksen kourissa, eikä loppua ole näkyvissä. Minulle täysin tuntematon mies, niin saavuttamaton kuin kukaan voi olla – verrattavissa jopa teinin tuntemaan ihastukseen jotakuta julkisuuden henkilöä kohtaan, vaikka tämä on todellinen ihminen, jonka kanssa olen ollut kontaktissa ja puheissa. Silti 100-prosenttisesti yksipuolinen, täysin varmasti, mutta ne katseet vievät maton jalkojen alta, vaikken niitä koekaan usein, vain neljä kertaa olen tämän miehen tähän mennessä edes tavannut.

Ja olen ihan sekaisin.

Kirjoitit, että "Nyt on kuitenkin oma suhde pitämässä edes auttavasti maan pinnalla." Minulla ihan sama, olen naimisissa miehen kanssa, ja se luultavasti on pelastanut minut useaan kertaan hirvittävältä häpeältä. Naimisissa on oltu kolmekymmentä vuotta, ja lähes koko ajan minulla on ollut näitä järjettömiä ihastuksia toisiin miehiin. Joku ehkä pitäisi näitäkin pettämisenä, siitä vain, mutta olen aika uskollinen perusluonteeltani enkä ole koskaan miestäni pettänyt, näitä haaveita on ollut senkin edestä.

Joka aamu ensimmäiseksi on ihastukseni kohde mielessä, ja nukkumaan mennessä ajattelen häntä.

Ainoa, joka minua tässä asiassa kaikkina näinä vuosina auttoi, oli hormonikierukka. Se turrutti tunteet ja elin ilman ihastuksia joitakin vuosia, niin kauan kuin pidin kierukkaa. Kun se piti poistaa enkä voinut ottaa uutta, kyky ihastua palasi entistä voimakkaampana. Joku kirjoitti: "Siitä on jo 7 vuotta kun en ole tuntenut mitään ihastusta ja minusta tuntuu että iso osa minua on kuollut" – juuri näin minäkin jälkikäteen koin! En ollut kierukan aikana masentunut tosin, elämäni oli ihan hyvää, seesteistä, tasaista. Jälkikäteen tajusin, että nämä ihastukset tavallaan tuovat jotain sisältöä elämään, sellaista, joka on osa minua ollut aina ja jota ilman en enää haluaisi ehkä elää. En tiedä, tavallaan se olisi helppoa, voisi keskittyä muuhun elämään, mutta toisaalta nämä tunteet ovat niin voimakkaita, että ne ovat osaltaan elämän suola.

En ole ajatellut mennä terapiaan tämän takia enkä ole koskaan ollut terapiassa muutenkaan, joten siihen en osaa ottaa kantaa. Tässä vain silti yksi kokemus lisää: meitä on muitakin samalla tavalla tuntevia.

Kuvasit tosi hyvin, allekirjoitan tämän myös. Itselläni on koronan alkamisen jälkeen kontaktit olleet rajoitettuja ja mahdollisuus ihastumisiin mennyt. Olen jotenkin kuihtunut ja menettänyt lähes elämänhaluni, en ole varma, löytyisikö enää sitä elämänvoimaa ihastua, mitä ennen oli, vaikka tilaisuus tarjoutuisi. Minäkin olen naimisissa ja olen menettänyt tämän myötä myös kiinnostuksen seksiin ja koko seksuaalisuuteni niin pahasti, että ihmettelen palaako se enää ikinä. Se jatkuva ihastuminen on minulle näköjään aika tärkeä osa elämää, että pystyn mihinkään miessuhteisiin. Tunnen nyt olevani puolikuollut, mummoutunut, pölyttynyt ja kuivahtanut ilman ihastumismahdollisuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.

Voihan sitä kokeilla. Mutta entä jos hän livenä olekaan niin kamala? Sitten menee mielikuvaharjoittelulta nopeasti pohja. Entä jos tekisikin niin päin, että mielikuvaharjoittelee oikein täydellisen romanssin hänen kanssaan. Alusta loppuun ja luvan kanssa. Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta.

Minä kyllä teen noin lähes aina, kun ihastun pakonomaisesti. Eli kuvittelen ihan alusta loppuun romanssin ja haluaisin jopa elää niissä haaveissani. Se kyllä vain pahentaa sitä eikä toisinpäin. Luulen että moni tekee tätä, jolla on tämä taipumus.

Pakonomaisen ihastumisen kohteet ovat niin kaukaisia, että ei heistä voi oikeasti edes tietää ovatko lähi-ihmissuhteissa kamalia vai ei, eli tuo ei yleensä ole mahdollista, että se todellinen elämä rikkoisi sen negatiivisen mielikuvan, mitä yrittää kuvitella. Limerenssi ei kohdistu oikeaan ihmiseen, vaan mielikuvaan tuosta ihmisestä. AP näkee maksimissaan neljä kertaa vuodessa tätä ihmistä. Ei tämä ihminen ole oikeasti niin läheinen, että AP voisi sanoa järjellä hänen olevan mahtava tyyppi. Samoin kun en minäkään voi sanoa omasta ihastuksestani. Mielikuvissani hän on totta kai täydellinen ja ymmärtää täydellisesti minua ja vastaa tarpeisiini.

Täällä taas tuo, joka kirjoitti ystävästä, jolla on aina ADHD:n takia joku mies kiikarissa. Sama juttu hänellä, kaikki perustuu vaan mielikuviin ja julkisuuden henkilöiden ollessa kyseessä siihen julkiseen kuvaan mikä hänestä tulee. Hän tietää aivan varmana, että tämä julkkis maapallon toiselta puolelta on oikeasti tosi kiva, lempeä ja hauska, eikä mikään etova naistenmies, vaikka onkin julkkis. Hän tietää aivan varmana, että jos he tapaisivat, mies rakastuisi häneen tulisesti ja kosisi heti. Hän tietää aivan varmana, että parisuhde tämän miehen kanssa olisi todella ihanaa ja mies ymmärtäisi ja tukisi häntä täysin. Hän tietää aivan varmana, että hänen negatiiviset luonteenpiirteensä, heikkoutensa ymv. olisivat tämän miehen silmissä ihania. Hän tietää aivan varmana, että mies taatusti rakastaa ja nimenomaan tarvitsee juuri hänenlaisensa naisen.

Hän tosiaan matkusti yhden tällaisen julkkismiehen perässä ulkomaille stalkkaamaan häntä ja ajatus siinä oli, että jos he kohtaavat, siitä syntyy aivan varmana romanssi ja vuosisadan rakkaustarina - vaikkei hän edes tunne koko miestä.

Näissä tapauksissa ollaan rakastuneita mielikuvitusmieheen, ei oikeaan henkilöön.

Tuossa on jo todellisuudentaju kadonnut. Se on eri asia kuin ADHD.

Tämä ADHD-ystävän tarina on ollut kyllä hurjaa luettavaa. Mm. se on auttanut minua ymmärtämään, että tämä minun ihastukseni on lopulta aika "viatonta", tai ainakin olen selvästi hyvin realistinen tämän tunteeni kourissa, kun tiedän, että mitään vastakaikua tunteilleni ei ole eikä tule. Enkä voisi kuvitella, että uskaltaisin tehdä jonkin aloitteen, hui! Ja stalkkaaminen on vastoin kaikkea, mitä minä olen, en ikinä voisi tehdä sellaista, sehän olisi näiden tunteiden kohteen häiriköintiä mitä iljettävimmällä tavalla. Minä en tiedä, missä hän asuu, enkä tiedä, onko hän naimisissa. Olen ajatellut, että nämä asiat eivät minulle kuulu.

Pidän tunteeni ainakin tuohon ADHD-ystävään verrattuna oikein hyvin kurissa.

Vierailija kirjoitti:

Minua loukkaisi paljon enemmän puolison voimakas ihastuminen toiseen kuin yhdenillanjuttu, joka ei merkinnyt mitään. Raastavaa jos puoliso ajattelee koko ajan jotain toista.

Ymmärrän tämän. Silti ainakaan minä en kuitenkaan ole itse päättänyt ihastua, vaan tunne on tullut ihan kutsumatta. Yhdenillanjuttu on aktiivista toimintaa, tunteille voi olla vaikea voida mitään.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.

Olen yrittänyt tätä ja on vaihtelevasti toiminutkin. Välillä saan hetkeksi sen hyvän "mitä mä olenkaan tuossa nähnyt, vähän mä olen idiootti" -vaihteen päälle ja luulen että kaikki on ok, mutta seuraavana päivänä herään kuin Päiväni Murmelina -leffassa ja sama vanha tunne siellä vilkuttaa heti herätessä. Mutta olen kyllä sitkeästi tätä tehnyt. Yritän kelata mielessäni tilannetta jossa saan mahdollisimman tylyt pakit, ja yritän koskettaa sitä häpeän tunnetta joka minulla siinä tilanteessa olisi. Välillä onnistuu, mutta valitettavasti vaan hetkeksi.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.

Voihan sitä kokeilla. Mutta entä jos hän livenä olekaan niin kamala? Sitten menee mielikuvaharjoittelulta nopeasti pohja. Entä jos tekisikin niin päin, että mielikuvaharjoittelee oikein täydellisen romanssin hänen kanssaan. Alusta loppuun ja luvan kanssa. Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta.

Minä kyllä teen noin lähes aina, kun ihastun pakonomaisesti. Eli kuvittelen ihan alusta loppuun romanssin ja haluaisin jopa elää niissä haaveissani. Se kyllä vain pahentaa sitä eikä toisinpäin. Luulen että moni tekee tätä, jolla on tämä taipumus.

Pakonomaisen ihastumisen kohteet ovat niin kaukaisia, että ei heistä voi oikeasti edes tietää ovatko lähi-ihmissuhteissa kamalia vai ei, eli tuo ei yleensä ole mahdollista, että se todellinen elämä rikkoisi sen negatiivisen mielikuvan, mitä yrittää kuvitella. Limerenssi ei kohdistu oikeaan ihmiseen, vaan mielikuvaan tuosta ihmisestä. AP näkee maksimissaan neljä kertaa vuodessa tätä ihmistä. Ei tämä ihminen ole oikeasti niin läheinen, että AP voisi sanoa järjellä hänen olevan mahtava tyyppi. Samoin kun en minäkään voi sanoa omasta ihastuksestani. Mielikuvissani hän on totta kai täydellinen ja ymmärtää täydellisesti minua ja vastaa tarpeisiini.

Täällä taas tuo, joka kirjoitti ystävästä, jolla on aina ADHD:n takia joku mies kiikarissa. Sama juttu hänellä, kaikki perustuu vaan mielikuviin ja julkisuuden henkilöiden ollessa kyseessä siihen julkiseen kuvaan mikä hänestä tulee. Hän tietää aivan varmana, että tämä julkkis maapallon toiselta puolelta on oikeasti tosi kiva, lempeä ja hauska, eikä mikään etova naistenmies, vaikka onkin julkkis. Hän tietää aivan varmana, että jos he tapaisivat, mies rakastuisi häneen tulisesti ja kosisi heti. Hän tietää aivan varmana, että parisuhde tämän miehen kanssa olisi todella ihanaa ja mies ymmärtäisi ja tukisi häntä täysin. Hän tietää aivan varmana, että hänen negatiiviset luonteenpiirteensä, heikkoutensa ymv. olisivat tämän miehen silmissä ihania. Hän tietää aivan varmana, että mies taatusti rakastaa ja nimenomaan tarvitsee juuri hänenlaisensa naisen.

Hän tosiaan matkusti yhden tällaisen julkkismiehen perässä ulkomaille stalkkaamaan häntä ja ajatus siinä oli, että jos he kohtaavat, siitä syntyy aivan varmana romanssi ja vuosisadan rakkaustarina - vaikkei hän edes tunne koko miestä.

Näissä tapauksissa ollaan rakastuneita mielikuvitusmieheen, ei oikeaan henkilöön.

Olen tuntenut kaksi tuolla tavalla ajattelevaa henkilöä ja molemmat joutuivat lopulta mielisairaalaan ja saivat paranoidisen skitsofrenian diagnoosin.

Tarkoittaako "tuolla tavalla ajatteleva henkilö" tässä lainaamasi tekstin kirjoittajaa vai hänen ystäväänsä?

Höh... Tietysti sitä ystävää.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että ehkä ap:n ihastus alkoi, koska parisuhteessa alkoi olla ongelmia. Kääntäisin katseen omaan kumppaniin ja parisuhteeseen ja miettisin, että mitä olen vailla ja mitä sille olisi tehtävissä. Keskustelisin sitten siitä kumppanini ja ehkä terapeutinkin kanssa. Nimittäin jos näin ei tee, niin helposti alkaa vieraantumaan toisesta entistäkin enemmän ja asiat alkavat mennä yhä huonompaan suuntaan. Jos unohdetaan ihastus, niin mitä muutosta toivot elämääsi ja parisuhteeseesi? Mitä koet jääväsi vaille?

Minulla on aivan vastaava traumatausta kuin monilla teillä muillakin ja taipumusta läheisriippuvuuteen ja limerenssiin. Olen oppinut, että voimakkaimmat ihastumiset tulee, kun oma elämä ja itse ei ole oikein tasapainossa ja toivoo jotakin, jota on vailla. Olen oppinut suhtautumaan itseeni armollisemmin, koska tiedän tämän taipumuksen kumpuavan taustastani ja vanhempieni rakkaudettomuudesta. Kun tällainen pakkomielle käynnistyy, niin tulee voimakas tarve mennä lähelle ja henkisesti sulautua toiseen. Toki siihen liittyy myös voimakasta seksuaalista latausta, mutta se henkinen puoli on minulle tärkeämpi. Silloin tulee olo, että voisi vaan uppoutua toisen intensiiviseen katseeseen ikuisesti, olla yhteen kietoutuneena, unohtaen tämän maailman.

Kannattaa huomata, että tietynlainen magneettinen vetovoima voi olla myös mahdollinen vaaran merkki. Nimittäin esim. narsistisia piirteitä omaavat henkilöt vetävät usein tällä tavoin läheisriippuvaista puoleensa. Kun sen tunteen oppii tunnistamaan, alkaa tulla pikemminkin puistatus sen ihastumisen tunteen rinnalle.

Tämä oli taas hyvä kommentti. Olen kai myös läheisriippuvainen, koska ihastun narsistimiehiin ja alan pitää heistä. En itse tunnista sitä ominaisuutta heissä, vaan luulen tosi mukaviksi ihmisiksi. Sitten muut ihmiset puhuvat ko henkilöistä selkeinä narsisteina ja olen ihan puulla päähän lyöty, että taasko niin kävi. Tunnistan narsistit erehtymättömästi näköjään tajuamatta sitä ollenkaan.

Tämä ihastumistaipumus liittyy jotenkin siihen, eli se hyvä tunne, mikä siitä tulee, on kokemus hyväksytyksi tulemisesta. Että tuo ihana mies pitää minusta ja osoittaa huomiota ja kiinnostusta. Kärsin näköjään pohjattomasta hyböksytyksitulemisen tunteesta.

Se tutka sammui parisuhteen alkuaikoina, mutta kun mieheni ryhtyi arvostelemaan ja haukkui rumasti, se syttyi taas ja siitä lähtien olen etsinyt alitajuisesti hyväksyntää avioliiton ulkopuolelta. Ja sattumoisin myös minulla mies on mm. taloudellisesti hyväksikäyttävä kuten ap:llakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jatkan vielä: en yhäkään tajua, miksi asian tiedusteleminen ihastukselta olisi pettämistä. Mies ei ole ihastunut sinuun, joten mitään suhteen/aktuaalisen pettämisen mahdollisuutta ei ole olemassa. Kun saisit tietää, ettei hän välitä sinusta, pääsisit tilanteestasi eteenpäin.

En ymmärrä logiikkaa. Jos tiedetään 100% varmasti ettei molemminpuolisuus ole mitenkään mahdollista, niin mihin tarvitaan koko kysymistä? Ja jos taas kysyjä ei tiedä, niin eihän hän silloin voi vedota pettämisen mahdollisuuden puuttumiseen tuolla perusteella.

-Ap

Tämän jälkeen lakkaan jankuttamasta tätä asiaa 😁 Luulin sun sanoneen, että ihastuksesta päästäksesi tarviisit inhorealistisen läpsyn naamaan, joka tulisi siitä, että mies suoraan sanoisi sulle, ettei häntä kiinnosta. Se, että nyt itse tiedät sen, ei auta yhtään pääsemään eroon. Ymmärrän, että asian paljastaminen ihastusmiehelle olisi kamalaa, mutta jos ja kun asian hautominen vuosikausia omassa päässä on sulle myös ihan hirveää, kysyminen voisi olla tapa päästä siitä eroon. Vai! Haluatko kuitenkin jostain syystä vaalia tätä ihastusta? Siitä irti päästäminen horjuttaisi jotain sulle "tasapainon" ylläpitämisen vuoksi tärkeää?

Joo, olet tavallaan oikeassa että uskon että luultavasti tämä menisi ohi riittävän tylyistä selkopakeista. Mutta puolisoni ei ikinä uskoisi, että minä olisin ajatellut saavani varmasti pakit, vaan hän näkisi asian niin että minä olen kysellyt uutta isäntää hänen paikalleen.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap jauhaa itsestään jo kolmatta päivää täällä.

Milloin ehdit olla niiden pienten lastesi kanssa, isäkö heidät hoitaa?

Eikö sinun äitinä kuitenkin tulisi viettää aikaa lastesi kanssa eikä jauhaa ihastumisiasi ja panetuksiasi täällä?

On tämä lasten parhaasta jeesustelu taas kivaa. Jonkun mielestä lapset kärsii kauheasti ihastuksestani, ja kun minä yritän keskustelun kautta prosessoida asiaa pois systeemistäni ollakseni tasapainoisempi aikuinen on sekin tietysti väärin.

-Ap

Kuulostaa addiktiolta.

Auttaisiko jos purkaisit vyyhtiä hyväksymällä tunteet, nyt pahennat ongelmaa syyllisyyttä ja häpeää tuntemalla?

Mäkin olen ollut tosi pahasti ihastunut saavuttamattomiin miehiin, mutta ne on lopahtaneet molemmilla kerroilla kun niistä olisi tullutkin mahdollisia. Havahduin kun olin aivan lääpät työpaikallani esimieheen, ja vasta parin kk flirtin jälkeen tajusin googlettaa tyypin, vaimo viimeisillään raskaana ja tyyppi lämppää mua! Yäk! Lopullisesti kuitenkin pääsin yli kun muutin ihastuksen ällötykseksi, siihen riitti yksi kerta kun näin sen pureskelevan kynsiään. Siihen vaan sai sen yhden puistatuksen tunteen jota ryhdyin ruokkimaan.

Realismista ei siis tosiaan ollut mulla kyse, vaan fantasiaan ihastumisesta. Molemmilla kerroilla lopetin silloisen seurustelun kun tajusin että niissä olin vain tottumuksesta.

Nykyään jos ihastun, voin rauhassa katsoa kortin koska olen avoimessa suhteessa eikä asiaan liity häpeää ja syyllisyyttä. Ei ole sitä kielletyn hedelmän himotusta.

Vielä sivusta yksi kommentti vähän siheen vierestä - viimeisin ihastukseni oli julkkikseen, mutta kun näin hänet sen ainoan kerran livenä ja juttelimme ulkona kadulla, en ollenkaan tiennyt, kuka hän oli. Oli vain äärettömän valovoimainen mies ja ihastuin heti ja voimakkaasti. Ihan sattumalta katsoin myöhemmin telkkarista kotimaista leffaa ja siinähän hän olikin. Joo että ainakin yksi kuuluisa ja menestynyt näyttelijämies on luultavasti narsisti, kun minut sytytti kertaheitolla ja anonyymisti niin helposti.

ADHD-kommentti on ollut mielenkiintoinen, olen joskus miettinyt, että olen ainakin jossain mielessä ainakin vähän aspergertyyppinen. Mm sellainen, että innostun jostain yhdestä asiasta valtavasti ja keskityn siihen. Eli tämä taipumus ei kohdistu vain miehiin vaan myös asioihin.