Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pakonomainen ihastuminen
31.03.2022 |
Olen pitkässä parisuhteessa jossa on myös pieniä lapsia. Nyt olen harmikseni huomannut ihastuneeni kolmanteen osapuoleen, enkä meinaa saada tunnetta millään loppumaan ja se alkaa jo varjostaa omaa suhdettani. Ymmärrän järjellä, ettei tunne ole kestävällä pohjalla tai kohdistu todelliseen ihmiseen, vaan lähtee omista päänsisäisistä peloistani ja tarpeistani. Mutta kun tämäkään järkeily ei tehoa tunteeseen.
Olen pohtinut asiaa viime aikoina ja ymmärtänyt, että tämä on oikeastaan minulle kaava. Lähes koko elämäni olen kärsinyt taipumuksesta tavalla tai toisella vinoutuneisiin, lähes hallitsemattoman voimakkaisiin ihastumisiin. Olen käynyt läpi sinkkuvuosiani ja tajunnut miten älyttömiin mittasuhteisiin olen mennyt ihastusten vuoksi. Olen muun muassa kolmesti valinnut asuinpaikan yksipuolisen ihastuksen perusteella. Olen tuhonnut ystävyyssuhteita miesten takia, joille olen lopulta ollut melko tai täysin yhdentekevä. Olen hakeutunut toistuvasti ystävyyssuhteisiin miesten kanssa, joihin olen yksipuolisesti ja toivottomasti ihastunut. Ja nolannut itseni lukemattomilla mielikuvituksellisilla tavoilla.
Mutta sinkkuaikoina nämä ihastukset nämä menivät ohi. Pääsääntöisesti kahdella tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto oli se, että tein lopulta itsestäni totaalisen klovnin laittamalla miehen antamaan minulle niin selkeät pakit ettei niistä jäänyt epäilyksen varaa. Häpeä tappoi lopulta ihastuksen. Ja toinen tapa oli se että sain sen mitä halusin. Useimmissa tapauksissa tunteet heitti saman tien täydet 180 astetta. Vaikka hetkeä aiemmin olin himoinnut ihmistä silmittömästi, se ihastus kuoli ja pahimmillaan vaihtui vastenmielisyydeksi tai jopa paniikiksi.
Sitten kymmenenkunta vuotta sitten tuli se ainut jota olen halunnut vielä senkin jälkeen kun olen hänet saanut. Ja haluan edelleen. Vuosia halusin pelkästään häntä, en enää edes nähnyt muita miehiä. Luulin jo kasvaneeni yli ihastusaddiktiostani, korjaantuneeni. Mutta olen vähitellen kallistunut pelkäämään, ettei mikään tai kukaan saavutettavissa oleva voi koskaan antaa samaa huumaa kuin se kielletystä tai saavuttamattomasta haaveilu. Ettei tämä ole asia josta parannutaan vaan asia joka tulee varjostaamaan minua aina.
Ja nyt olen taas ihastunut. Intohimoisesti, epätoivoisesti ja yksipuolisesti. Mutta se ei vaan ota loppuakseen. Eikä mikään muu tunnu enää miltään. Tunnen eläväni vain tämän ihmisen seurassa, vaikka näen häntä hyvin harvoin. Kaikki muu aika menee seuraavaa tapaamista odotellessa ja siitä haaveillessa. Vihaan ja halveksin itseäni tämän takia, mutta en vain saa tätä loppumaan.
Onko kukaan muu parantunut tällaisesta terapiassa tms? En jaksa enää tätä, että koko elämäni tuntuu pyörivän tämän p*skan ympärillä. En vaan jaksa. Alan jo hyväksyä sen että avioliittoni saattaa tähän loppua, mutta liiton kohtalosta riippumatta haluan eroon näistä jatkuvista järjettömistä hulluuden partaalle ajavista ihastumisista. Haluan aivoni ja elämäni takaisin.
Kommentit (376)
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut suuren osan ketjusta, todella kiinnostavaa. Minulla on ollut aivan vastaavia. Osa niistä oli sinkkuaikana ja osa parisuhteiden aikana. Mikään aika ei auttanut asiaa vaan pääni kehitteli asioita sitä tehokkaammin mitä isompi etäisyys välissä oli. Kaikki muuttui kun pääsin eroon eräästä todella kuormittavasta asiasta elämässäni. Juuri se kuormittava asia piti yllä em. taipumustani vuosikymmenten ajan, minkä tajusin kunnolla vasta jälkeenpäin. Nytkään ihmissuhdetilanteeni ei ole hyvä, mutta pakonomainen taipumukseni täysin epärealistisiin odotuksiin meni lopulta itsestään ohitse kun se raskas taakka jota en nyt ehdi kuvailla otettiin harteiltani pois. Jo alle parikymppisestä alkaen pyrin myös aina murtamaan eristäytyneisyyteni ja selvittämään välini kohteisiini, päätin olla pelkäämättä kasvojen menetystä. Se jo useinkin auttoi jonkin matkaa, mutta useimmiten tilanne oli se etten edes saanut tilaisuutta minkäänlaiseen avautumiseen. Yksi näistä miehistä on nykyään minulle läheinen vaikka emme ole parisuhteessa, asummekin eri maissa. Hänellä on vaimo ja minulla oma mies, mutta kauan sitten tekemäni avautumisen ansiosta välillämme on edelleen jännä side.
Vasta henkisestä kuormasta (joka oli samalla henkinen että konkreettinen) eroon pääseminen ratkaisi ongelmani siltä osin kuin minulla oli näitä epärealistisia takertumisia. En moiti itseäni niistä, ne ovat olleet välttämättömiä. Kieltämättä häpeääkin siitä on seurannut mutta en ole antanut sen ohjata tekemisiäni.
Minäkin olen ajatellut, että tällä on varmaan jokin funktio elämässäni joka luultavasti liittyy enemmänkin omaan suhteeseeni kuin tuohon toiseen ihmiseen. Toivon, että asia helpottaa kun prosessoin tämän suhteen loppuun, mutta osa minusta pelkää että taannun samanlaiseksi kuin nuorena ja ihastumisralli jatkuu vaan. Uskon kyllä, että ajan kanssa tämä helpottaa ihan luonnollista reittiä kun minkäänlaista vastakaikua ei enää tule.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt musta tuntuu että alat päästä asian ytimeen. Tuollaisessa suhteessa eläminen takuulla laittaa aivot kieltomoodiin, minkä tahansa ajatteleminen on parempi kuin ajatella tuota todellisuutta mitä elät tuollaisessa parisuhteessa! Äkkiä pois tuollaisesta tilanteesta hyväntähen! Myrkkyä tunteille ja lapsillekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.
Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?
Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.
Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.
Jos on tosiaan aina elänyt parisuhteessa, niin yksinolo on tuntematon ja pelottaa.
Yksinolosta selviää kyllä. Minä olen elänyt koko elämäni sinkkuna yksin. Muutama deitti oli nuorempana. Lapsia minulla ei ole, niin sen puoleen olen voinut keskittyä huolehtimaan itsestäni, eikä minun ole tarvinnut stressata muiden olemassaolosta ja selviytymisestä.
Olen nyt 40-vuotias, edelleen yksin. Meitä on monia ja kun me olemme pärjänneet, pärjäät varmasti sinäkin. Alkuun se on opettelua ja iso kriisi.
Minun pitää, jos joskus tapaan jonkun, opetella päinvastoin eli olemaan jonkun kanssa.
Pitää miettiä, mikä on itselleen paras ja mitkä ovat prioriteetit. Minulle, tällä elämäntavallani ja elämänkokemuksellani, prioriteetti on onnellinen elämä ja hyvää tuova parisuhde. Minulle ei riittäisi "ihan OK" jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joka ei annakaan mitään parantaakseen elämäni laatua, muuta kuin sen, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos sinulle prioriteetti on se, ettei tarvitse olla yksin, niin sinun täytyy tietysti mennä sen mukaan. Sinä tiedät itsesi parhaiten.
Mutta, vielä viimeinen sananen eli en ole kuullut kenenkään sanoneen kuolinvuoteellaan, että olipa hyvä, kun käytin elämäni tähän ja tuohon asiaan, josta en nauttinut. Onneksi tein töitä ihan sikana! Olipa ihanaa, kun elin huonossa parisuhteessa! Olen kiitollinen, että uhrasin itseni muille!
Pitää olla hieman itsekäs, että voi elää onnellisesti. Muuten muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi tai kynnysmatoksi muille.
En ole edellinen, mutta itsekin kypsytellyt eroajatusta. Minä en kuitenkaan ole ollut koko aikuisikääni suhteessa, vaan taustalla on kymmenvuotinen sinkkuus ennen tätä kymmenvuotista parisuhdetta. Joten minä tiedän mitä sinkkuus ja yksinäisyys on. Ja vaikka se kuulostaa säälittävältä, niin useimmiten olen onnellisempi tässä vinoutuneessa hyväksikäyttösuhteessa kuin olin yksin.
Kaikissa lyhyemmissä suhteissani on ollut hetki, jolloin suhteessa on ollut niin paha olla, että en ole pystynyt jatkamaan. Mitään vaihtoehtoa ei ole ollut. Itse ihmisessä ei ole välttämättä ollut mitään vikaa, mutta rakkaus on minun puoleltani loppunut ja korvautunut ahdistuksella. En halua enää tätä, en pysty enää tähän, pakko päästä pois.
Ja sitten on tämä suhde. Suhde, josta ei ollut pakko päästä pois vaikka mies löi. Ei silloin kun mies ryyppäsi ja räyhäsi. Ei silloin, kun paljastui, että mies on salannut kymmenien tuhansien velat joiden alkuperää ei pysty selittämään. Joka askeleella tunsin itseinhoa ja häpeä siitä että jäin, mutta silti ei tullut sitä pakkoa päästä suhteesta pois.
Muistan vieläkin elävästi sen sairaan helpotuksen tunteen, kun ensimmäisen lyönnin jälkeen surin suhteen loppumista, ja sitten koin ahaa elämyksen - ei minun ole mikään pakko lähteä. Minä voin unohtaa tämän ja anteeksi. Jäädä. Me voidaan leikkiä ettei tätä koskaan tapahtunutkaan. Tajusin jo silloin miten typerää se oli. Mutta tunne ei tajunnut, tunne ei ollut ahdistus ja pakotarve, tunne oli helpotus.
Jotenkin olen odottanut sitä että tunnetta että tässä suhteessa on kestämättömän paha olla. Niin paha, että mieluummin olisi vaikka yksin. Mutta se ei vaan tule. Ei, vaikka kaikki järki sanoisi että niin pitäisi tuntea. Ei vaan tunnu.
Tietysti olisi lastenkin takia pakko lähteä jos väkivaltaa olisi edelleen. Mutta ei ole ollut vuosiin. Kaikkea muuta p*skaa kyllä.
-Ap
Niinpä, en ole tästä kyllä ollenkaan eri mieltä.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
uskon ettei tämäkään ollut molemminpuolista rakkautta ja rakastumista, vaan ainoastaan ensimmäinen kerta kun joku johon rakastuin kelpuutti minut.
-Ap
Minulla tässä saman suuntaista, tosin en ole ollut koskaan mieheeni rakastunut enkä edes ihastunut, mutta ehkä hän on ensimmäinen, joka nyt ylipäätään on kelpuuttanut minut. :D Ja tilanteet ajoivat meidät asumaan yhdessä ja sillä tiellä olen, ihka ensimmäisessä ja samalla ainoassa parisuhteessani. Muita ei minulla ole koskaan ollut satunnaisia yhdenillanjuttuja lukuun ottamatta, joita ennen nykyistä oli alle kourallinen ja joissa ei ollut vähäistäkään tunnetta mukana.
Kyllä se varmaan niin on, että rakkaus on tahtotila, tai jotain siihen suuntaan.
Oma liittoni on se "ihan ok", ja jotenkin tuntuu, että se tavallaan tekee tästä vielä vaikeampaa. Kun ei ole oikein mitään oikeaa syytä erota, ja kun tiedän, että mies rakastaa – omalla tavallaan – niin tämä ei todellakaan ole helppoa. Jos tilanteeni olisi lähempänä sitä mitä sinulla eli jos tässä olisi minkäänlaista väkivaltaa mukana, henkistä, taloudellista tai fyysistä, olisi siinä syy, mutta minulla ei oikein ole sellaista syytä. On vain kokemus, että en saa tästä sitä, mitä parisuhteelta kaipaisin – mutta jos tästä lähden, ei minulla ole parisuhdetta ollenkaan, ei edes tällaista "ihan ok" -suhdetta.
Se, ettei ole lapsia, on toisaalta helpottava asia.
Vaikeita juttuja!
Minulla taas ongelma on se, että mies vastaa vielä osaan tarpeistani. Ei kaikkiin, mutta joihinkin. Ja yksin jää nekin tarpeet täyttymättä. Sen sijaan ne tarpeet, joihin ei nykyisin vastata ei tule täyttymään yksinkään. Lisäksi elämäni tulee sekä taloudellisesti että sosiaalisesti olemaan entistä hankalampaa.
Fyysistä väkivaltaa ei ole ollut vuosiin, joten tuntuu jotenkin tyhmältä lähteä sen takia näin pitkän ajan jälkeen. Taloudelliset asiat taas... Ne tavallaan on ja ei ole arjessa läsnä. Minä en siinä mielessä välitä rahasta, että minua ei haittaa olla se joka maksaa enemmän enkä minä ikinä hylkäisi puolisoa rahattomuuden vuoksi jos se olisi ikäänkuin rehellistä. Mutta meillä tähän liittyy salailua, selän takana toimimista ja totaaliraivarit aina kun aiheesta yritetään keskustella. Jos taas rahasta ei edes yritetä keskustella ja minä maksan kiltisti kaiken, arki sujuu. Puoliso hoitaa kiltisti lapsia ja vaihtaa vaippaa ja halaa ja pussaa ja huomioi jne. Mutta kaiken keskellä on se valtava virtahepo olohuoneessa josta ei voi puhua. Ja se on alkanut ahdistamaan ja katkeroittamaan.
Ystävät ja muut läheiset on kehottaneet eroamaan jo pitkään. Ja tavallaan ymmärrän sen. Mutta minusta tuntuu, että he ajattelevat eroa ikäänkuin reiluna "kostona" puolisolleni huonosta käytöksestä. Eivät halua että annan kohdella itseäni näin, vaan minun pitäisi itsekunnioitukseni takia erota. Osa minusta näkee sen kuitenkin tietyllä tavalla epäreiluna, että puolisoni mokattua ja huijattua minun pitäisi vielä kärsiä lisää sen ylpeyseron muodossa. En tiedä tajuaako kukaan mitä tarkoitan? Puoliso on tuhonnut perheen talouden, mutta minä en ikäänkuin saisi edes yrittää pelastaa sitä mitä elämästäni ja perheestäni pelastettavissa on, vaan minun pitäisi vapaaehtoisesti tehdä lopullinen taloudellinen itsemurha eroamalla. Puhumattakaan siitä, että minun pitäisi jäädä lastenhoidon kanssa täysin yksin. Sinne jäisi illanvietot kavereiden kanssa, harrastukset jne. Työkin saattaisi mennä uusiksi, jos en enää voisi tehdä ylitöitä. Joku osa minusta kiljuu, että miksi minun pitäisi tuhota vapaaehtoisesti koko elämäni ihan vaan siksi että toinen on mokannut?
Toki ero on ajan kanssa väistämätön, näen että katkeruus alkaa nostaa päätään siinä määrin että muutaman vuoden sisällä tullee tilanne jossa minun on mahdotonta edes jatkaa. Mutta noista mainitsemistani syistä osa minusta haraa vielä vastaan. Ja onhan tässä sekin, että ihme kyllä minä vielä jollain tapaa rakastan miestäni. Enkä pelkästään sellaisella pitkän liiton kumppanuustavalla, vaan edelleenkin haluan ja himoitsen häntä ja seksi on loistavaa. Parasta mitä olen koskaan saanut. Olen hyvin seksuaalinen ihminen, ja sekä selibaatti että vaihtuvat Tinder-hoidot tuntuvat molemmat ahdistavilta ajatuksilta.
Kuten sanoin, ero on ajan myötä väistämätön. Mutta ei se aina ole helppoa edes silloin kun siihen on hyvä syy.
-Ap
Sanon nyt melko itsestäänselvyyden, mutta hänen rahansa menevät mitä todennäköisimmin johonkin sellaiseen asiaan, mitä sinä et hyväksyisi, jos tietäisit. Kaikki merkit viittaavat siihen.
Suosittelen vielä muuten katsomaan niitä videoita, mitä joku tänne linkkasi. Olen katsonut niitä jo useamman. Jokainen kolahtaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
uskon ettei tämäkään ollut molemminpuolista rakkautta ja rakastumista, vaan ainoastaan ensimmäinen kerta kun joku johon rakastuin kelpuutti minut.
-Ap
Minulla tässä saman suuntaista, tosin en ole ollut koskaan mieheeni rakastunut enkä edes ihastunut, mutta ehkä hän on ensimmäinen, joka nyt ylipäätään on kelpuuttanut minut. :D Ja tilanteet ajoivat meidät asumaan yhdessä ja sillä tiellä olen, ihka ensimmäisessä ja samalla ainoassa parisuhteessani. Muita ei minulla ole koskaan ollut satunnaisia yhdenillanjuttuja lukuun ottamatta, joita ennen nykyistä oli alle kourallinen ja joissa ei ollut vähäistäkään tunnetta mukana.
Kyllä se varmaan niin on, että rakkaus on tahtotila, tai jotain siihen suuntaan.
Oma liittoni on se "ihan ok", ja jotenkin tuntuu, että se tavallaan tekee tästä vielä vaikeampaa. Kun ei ole oikein mitään oikeaa syytä erota, ja kun tiedän, että mies rakastaa – omalla tavallaan – niin tämä ei todellakaan ole helppoa. Jos tilanteeni olisi lähempänä sitä mitä sinulla eli jos tässä olisi minkäänlaista väkivaltaa mukana, henkistä, taloudellista tai fyysistä, olisi siinä syy, mutta minulla ei oikein ole sellaista syytä. On vain kokemus, että en saa tästä sitä, mitä parisuhteelta kaipaisin – mutta jos tästä lähden, ei minulla ole parisuhdetta ollenkaan, ei edes tällaista "ihan ok" -suhdetta.
Se, ettei ole lapsia, on toisaalta helpottava asia.
Vaikeita juttuja!
Minulla taas ongelma on se, että mies vastaa vielä osaan tarpeistani. Ei kaikkiin, mutta joihinkin. Ja yksin jää nekin tarpeet täyttymättä. Sen sijaan ne tarpeet, joihin ei nykyisin vastata ei tule täyttymään yksinkään. Lisäksi elämäni tulee sekä taloudellisesti että sosiaalisesti olemaan entistä hankalampaa.
Fyysistä väkivaltaa ei ole ollut vuosiin, joten tuntuu jotenkin tyhmältä lähteä sen takia näin pitkän ajan jälkeen. Taloudelliset asiat taas... Ne tavallaan on ja ei ole arjessa läsnä. Minä en siinä mielessä välitä rahasta, että minua ei haittaa olla se joka maksaa enemmän enkä minä ikinä hylkäisi puolisoa rahattomuuden vuoksi jos se olisi ikäänkuin rehellistä. Mutta meillä tähän liittyy salailua, selän takana toimimista ja totaaliraivarit aina kun aiheesta yritetään keskustella. Jos taas rahasta ei edes yritetä keskustella ja minä maksan kiltisti kaiken, arki sujuu. Puoliso hoitaa kiltisti lapsia ja vaihtaa vaippaa ja halaa ja pussaa ja huomioi jne. Mutta kaiken keskellä on se valtava virtahepo olohuoneessa josta ei voi puhua. Ja se on alkanut ahdistamaan ja katkeroittamaan.
Ystävät ja muut läheiset on kehottaneet eroamaan jo pitkään. Ja tavallaan ymmärrän sen. Mutta minusta tuntuu, että he ajattelevat eroa ikäänkuin reiluna "kostona" puolisolleni huonosta käytöksestä. Eivät halua että annan kohdella itseäni näin, vaan minun pitäisi itsekunnioitukseni takia erota. Osa minusta näkee sen kuitenkin tietyllä tavalla epäreiluna, että puolisoni mokattua ja huijattua minun pitäisi vielä kärsiä lisää sen ylpeyseron muodossa. En tiedä tajuaako kukaan mitä tarkoitan? Puoliso on tuhonnut perheen talouden, mutta minä en ikäänkuin saisi edes yrittää pelastaa sitä mitä elämästäni ja perheestäni pelastettavissa on, vaan minun pitäisi vapaaehtoisesti tehdä lopullinen taloudellinen itsemurha eroamalla. Puhumattakaan siitä, että minun pitäisi jäädä lastenhoidon kanssa täysin yksin. Sinne jäisi illanvietot kavereiden kanssa, harrastukset jne. Työkin saattaisi mennä uusiksi, jos en enää voisi tehdä ylitöitä. Joku osa minusta kiljuu, että miksi minun pitäisi tuhota vapaaehtoisesti koko elämäni ihan vaan siksi että toinen on mokannut?
Toki ero on ajan kanssa väistämätön, näen että katkeruus alkaa nostaa päätään siinä määrin että muutaman vuoden sisällä tullee tilanne jossa minun on mahdotonta edes jatkaa. Mutta noista mainitsemistani syistä osa minusta haraa vielä vastaan. Ja onhan tässä sekin, että ihme kyllä minä vielä jollain tapaa rakastan miestäni. Enkä pelkästään sellaisella pitkän liiton kumppanuustavalla, vaan edelleenkin haluan ja himoitsen häntä ja seksi on loistavaa. Parasta mitä olen koskaan saanut. Olen hyvin seksuaalinen ihminen, ja sekä selibaatti että vaihtuvat Tinder-hoidot tuntuvat molemmat ahdistavilta ajatuksilta.
Kuten sanoin, ero on ajan myötä väistämätön. Mutta ei se aina ole helppoa edes silloin kun siihen on hyvä syy.
-Ap
Sanon nyt melko itsestäänselvyyden, mutta hänen rahansa menevät mitä todennäköisimmin johonkin sellaiseen asiaan, mitä sinä et hyväksyisi, jos tietäisit. Kaikki merkit viittaavat siihen.
Suosittelen vielä muuten katsomaan niitä videoita, mitä joku tänne linkkasi. Olen katsonut niitä jo useamman. Jokainen kolahtaa.
Liityin keskusteluun vasta tällä sivulla ja minulla ei ole aikaa katsoa videoita. Viitsiikö joku kertoa sisällöstä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut suuren osan ketjusta, todella kiinnostavaa. Minulla on ollut aivan vastaavia. Osa niistä oli sinkkuaikana ja osa parisuhteiden aikana. Mikään aika ei auttanut asiaa vaan pääni kehitteli asioita sitä tehokkaammin mitä isompi etäisyys välissä oli. Kaikki muuttui kun pääsin eroon eräästä todella kuormittavasta asiasta elämässäni. Juuri se kuormittava asia piti yllä em. taipumustani vuosikymmenten ajan, minkä tajusin kunnolla vasta jälkeenpäin. Nytkään ihmissuhdetilanteeni ei ole hyvä, mutta pakonomainen taipumukseni täysin epärealistisiin odotuksiin meni lopulta itsestään ohitse kun se raskas taakka jota en nyt ehdi kuvailla otettiin harteiltani pois. Jo alle parikymppisestä alkaen pyrin myös aina murtamaan eristäytyneisyyteni ja selvittämään välini kohteisiini, päätin olla pelkäämättä kasvojen menetystä. Se jo useinkin auttoi jonkin matkaa, mutta useimmiten tilanne oli se etten edes saanut tilaisuutta minkäänlaiseen avautumiseen. Yksi näistä miehistä on nykyään minulle läheinen vaikka emme ole parisuhteessa, asummekin eri maissa. Hänellä on vaimo ja minulla oma mies, mutta kauan sitten tekemäni avautumisen ansiosta välillämme on edelleen jännä side.
Vasta henkisestä kuormasta (joka oli samalla henkinen että konkreettinen) eroon pääseminen ratkaisi ongelmani siltä osin kuin minulla oli näitä epärealistisia takertumisia. En moiti itseäni niistä, ne ovat olleet välttämättömiä. Kieltämättä häpeääkin siitä on seurannut mutta en ole antanut sen ohjata tekemisiäni.
Minäkin olen ajatellut, että tällä on varmaan jokin funktio elämässäni joka luultavasti liittyy enemmänkin omaan suhteeseeni kuin tuohon toiseen ihmiseen. Toivon, että asia helpottaa kun prosessoin tämän suhteen loppuun, mutta osa minusta pelkää että taannun samanlaiseksi kuin nuorena ja ihastumisralli jatkuu vaan. Uskon kyllä, että ajan kanssa tämä helpottaa ihan luonnollista reittiä kun minkäänlaista vastakaikua ei enää tule.
-Ap
Joo, luultavasti niin käy, mutta niin kuin tiedät, siihen voi mennä vuosikausia. Mä aina ihmettelen ihmisiä, jotka jättää jotenkin kohtalonsa toisten armoille: "kunhan joku tekee jotain, niin sitten minä sitä ja tätä". Ite ajattelen, että mun oman kohtalon on hyvä olla jollain lailla omissa näpeissä; en voi ainakaan isoissa linjoissa aina heittäytyä lapseksi, jonka elämä riippuu toisten päätöksistä. Vaikeaa on tietysti ollut kasvaa kantamaan vastuuta omista asioista ja tunteista, ja hintana - rehellisyyden nimissä - on se, että joskus olen muiden silmissä liiankin omaehtoinen. Mutta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elää ihan toisten ehdoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut suuren osan ketjusta, todella kiinnostavaa. Minulla on ollut aivan vastaavia. Osa niistä oli sinkkuaikana ja osa parisuhteiden aikana. Mikään aika ei auttanut asiaa vaan pääni kehitteli asioita sitä tehokkaammin mitä isompi etäisyys välissä oli. Kaikki muuttui kun pääsin eroon eräästä todella kuormittavasta asiasta elämässäni. Juuri se kuormittava asia piti yllä em. taipumustani vuosikymmenten ajan, minkä tajusin kunnolla vasta jälkeenpäin. Nytkään ihmissuhdetilanteeni ei ole hyvä, mutta pakonomainen taipumukseni täysin epärealistisiin odotuksiin meni lopulta itsestään ohitse kun se raskas taakka jota en nyt ehdi kuvailla otettiin harteiltani pois. Jo alle parikymppisestä alkaen pyrin myös aina murtamaan eristäytyneisyyteni ja selvittämään välini kohteisiini, päätin olla pelkäämättä kasvojen menetystä. Se jo useinkin auttoi jonkin matkaa, mutta useimmiten tilanne oli se etten edes saanut tilaisuutta minkäänlaiseen avautumiseen. Yksi näistä miehistä on nykyään minulle läheinen vaikka emme ole parisuhteessa, asummekin eri maissa. Hänellä on vaimo ja minulla oma mies, mutta kauan sitten tekemäni avautumisen ansiosta välillämme on edelleen jännä side.
Vasta henkisestä kuormasta (joka oli samalla henkinen että konkreettinen) eroon pääseminen ratkaisi ongelmani siltä osin kuin minulla oli näitä epärealistisia takertumisia. En moiti itseäni niistä, ne ovat olleet välttämättömiä. Kieltämättä häpeääkin siitä on seurannut mutta en ole antanut sen ohjata tekemisiäni.
Minäkin olen ajatellut, että tällä on varmaan jokin funktio elämässäni joka luultavasti liittyy enemmänkin omaan suhteeseeni kuin tuohon toiseen ihmiseen. Toivon, että asia helpottaa kun prosessoin tämän suhteen loppuun, mutta osa minusta pelkää että taannun samanlaiseksi kuin nuorena ja ihastumisralli jatkuu vaan. Uskon kyllä, että ajan kanssa tämä helpottaa ihan luonnollista reittiä kun minkäänlaista vastakaikua ei enää tule.
-Ap
Joo, luultavasti niin käy, mutta niin kuin tiedät, siihen voi mennä vuosikausia. Mä aina ihmettelen ihmisiä, jotka jättää jotenkin kohtalonsa toisten armoille: "kunhan joku tekee jotain, niin sitten minä sitä ja tätä". Ite ajattelen, että mun oman kohtalon on hyvä olla jollain lailla omissa näpeissä; en voi ainakaan isoissa linjoissa aina heittäytyä lapseksi, jonka elämä riippuu toisten päätöksistä. Vaikeaa on tietysti ollut kasvaa kantamaan vastuuta omista asioista ja tunteista, ja hintana - rehellisyyden nimissä - on se, että joskus olen muiden silmissä liiankin omaehtoinen. Mutta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elää ihan toisten ehdoilla.
Puhuin siis tuosta ihastumistaipumuksesta, että se helpottanee onneksi itsekseenkin ajan kanssa, kun jossain vaiheessa rypistyy niin ettei sitä ihastusta sytyttävää flirttiä enää juuri saa.
Ja enhän minä ole sanonut odottelevani passiivisesti ongelman korjaantumista. Päinvastoin, olen toistuvasti sanonut ketjussa hakeutuvani terapiaan ja prosessoivani ongelmaa myös muilla tavoin. Joista yksi sattuu oleman asian purkaminen tähän ketjuun.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut suuren osan ketjusta, todella kiinnostavaa. Minulla on ollut aivan vastaavia. Osa niistä oli sinkkuaikana ja osa parisuhteiden aikana. Mikään aika ei auttanut asiaa vaan pääni kehitteli asioita sitä tehokkaammin mitä isompi etäisyys välissä oli. Kaikki muuttui kun pääsin eroon eräästä todella kuormittavasta asiasta elämässäni. Juuri se kuormittava asia piti yllä em. taipumustani vuosikymmenten ajan, minkä tajusin kunnolla vasta jälkeenpäin. Nytkään ihmissuhdetilanteeni ei ole hyvä, mutta pakonomainen taipumukseni täysin epärealistisiin odotuksiin meni lopulta itsestään ohitse kun se raskas taakka jota en nyt ehdi kuvailla otettiin harteiltani pois. Jo alle parikymppisestä alkaen pyrin myös aina murtamaan eristäytyneisyyteni ja selvittämään välini kohteisiini, päätin olla pelkäämättä kasvojen menetystä. Se jo useinkin auttoi jonkin matkaa, mutta useimmiten tilanne oli se etten edes saanut tilaisuutta minkäänlaiseen avautumiseen. Yksi näistä miehistä on nykyään minulle läheinen vaikka emme ole parisuhteessa, asummekin eri maissa. Hänellä on vaimo ja minulla oma mies, mutta kauan sitten tekemäni avautumisen ansiosta välillämme on edelleen jännä side.
Vasta henkisestä kuormasta (joka oli samalla henkinen että konkreettinen) eroon pääseminen ratkaisi ongelmani siltä osin kuin minulla oli näitä epärealistisia takertumisia. En moiti itseäni niistä, ne ovat olleet välttämättömiä. Kieltämättä häpeääkin siitä on seurannut mutta en ole antanut sen ohjata tekemisiäni.
Minäkin olen ajatellut, että tällä on varmaan jokin funktio elämässäni joka luultavasti liittyy enemmänkin omaan suhteeseeni kuin tuohon toiseen ihmiseen. Toivon, että asia helpottaa kun prosessoin tämän suhteen loppuun, mutta osa minusta pelkää että taannun samanlaiseksi kuin nuorena ja ihastumisralli jatkuu vaan. Uskon kyllä, että ajan kanssa tämä helpottaa ihan luonnollista reittiä kun minkäänlaista vastakaikua ei enää tule.
-Ap
Joo, luultavasti niin käy, mutta niin kuin tiedät, siihen voi mennä vuosikausia. Mä aina ihmettelen ihmisiä, jotka jättää jotenkin kohtalonsa toisten armoille: "kunhan joku tekee jotain, niin sitten minä sitä ja tätä". Ite ajattelen, että mun oman kohtalon on hyvä olla jollain lailla omissa näpeissä; en voi ainakaan isoissa linjoissa aina heittäytyä lapseksi, jonka elämä riippuu toisten päätöksistä. Vaikeaa on tietysti ollut kasvaa kantamaan vastuuta omista asioista ja tunteista, ja hintana - rehellisyyden nimissä - on se, että joskus olen muiden silmissä liiankin omaehtoinen. Mutta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elää ihan toisten ehdoilla.
Niinpä, näin sen pitäisi mennä. Olen itse ollut joskus hyvinkin vahvasti sellainen ja siksi ymmärrän hyvin niitä, jotka ovat pelokkaita, läheisriippuvaisia ja epäitsenäisiä eivätkä usko selviävänsä yksin. Itselläni tie kohti itsenäisyyttä on ollut mm. pitkä terapia, vertaistuki ja turvalliset, hyväksyvät ihmissuhteet. Se on jatkuva prosessi, mutta ajan kanssa se oma ääni ja tahto vahvistuu. Silloin tietää, että vaikka se on vaikeaa, niin jonkun tunteen, addiktion tai muiden ihmisten mukaan ei tarvitse toimia. Itsellä on valta ja vastuukin tehdä omia päätöksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
uskon ettei tämäkään ollut molemminpuolista rakkautta ja rakastumista, vaan ainoastaan ensimmäinen kerta kun joku johon rakastuin kelpuutti minut.
-Ap
Minulla tässä saman suuntaista, tosin en ole ollut koskaan mieheeni rakastunut enkä edes ihastunut, mutta ehkä hän on ensimmäinen, joka nyt ylipäätään on kelpuuttanut minut. :D Ja tilanteet ajoivat meidät asumaan yhdessä ja sillä tiellä olen, ihka ensimmäisessä ja samalla ainoassa parisuhteessani. Muita ei minulla ole koskaan ollut satunnaisia yhdenillanjuttuja lukuun ottamatta, joita ennen nykyistä oli alle kourallinen ja joissa ei ollut vähäistäkään tunnetta mukana.
Kyllä se varmaan niin on, että rakkaus on tahtotila, tai jotain siihen suuntaan.
Oma liittoni on se "ihan ok", ja jotenkin tuntuu, että se tavallaan tekee tästä vielä vaikeampaa. Kun ei ole oikein mitään oikeaa syytä erota, ja kun tiedän, että mies rakastaa – omalla tavallaan – niin tämä ei todellakaan ole helppoa. Jos tilanteeni olisi lähempänä sitä mitä sinulla eli jos tässä olisi minkäänlaista väkivaltaa mukana, henkistä, taloudellista tai fyysistä, olisi siinä syy, mutta minulla ei oikein ole sellaista syytä. On vain kokemus, että en saa tästä sitä, mitä parisuhteelta kaipaisin – mutta jos tästä lähden, ei minulla ole parisuhdetta ollenkaan, ei edes tällaista "ihan ok" -suhdetta.
Se, ettei ole lapsia, on toisaalta helpottava asia.
Vaikeita juttuja!
Minulla taas ongelma on se, että mies vastaa vielä osaan tarpeistani. Ei kaikkiin, mutta joihinkin. Ja yksin jää nekin tarpeet täyttymättä. Sen sijaan ne tarpeet, joihin ei nykyisin vastata ei tule täyttymään yksinkään. Lisäksi elämäni tulee sekä taloudellisesti että sosiaalisesti olemaan entistä hankalampaa.
Fyysistä väkivaltaa ei ole ollut vuosiin, joten tuntuu jotenkin tyhmältä lähteä sen takia näin pitkän ajan jälkeen. Taloudelliset asiat taas... Ne tavallaan on ja ei ole arjessa läsnä. Minä en siinä mielessä välitä rahasta, että minua ei haittaa olla se joka maksaa enemmän enkä minä ikinä hylkäisi puolisoa rahattomuuden vuoksi jos se olisi ikäänkuin rehellistä. Mutta meillä tähän liittyy salailua, selän takana toimimista ja totaaliraivarit aina kun aiheesta yritetään keskustella. Jos taas rahasta ei edes yritetä keskustella ja minä maksan kiltisti kaiken, arki sujuu. Puoliso hoitaa kiltisti lapsia ja vaihtaa vaippaa ja halaa ja pussaa ja huomioi jne. Mutta kaiken keskellä on se valtava virtahepo olohuoneessa josta ei voi puhua. Ja se on alkanut ahdistamaan ja katkeroittamaan.
Ystävät ja muut läheiset on kehottaneet eroamaan jo pitkään. Ja tavallaan ymmärrän sen. Mutta minusta tuntuu, että he ajattelevat eroa ikäänkuin reiluna "kostona" puolisolleni huonosta käytöksestä. Eivät halua että annan kohdella itseäni näin, vaan minun pitäisi itsekunnioitukseni takia erota. Osa minusta näkee sen kuitenkin tietyllä tavalla epäreiluna, että puolisoni mokattua ja huijattua minun pitäisi vielä kärsiä lisää sen ylpeyseron muodossa. En tiedä tajuaako kukaan mitä tarkoitan? Puoliso on tuhonnut perheen talouden, mutta minä en ikäänkuin saisi edes yrittää pelastaa sitä mitä elämästäni ja perheestäni pelastettavissa on, vaan minun pitäisi vapaaehtoisesti tehdä lopullinen taloudellinen itsemurha eroamalla. Puhumattakaan siitä, että minun pitäisi jäädä lastenhoidon kanssa täysin yksin. Sinne jäisi illanvietot kavereiden kanssa, harrastukset jne. Työkin saattaisi mennä uusiksi, jos en enää voisi tehdä ylitöitä. Joku osa minusta kiljuu, että miksi minun pitäisi tuhota vapaaehtoisesti koko elämäni ihan vaan siksi että toinen on mokannut?
Toki ero on ajan kanssa väistämätön, näen että katkeruus alkaa nostaa päätään siinä määrin että muutaman vuoden sisällä tullee tilanne jossa minun on mahdotonta edes jatkaa. Mutta noista mainitsemistani syistä osa minusta haraa vielä vastaan. Ja onhan tässä sekin, että ihme kyllä minä vielä jollain tapaa rakastan miestäni. Enkä pelkästään sellaisella pitkän liiton kumppanuustavalla, vaan edelleenkin haluan ja himoitsen häntä ja seksi on loistavaa. Parasta mitä olen koskaan saanut. Olen hyvin seksuaalinen ihminen, ja sekä selibaatti että vaihtuvat Tinder-hoidot tuntuvat molemmat ahdistavilta ajatuksilta.
Kuten sanoin, ero on ajan myötä väistämätön. Mutta ei se aina ole helppoa edes silloin kun siihen on hyvä syy.
-Ap
Sanon nyt melko itsestäänselvyyden, mutta hänen rahansa menevät mitä todennäköisimmin johonkin sellaiseen asiaan, mitä sinä et hyväksyisi, jos tietäisit. Kaikki merkit viittaavat siihen.
Suosittelen vielä muuten katsomaan niitä videoita, mitä joku tänne linkkasi. Olen katsonut niitä jo useamman. Jokainen kolahtaa.
Tämä mahdollisuus on käynyt mielessä ja olen sitä ystävien kanssa puinutkin. Peliongelman mies kieltää, mutta en pidä sitäkään mahdottomana. Ketjun alkuperäisenä aiheena ollutta ihastumisongelmaa en ole kehdannut kenellekään ihan tässä muodossa tunnustaa, mutta avio-ongelmistani olen kyllä pystynyt puhumaan ystävilleni avoimesti ja rehellisesti, joten niihin olen kyllä saanut onneksi ulkopuolistakin näkemystä ja ilmeisimmät mahdollisuudet on varmaan tulleet esille.
Käydään myös pariterapiassa, mutta siellä puoliso ei suostu puhumaan raha-asioista lainkaan sen jälkeen kun kerran sai aiheesta raivarit ja häipyi ovet paukkuen kesken session.
-Ap
Hei, joku ehkä kertoikin jo tämän, mutta aivotutkimukset ovat osoittaneet, että ihastuminen/rakastuminen aktivoi saman aivoalueen, mikä aktiivisena ocd:ssä eli pakko-oireisessa häiriössä. Se tosiaan saattaa siis olla pakonomaista jossain vaiheessa. Useimmilla ihmisillä tämä rauhoittuu ajan mittaan luonnostaan, kun suhde etenee (tai loppuu). Tsemppiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut suuren osan ketjusta, todella kiinnostavaa. Minulla on ollut aivan vastaavia. Osa niistä oli sinkkuaikana ja osa parisuhteiden aikana. Mikään aika ei auttanut asiaa vaan pääni kehitteli asioita sitä tehokkaammin mitä isompi etäisyys välissä oli. Kaikki muuttui kun pääsin eroon eräästä todella kuormittavasta asiasta elämässäni. Juuri se kuormittava asia piti yllä em. taipumustani vuosikymmenten ajan, minkä tajusin kunnolla vasta jälkeenpäin. Nytkään ihmissuhdetilanteeni ei ole hyvä, mutta pakonomainen taipumukseni täysin epärealistisiin odotuksiin meni lopulta itsestään ohitse kun se raskas taakka jota en nyt ehdi kuvailla otettiin harteiltani pois. Jo alle parikymppisestä alkaen pyrin myös aina murtamaan eristäytyneisyyteni ja selvittämään välini kohteisiini, päätin olla pelkäämättä kasvojen menetystä. Se jo useinkin auttoi jonkin matkaa, mutta useimmiten tilanne oli se etten edes saanut tilaisuutta minkäänlaiseen avautumiseen. Yksi näistä miehistä on nykyään minulle läheinen vaikka emme ole parisuhteessa, asummekin eri maissa. Hänellä on vaimo ja minulla oma mies, mutta kauan sitten tekemäni avautumisen ansiosta välillämme on edelleen jännä side.
Vasta henkisestä kuormasta (joka oli samalla henkinen että konkreettinen) eroon pääseminen ratkaisi ongelmani siltä osin kuin minulla oli näitä epärealistisia takertumisia. En moiti itseäni niistä, ne ovat olleet välttämättömiä. Kieltämättä häpeääkin siitä on seurannut mutta en ole antanut sen ohjata tekemisiäni.
Minäkin olen ajatellut, että tällä on varmaan jokin funktio elämässäni joka luultavasti liittyy enemmänkin omaan suhteeseeni kuin tuohon toiseen ihmiseen. Toivon, että asia helpottaa kun prosessoin tämän suhteen loppuun, mutta osa minusta pelkää että taannun samanlaiseksi kuin nuorena ja ihastumisralli jatkuu vaan. Uskon kyllä, että ajan kanssa tämä helpottaa ihan luonnollista reittiä kun minkäänlaista vastakaikua ei enää tule.
-Ap
Joo, luultavasti niin käy, mutta niin kuin tiedät, siihen voi mennä vuosikausia. Mä aina ihmettelen ihmisiä, jotka jättää jotenkin kohtalonsa toisten armoille: "kunhan joku tekee jotain, niin sitten minä sitä ja tätä". Ite ajattelen, että mun oman kohtalon on hyvä olla jollain lailla omissa näpeissä; en voi ainakaan isoissa linjoissa aina heittäytyä lapseksi, jonka elämä riippuu toisten päätöksistä. Vaikeaa on tietysti ollut kasvaa kantamaan vastuuta omista asioista ja tunteista, ja hintana - rehellisyyden nimissä - on se, että joskus olen muiden silmissä liiankin omaehtoinen. Mutta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elää ihan toisten ehdoilla.
Niinpä, näin sen pitäisi mennä. Olen itse ollut joskus hyvinkin vahvasti sellainen ja siksi ymmärrän hyvin niitä, jotka ovat pelokkaita, läheisriippuvaisia ja epäitsenäisiä eivätkä usko selviävänsä yksin. Itselläni tie kohti itsenäisyyttä on ollut mm. pitkä terapia, vertaistuki ja turvalliset, hyväksyvät ihmissuhteet. Se on jatkuva prosessi, mutta ajan kanssa se oma ääni ja tahto vahvistuu. Silloin tietää, että vaikka se on vaikeaa, niin jonkun tunteen, addiktion tai muiden ihmisten mukaan ei tarvitse toimia. Itsellä on valta ja vastuukin tehdä omia päätöksiä.
Minä en ainakaan epäile selviämistäni yksin. Minä epäilen, opinko koskaan olemaan onnellinen yksin. Eikä se ole täysin epärealistinen pelko, koska minulla on hyvin pitkä sinkku-ura takana ennen tätä suhdetta. Minä tiedän mitä se on.
Ei se huonoon suhteeseen jäämistä toki puolla. Mutta minun tapauksessani kyse ei ole siitä, että olisin koko elämäni ollut suhteessa ja minulla olisi epärealisia pelkoja sinkkuutta kohtaan. Vaan minä tiedän ihan hyvin miltä se yksinäisyys minusta tuntuu ja minä tiedän ettei se ole kivaa. En minä pysty maalailemaan siitä jotain mitä se ei ole enkä oikeastaan edes halua.
Minulla on myös lähipiirissä sukupolvea tai kahta vanhempia ihmisiä, jotka ovat jääneet eron jälkeen lopullisesti yksin. Osa on oppinut käsittelemään sen ja osa ei ole. Jokainen näistä varmasti haluaisi olla onnellinen. Mutta yrityksistä huolimatta osalle on käynyt niin, ettei se sisäinen vahva onnellinen sinkku ole sieltä koskaan löytynyt vaikka sitä on kuinka yritetty ja yritetty esille kaivaa.
Siinä mielessä ei minusta pidä myöskään vähätellä ihmisten yksinäisyyspelkoja. Voi olla, että sitä oppii elämään tasapainoista elämää yksin. Voi olla että ajan myötä löytää uuden rakkauden. Tai voi olla, että kärsii loppuelämänsä yksinäisyydestä. Se on riski joka on erotessa vaan otettava ja hyväksyttävä. Eikä kukaan voi luvata että siinä käy hyvin.
Millään tästä en siis tarkoita, ettenkö olisi eroamassa. Mutta se hirvittää ja saa hirvittää eikä ne huolet ole turhia tai aiheettomia.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Hei, joku ehkä kertoikin jo tämän, mutta aivotutkimukset ovat osoittaneet, että ihastuminen/rakastuminen aktivoi saman aivoalueen, mikä aktiivisena ocd:ssä eli pakko-oireisessa häiriössä. Se tosiaan saattaa siis olla pakonomaista jossain vaiheessa. Useimmilla ihmisillä tämä rauhoittuu ajan mittaan luonnostaan, kun suhde etenee (tai loppuu). Tsemppiä.
Toivottavasti näin. Luulin jo vuosia sitten päässeeni koko vaivasta, mutta niin se vaan pari vuotta sitten nosti taas päätään ja pahempana kuin koskaan.
Mutta hei, ehkä tästä ketjusta on ollut jotain apua. Juuri nyt, päivätolkulla asiasta jauhettuani koko asia alkaa vähitellen vaan v*tuttaa. :D Valitettavasti on mahdollista, tämä on vaan tilapäinen olotila. Näin se on ollut pari kertaa aiemminkin. Etenkin jos näkemisessä on pitkä tauko, niin asia hiipuu lopulta jonnekin taka-alalle. Sitä nopeammin mitä enemmän on elämässä kaikkea muuta. Mutta sitten taas törmään tähän ihmiseen ja yksi pitkä katse nollaa kaiken edistyksen ja taas sitä mennään.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut suuren osan ketjusta, todella kiinnostavaa. Minulla on ollut aivan vastaavia. Osa niistä oli sinkkuaikana ja osa parisuhteiden aikana. Mikään aika ei auttanut asiaa vaan pääni kehitteli asioita sitä tehokkaammin mitä isompi etäisyys välissä oli. Kaikki muuttui kun pääsin eroon eräästä todella kuormittavasta asiasta elämässäni. Juuri se kuormittava asia piti yllä em. taipumustani vuosikymmenten ajan, minkä tajusin kunnolla vasta jälkeenpäin. Nytkään ihmissuhdetilanteeni ei ole hyvä, mutta pakonomainen taipumukseni täysin epärealistisiin odotuksiin meni lopulta itsestään ohitse kun se raskas taakka jota en nyt ehdi kuvailla otettiin harteiltani pois. Jo alle parikymppisestä alkaen pyrin myös aina murtamaan eristäytyneisyyteni ja selvittämään välini kohteisiini, päätin olla pelkäämättä kasvojen menetystä. Se jo useinkin auttoi jonkin matkaa, mutta useimmiten tilanne oli se etten edes saanut tilaisuutta minkäänlaiseen avautumiseen. Yksi näistä miehistä on nykyään minulle läheinen vaikka emme ole parisuhteessa, asummekin eri maissa. Hänellä on vaimo ja minulla oma mies, mutta kauan sitten tekemäni avautumisen ansiosta välillämme on edelleen jännä side.
Vasta henkisestä kuormasta (joka oli samalla henkinen että konkreettinen) eroon pääseminen ratkaisi ongelmani siltä osin kuin minulla oli näitä epärealistisia takertumisia. En moiti itseäni niistä, ne ovat olleet välttämättömiä. Kieltämättä häpeääkin siitä on seurannut mutta en ole antanut sen ohjata tekemisiäni.
Minäkin olen ajatellut, että tällä on varmaan jokin funktio elämässäni joka luultavasti liittyy enemmänkin omaan suhteeseeni kuin tuohon toiseen ihmiseen. Toivon, että asia helpottaa kun prosessoin tämän suhteen loppuun, mutta osa minusta pelkää että taannun samanlaiseksi kuin nuorena ja ihastumisralli jatkuu vaan. Uskon kyllä, että ajan kanssa tämä helpottaa ihan luonnollista reittiä kun minkäänlaista vastakaikua ei enää tule.
-Ap
Joo, luultavasti niin käy, mutta niin kuin tiedät, siihen voi mennä vuosikausia. Mä aina ihmettelen ihmisiä, jotka jättää jotenkin kohtalonsa toisten armoille: "kunhan joku tekee jotain, niin sitten minä sitä ja tätä". Ite ajattelen, että mun oman kohtalon on hyvä olla jollain lailla omissa näpeissä; en voi ainakaan isoissa linjoissa aina heittäytyä lapseksi, jonka elämä riippuu toisten päätöksistä. Vaikeaa on tietysti ollut kasvaa kantamaan vastuuta omista asioista ja tunteista, ja hintana - rehellisyyden nimissä - on se, että joskus olen muiden silmissä liiankin omaehtoinen. Mutta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elää ihan toisten ehdoilla.
Niinpä, näin sen pitäisi mennä. Olen itse ollut joskus hyvinkin vahvasti sellainen ja siksi ymmärrän hyvin niitä, jotka ovat pelokkaita, läheisriippuvaisia ja epäitsenäisiä eivätkä usko selviävänsä yksin. Itselläni tie kohti itsenäisyyttä on ollut mm. pitkä terapia, vertaistuki ja turvalliset, hyväksyvät ihmissuhteet. Se on jatkuva prosessi, mutta ajan kanssa se oma ääni ja tahto vahvistuu. Silloin tietää, että vaikka se on vaikeaa, niin jonkun tunteen, addiktion tai muiden ihmisten mukaan ei tarvitse toimia. Itsellä on valta ja vastuukin tehdä omia päätöksiä.
231 jatkaa:
En ole se joka kirjoitti tuossa välissä että voi mennä vuosikausia. Minulla itselläni kesti ensin vuosikymmeniä, mutta sitten kun ongelma siirtyi sivuun, se tapahtui yhdessä hetkessä ja tiesin heti vapautuneeni.
Minulta otettiin pois sellainen taakka, joka oli toisen ihmisen (ei seurustelukumppanin/ puolison) aiheuttama päivittäinen taakka. En syytä tätä henkilöä mistään. Vastuu hänestä siirtyi lopulta pois minulta.
Vapauduin kun hän ei enää tarvinnut minua. Tämä ylisuuri vastuu sotki tunne-elämäni vuosikymmeniksi, mutta silti mieleni korjaantui hetkessä kun vastuu poistui. Olin kuitenkin ehtinyt myös luoda jossain määrin epäterveen ihmissuhteen (puolisooni). Se on ja vaikuttaa yhä, mutta se ei ole suurista epäkohdistaan huolimatta suistanut minua sillä tavalla raiteiltani että tuntisin ylivoimaista tarvetta kiinnittyä ja sulautua johonkin saavuttamattomaan.
Lyhyesti: väitän että kun jokin tietty iso ongelma saadaan korjattua, kun osataan vetää oikeasta narusta, tämä toinen, koko elämää suuremmalta näyttänyt ongelma josta tässä ketjussa on kyse voi ratketa yhdessä hujauksessa. Terapia tai muu työ asian eteen on silti epäilemättä varmin keino joka minulla on tosin käyttämättä.
On tietysti aina parasta jos pystyy itse ottamaan ohjat käsiinsä. Itsekin olin jo tehnyt kaiken sen mihin itse omin päin pystyin, mutta lopulta kohtalo ikään kuin viimeisteli työn. Olen ankkuroitunut ja päässyt pois itse luomastani kuplasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut suuren osan ketjusta, todella kiinnostavaa. Minulla on ollut aivan vastaavia. Osa niistä oli sinkkuaikana ja osa parisuhteiden aikana. Mikään aika ei auttanut asiaa vaan pääni kehitteli asioita sitä tehokkaammin mitä isompi etäisyys välissä oli. Kaikki muuttui kun pääsin eroon eräästä todella kuormittavasta asiasta elämässäni. Juuri se kuormittava asia piti yllä em. taipumustani vuosikymmenten ajan, minkä tajusin kunnolla vasta jälkeenpäin. Nytkään ihmissuhdetilanteeni ei ole hyvä, mutta pakonomainen taipumukseni täysin epärealistisiin odotuksiin meni lopulta itsestään ohitse kun se raskas taakka jota en nyt ehdi kuvailla otettiin harteiltani pois. Jo alle parikymppisestä alkaen pyrin myös aina murtamaan eristäytyneisyyteni ja selvittämään välini kohteisiini, päätin olla pelkäämättä kasvojen menetystä. Se jo useinkin auttoi jonkin matkaa, mutta useimmiten tilanne oli se etten edes saanut tilaisuutta minkäänlaiseen avautumiseen. Yksi näistä miehistä on nykyään minulle läheinen vaikka emme ole parisuhteessa, asummekin eri maissa. Hänellä on vaimo ja minulla oma mies, mutta kauan sitten tekemäni avautumisen ansiosta välillämme on edelleen jännä side.
Vasta henkisestä kuormasta (joka oli samalla henkinen että konkreettinen) eroon pääseminen ratkaisi ongelmani siltä osin kuin minulla oli näitä epärealistisia takertumisia. En moiti itseäni niistä, ne ovat olleet välttämättömiä. Kieltämättä häpeääkin siitä on seurannut mutta en ole antanut sen ohjata tekemisiäni.
Minäkin olen ajatellut, että tällä on varmaan jokin funktio elämässäni joka luultavasti liittyy enemmänkin omaan suhteeseeni kuin tuohon toiseen ihmiseen. Toivon, että asia helpottaa kun prosessoin tämän suhteen loppuun, mutta osa minusta pelkää että taannun samanlaiseksi kuin nuorena ja ihastumisralli jatkuu vaan. Uskon kyllä, että ajan kanssa tämä helpottaa ihan luonnollista reittiä kun minkäänlaista vastakaikua ei enää tule.
-Ap
Joo, luultavasti niin käy, mutta niin kuin tiedät, siihen voi mennä vuosikausia. Mä aina ihmettelen ihmisiä, jotka jättää jotenkin kohtalonsa toisten armoille: "kunhan joku tekee jotain, niin sitten minä sitä ja tätä". Ite ajattelen, että mun oman kohtalon on hyvä olla jollain lailla omissa näpeissä; en voi ainakaan isoissa linjoissa aina heittäytyä lapseksi, jonka elämä riippuu toisten päätöksistä. Vaikeaa on tietysti ollut kasvaa kantamaan vastuuta omista asioista ja tunteista, ja hintana - rehellisyyden nimissä - on se, että joskus olen muiden silmissä liiankin omaehtoinen. Mutta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elää ihan toisten ehdoilla.
Niinpä, näin sen pitäisi mennä. Olen itse ollut joskus hyvinkin vahvasti sellainen ja siksi ymmärrän hyvin niitä, jotka ovat pelokkaita, läheisriippuvaisia ja epäitsenäisiä eivätkä usko selviävänsä yksin. Itselläni tie kohti itsenäisyyttä on ollut mm. pitkä terapia, vertaistuki ja turvalliset, hyväksyvät ihmissuhteet. Se on jatkuva prosessi, mutta ajan kanssa se oma ääni ja tahto vahvistuu. Silloin tietää, että vaikka se on vaikeaa, niin jonkun tunteen, addiktion tai muiden ihmisten mukaan ei tarvitse toimia. Itsellä on valta ja vastuukin tehdä omia päätöksiä.
231 jatkaa:
En ole se joka kirjoitti tuossa välissä että voi mennä vuosikausia. Minulla itselläni kesti ensin vuosikymmeniä, mutta sitten kun ongelma siirtyi sivuun, se tapahtui yhdessä hetkessä ja tiesin heti vapautuneeni.
Minulta otettiin pois sellainen taakka, joka oli toisen ihmisen (ei seurustelukumppanin/ puolison) aiheuttama päivittäinen taakka. En syytä tätä henkilöä mistään. Vastuu hänestä siirtyi lopulta pois minulta.
Vapauduin kun hän ei enää tarvinnut minua. Tämä ylisuuri vastuu sotki tunne-elämäni vuosikymmeniksi, mutta silti mieleni korjaantui hetkessä kun vastuu poistui. Olin kuitenkin ehtinyt myös luoda jossain määrin epäterveen ihmissuhteen (puolisooni). Se on ja vaikuttaa yhä, mutta se ei ole suurista epäkohdistaan huolimatta suistanut minua sillä tavalla raiteiltani että tuntisin ylivoimaista tarvetta kiinnittyä ja sulautua johonkin saavuttamattomaan.
Lyhyesti: väitän että kun jokin tietty iso ongelma saadaan korjattua, kun osataan vetää oikeasta narusta, tämä toinen, koko elämää suuremmalta näyttänyt ongelma josta tässä ketjussa on kyse voi ratketa yhdessä hujauksessa. Terapia tai muu työ asian eteen on silti epäilemättä varmin keino joka minulla on tosin käyttämättä.
On tietysti aina parasta jos pystyy itse ottamaan ohjat käsiinsä. Itsekin olin jo tehnyt kaiken sen mihin itse omin päin pystyin, mutta lopulta kohtalo ikään kuin viimeisteli työn. Olen ankkuroitunut ja päässyt pois itse luomastani kuplasta.
Minulla on toisaalta ollut tätä hullaantumistaipumusta ihan aina. Melkeinpä esiteinistä lähtien. En tiedä mikä olisi sellainen koko elämän mittainen rasite, joka olisi mahdollista korjata ja joka selittäisi taipumukseni epäterveeseen kiintymykseen huonosti valittuihin kohteisiin. Omalla kohdallani liittäisin ongelmat enemmänkin lapsuuteen ja sitä on vaikea jälkikäteen enää muuttaa. Toki terapia voisi ehkä avata lukkoja ja lieventää traumojen seurauksia.
Avioliittonihan on tietysti ihan pielessä, mutta todennäköisesti sekin on vaan oire siitä samasta sisäisestä ongelmasta josta ihastuksetkin johtuu. Käsittääkseni läheisriippuvuus ja ns. rakkausriippuvuus on oikeastaan hyvin lähellä toisiaan.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse näkisin, että keskeinen osa eteenpäin menoa on vakaa tietoinen päätös suuntaan tai toiseen. Jos ei halua lähteä ihastuksen matkaan, niin kylmästi vaan ei ota kontaktia kys. henkilöön, vaikka törmäisikin, vaan lähtee paikalta ja ei luo häneen pitkiä katseita jne. Järjestää elämänsä niin, että ei joudu kohtaamaan henkilöä.
On syytä aidosti myös miettiä, että mikä elämässä on tärkeää ja mitä haluaa ja menee sitä kohti. Jos haluaa erota, hoitaa asiat ja eroaa. Jos ei halua, päättää antaa suhteelle kaikkensa ja keskittyy perheeseensä. Pysäyttää fantasiat, vaikka menemällä oman miehen kainaloon ja juttelemalla yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Itse näkisin, että keskeinen osa eteenpäin menoa on vakaa tietoinen päätös suuntaan tai toiseen. Jos ei halua lähteä ihastuksen matkaan, niin kylmästi vaan ei ota kontaktia kys. henkilöön, vaikka törmäisikin, vaan lähtee paikalta ja ei luo häneen pitkiä katseita jne. Järjestää elämänsä niin, että ei joudu kohtaamaan henkilöä.
On syytä aidosti myös miettiä, että mikä elämässä on tärkeää ja mitä haluaa ja menee sitä kohti. Jos haluaa erota, hoitaa asiat ja eroaa. Jos ei halua, päättää antaa suhteelle kaikkensa ja keskittyy perheeseensä. Pysäyttää fantasiat, vaikka menemällä oman miehen kainaloon ja juttelemalla yhdessä.
Se ei nyt vaan ole niin yksinkertaista, että vaan päättää "pysäyttää fantasiat". Siis voi tietoisesti lopettaa fantasian, ja viiden minuutin päästä havahtua siihen että taas pyörii fantasia päässä. Mitä kovemmin keskittyy siihen ettei ajattele ihmistä, sitä enemmän sitä ihmistä ajattelee. Siitä tulee itseään ruokkiva kierre.
Välttely onkin hyvä vinkki silloin kun se on mahdollista. Aina ei ole. Itselläni tämä ihastus pomppaa uudelleen ja uudelleen hyvinkin pitkän tapaamistauon jälkeen. Voin siis olla vuodenkin näkemättä ja melkein päästä yli ihastuksesta, ja sitten lyhyen törmäämisen jälkeen märehtiä taas ihastusta kuukausikaupalla.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut suuren osan ketjusta, todella kiinnostavaa. Minulla on ollut aivan vastaavia. Osa niistä oli sinkkuaikana ja osa parisuhteiden aikana. Mikään aika ei auttanut asiaa vaan pääni kehitteli asioita sitä tehokkaammin mitä isompi etäisyys välissä oli. Kaikki muuttui kun pääsin eroon eräästä todella kuormittavasta asiasta elämässäni. Juuri se kuormittava asia piti yllä em. taipumustani vuosikymmenten ajan, minkä tajusin kunnolla vasta jälkeenpäin. Nytkään ihmissuhdetilanteeni ei ole hyvä, mutta pakonomainen taipumukseni täysin epärealistisiin odotuksiin meni lopulta itsestään ohitse kun se raskas taakka jota en nyt ehdi kuvailla otettiin harteiltani pois. Jo alle parikymppisestä alkaen pyrin myös aina murtamaan eristäytyneisyyteni ja selvittämään välini kohteisiini, päätin olla pelkäämättä kasvojen menetystä. Se jo useinkin auttoi jonkin matkaa, mutta useimmiten tilanne oli se etten edes saanut tilaisuutta minkäänlaiseen avautumiseen. Yksi näistä miehistä on nykyään minulle läheinen vaikka emme ole parisuhteessa, asummekin eri maissa. Hänellä on vaimo ja minulla oma mies, mutta kauan sitten tekemäni avautumisen ansiosta välillämme on edelleen jännä side.
Vasta henkisestä kuormasta (joka oli samalla henkinen että konkreettinen) eroon pääseminen ratkaisi ongelmani siltä osin kuin minulla oli näitä epärealistisia takertumisia. En moiti itseäni niistä, ne ovat olleet välttämättömiä. Kieltämättä häpeääkin siitä on seurannut mutta en ole antanut sen ohjata tekemisiäni.
Minäkin olen ajatellut, että tällä on varmaan jokin funktio elämässäni joka luultavasti liittyy enemmänkin omaan suhteeseeni kuin tuohon toiseen ihmiseen. Toivon, että asia helpottaa kun prosessoin tämän suhteen loppuun, mutta osa minusta pelkää että taannun samanlaiseksi kuin nuorena ja ihastumisralli jatkuu vaan. Uskon kyllä, että ajan kanssa tämä helpottaa ihan luonnollista reittiä kun minkäänlaista vastakaikua ei enää tule.
-Ap
Joo, luultavasti niin käy, mutta niin kuin tiedät, siihen voi mennä vuosikausia. Mä aina ihmettelen ihmisiä, jotka jättää jotenkin kohtalonsa toisten armoille: "kunhan joku tekee jotain, niin sitten minä sitä ja tätä". Ite ajattelen, että mun oman kohtalon on hyvä olla jollain lailla omissa näpeissä; en voi ainakaan isoissa linjoissa aina heittäytyä lapseksi, jonka elämä riippuu toisten päätöksistä. Vaikeaa on tietysti ollut kasvaa kantamaan vastuuta omista asioista ja tunteista, ja hintana - rehellisyyden nimissä - on se, että joskus olen muiden silmissä liiankin omaehtoinen. Mutta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elää ihan toisten ehdoilla.
Niinpä, näin sen pitäisi mennä. Olen itse ollut joskus hyvinkin vahvasti sellainen ja siksi ymmärrän hyvin niitä, jotka ovat pelokkaita, läheisriippuvaisia ja epäitsenäisiä eivätkä usko selviävänsä yksin. Itselläni tie kohti itsenäisyyttä on ollut mm. pitkä terapia, vertaistuki ja turvalliset, hyväksyvät ihmissuhteet. Se on jatkuva prosessi, mutta ajan kanssa se oma ääni ja tahto vahvistuu. Silloin tietää, että vaikka se on vaikeaa, niin jonkun tunteen, addiktion tai muiden ihmisten mukaan ei tarvitse toimia. Itsellä on valta ja vastuukin tehdä omia päätöksiä.
231 jatkaa:
En ole se joka kirjoitti tuossa välissä että voi mennä vuosikausia. Minulla itselläni kesti ensin vuosikymmeniä, mutta sitten kun ongelma siirtyi sivuun, se tapahtui yhdessä hetkessä ja tiesin heti vapautuneeni.
Minulta otettiin pois sellainen taakka, joka oli toisen ihmisen (ei seurustelukumppanin/ puolison) aiheuttama päivittäinen taakka. En syytä tätä henkilöä mistään. Vastuu hänestä siirtyi lopulta pois minulta.
Vapauduin kun hän ei enää tarvinnut minua. Tämä ylisuuri vastuu sotki tunne-elämäni vuosikymmeniksi, mutta silti mieleni korjaantui hetkessä kun vastuu poistui. Olin kuitenkin ehtinyt myös luoda jossain määrin epäterveen ihmissuhteen (puolisooni). Se on ja vaikuttaa yhä, mutta se ei ole suurista epäkohdistaan huolimatta suistanut minua sillä tavalla raiteiltani että tuntisin ylivoimaista tarvetta kiinnittyä ja sulautua johonkin saavuttamattomaan.
Lyhyesti: väitän että kun jokin tietty iso ongelma saadaan korjattua, kun osataan vetää oikeasta narusta, tämä toinen, koko elämää suuremmalta näyttänyt ongelma josta tässä ketjussa on kyse voi ratketa yhdessä hujauksessa. Terapia tai muu työ asian eteen on silti epäilemättä varmin keino joka minulla on tosin käyttämättä.
On tietysti aina parasta jos pystyy itse ottamaan ohjat käsiinsä. Itsekin olin jo tehnyt kaiken sen mihin itse omin päin pystyin, mutta lopulta kohtalo ikään kuin viimeisteli työn. Olen ankkuroitunut ja päässyt pois itse luomastani kuplasta.
Minulla on toisaalta ollut tätä hullaantumistaipumusta ihan aina. Melkeinpä esiteinistä lähtien. En tiedä mikä olisi sellainen koko elämän mittainen rasite, joka olisi mahdollista korjata ja joka selittäisi taipumukseni epäterveeseen kiintymykseen huonosti valittuihin kohteisiin. Omalla kohdallani liittäisin ongelmat enemmänkin lapsuuteen ja sitä on vaikea jälkikäteen enää muuttaa. Toki terapia voisi ehkä avata lukkoja ja lieventää traumojen seurauksia.
Avioliittonihan on tietysti ihan pielessä, mutta todennäköisesti sekin on vaan oire siitä samasta sisäisestä ongelmasta josta ihastuksetkin johtuu. Käsittääkseni läheisriippuvuus ja ns. rakkausriippuvuus on oikeastaan hyvin lähellä toisiaan.
-Ap
”Minulla on toisaalta ollut tätä hullaantumistaipumusta ihan aina. Melkeinpä esiteinistä lähtien.” : niin minullakin, vain hieman eri vivahteilla, ja kun se loppui, loppui kuin seinään kun irtaannuin painajaisestani.
Se ei todellakaan ole tahdon asia. Enkä tarkoitakaan että olisi asia jonka voit itse korjata tai että jokaisella olisi jokin sellainen omaani vastaava möykky, jonka poistamalla olo helpottuisi. Haluan silti korostaa sitä, että todennäköisesti siinä jokaisella on jokin syy-seuraussuhde, muu kuin se että olisi itse tehnyt jotain väärin ansaitakseen erilaisuutensa. Syyllistäminen tai neuvominen on turhaa.
t. 231
Olen myös välillä heittänyt itseni todella kauas, tuhansien kilometrien päähän, vuosiksi ja vuosikymmeniksi. Ennemmin tai myöhemmin palaan aina bumerangina takaisin sinne missä jotain jäi kesken. Kierrän sekä pientä rataa että isoa rataa. Isollakaan radalla en pysty muuttamaan reittiä, korkeintaan lisäämään silmukoiden määrää, millä onnistun hämäämään itseäni ja muita.
Palattuani pisimmältä radaltani minua ei enää edes muistettu.
231
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse näkisin, että keskeinen osa eteenpäin menoa on vakaa tietoinen päätös suuntaan tai toiseen. Jos ei halua lähteä ihastuksen matkaan, niin kylmästi vaan ei ota kontaktia kys. henkilöön, vaikka törmäisikin, vaan lähtee paikalta ja ei luo häneen pitkiä katseita jne. Järjestää elämänsä niin, että ei joudu kohtaamaan henkilöä.
On syytä aidosti myös miettiä, että mikä elämässä on tärkeää ja mitä haluaa ja menee sitä kohti. Jos haluaa erota, hoitaa asiat ja eroaa. Jos ei halua, päättää antaa suhteelle kaikkensa ja keskittyy perheeseensä. Pysäyttää fantasiat, vaikka menemällä oman miehen kainaloon ja juttelemalla yhdessä.
Se ei nyt vaan ole niin yksinkertaista, että vaan päättää "pysäyttää fantasiat". Siis voi tietoisesti lopettaa fantasian, ja viiden minuutin päästä havahtua siihen että taas pyörii fantasia päässä. Mitä kovemmin keskittyy siihen ettei ajattele ihmistä, sitä enemmän sitä ihmistä ajattelee. Siitä tulee itseään ruokkiva kierre.
Välttely onkin hyvä vinkki silloin kun se on mahdollista. Aina ei ole. Itselläni tämä ihastus pomppaa uudelleen ja uudelleen hyvinkin pitkän tapaamistauon jälkeen. Voin siis olla vuodenkin näkemättä ja melkein päästä yli ihastuksesta, ja sitten lyhyen törmäämisen jälkeen märehtiä taas ihastusta kuukausikaupalla.
-Ap
En sanonutkaan, että ”päättäisi pysäyttää fantasiat” tai yrittäisi olla ajattelematta (välttely), vaan että hyväksyisi asian, toteaisi mielessään, että en halua tätä enää ja suuntaisi sitten huomionsa muualle yhä uudelleen ja tekisi esim. jotakin keskittymistä vaativaa tai perheen kanssa tehtävää asiaa. Ei se muuten lähde mielestä, altistuksen on loputtava. Mitä enemmän jollekin ajatukselle antaa tilaa, sitä ennemmän se vahvistuu mielessä. Kärsin itse samasta ja tällainen toimintatapa on ainakin itseäni auttanut.
Miksi näet häntä koskaan? Etkö voi järjestää asioita niin, että sinun ei tarvitse nähdä häntä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut suuren osan ketjusta, todella kiinnostavaa. Minulla on ollut aivan vastaavia. Osa niistä oli sinkkuaikana ja osa parisuhteiden aikana. Mikään aika ei auttanut asiaa vaan pääni kehitteli asioita sitä tehokkaammin mitä isompi etäisyys välissä oli. Kaikki muuttui kun pääsin eroon eräästä todella kuormittavasta asiasta elämässäni. Juuri se kuormittava asia piti yllä em. taipumustani vuosikymmenten ajan, minkä tajusin kunnolla vasta jälkeenpäin. Nytkään ihmissuhdetilanteeni ei ole hyvä, mutta pakonomainen taipumukseni täysin epärealistisiin odotuksiin meni lopulta itsestään ohitse kun se raskas taakka jota en nyt ehdi kuvailla otettiin harteiltani pois. Jo alle parikymppisestä alkaen pyrin myös aina murtamaan eristäytyneisyyteni ja selvittämään välini kohteisiini, päätin olla pelkäämättä kasvojen menetystä. Se jo useinkin auttoi jonkin matkaa, mutta useimmiten tilanne oli se etten edes saanut tilaisuutta minkäänlaiseen avautumiseen. Yksi näistä miehistä on nykyään minulle läheinen vaikka emme ole parisuhteessa, asummekin eri maissa. Hänellä on vaimo ja minulla oma mies, mutta kauan sitten tekemäni avautumisen ansiosta välillämme on edelleen jännä side.
Vasta henkisestä kuormasta (joka oli samalla henkinen että konkreettinen) eroon pääseminen ratkaisi ongelmani siltä osin kuin minulla oli näitä epärealistisia takertumisia. En moiti itseäni niistä, ne ovat olleet välttämättömiä. Kieltämättä häpeääkin siitä on seurannut mutta en ole antanut sen ohjata tekemisiäni.
Minäkin olen ajatellut, että tällä on varmaan jokin funktio elämässäni joka luultavasti liittyy enemmänkin omaan suhteeseeni kuin tuohon toiseen ihmiseen. Toivon, että asia helpottaa kun prosessoin tämän suhteen loppuun, mutta osa minusta pelkää että taannun samanlaiseksi kuin nuorena ja ihastumisralli jatkuu vaan. Uskon kyllä, että ajan kanssa tämä helpottaa ihan luonnollista reittiä kun minkäänlaista vastakaikua ei enää tule.
-Ap
Joo, luultavasti niin käy, mutta niin kuin tiedät, siihen voi mennä vuosikausia. Mä aina ihmettelen ihmisiä, jotka jättää jotenkin kohtalonsa toisten armoille: "kunhan joku tekee jotain, niin sitten minä sitä ja tätä". Ite ajattelen, että mun oman kohtalon on hyvä olla jollain lailla omissa näpeissä; en voi ainakaan isoissa linjoissa aina heittäytyä lapseksi, jonka elämä riippuu toisten päätöksistä. Vaikeaa on tietysti ollut kasvaa kantamaan vastuuta omista asioista ja tunteista, ja hintana - rehellisyyden nimissä - on se, että joskus olen muiden silmissä liiankin omaehtoinen. Mutta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elää ihan toisten ehdoilla.
Niinpä, näin sen pitäisi mennä. Olen itse ollut joskus hyvinkin vahvasti sellainen ja siksi ymmärrän hyvin niitä, jotka ovat pelokkaita, läheisriippuvaisia ja epäitsenäisiä eivätkä usko selviävänsä yksin. Itselläni tie kohti itsenäisyyttä on ollut mm. pitkä terapia, vertaistuki ja turvalliset, hyväksyvät ihmissuhteet. Se on jatkuva prosessi, mutta ajan kanssa se oma ääni ja tahto vahvistuu. Silloin tietää, että vaikka se on vaikeaa, niin jonkun tunteen, addiktion tai muiden ihmisten mukaan ei tarvitse toimia. Itsellä on valta ja vastuukin tehdä omia päätöksiä.
231 jatkaa:
En ole se joka kirjoitti tuossa välissä että voi mennä vuosikausia. Minulla itselläni kesti ensin vuosikymmeniä, mutta sitten kun ongelma siirtyi sivuun, se tapahtui yhdessä hetkessä ja tiesin heti vapautuneeni.
Minulta otettiin pois sellainen taakka, joka oli toisen ihmisen (ei seurustelukumppanin/ puolison) aiheuttama päivittäinen taakka. En syytä tätä henkilöä mistään. Vastuu hänestä siirtyi lopulta pois minulta.
Vapauduin kun hän ei enää tarvinnut minua. Tämä ylisuuri vastuu sotki tunne-elämäni vuosikymmeniksi, mutta silti mieleni korjaantui hetkessä kun vastuu poistui. Olin kuitenkin ehtinyt myös luoda jossain määrin epäterveen ihmissuhteen (puolisooni). Se on ja vaikuttaa yhä, mutta se ei ole suurista epäkohdistaan huolimatta suistanut minua sillä tavalla raiteiltani että tuntisin ylivoimaista tarvetta kiinnittyä ja sulautua johonkin saavuttamattomaan.
Lyhyesti: väitän että kun jokin tietty iso ongelma saadaan korjattua, kun osataan vetää oikeasta narusta, tämä toinen, koko elämää suuremmalta näyttänyt ongelma josta tässä ketjussa on kyse voi ratketa yhdessä hujauksessa. Terapia tai muu työ asian eteen on silti epäilemättä varmin keino joka minulla on tosin käyttämättä.
On tietysti aina parasta jos pystyy itse ottamaan ohjat käsiinsä. Itsekin olin jo tehnyt kaiken sen mihin itse omin päin pystyin, mutta lopulta kohtalo ikään kuin viimeisteli työn. Olen ankkuroitunut ja päässyt pois itse luomastani kuplasta.
Minulla on toisaalta ollut tätä hullaantumistaipumusta ihan aina. Melkeinpä esiteinistä lähtien. En tiedä mikä olisi sellainen koko elämän mittainen rasite, joka olisi mahdollista korjata ja joka selittäisi taipumukseni epäterveeseen kiintymykseen huonosti valittuihin kohteisiin. Omalla kohdallani liittäisin ongelmat enemmänkin lapsuuteen ja sitä on vaikea jälkikäteen enää muuttaa. Toki terapia voisi ehkä avata lukkoja ja lieventää traumojen seurauksia.
Avioliittonihan on tietysti ihan pielessä, mutta todennäköisesti sekin on vaan oire siitä samasta sisäisestä ongelmasta josta ihastuksetkin johtuu. Käsittääkseni läheisriippuvuus ja ns. rakkausriippuvuus on oikeastaan hyvin lähellä toisiaan.
-Ap
”Minulla on toisaalta ollut tätä hullaantumistaipumusta ihan aina. Melkeinpä esiteinistä lähtien.” : niin minullakin, vain hieman eri vivahteilla, ja kun se loppui, loppui kuin seinään kun irtaannuin painajaisestani.
Se ei todellakaan ole tahdon asia. Enkä tarkoitakaan että olisi asia jonka voit itse korjata tai että jokaisella olisi jokin sellainen omaani vastaava möykky, jonka poistamalla olo helpottuisi. Haluan silti korostaa sitä, että todennäköisesti siinä jokaisella on jokin syy-seuraussuhde, muu kuin se että olisi itse tehnyt jotain väärin ansaitakseen erilaisuutensa. Syyllistäminen tai neuvominen on turhaa.
t. 231
Olisi kyllä mahtavaa, jos löytyisi minullakin jokin tuollainen lukko joka vaan aukeaisi ja ongelma poistuisi. Jotenkin todella rasittava ja häpeällinenkin ongelma josta luulin jo päässeeni eroon. En tiedä olisinko edes hankkinut lapsia, jos olisin tiennyt olevani edelleen näin idiootti. Tuolloin minä vaan oikeasti luulin kasvaneeni tästä yli.
Erilaisia vivahteita tässä on minullakin vuosien varrella ollut. Minun ei ole olleet ehkä niin puhtaita kaukoihastuksia kuin joillakin muilla tässä ketjussa, vaan kyseessä on hyvin monimuotoinen romanttisen tunne-elämän holtittomuus. Ihastumisia saavuttamattomiin, kiellettyihin, epäsopiviin. Ajautumista tuhoisiin suhteisiin tai hankaliin suhdekuvioihin kuten kolmiodraamoihin. Voimakkaita ihastumisia, jotka on loppuneet kuin seinään kun olenkin saanut sen ketä olen halunnut. Yksipuolisia ihastumisia miespuolisiin kavereihin jne.
Toivottavasti terapia auttaisi purkamaan asiaa ja pääsisin tästä eteenpäin.
-Ap
Alue: Aihe vapaa
Minun lapsiani ajattelee onneksi myös ihmiset, jotka ymmärtää ja näkevät koko tilanteen sellaisena kuin se todella on, eivätkä koe pakottavaa tarvetta jeesustella tuntemattomille ihmisille ketjun perusteella joka kuitenkin näyttää elämästä vain osan ja siitäkin väritettynä. Kuten sanoin, lasten kannalta on paljon jota en ole tässä avannut enkä aio, koska se ne asiat eivät tähän kuulu. Sinä et tämän ketjun perusteella näe koko kuvaa lasten elämästä eikä sinun tarvitsekaan.
Ja se on ihan luonnollista, että ihmisen vanhemmuuden kyseenalaistaminen aiheuttaa pahaa oloa, riippumatta siitä onko siihen aihetta vai ei. Tähän aihepiiriin ei oikein tuollainen koirankalahdusanalogia sovi. Epäilen, että ihan jokainen tuntemani vanhempi loukkaantuisi vastaavista vihjailuista. Se on ikäänkuin koodattu ihmisiin sisään. Useimmat ihmiset loukkaantuu myös esimerkiksi läskiksi tai tyhmäksi kutsumisesta omasta painosta tai älykkyydestä riippumatta. Ei voi ajatella, että loukkaavista vihjailuista loukkaantuminen todistaisi ne oikeaksi. Tai voi toki ajatella, mutta se on ehkä vähän hölmöä.
En nyt jatka enää tästä aiheesta. Sinä voit toki jankuttaa ajatuksiasi jos koet sen tarpeelliseksi.
-Ap