Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pakonomainen ihastuminen
31.03.2022 |
Olen pitkässä parisuhteessa jossa on myös pieniä lapsia. Nyt olen harmikseni huomannut ihastuneeni kolmanteen osapuoleen, enkä meinaa saada tunnetta millään loppumaan ja se alkaa jo varjostaa omaa suhdettani. Ymmärrän järjellä, ettei tunne ole kestävällä pohjalla tai kohdistu todelliseen ihmiseen, vaan lähtee omista päänsisäisistä peloistani ja tarpeistani. Mutta kun tämäkään järkeily ei tehoa tunteeseen.
Olen pohtinut asiaa viime aikoina ja ymmärtänyt, että tämä on oikeastaan minulle kaava. Lähes koko elämäni olen kärsinyt taipumuksesta tavalla tai toisella vinoutuneisiin, lähes hallitsemattoman voimakkaisiin ihastumisiin. Olen käynyt läpi sinkkuvuosiani ja tajunnut miten älyttömiin mittasuhteisiin olen mennyt ihastusten vuoksi. Olen muun muassa kolmesti valinnut asuinpaikan yksipuolisen ihastuksen perusteella. Olen tuhonnut ystävyyssuhteita miesten takia, joille olen lopulta ollut melko tai täysin yhdentekevä. Olen hakeutunut toistuvasti ystävyyssuhteisiin miesten kanssa, joihin olen yksipuolisesti ja toivottomasti ihastunut. Ja nolannut itseni lukemattomilla mielikuvituksellisilla tavoilla.
Mutta sinkkuaikoina nämä ihastukset nämä menivät ohi. Pääsääntöisesti kahdella tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto oli se, että tein lopulta itsestäni totaalisen klovnin laittamalla miehen antamaan minulle niin selkeät pakit ettei niistä jäänyt epäilyksen varaa. Häpeä tappoi lopulta ihastuksen. Ja toinen tapa oli se että sain sen mitä halusin. Useimmissa tapauksissa tunteet heitti saman tien täydet 180 astetta. Vaikka hetkeä aiemmin olin himoinnut ihmistä silmittömästi, se ihastus kuoli ja pahimmillaan vaihtui vastenmielisyydeksi tai jopa paniikiksi.
Sitten kymmenenkunta vuotta sitten tuli se ainut jota olen halunnut vielä senkin jälkeen kun olen hänet saanut. Ja haluan edelleen. Vuosia halusin pelkästään häntä, en enää edes nähnyt muita miehiä. Luulin jo kasvaneeni yli ihastusaddiktiostani, korjaantuneeni. Mutta olen vähitellen kallistunut pelkäämään, ettei mikään tai kukaan saavutettavissa oleva voi koskaan antaa samaa huumaa kuin se kielletystä tai saavuttamattomasta haaveilu. Ettei tämä ole asia josta parannutaan vaan asia joka tulee varjostaamaan minua aina.
Ja nyt olen taas ihastunut. Intohimoisesti, epätoivoisesti ja yksipuolisesti. Mutta se ei vaan ota loppuakseen. Eikä mikään muu tunnu enää miltään. Tunnen eläväni vain tämän ihmisen seurassa, vaikka näen häntä hyvin harvoin. Kaikki muu aika menee seuraavaa tapaamista odotellessa ja siitä haaveillessa. Vihaan ja halveksin itseäni tämän takia, mutta en vain saa tätä loppumaan.
Onko kukaan muu parantunut tällaisesta terapiassa tms? En jaksa enää tätä, että koko elämäni tuntuu pyörivän tämän p*skan ympärillä. En vaan jaksa. Alan jo hyväksyä sen että avioliittoni saattaa tähän loppua, mutta liiton kohtalosta riippumatta haluan eroon näistä jatkuvista järjettömistä hulluuden partaalle ajavista ihastumisista. Haluan aivoni ja elämäni takaisin.
Kommentit (376)
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.
Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?
Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.
Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.
Jos on tosiaan aina elänyt parisuhteessa, niin yksinolo on tuntematon ja pelottaa.
Yksinolosta selviää kyllä. Minä olen elänyt koko elämäni sinkkuna yksin. Muutama deitti oli nuorempana. Lapsia minulla ei ole, niin sen puoleen olen voinut keskittyä huolehtimaan itsestäni, eikä minun ole tarvinnut stressata muiden olemassaolosta ja selviytymisestä.
Olen nyt 40-vuotias, edelleen yksin. Meitä on monia ja kun me olemme pärjänneet, pärjäät varmasti sinäkin. Alkuun se on opettelua ja iso kriisi.
Minun pitää, jos joskus tapaan jonkun, opetella päinvastoin eli olemaan jonkun kanssa.
Pitää miettiä, mikä on itselleen paras ja mitkä ovat prioriteetit. Minulle, tällä elämäntavallani ja elämänkokemuksellani, prioriteetti on onnellinen elämä ja hyvää tuova parisuhde. Minulle ei riittäisi "ihan OK" jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joka ei annakaan mitään parantaakseen elämäni laatua, muuta kuin sen, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos sinulle prioriteetti on se, ettei tarvitse olla yksin, niin sinun täytyy tietysti mennä sen mukaan. Sinä tiedät itsesi parhaiten.
Mutta, vielä viimeinen sananen eli en ole kuullut kenenkään sanoneen kuolinvuoteellaan, että olipa hyvä, kun käytin elämäni tähän ja tuohon asiaan, josta en nauttinut. Onneksi tein töitä ihan sikana! Olipa ihanaa, kun elin huonossa parisuhteessa! Olen kiitollinen, että uhrasin itseni muille!
Pitää olla hieman itsekäs, että voi elää onnellisesti. Muuten muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi tai kynnysmatoksi muille.
Ajattelemisen aihetta, hyvää pohdintaa. Tätä juuri olen miettinyt ja mietin edelleen, punnitsen kahden välillä: heittäytyäkö yksinoloon, hypätäkö tuntemattomaan, varmaan yksinäisyyteen, vai jäädäkö tuttuun ja turvalliseen suhteeseen, jossa ei ole mitään suuria ongelmia, vaikka fyysistä läheisyyttä onkin hyvin vähän, intohimoa ei lainkaan. ”Pitää miettiä, mikä on itselleen paras”, ja siinä se hankaluus onkin, kun ilman kristallipalloa sitä ei voi varmaksi tietää. Vapaus houkuttaa, mutta sen hintana on se yksinäisyys, enkä ole ollut ihan varma, haluanko sitä. Fyysistä läheisyyttä ei yksinäisyydessä ole tarjolla senkään vertaa kuin nyt.
Alan kallistua sen puoleen, että yksin voisi olla parempi, mutta vieläkin se vähän mietityttää. Entä jos tästä ”ihan ok” suhteesta lähteminen onkin elämäni suurin virhe? Mitä jos sitä kadun lopun ikäni? Mikä on sellaista, mitä en pysty nyt tekemään mutta pystyisin, jos ottaisin eron? Uudesta suhteesta minun on ihan turha haaveilla, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se yksin olo. Tietenkin sekin voi tulla myös yllättäen, esim. leskeytymisen kautta tai jos mies päättää lähteä.
Lisää kysymyksiä, tai yksi: voisinko olla itsekkäämpi tässä nykyisessä suhteessa? Näkymätön Ninni olen ollut ihan koko ikäni.
Ja minulla sitä ikää on reilut viisikymmentä vuotta. Olen hyvässä kunnossa ikäisekseni, elän terveellisesti, liikun paljon ja olen normaalipainoinen, joten minulla saattaa olla elämää jäljellä vielä jopa kymmeniä vuosia. En tästä kuitenkaan nuorru, vanhuutta kohti mennään.
En ymmärrä, miksi olet niin varma loppelämän yksinäisyydestä. Elämä on prosessi, kaikki muuttuu ja elää koko ajan, ja pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu. Lukkiutuminen ajatukseen totaaliyksinäisyydestä on erikoinen skenaario, joka ei tee sulle hyvää eikä edistä hyvinvointia mistään kohtaa.
Yksinäisyys on ehkä väärä sana, koska sillä on myös selvästi negatiivinen sävy. Tarkoitan sillä ainoastaan parisuhteettomuutta. Ystävät eivät katoa mihinkään, vaikka nykyinen avioliitto päättyisi, joten sillä tavalla yksinäinen en olisi. Jos nykyinen parisuhde (tai "parisuhde", siis avioliitto) päättyy, se päättyy siksi, koska en halua jatkaa intohimotonta suhdetta, jossa ei ole suuria tunteita. Uuteen samanlaiseen intohimottomaan suhteeseen en halua vaihtaa, ja uuteen "oikeaan" parisuhteeseen eli sellaiseen, jossa on myös fyysistä läheisyyttä ja intohimoa, sellaiseen en usko hetkeäkään. Tähän "pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu" sanon, että totta kai ja ilman muuta, mutta toisiin ihmisiin en pysty vaikuttamaan, ja parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi.
Totaaliyksinäisyydestä ei siis ole kyse, koska ystäviä on. Ilmaisin itseäni huonosti.
Jatkan vielä: Tähän yli viidenkymmenen vuoden ikään päästyäni en ole kertaakaan kokenut molemminpuolista rakastumista (en edes ihastumista), enkä totta puhuen usko, että sellainen osakseni enää nyt voi tulla, koska olen vaihdevuosi-ikäinen, harmaantuva ja koko ajan vanheneva nainen, kaukana siitä porukasta, joka "parisuhdemarkkinoilla" (sana, jota inhoan) on haluttua. Ja jos päätän erota nykyisestä suhteesta ja liitosta, niin vaihtoehdot ovat parisuhteettomuus tai sitten se mahdoton: molemminpuolinen rakastuminen, joka kypsyy rakkaudeksi. Siitä se yksinolo tulee.
Tiedän elämäni ajalta yhden (1) miehen, tai nuoren miehen, joka on ollut minuun hiukan ihastunut – mutta minä tietystikään en häneen, joten mitään romanssia ei syntynyt siitä. Olimme lukioikäisiä, ja se on jäänyt ainoaksi kerraksi, kun minuun on "ihastuttu". Nykyisen mieheni kanssa lähinnä ajauduimme elämään yhdessä.
Kauhea hämäys on mennyt suhun täydestä: ei oo olemassa mitään täydellisten ihmisten "parisuhdemarkkinaa", jossa ihmisiä rankataan ja valitaan joidenkin tasoteorioiden tms. perusteella. Tai ehkä jotkut elävät tommosessa maailmassa mutta me muut täällä ihan tavallisesti. Uskalletaan vähän elää, kohdataan elämässä tai Tinderissä tavallisia ihmisiä, joskus ihastutaan tai jopa rakastutaan toinen toisiimme. Katso ympärillesi Prismassa: ketkä parit on noita täydellisiä parisuhdemarkkinaihmisiä?? Ei ketään. Oon itse yli viiskymppinen, eronnut, ja tapailen tavallisia ihmisiä. Pidän elämästä.
Ehkä juuri tuon takia kirjoitin, että inhoan sitä "parisuhdemarkkina"-sanaa. Lähinnä tarkoitin sitä, mitä jatkokommentissani kirjoitin, että tiedän vain yhden tapauksen, jossa joku on ihastunut minuun, ihan koko elämäni ajalta. Se "joskus ihastutaan tai jopa rakastutaan toinen toisiimme" ei ole minun osakseni tullut, on vain ollut hurja määrä muihin kohdistuneita yksipuolisia ihastumisia minun puoleltani ja yksi (1) yksipuolinen ihastuminen minuun.
Ihan tavallisesti kuvittelen elämäni, reaalimaailmassa. Tapaan ja kohtaan ihmisiä siellä täällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.
Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?
Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.
Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.
Jos on tosiaan aina elänyt parisuhteessa, niin yksinolo on tuntematon ja pelottaa.
Yksinolosta selviää kyllä. Minä olen elänyt koko elämäni sinkkuna yksin. Muutama deitti oli nuorempana. Lapsia minulla ei ole, niin sen puoleen olen voinut keskittyä huolehtimaan itsestäni, eikä minun ole tarvinnut stressata muiden olemassaolosta ja selviytymisestä.
Olen nyt 40-vuotias, edelleen yksin. Meitä on monia ja kun me olemme pärjänneet, pärjäät varmasti sinäkin. Alkuun se on opettelua ja iso kriisi.
Minun pitää, jos joskus tapaan jonkun, opetella päinvastoin eli olemaan jonkun kanssa.
Pitää miettiä, mikä on itselleen paras ja mitkä ovat prioriteetit. Minulle, tällä elämäntavallani ja elämänkokemuksellani, prioriteetti on onnellinen elämä ja hyvää tuova parisuhde. Minulle ei riittäisi "ihan OK" jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joka ei annakaan mitään parantaakseen elämäni laatua, muuta kuin sen, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos sinulle prioriteetti on se, ettei tarvitse olla yksin, niin sinun täytyy tietysti mennä sen mukaan. Sinä tiedät itsesi parhaiten.
Mutta, vielä viimeinen sananen eli en ole kuullut kenenkään sanoneen kuolinvuoteellaan, että olipa hyvä, kun käytin elämäni tähän ja tuohon asiaan, josta en nauttinut. Onneksi tein töitä ihan sikana! Olipa ihanaa, kun elin huonossa parisuhteessa! Olen kiitollinen, että uhrasin itseni muille!
Pitää olla hieman itsekäs, että voi elää onnellisesti. Muuten muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi tai kynnysmatoksi muille.
Ajattelemisen aihetta, hyvää pohdintaa. Tätä juuri olen miettinyt ja mietin edelleen, punnitsen kahden välillä: heittäytyäkö yksinoloon, hypätäkö tuntemattomaan, varmaan yksinäisyyteen, vai jäädäkö tuttuun ja turvalliseen suhteeseen, jossa ei ole mitään suuria ongelmia, vaikka fyysistä läheisyyttä onkin hyvin vähän, intohimoa ei lainkaan. ”Pitää miettiä, mikä on itselleen paras”, ja siinä se hankaluus onkin, kun ilman kristallipalloa sitä ei voi varmaksi tietää. Vapaus houkuttaa, mutta sen hintana on se yksinäisyys, enkä ole ollut ihan varma, haluanko sitä. Fyysistä läheisyyttä ei yksinäisyydessä ole tarjolla senkään vertaa kuin nyt.
Alan kallistua sen puoleen, että yksin voisi olla parempi, mutta vieläkin se vähän mietityttää. Entä jos tästä ”ihan ok” suhteesta lähteminen onkin elämäni suurin virhe? Mitä jos sitä kadun lopun ikäni? Mikä on sellaista, mitä en pysty nyt tekemään mutta pystyisin, jos ottaisin eron? Uudesta suhteesta minun on ihan turha haaveilla, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se yksin olo. Tietenkin sekin voi tulla myös yllättäen, esim. leskeytymisen kautta tai jos mies päättää lähteä.
Lisää kysymyksiä, tai yksi: voisinko olla itsekkäämpi tässä nykyisessä suhteessa? Näkymätön Ninni olen ollut ihan koko ikäni.
Ja minulla sitä ikää on reilut viisikymmentä vuotta. Olen hyvässä kunnossa ikäisekseni, elän terveellisesti, liikun paljon ja olen normaalipainoinen, joten minulla saattaa olla elämää jäljellä vielä jopa kymmeniä vuosia. En tästä kuitenkaan nuorru, vanhuutta kohti mennään.
En ymmärrä, miksi olet niin varma loppelämän yksinäisyydestä. Elämä on prosessi, kaikki muuttuu ja elää koko ajan, ja pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu. Lukkiutuminen ajatukseen totaaliyksinäisyydestä on erikoinen skenaario, joka ei tee sulle hyvää eikä edistä hyvinvointia mistään kohtaa.
Yksinäisyys on ehkä väärä sana, koska sillä on myös selvästi negatiivinen sävy. Tarkoitan sillä ainoastaan parisuhteettomuutta. Ystävät eivät katoa mihinkään, vaikka nykyinen avioliitto päättyisi, joten sillä tavalla yksinäinen en olisi. Jos nykyinen parisuhde (tai "parisuhde", siis avioliitto) päättyy, se päättyy siksi, koska en halua jatkaa intohimotonta suhdetta, jossa ei ole suuria tunteita. Uuteen samanlaiseen intohimottomaan suhteeseen en halua vaihtaa, ja uuteen "oikeaan" parisuhteeseen eli sellaiseen, jossa on myös fyysistä läheisyyttä ja intohimoa, sellaiseen en usko hetkeäkään. Tähän "pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu" sanon, että totta kai ja ilman muuta, mutta toisiin ihmisiin en pysty vaikuttamaan, ja parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi.
Totaaliyksinäisyydestä ei siis ole kyse, koska ystäviä on. Ilmaisin itseäni huonosti.
Jatkan vielä: Tähän yli viidenkymmenen vuoden ikään päästyäni en ole kertaakaan kokenut molemminpuolista rakastumista (en edes ihastumista), enkä totta puhuen usko, että sellainen osakseni enää nyt voi tulla, koska olen vaihdevuosi-ikäinen, harmaantuva ja koko ajan vanheneva nainen, kaukana siitä porukasta, joka "parisuhdemarkkinoilla" (sana, jota inhoan) on haluttua. Ja jos päätän erota nykyisestä suhteesta ja liitosta, niin vaihtoehdot ovat parisuhteettomuus tai sitten se mahdoton: molemminpuolinen rakastuminen, joka kypsyy rakkaudeksi. Siitä se yksinolo tulee.
Tiedän elämäni ajalta yhden (1) miehen, tai nuoren miehen, joka on ollut minuun hiukan ihastunut – mutta minä tietystikään en häneen, joten mitään romanssia ei syntynyt siitä. Olimme lukioikäisiä, ja se on jäänyt ainoaksi kerraksi, kun minuun on "ihastuttu". Nykyisen mieheni kanssa lähinnä ajauduimme elämään yhdessä.
Kauhea hämäys on mennyt suhun täydestä: ei oo olemassa mitään täydellisten ihmisten "parisuhdemarkkinaa", jossa ihmisiä rankataan ja valitaan joidenkin tasoteorioiden tms. perusteella. Tai ehkä jotkut elävät tommosessa maailmassa mutta me muut täällä ihan tavallisesti. Uskalletaan vähän elää, kohdataan elämässä tai Tinderissä tavallisia ihmisiä, joskus ihastutaan tai jopa rakastutaan toinen toisiimme. Katso ympärillesi Prismassa: ketkä parit on noita täydellisiä parisuhdemarkkinaihmisiä?? Ei ketään. Oon itse yli viiskymppinen, eronnut, ja tapailen tavallisia ihmisiä. Pidän elämästä.
Ehkä juuri tuon takia kirjoitin, että inhoan sitä "parisuhdemarkkina"-sanaa. Lähinnä tarkoitin sitä, mitä jatkokommentissani kirjoitin, että tiedän vain yhden tapauksen, jossa joku on ihastunut minuun, ihan koko elämäni ajalta. Se "joskus ihastutaan tai jopa rakastutaan toinen toisiimme" ei ole minun osakseni tullut, on vain ollut hurja määrä muihin kohdistuneita yksipuolisia ihastumisia minun puoleltani ja yksi (1) yksipuolinen ihastuminen minuun.
Ihan tavallisesti kuvittelen elämäni, reaalimaailmassa. Tapaan ja kohtaan ihmisiä siellä täällä.
Anteeksi, että tulee näin pitkä lainausketju. Mutta: ok, olet lukinnut vaihtoehdoksi, ettei kukaan voi ikinä ihastua suhun. Sille ei kukaan ulkopuolinen voi mitään. Epäironisesti: kivaa kaikkea joka tapauksessa sinulle!
Vierailija kirjoitti:
Yksi mahdollisuus on elää olemassaolevaa elämää ja löytää se onni siitä.
Fantasioissaan piehtaroiva ei ehkä pysty antamaan paljonkaan ympäristönsä oikeille ihmisille, joiden kanssa vuorovaikutus olisi tärkeää ja parantaisi kaikkien hyvinvointia.
Mielikuvitusmaailmassa elävä ei ole oikein läsnä läheisilleen.
Jos vuosikaudet "rakastaa" henkilöä, jolla ei ole edes aavistusta asiasta, niin kyllä sellainen rakkaus menee hukkaan. Eihän tuo "rakastettu" edes ole oikea ihminen siinä mielessä, että hän tällaisen salaisen rakkauden kohteena on vain mielikuva.
Jos saisin tietää jonkun mielikuvitusrakastettu, olisi kyllä karmivaa.
Tiedostan nämä hyvin vahvasti. "Mielikuvitusmaailmassa elävä ei ole oikein läsnä läheisilleen." – Tässä kohtaa se mielikuvitusmaailma on minulle aivan päivänselvästi keino paeta sitä todellisuutta, joka läheisen eli miehen kanssa on ja johon ei kuulu paljoakaan läsnäoloa hänenkään puoleltaan. Ei ainakaan fyysistä kosketusta, jota oikeastaan kaipaisin. Niin, en ehkä ole läsnä, mutta ei tässä olla läsnä oikein kumpikaan.
Myös tätä olen ajatellut: "Jos saisin tietää jonkun mielikuvitusrakastettu, olisi kyllä karmivaa". Ymmärrän tuonkin ja pystyn asettumaan tunteitteni kohteen asemaan, ja se on minulle suorastaan tuskallista, koska se saa minut inhoamaan itseäni. Siitä tunteesta vain on niin hirvittävän vaikeaa pyristellä pois.
Onnen löytäminen siitä, mitä on, se on minulla tärkeimpänä tähtäimessä. Onni ei löydy tästä parisuhteestani ja liitosta, mutta itsestäni sen yritän löytää, kuten olen tuonne jonnekin kirjoittanut. Minussa on vaje, ja minun on se vaje itse täytettävä. Se vaje on kuin kaivo: ei jonkun toisen sinne kantama vesi siellä pysyisi.
Tärkein oppi tässä kai on tämä: opettele aito kyky olla ja elää yksin, niin ettet tarvitse ketään toista. Siitä on mahdollisuus rakentaa itse itselleen hyvä elämä ja jopa se onni.
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.
Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?
Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.
Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.
Jos on tosiaan aina elänyt parisuhteessa, niin yksinolo on tuntematon ja pelottaa.
Yksinolosta selviää kyllä. Minä olen elänyt koko elämäni sinkkuna yksin. Muutama deitti oli nuorempana. Lapsia minulla ei ole, niin sen puoleen olen voinut keskittyä huolehtimaan itsestäni, eikä minun ole tarvinnut stressata muiden olemassaolosta ja selviytymisestä.
Olen nyt 40-vuotias, edelleen yksin. Meitä on monia ja kun me olemme pärjänneet, pärjäät varmasti sinäkin. Alkuun se on opettelua ja iso kriisi.
Minun pitää, jos joskus tapaan jonkun, opetella päinvastoin eli olemaan jonkun kanssa.
Pitää miettiä, mikä on itselleen paras ja mitkä ovat prioriteetit. Minulle, tällä elämäntavallani ja elämänkokemuksellani, prioriteetti on onnellinen elämä ja hyvää tuova parisuhde. Minulle ei riittäisi "ihan OK" jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joka ei annakaan mitään parantaakseen elämäni laatua, muuta kuin sen, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos sinulle prioriteetti on se, ettei tarvitse olla yksin, niin sinun täytyy tietysti mennä sen mukaan. Sinä tiedät itsesi parhaiten.
Mutta, vielä viimeinen sananen eli en ole kuullut kenenkään sanoneen kuolinvuoteellaan, että olipa hyvä, kun käytin elämäni tähän ja tuohon asiaan, josta en nauttinut. Onneksi tein töitä ihan sikana! Olipa ihanaa, kun elin huonossa parisuhteessa! Olen kiitollinen, että uhrasin itseni muille!
Pitää olla hieman itsekäs, että voi elää onnellisesti. Muuten muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi tai kynnysmatoksi muille.
Ajattelemisen aihetta, hyvää pohdintaa. Tätä juuri olen miettinyt ja mietin edelleen, punnitsen kahden välillä: heittäytyäkö yksinoloon, hypätäkö tuntemattomaan, varmaan yksinäisyyteen, vai jäädäkö tuttuun ja turvalliseen suhteeseen, jossa ei ole mitään suuria ongelmia, vaikka fyysistä läheisyyttä onkin hyvin vähän, intohimoa ei lainkaan. ”Pitää miettiä, mikä on itselleen paras”, ja siinä se hankaluus onkin, kun ilman kristallipalloa sitä ei voi varmaksi tietää. Vapaus houkuttaa, mutta sen hintana on se yksinäisyys, enkä ole ollut ihan varma, haluanko sitä. Fyysistä läheisyyttä ei yksinäisyydessä ole tarjolla senkään vertaa kuin nyt.
Alan kallistua sen puoleen, että yksin voisi olla parempi, mutta vieläkin se vähän mietityttää. Entä jos tästä ”ihan ok” suhteesta lähteminen onkin elämäni suurin virhe? Mitä jos sitä kadun lopun ikäni? Mikä on sellaista, mitä en pysty nyt tekemään mutta pystyisin, jos ottaisin eron? Uudesta suhteesta minun on ihan turha haaveilla, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se yksin olo. Tietenkin sekin voi tulla myös yllättäen, esim. leskeytymisen kautta tai jos mies päättää lähteä.
Lisää kysymyksiä, tai yksi: voisinko olla itsekkäämpi tässä nykyisessä suhteessa? Näkymätön Ninni olen ollut ihan koko ikäni.
Ja minulla sitä ikää on reilut viisikymmentä vuotta. Olen hyvässä kunnossa ikäisekseni, elän terveellisesti, liikun paljon ja olen normaalipainoinen, joten minulla saattaa olla elämää jäljellä vielä jopa kymmeniä vuosia. En tästä kuitenkaan nuorru, vanhuutta kohti mennään.
En ymmärrä, miksi olet niin varma loppelämän yksinäisyydestä. Elämä on prosessi, kaikki muuttuu ja elää koko ajan, ja pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu. Lukkiutuminen ajatukseen totaaliyksinäisyydestä on erikoinen skenaario, joka ei tee sulle hyvää eikä edistä hyvinvointia mistään kohtaa.
Yksinäisyys on ehkä väärä sana, koska sillä on myös selvästi negatiivinen sävy. Tarkoitan sillä ainoastaan parisuhteettomuutta. Ystävät eivät katoa mihinkään, vaikka nykyinen avioliitto päättyisi, joten sillä tavalla yksinäinen en olisi. Jos nykyinen parisuhde (tai "parisuhde", siis avioliitto) päättyy, se päättyy siksi, koska en halua jatkaa intohimotonta suhdetta, jossa ei ole suuria tunteita. Uuteen samanlaiseen intohimottomaan suhteeseen en halua vaihtaa, ja uuteen "oikeaan" parisuhteeseen eli sellaiseen, jossa on myös fyysistä läheisyyttä ja intohimoa, sellaiseen en usko hetkeäkään. Tähän "pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu" sanon, että totta kai ja ilman muuta, mutta toisiin ihmisiin en pysty vaikuttamaan, ja parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi.
Totaaliyksinäisyydestä ei siis ole kyse, koska ystäviä on. Ilmaisin itseäni huonosti.
Jatkan vielä: Tähän yli viidenkymmenen vuoden ikään päästyäni en ole kertaakaan kokenut molemminpuolista rakastumista (en edes ihastumista), enkä totta puhuen usko, että sellainen osakseni enää nyt voi tulla, koska olen vaihdevuosi-ikäinen, harmaantuva ja koko ajan vanheneva nainen, kaukana siitä porukasta, joka "parisuhdemarkkinoilla" (sana, jota inhoan) on haluttua. Ja jos päätän erota nykyisestä suhteesta ja liitosta, niin vaihtoehdot ovat parisuhteettomuus tai sitten se mahdoton: molemminpuolinen rakastuminen, joka kypsyy rakkaudeksi. Siitä se yksinolo tulee.
Tiedän elämäni ajalta yhden (1) miehen, tai nuoren miehen, joka on ollut minuun hiukan ihastunut – mutta minä tietystikään en häneen, joten mitään romanssia ei syntynyt siitä. Olimme lukioikäisiä, ja se on jäänyt ainoaksi kerraksi, kun minuun on "ihastuttu". Nykyisen mieheni kanssa lähinnä ajauduimme elämään yhdessä.
Kauhea hämäys on mennyt suhun täydestä: ei oo olemassa mitään täydellisten ihmisten "parisuhdemarkkinaa", jossa ihmisiä rankataan ja valitaan joidenkin tasoteorioiden tms. perusteella. Tai ehkä jotkut elävät tommosessa maailmassa mutta me muut täällä ihan tavallisesti. Uskalletaan vähän elää, kohdataan elämässä tai Tinderissä tavallisia ihmisiä, joskus ihastutaan tai jopa rakastutaan toinen toisiimme. Katso ympärillesi Prismassa: ketkä parit on noita täydellisiä parisuhdemarkkinaihmisiä?? Ei ketään. Oon itse yli viiskymppinen, eronnut, ja tapailen tavallisia ihmisiä. Pidän elämästä.
Ehkä juuri tuon takia kirjoitin, että inhoan sitä "parisuhdemarkkina"-sanaa. Lähinnä tarkoitin sitä, mitä jatkokommentissani kirjoitin, että tiedän vain yhden tapauksen, jossa joku on ihastunut minuun, ihan koko elämäni ajalta. Se "joskus ihastutaan tai jopa rakastutaan toinen toisiimme" ei ole minun osakseni tullut, on vain ollut hurja määrä muihin kohdistuneita yksipuolisia ihastumisia minun puoleltani ja yksi (1) yksipuolinen ihastuminen minuun.
Ihan tavallisesti kuvittelen elämäni, reaalimaailmassa. Tapaan ja kohtaan ihmisiä siellä täällä.
Anteeksi, että tulee näin pitkä lainausketju. Mutta: ok, olet lukinnut vaihtoehdoksi, ettei kukaan voi ikinä ihastua suhun. Sille ei kukaan ulkopuolinen voi mitään. Epäironisesti: kivaa kaikkea joka tapauksessa sinulle!
Niin, no, minuun on ihastuttu kerran joskus 1980-luvulla. Voin vakuuttaa, että kaikkien näiden vuosien jälkeen uskoni sellaiseen ei ole kovin vahva. Ja naisen vanheneminen ei yleensä tee hänestä viehättävämpää, vaikka minä vielä hyvässä kunnossa ja kuosissa olenkin. Tämä asiahan ei riipu minusta, kenenkään toisen tunteita ei voi pakottaa. En voi käskeä ketään ihastumaan minuun. En siksi pysty lukitsemaan mitään vaihtoehtoa tässä asiassa, koska se ei ole minun hallinnassani.
Toisaalta on joku osannut arvata oikein viisi numeroa viidestäkymmenestä ja kaksi kymmenestä, joten kyllä kai kaikki on teoriassa mahdollista.
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.
Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?
Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.
Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.
Jos on tosiaan aina elänyt parisuhteessa, niin yksinolo on tuntematon ja pelottaa.
Yksinolosta selviää kyllä. Minä olen elänyt koko elämäni sinkkuna yksin. Muutama deitti oli nuorempana. Lapsia minulla ei ole, niin sen puoleen olen voinut keskittyä huolehtimaan itsestäni, eikä minun ole tarvinnut stressata muiden olemassaolosta ja selviytymisestä.
Olen nyt 40-vuotias, edelleen yksin. Meitä on monia ja kun me olemme pärjänneet, pärjäät varmasti sinäkin. Alkuun se on opettelua ja iso kriisi.
Minun pitää, jos joskus tapaan jonkun, opetella päinvastoin eli olemaan jonkun kanssa.
Pitää miettiä, mikä on itselleen paras ja mitkä ovat prioriteetit. Minulle, tällä elämäntavallani ja elämänkokemuksellani, prioriteetti on onnellinen elämä ja hyvää tuova parisuhde. Minulle ei riittäisi "ihan OK" jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joka ei annakaan mitään parantaakseen elämäni laatua, muuta kuin sen, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos sinulle prioriteetti on se, ettei tarvitse olla yksin, niin sinun täytyy tietysti mennä sen mukaan. Sinä tiedät itsesi parhaiten.
Mutta, vielä viimeinen sananen eli en ole kuullut kenenkään sanoneen kuolinvuoteellaan, että olipa hyvä, kun käytin elämäni tähän ja tuohon asiaan, josta en nauttinut. Onneksi tein töitä ihan sikana! Olipa ihanaa, kun elin huonossa parisuhteessa! Olen kiitollinen, että uhrasin itseni muille!
Pitää olla hieman itsekäs, että voi elää onnellisesti. Muuten muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi tai kynnysmatoksi muille.
Ajattelemisen aihetta, hyvää pohdintaa. Tätä juuri olen miettinyt ja mietin edelleen, punnitsen kahden välillä: heittäytyäkö yksinoloon, hypätäkö tuntemattomaan, varmaan yksinäisyyteen, vai jäädäkö tuttuun ja turvalliseen suhteeseen, jossa ei ole mitään suuria ongelmia, vaikka fyysistä läheisyyttä onkin hyvin vähän, intohimoa ei lainkaan. ”Pitää miettiä, mikä on itselleen paras”, ja siinä se hankaluus onkin, kun ilman kristallipalloa sitä ei voi varmaksi tietää. Vapaus houkuttaa, mutta sen hintana on se yksinäisyys, enkä ole ollut ihan varma, haluanko sitä. Fyysistä läheisyyttä ei yksinäisyydessä ole tarjolla senkään vertaa kuin nyt.
Alan kallistua sen puoleen, että yksin voisi olla parempi, mutta vieläkin se vähän mietityttää. Entä jos tästä ”ihan ok” suhteesta lähteminen onkin elämäni suurin virhe? Mitä jos sitä kadun lopun ikäni? Mikä on sellaista, mitä en pysty nyt tekemään mutta pystyisin, jos ottaisin eron? Uudesta suhteesta minun on ihan turha haaveilla, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se yksin olo. Tietenkin sekin voi tulla myös yllättäen, esim. leskeytymisen kautta tai jos mies päättää lähteä.
Lisää kysymyksiä, tai yksi: voisinko olla itsekkäämpi tässä nykyisessä suhteessa? Näkymätön Ninni olen ollut ihan koko ikäni.
Ja minulla sitä ikää on reilut viisikymmentä vuotta. Olen hyvässä kunnossa ikäisekseni, elän terveellisesti, liikun paljon ja olen normaalipainoinen, joten minulla saattaa olla elämää jäljellä vielä jopa kymmeniä vuosia. En tästä kuitenkaan nuorru, vanhuutta kohti mennään.
En ymmärrä, miksi olet niin varma loppelämän yksinäisyydestä. Elämä on prosessi, kaikki muuttuu ja elää koko ajan, ja pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu. Lukkiutuminen ajatukseen totaaliyksinäisyydestä on erikoinen skenaario, joka ei tee sulle hyvää eikä edistä hyvinvointia mistään kohtaa.
Yksinäisyys on ehkä väärä sana, koska sillä on myös selvästi negatiivinen sävy. Tarkoitan sillä ainoastaan parisuhteettomuutta. Ystävät eivät katoa mihinkään, vaikka nykyinen avioliitto päättyisi, joten sillä tavalla yksinäinen en olisi. Jos nykyinen parisuhde (tai "parisuhde", siis avioliitto) päättyy, se päättyy siksi, koska en halua jatkaa intohimotonta suhdetta, jossa ei ole suuria tunteita. Uuteen samanlaiseen intohimottomaan suhteeseen en halua vaihtaa, ja uuteen "oikeaan" parisuhteeseen eli sellaiseen, jossa on myös fyysistä läheisyyttä ja intohimoa, sellaiseen en usko hetkeäkään. Tähän "pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu" sanon, että totta kai ja ilman muuta, mutta toisiin ihmisiin en pysty vaikuttamaan, ja parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi.
Totaaliyksinäisyydestä ei siis ole kyse, koska ystäviä on. Ilmaisin itseäni huonosti.
Jatkan vielä: Tähän yli viidenkymmenen vuoden ikään päästyäni en ole kertaakaan kokenut molemminpuolista rakastumista (en edes ihastumista), enkä totta puhuen usko, että sellainen osakseni enää nyt voi tulla, koska olen vaihdevuosi-ikäinen, harmaantuva ja koko ajan vanheneva nainen, kaukana siitä porukasta, joka "parisuhdemarkkinoilla" (sana, jota inhoan) on haluttua. Ja jos päätän erota nykyisestä suhteesta ja liitosta, niin vaihtoehdot ovat parisuhteettomuus tai sitten se mahdoton: molemminpuolinen rakastuminen, joka kypsyy rakkaudeksi. Siitä se yksinolo tulee.
Tiedän elämäni ajalta yhden (1) miehen, tai nuoren miehen, joka on ollut minuun hiukan ihastunut – mutta minä tietystikään en häneen, joten mitään romanssia ei syntynyt siitä. Olimme lukioikäisiä, ja se on jäänyt ainoaksi kerraksi, kun minuun on "ihastuttu". Nykyisen mieheni kanssa lähinnä ajauduimme elämään yhdessä.
Kauhea hämäys on mennyt suhun täydestä: ei oo olemassa mitään täydellisten ihmisten "parisuhdemarkkinaa", jossa ihmisiä rankataan ja valitaan joidenkin tasoteorioiden tms. perusteella. Tai ehkä jotkut elävät tommosessa maailmassa mutta me muut täällä ihan tavallisesti. Uskalletaan vähän elää, kohdataan elämässä tai Tinderissä tavallisia ihmisiä, joskus ihastutaan tai jopa rakastutaan toinen toisiimme. Katso ympärillesi Prismassa: ketkä parit on noita täydellisiä parisuhdemarkkinaihmisiä?? Ei ketään. Oon itse yli viiskymppinen, eronnut, ja tapailen tavallisia ihmisiä. Pidän elämästä.
Ehkä juuri tuon takia kirjoitin, että inhoan sitä "parisuhdemarkkina"-sanaa. Lähinnä tarkoitin sitä, mitä jatkokommentissani kirjoitin, että tiedän vain yhden tapauksen, jossa joku on ihastunut minuun, ihan koko elämäni ajalta. Se "joskus ihastutaan tai jopa rakastutaan toinen toisiimme" ei ole minun osakseni tullut, on vain ollut hurja määrä muihin kohdistuneita yksipuolisia ihastumisia minun puoleltani ja yksi (1) yksipuolinen ihastuminen minuun.
Ihan tavallisesti kuvittelen elämäni, reaalimaailmassa. Tapaan ja kohtaan ihmisiä siellä täällä.
Minulla on ollut samansuuntaisia pelkoja kuin sinulla. Olen jokseenkin varma sinkuksi jäämisestä jos eroan. Tai en nyt 100% varma, mutta haluaisin että erotessa olen sinut sen yksinäisyyden ajatuksen kanssa enkä lähde havittelemaan jotain onnellisempaa rakkautta jota ei tule. Ymmärrän pelkosi, että tietyssä iässä ja elämänvaiheessa molemminpuolisen intohimoisen rakkauden osalta juna on jo suurella todennäköisyydellä mennyt. Ehkä se on liian pessimistinen ajatus, mutta ymmärrän ja jaan sen.
Uskon kyllä että kaikki on periaatteessa mahdollista. Mutta en usko yksinäisyyden pelon vähättelyyn, koska lähipiirissä on vanhemmassa sukupolvessa siitä useampi esimerkki. Myös minua nuorempana ja pienemmän lapsikatraan kanssa eronneita. Nyt jo vuosikymmeniä yksin.
Toki minulla siis liitossa eri tilanne, sinulla ilmeisesti perus ok suhde, kun taas minulla taustalla väkivaltaa ja nykyiselläänkin vähintään henkistä ja taloudellisesta väkivaltaa. Mutta ei se yksinäisyyden pelko siitä mihinkään katoa vaikka oma suhde olisi miten huono. Kyllä se silti tuntuu raskaalta henkilökohtaiselta tragedialta.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.
Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?
Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.
Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.
Jos on tosiaan aina elänyt parisuhteessa, niin yksinolo on tuntematon ja pelottaa.
Yksinolosta selviää kyllä. Minä olen elänyt koko elämäni sinkkuna yksin. Muutama deitti oli nuorempana. Lapsia minulla ei ole, niin sen puoleen olen voinut keskittyä huolehtimaan itsestäni, eikä minun ole tarvinnut stressata muiden olemassaolosta ja selviytymisestä.
Olen nyt 40-vuotias, edelleen yksin. Meitä on monia ja kun me olemme pärjänneet, pärjäät varmasti sinäkin. Alkuun se on opettelua ja iso kriisi.
Minun pitää, jos joskus tapaan jonkun, opetella päinvastoin eli olemaan jonkun kanssa.
Pitää miettiä, mikä on itselleen paras ja mitkä ovat prioriteetit. Minulle, tällä elämäntavallani ja elämänkokemuksellani, prioriteetti on onnellinen elämä ja hyvää tuova parisuhde. Minulle ei riittäisi "ihan OK" jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joka ei annakaan mitään parantaakseen elämäni laatua, muuta kuin sen, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos sinulle prioriteetti on se, ettei tarvitse olla yksin, niin sinun täytyy tietysti mennä sen mukaan. Sinä tiedät itsesi parhaiten.
Mutta, vielä viimeinen sananen eli en ole kuullut kenenkään sanoneen kuolinvuoteellaan, että olipa hyvä, kun käytin elämäni tähän ja tuohon asiaan, josta en nauttinut. Onneksi tein töitä ihan sikana! Olipa ihanaa, kun elin huonossa parisuhteessa! Olen kiitollinen, että uhrasin itseni muille!
Pitää olla hieman itsekäs, että voi elää onnellisesti. Muuten muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi tai kynnysmatoksi muille.
Ajattelemisen aihetta, hyvää pohdintaa. Tätä juuri olen miettinyt ja mietin edelleen, punnitsen kahden välillä: heittäytyäkö yksinoloon, hypätäkö tuntemattomaan, varmaan yksinäisyyteen, vai jäädäkö tuttuun ja turvalliseen suhteeseen, jossa ei ole mitään suuria ongelmia, vaikka fyysistä läheisyyttä onkin hyvin vähän, intohimoa ei lainkaan. ”Pitää miettiä, mikä on itselleen paras”, ja siinä se hankaluus onkin, kun ilman kristallipalloa sitä ei voi varmaksi tietää. Vapaus houkuttaa, mutta sen hintana on se yksinäisyys, enkä ole ollut ihan varma, haluanko sitä. Fyysistä läheisyyttä ei yksinäisyydessä ole tarjolla senkään vertaa kuin nyt.
Alan kallistua sen puoleen, että yksin voisi olla parempi, mutta vieläkin se vähän mietityttää. Entä jos tästä ”ihan ok” suhteesta lähteminen onkin elämäni suurin virhe? Mitä jos sitä kadun lopun ikäni? Mikä on sellaista, mitä en pysty nyt tekemään mutta pystyisin, jos ottaisin eron? Uudesta suhteesta minun on ihan turha haaveilla, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se yksin olo. Tietenkin sekin voi tulla myös yllättäen, esim. leskeytymisen kautta tai jos mies päättää lähteä.
Lisää kysymyksiä, tai yksi: voisinko olla itsekkäämpi tässä nykyisessä suhteessa? Näkymätön Ninni olen ollut ihan koko ikäni.
Ja minulla sitä ikää on reilut viisikymmentä vuotta. Olen hyvässä kunnossa ikäisekseni, elän terveellisesti, liikun paljon ja olen normaalipainoinen, joten minulla saattaa olla elämää jäljellä vielä jopa kymmeniä vuosia. En tästä kuitenkaan nuorru, vanhuutta kohti mennään.
En ymmärrä, miksi olet niin varma loppelämän yksinäisyydestä. Elämä on prosessi, kaikki muuttuu ja elää koko ajan, ja pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu. Lukkiutuminen ajatukseen totaaliyksinäisyydestä on erikoinen skenaario, joka ei tee sulle hyvää eikä edistä hyvinvointia mistään kohtaa.
Yksinäisyys on ehkä väärä sana, koska sillä on myös selvästi negatiivinen sävy. Tarkoitan sillä ainoastaan parisuhteettomuutta. Ystävät eivät katoa mihinkään, vaikka nykyinen avioliitto päättyisi, joten sillä tavalla yksinäinen en olisi. Jos nykyinen parisuhde (tai "parisuhde", siis avioliitto) päättyy, se päättyy siksi, koska en halua jatkaa intohimotonta suhdetta, jossa ei ole suuria tunteita. Uuteen samanlaiseen intohimottomaan suhteeseen en halua vaihtaa, ja uuteen "oikeaan" parisuhteeseen eli sellaiseen, jossa on myös fyysistä läheisyyttä ja intohimoa, sellaiseen en usko hetkeäkään. Tähän "pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu" sanon, että totta kai ja ilman muuta, mutta toisiin ihmisiin en pysty vaikuttamaan, ja parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi.
Totaaliyksinäisyydestä ei siis ole kyse, koska ystäviä on. Ilmaisin itseäni huonosti.
Jatkan vielä: Tähän yli viidenkymmenen vuoden ikään päästyäni en ole kertaakaan kokenut molemminpuolista rakastumista (en edes ihastumista), enkä totta puhuen usko, että sellainen osakseni enää nyt voi tulla, koska olen vaihdevuosi-ikäinen, harmaantuva ja koko ajan vanheneva nainen, kaukana siitä porukasta, joka "parisuhdemarkkinoilla" (sana, jota inhoan) on haluttua. Ja jos päätän erota nykyisestä suhteesta ja liitosta, niin vaihtoehdot ovat parisuhteettomuus tai sitten se mahdoton: molemminpuolinen rakastuminen, joka kypsyy rakkaudeksi. Siitä se yksinolo tulee.
Tiedän elämäni ajalta yhden (1) miehen, tai nuoren miehen, joka on ollut minuun hiukan ihastunut – mutta minä tietystikään en häneen, joten mitään romanssia ei syntynyt siitä. Olimme lukioikäisiä, ja se on jäänyt ainoaksi kerraksi, kun minuun on "ihastuttu". Nykyisen mieheni kanssa lähinnä ajauduimme elämään yhdessä.
Kauhea hämäys on mennyt suhun täydestä: ei oo olemassa mitään täydellisten ihmisten "parisuhdemarkkinaa", jossa ihmisiä rankataan ja valitaan joidenkin tasoteorioiden tms. perusteella. Tai ehkä jotkut elävät tommosessa maailmassa mutta me muut täällä ihan tavallisesti. Uskalletaan vähän elää, kohdataan elämässä tai Tinderissä tavallisia ihmisiä, joskus ihastutaan tai jopa rakastutaan toinen toisiimme. Katso ympärillesi Prismassa: ketkä parit on noita täydellisiä parisuhdemarkkinaihmisiä?? Ei ketään. Oon itse yli viiskymppinen, eronnut, ja tapailen tavallisia ihmisiä. Pidän elämästä.
Ehkä juuri tuon takia kirjoitin, että inhoan sitä "parisuhdemarkkina"-sanaa. Lähinnä tarkoitin sitä, mitä jatkokommentissani kirjoitin, että tiedän vain yhden tapauksen, jossa joku on ihastunut minuun, ihan koko elämäni ajalta. Se "joskus ihastutaan tai jopa rakastutaan toinen toisiimme" ei ole minun osakseni tullut, on vain ollut hurja määrä muihin kohdistuneita yksipuolisia ihastumisia minun puoleltani ja yksi (1) yksipuolinen ihastuminen minuun.
Ihan tavallisesti kuvittelen elämäni, reaalimaailmassa. Tapaan ja kohtaan ihmisiä siellä täällä.
Minulla on ollut samansuuntaisia pelkoja kuin sinulla. Olen jokseenkin varma sinkuksi jäämisestä jos eroan. Tai en nyt 100% varma, mutta haluaisin että erotessa olen sinut sen yksinäisyyden ajatuksen kanssa enkä lähde havittelemaan jotain onnellisempaa rakkautta jota ei tule. Ymmärrän pelkosi, että tietyssä iässä ja elämänvaiheessa molemminpuolisen intohimoisen rakkauden osalta juna on jo suurella todennäköisyydellä mennyt. Ehkä se on liian pessimistinen ajatus, mutta ymmärrän ja jaan sen.
Uskon kyllä että kaikki on periaatteessa mahdollista. Mutta en usko yksinäisyyden pelon vähättelyyn, koska lähipiirissä on vanhemmassa sukupolvessa siitä useampi esimerkki. Myös minua nuorempana ja pienemmän lapsikatraan kanssa eronneita. Nyt jo vuosikymmeniä yksin.
Toki minulla siis liitossa eri tilanne, sinulla ilmeisesti perus ok suhde, kun taas minulla taustalla väkivaltaa ja nykyiselläänkin vähintään henkistä ja taloudellisesta väkivaltaa. Mutta ei se yksinäisyyden pelko siitä mihinkään katoa vaikka oma suhde olisi miten huono. Kyllä se silti tuntuu raskaalta henkilökohtaiselta tragedialta.
-Ap
Juuri ajatus siitä, että se juna meni jo, tuntuu minusta jotenkin vääjäämättömältä. Kun en tähän ikään mennessä ole koskaan kokenut molemminpuolista ihastumista ja rakastumista, niin kuinka nyt tässä vanhenevana naisena sellaisen enää kohtaisin? Tietenkin ihmeitäkin tapahtuu ja niihin varmaan pitäisi uskoa, mutta kun en oikein pysty.
Huvittavinta on se, että olen aina viihtynyt yksin, tarvitsen paljon yksinoloa. Mutta se, että jäisi lopullisesti yksin, se yhtäkkiä sitten pelottaa. :D
Ei ihastuminen välttämättä ole negatiivinen asia. Olen yli kuudenkymmenen ja olen ihastunut vain kerran, 12- vuotiaana. Silloin ihastus oli molemminpuolista, mutta mitään siitä ei tullut, naapurissamme oli pari alkoholistia ja lapsena pelkäsin heitä niin paljon, että hylkäsin ihastuksen kohteen hänen isänsä vuoksi. Vielä nykyisinkin jos tapaamme, tunnemme magneetin kaltaista vetovoimaa toisiimme.
Olen ollut pitkässä liitossa ja minulla on sen lisäksi ollut 3 muuta pidempää suhdetta. Nämä kaikki ovat perustuneet tutustumiseen esim. työn kautta ja sitten rakastumiseen. Joskus tuntuu, että minussa on vikaa, kun en ihastu enää.
Avioliitto/parisuhde on tahtotila - haluatko jatkaa/haluaako kumppanisi jatkaa ja rakentaa yhteistä elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.
Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?
Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.
Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.
Jos on tosiaan aina elänyt parisuhteessa, niin yksinolo on tuntematon ja pelottaa.
Yksinolosta selviää kyllä. Minä olen elänyt koko elämäni sinkkuna yksin. Muutama deitti oli nuorempana. Lapsia minulla ei ole, niin sen puoleen olen voinut keskittyä huolehtimaan itsestäni, eikä minun ole tarvinnut stressata muiden olemassaolosta ja selviytymisestä.
Olen nyt 40-vuotias, edelleen yksin. Meitä on monia ja kun me olemme pärjänneet, pärjäät varmasti sinäkin. Alkuun se on opettelua ja iso kriisi.
Minun pitää, jos joskus tapaan jonkun, opetella päinvastoin eli olemaan jonkun kanssa.
Pitää miettiä, mikä on itselleen paras ja mitkä ovat prioriteetit. Minulle, tällä elämäntavallani ja elämänkokemuksellani, prioriteetti on onnellinen elämä ja hyvää tuova parisuhde. Minulle ei riittäisi "ihan OK" jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joka ei annakaan mitään parantaakseen elämäni laatua, muuta kuin sen, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos sinulle prioriteetti on se, ettei tarvitse olla yksin, niin sinun täytyy tietysti mennä sen mukaan. Sinä tiedät itsesi parhaiten.
Mutta, vielä viimeinen sananen eli en ole kuullut kenenkään sanoneen kuolinvuoteellaan, että olipa hyvä, kun käytin elämäni tähän ja tuohon asiaan, josta en nauttinut. Onneksi tein töitä ihan sikana! Olipa ihanaa, kun elin huonossa parisuhteessa! Olen kiitollinen, että uhrasin itseni muille!
Pitää olla hieman itsekäs, että voi elää onnellisesti. Muuten muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi tai kynnysmatoksi muille.
Ajattelemisen aihetta, hyvää pohdintaa. Tätä juuri olen miettinyt ja mietin edelleen, punnitsen kahden välillä: heittäytyäkö yksinoloon, hypätäkö tuntemattomaan, varmaan yksinäisyyteen, vai jäädäkö tuttuun ja turvalliseen suhteeseen, jossa ei ole mitään suuria ongelmia, vaikka fyysistä läheisyyttä onkin hyvin vähän, intohimoa ei lainkaan. ”Pitää miettiä, mikä on itselleen paras”, ja siinä se hankaluus onkin, kun ilman kristallipalloa sitä ei voi varmaksi tietää. Vapaus houkuttaa, mutta sen hintana on se yksinäisyys, enkä ole ollut ihan varma, haluanko sitä. Fyysistä läheisyyttä ei yksinäisyydessä ole tarjolla senkään vertaa kuin nyt.
Alan kallistua sen puoleen, että yksin voisi olla parempi, mutta vieläkin se vähän mietityttää. Entä jos tästä ”ihan ok” suhteesta lähteminen onkin elämäni suurin virhe? Mitä jos sitä kadun lopun ikäni? Mikä on sellaista, mitä en pysty nyt tekemään mutta pystyisin, jos ottaisin eron? Uudesta suhteesta minun on ihan turha haaveilla, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se yksin olo. Tietenkin sekin voi tulla myös yllättäen, esim. leskeytymisen kautta tai jos mies päättää lähteä.
Lisää kysymyksiä, tai yksi: voisinko olla itsekkäämpi tässä nykyisessä suhteessa? Näkymätön Ninni olen ollut ihan koko ikäni.
Ja minulla sitä ikää on reilut viisikymmentä vuotta. Olen hyvässä kunnossa ikäisekseni, elän terveellisesti, liikun paljon ja olen normaalipainoinen, joten minulla saattaa olla elämää jäljellä vielä jopa kymmeniä vuosia. En tästä kuitenkaan nuorru, vanhuutta kohti mennään.
En ymmärrä, miksi olet niin varma loppelämän yksinäisyydestä. Elämä on prosessi, kaikki muuttuu ja elää koko ajan, ja pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu. Lukkiutuminen ajatukseen totaaliyksinäisyydestä on erikoinen skenaario, joka ei tee sulle hyvää eikä edistä hyvinvointia mistään kohtaa.
Yksinäisyys on ehkä väärä sana, koska sillä on myös selvästi negatiivinen sävy. Tarkoitan sillä ainoastaan parisuhteettomuutta. Ystävät eivät katoa mihinkään, vaikka nykyinen avioliitto päättyisi, joten sillä tavalla yksinäinen en olisi. Jos nykyinen parisuhde (tai "parisuhde", siis avioliitto) päättyy, se päättyy siksi, koska en halua jatkaa intohimotonta suhdetta, jossa ei ole suuria tunteita. Uuteen samanlaiseen intohimottomaan suhteeseen en halua vaihtaa, ja uuteen "oikeaan" parisuhteeseen eli sellaiseen, jossa on myös fyysistä läheisyyttä ja intohimoa, sellaiseen en usko hetkeäkään. Tähän "pystyt itse vaikuttamaan moniin asioihin, joita sinulle tapahtuu" sanon, että totta kai ja ilman muuta, mutta toisiin ihmisiin en pysty vaikuttamaan, ja parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi.
Totaaliyksinäisyydestä ei siis ole kyse, koska ystäviä on. Ilmaisin itseäni huonosti.
Jatkan vielä: Tähän yli viidenkymmenen vuoden ikään päästyäni en ole kertaakaan kokenut molemminpuolista rakastumista (en edes ihastumista), enkä totta puhuen usko, että sellainen osakseni enää nyt voi tulla, koska olen vaihdevuosi-ikäinen, harmaantuva ja koko ajan vanheneva nainen, kaukana siitä porukasta, joka "parisuhdemarkkinoilla" (sana, jota inhoan) on haluttua. Ja jos päätän erota nykyisestä suhteesta ja liitosta, niin vaihtoehdot ovat parisuhteettomuus tai sitten se mahdoton: molemminpuolinen rakastuminen, joka kypsyy rakkaudeksi. Siitä se yksinolo tulee.
Tiedän elämäni ajalta yhden (1) miehen, tai nuoren miehen, joka on ollut minuun hiukan ihastunut – mutta minä tietystikään en häneen, joten mitään romanssia ei syntynyt siitä. Olimme lukioikäisiä, ja se on jäänyt ainoaksi kerraksi, kun minuun on "ihastuttu". Nykyisen mieheni kanssa lähinnä ajauduimme elämään yhdessä.
Kauhea hämäys on mennyt suhun täydestä: ei oo olemassa mitään täydellisten ihmisten "parisuhdemarkkinaa", jossa ihmisiä rankataan ja valitaan joidenkin tasoteorioiden tms. perusteella. Tai ehkä jotkut elävät tommosessa maailmassa mutta me muut täällä ihan tavallisesti. Uskalletaan vähän elää, kohdataan elämässä tai Tinderissä tavallisia ihmisiä, joskus ihastutaan tai jopa rakastutaan toinen toisiimme. Katso ympärillesi Prismassa: ketkä parit on noita täydellisiä parisuhdemarkkinaihmisiä?? Ei ketään. Oon itse yli viiskymppinen, eronnut, ja tapailen tavallisia ihmisiä. Pidän elämästä.
Ehkä juuri tuon takia kirjoitin, että inhoan sitä "parisuhdemarkkina"-sanaa. Lähinnä tarkoitin sitä, mitä jatkokommentissani kirjoitin, että tiedän vain yhden tapauksen, jossa joku on ihastunut minuun, ihan koko elämäni ajalta. Se "joskus ihastutaan tai jopa rakastutaan toinen toisiimme" ei ole minun osakseni tullut, on vain ollut hurja määrä muihin kohdistuneita yksipuolisia ihastumisia minun puoleltani ja yksi (1) yksipuolinen ihastuminen minuun.
Ihan tavallisesti kuvittelen elämäni, reaalimaailmassa. Tapaan ja kohtaan ihmisiä siellä täällä.
Minulla on ollut samansuuntaisia pelkoja kuin sinulla. Olen jokseenkin varma sinkuksi jäämisestä jos eroan. Tai en nyt 100% varma, mutta haluaisin että erotessa olen sinut sen yksinäisyyden ajatuksen kanssa enkä lähde havittelemaan jotain onnellisempaa rakkautta jota ei tule. Ymmärrän pelkosi, että tietyssä iässä ja elämänvaiheessa molemminpuolisen intohimoisen rakkauden osalta juna on jo suurella todennäköisyydellä mennyt. Ehkä se on liian pessimistinen ajatus, mutta ymmärrän ja jaan sen.
Uskon kyllä että kaikki on periaatteessa mahdollista. Mutta en usko yksinäisyyden pelon vähättelyyn, koska lähipiirissä on vanhemmassa sukupolvessa siitä useampi esimerkki. Myös minua nuorempana ja pienemmän lapsikatraan kanssa eronneita. Nyt jo vuosikymmeniä yksin.
Toki minulla siis liitossa eri tilanne, sinulla ilmeisesti perus ok suhde, kun taas minulla taustalla väkivaltaa ja nykyiselläänkin vähintään henkistä ja taloudellisesta väkivaltaa. Mutta ei se yksinäisyyden pelko siitä mihinkään katoa vaikka oma suhde olisi miten huono. Kyllä se silti tuntuu raskaalta henkilökohtaiselta tragedialta.
-Ap
Juuri ajatus siitä, että se juna meni jo, tuntuu minusta jotenkin vääjäämättömältä. Kun en tähän ikään mennessä ole koskaan kokenut molemminpuolista ihastumista ja rakastumista, niin kuinka nyt tässä vanhenevana naisena sellaisen enää kohtaisin? Tietenkin ihmeitäkin tapahtuu ja niihin varmaan pitäisi uskoa, mutta kun en oikein pysty.
Huvittavinta on se, että olen aina viihtynyt yksin, tarvitsen paljon yksinoloa. Mutta se, että jäisi lopullisesti yksin, se yhtäkkiä sitten pelottaa. :D
Minulla on nuorempana ollut molemminpuolisia ihastuksia, mutta ne eivät ikinä oikein kypsyneet molemminpuoliseksi rakkaudeksi. Ennen tätä, luulin. Mutta nyt kun alan nähdä avioliittoni sellaisena kuin se on, uskon ettei tämäkään ollut molemminpuolista rakkautta ja rakastumista, vaan ainoastaan ensimmäinen kerta kun joku johon rakastuin kelpuutti minut.
Itse uskon, että minulla olisi ehkä ollut mahdollisuus nuorempana ja lapsettomana jos olisin silloin valinnut toisin. Ehkä tähänkin ihmiseen johon olen nyt ihastunut. Mutta en näe sitä mahdollisuutta enää realistisena tässä elämänvaiheessa, keski-ikäisenä tulevana monen lapsen yksinhuoltajana. Suurin osa tuntemistani, vastaavassa tilanteessa eronneista on jäänyt yksin vaikka ulkoiset edellytykset uuden löytämiseen olisi paljon paremmat kuin minulla.
Toiseksi, olen todistanut myös uusperheen ongelmia lähietäisyydeltä enkä näe sitä oikein toimivana mahdollisuutena. Eli vaikka ihme tapahtuisi ja vielä molemminpuolisen rakkauden löytäisin, näen käytännön elämän yhteensovittamisen jotenkin täysin mahdottomana yhtälönä. Ei se rakkauskaan ole sellainen kaikkivoipa taikavoima kuin elokuvissa, kyllä se riittävän haastavien olosuhteiden edessä taipuu ja katkeaa.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Ei ihastuminen välttämättä ole negatiivinen asia. Olen yli kuudenkymmenen ja olen ihastunut vain kerran, 12- vuotiaana. Silloin ihastus oli molemminpuolista, mutta mitään siitä ei tullut, naapurissamme oli pari alkoholistia ja lapsena pelkäsin heitä niin paljon, että hylkäsin ihastuksen kohteen hänen isänsä vuoksi. Vielä nykyisinkin jos tapaamme, tunnemme magneetin kaltaista vetovoimaa toisiimme.
Olen ollut pitkässä liitossa ja minulla on sen lisäksi ollut 3 muuta pidempää suhdetta. Nämä kaikki ovat perustuneet tutustumiseen esim. työn kautta ja sitten rakastumiseen. Joskus tuntuu, että minussa on vikaa, kun en ihastu enää.
Avioliitto/parisuhde on tahtotila - haluatko jatkaa/haluaako kumppanisi jatkaa ja rakentaa yhteistä elämää.
Olen itsekin ajatellut pitkään noin, että avioliitto on valinta ja tahtotila. Mutta olen viimeisen vuoden aikana joutunut kyseenalaistamaan aika monta aiempaa periaatettani, myös tämän. Ja olen tajunnut, että en minä halua olla suhteessa joka pysyy pystyssä pelkällä tahdonvoimalla kun tunteet on kuolleet. Toki tämä ei tämänhetkistä avioliittoni tilaa vastaakaan, päinvastoin, järki käskee lähteä ja tunteet jäädä mutta jotenkin olen alkanut näkemään tämänkin asian toisin.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
uskon ettei tämäkään ollut molemminpuolista rakkautta ja rakastumista, vaan ainoastaan ensimmäinen kerta kun joku johon rakastuin kelpuutti minut.
-Ap
Minulla tässä saman suuntaista, tosin en ole ollut koskaan mieheeni rakastunut enkä edes ihastunut, mutta ehkä hän on ensimmäinen, joka nyt ylipäätään on kelpuuttanut minut. :D Ja tilanteet ajoivat meidät asumaan yhdessä ja sillä tiellä olen, ihka ensimmäisessä ja samalla ainoassa parisuhteessani. Muita ei minulla ole koskaan ollut satunnaisia yhdenillanjuttuja lukuun ottamatta, joita ennen nykyistä oli alle kourallinen ja joissa ei ollut vähäistäkään tunnetta mukana.
Kyllä se varmaan niin on, että rakkaus on tahtotila, tai jotain siihen suuntaan.
Oma liittoni on se "ihan ok", ja jotenkin tuntuu, että se tavallaan tekee tästä vielä vaikeampaa. Kun ei ole oikein mitään oikeaa syytä erota, ja kun tiedän, että mies rakastaa – omalla tavallaan – niin tämä ei todellakaan ole helppoa. Jos tilanteeni olisi lähempänä sitä mitä sinulla eli jos tässä olisi minkäänlaista väkivaltaa mukana, henkistä, taloudellista tai fyysistä, olisi siinä syy, mutta minulla ei oikein ole sellaista syytä. On vain kokemus, että en saa tästä sitä, mitä parisuhteelta kaipaisin – mutta jos tästä lähden, ei minulla ole parisuhdetta ollenkaan, ei edes tällaista "ihan ok" -suhdetta.
Se, ettei ole lapsia, on toisaalta helpottava asia.
Vaikeita juttuja!
Huh miltä tuntui lukea näitä. Yllättäen kun olen itsekin. Tosi erikoista lukea noista vähän hämmentävistä piirteistä, että niitä esiintyy muillakin. Esim, ihastuin tulenpalavasti varhaisteininä yhteen amerikkalaiseen näyttelijään, muistaakseni ihan vaan mainoksesta jossa esiteltiin pian tv:ssä tulevaa elokuvaa. Elokuva oli ihan kehno :D mutta näyttelijää palvoin pitkään mielessäni.
Mutta tämä oma "oikea elämäni". Ajauduin hyvin nuorena mieheni matkaan, selkeästi halusin tulla pelastetuksi lapsuudenkodista josta perinnöksi sain lähinnä paljon traumoja. Tuttua, eikö. Takerruin tuohon silloiseen nuorukaiseen ja vaikka häntä kohtaan en alun jälkeen mitään palavia tunteita kokenut, olimme vuosikymmenet yhdessä. Sinä aikana minulla oli tämä "salainen elämä" ja tunteet useimmiten jossain muussa kuin miehessäni.
Valitettavastikin minä myös sain vastakaikuja. Ihastusten, minulle tietysti aitojen rakastumisten, kohteet olivat hyvin erilaisia, ei todellakaan mitään tiettyä kaavaa. Ja mitä mahdottomampi, sen parempi.
Edellisestä korvennuksesta paranin yleensä vasta kun tilalle tuli uusi.
Joku aika sitten erosimme avioliitosta, viimein. Ei yhtään vähiten siksi että halusin vapauttaa miehen minusta. Toivon hänelle ihan vain kaikkea parasta. Itselleni toivon lähinnä (mielen)rauhaa. Olen kyllä hurjasti rauhoittunut nyt kun kaikki olisi mahdollista ja luvallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä lisään ap:lle että käsittelet tosi hyvin asiaa ja tunteitasi eli terapia ois sulle tosi hyödyllistä jos vaan löytyy oikea terapeutti! Tähän voisi auttaa lyhytterapiakin.
Ja tollaset lapsilla syyllistäjät voi jättää omaan arvoonsa, kannat tästä vastuun tosi aikuisesti kun et hautaa sitä maton alle vaan etsit ratkaisuja.
Eihän se tarkoita lapsilla syyllistäjää, jos ottaa esiin vaikutukset lapsiin, jotka ovat aivan todellisia. Olisi todellisuuden kieltämistä painaa päänsä pensaaseen. Pikemminkin tämän asian käsittely voi auttaa ap:ta todella tajuamaan, että kyseessä ei ole asia, joka koskee vain häntä itseään, vaan tässä on paljon enemmän pelissä.
Erosta syyllistäjät ovat kyllä kamalia. Jokaisella naisella on oikeus päättää onko jossain parisuhteessa. Lasten tekeminen ei vie tätä oikeutta pois. Miehiä ei syyllistetä koskaan tästä samalla tavalla kuin naisia.
Maailma on muuttunut todella paljon luojan kiitos. Valitettavasti perheelliselle naiselle maailma on edelleen rakkauden suhteen vaikea. Tulotaso on usein puolet miehen tulotasosta ja toiset naiset ovat valmiina haukkumaan, jos rikot lapsilta perheen. Pitäisi sietää vaikka mitä, vain jotta lapsilla on ehjä perhe.
Sinun pitää kyllä tuntea pariskunta todella hyvin, jos kehtaat syyllistää eroajatuksista.
Tässähän puhuttiin eri asiasta eikä lainkaan syyllistetty erosta, vaan puhuttiin ainoastaan vaikutuksista lapsiin tilanteessa, jossa perhe-elämä on hyvin epätasapainoista. Itse päinvastoin ajattelen, että ero olisi todennäköisesti lapsillekin paras vaihtoehto tässä tilanteessa. Olisin itsekin toivonut, että äitini olisi vienyt meidät turvaan väkivaltaisen isäni luota.
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
uskon ettei tämäkään ollut molemminpuolista rakkautta ja rakastumista, vaan ainoastaan ensimmäinen kerta kun joku johon rakastuin kelpuutti minut.
-Ap
Minulla tässä saman suuntaista, tosin en ole ollut koskaan mieheeni rakastunut enkä edes ihastunut, mutta ehkä hän on ensimmäinen, joka nyt ylipäätään on kelpuuttanut minut. :D Ja tilanteet ajoivat meidät asumaan yhdessä ja sillä tiellä olen, ihka ensimmäisessä ja samalla ainoassa parisuhteessani. Muita ei minulla ole koskaan ollut satunnaisia yhdenillanjuttuja lukuun ottamatta, joita ennen nykyistä oli alle kourallinen ja joissa ei ollut vähäistäkään tunnetta mukana.
Kyllä se varmaan niin on, että rakkaus on tahtotila, tai jotain siihen suuntaan.
Oma liittoni on se "ihan ok", ja jotenkin tuntuu, että se tavallaan tekee tästä vielä vaikeampaa. Kun ei ole oikein mitään oikeaa syytä erota, ja kun tiedän, että mies rakastaa – omalla tavallaan – niin tämä ei todellakaan ole helppoa. Jos tilanteeni olisi lähempänä sitä mitä sinulla eli jos tässä olisi minkäänlaista väkivaltaa mukana, henkistä, taloudellista tai fyysistä, olisi siinä syy, mutta minulla ei oikein ole sellaista syytä. On vain kokemus, että en saa tästä sitä, mitä parisuhteelta kaipaisin – mutta jos tästä lähden, ei minulla ole parisuhdetta ollenkaan, ei edes tällaista "ihan ok" -suhdetta.
Se, ettei ole lapsia, on toisaalta helpottava asia.
Vaikeita juttuja!
Minulla taas ongelma on se, että mies vastaa vielä osaan tarpeistani. Ei kaikkiin, mutta joihinkin. Ja yksin jää nekin tarpeet täyttymättä. Sen sijaan ne tarpeet, joihin ei nykyisin vastata ei tule täyttymään yksinkään. Lisäksi elämäni tulee sekä taloudellisesti että sosiaalisesti olemaan entistä hankalampaa.
Fyysistä väkivaltaa ei ole ollut vuosiin, joten tuntuu jotenkin tyhmältä lähteä sen takia näin pitkän ajan jälkeen. Taloudelliset asiat taas... Ne tavallaan on ja ei ole arjessa läsnä. Minä en siinä mielessä välitä rahasta, että minua ei haittaa olla se joka maksaa enemmän enkä minä ikinä hylkäisi puolisoa rahattomuuden vuoksi jos se olisi ikäänkuin rehellistä. Mutta meillä tähän liittyy salailua, selän takana toimimista ja totaaliraivarit aina kun aiheesta yritetään keskustella. Jos taas rahasta ei edes yritetä keskustella ja minä maksan kiltisti kaiken, arki sujuu. Puoliso hoitaa kiltisti lapsia ja vaihtaa vaippaa ja halaa ja pussaa ja huomioi jne. Mutta kaiken keskellä on se valtava virtahepo olohuoneessa josta ei voi puhua. Ja se on alkanut ahdistamaan ja katkeroittamaan.
Ystävät ja muut läheiset on kehottaneet eroamaan jo pitkään. Ja tavallaan ymmärrän sen. Mutta minusta tuntuu, että he ajattelevat eroa ikäänkuin reiluna "kostona" puolisolleni huonosta käytöksestä. Eivät halua että annan kohdella itseäni näin, vaan minun pitäisi itsekunnioitukseni takia erota. Osa minusta näkee sen kuitenkin tietyllä tavalla epäreiluna, että puolisoni mokattua ja huijattua minun pitäisi vielä kärsiä lisää sen ylpeyseron muodossa. En tiedä tajuaako kukaan mitä tarkoitan? Puoliso on tuhonnut perheen talouden, mutta minä en ikäänkuin saisi edes yrittää pelastaa sitä mitä elämästäni ja perheestäni pelastettavissa on, vaan minun pitäisi vapaaehtoisesti tehdä lopullinen taloudellinen itsemurha eroamalla. Puhumattakaan siitä, että minun pitäisi jäädä lastenhoidon kanssa täysin yksin. Sinne jäisi illanvietot kavereiden kanssa, harrastukset jne. Työkin saattaisi mennä uusiksi, jos en enää voisi tehdä ylitöitä. Joku osa minusta kiljuu, että miksi minun pitäisi tuhota vapaaehtoisesti koko elämäni ihan vaan siksi että toinen on mokannut?
Toki ero on ajan kanssa väistämätön, näen että katkeruus alkaa nostaa päätään siinä määrin että muutaman vuoden sisällä tullee tilanne jossa minun on mahdotonta edes jatkaa. Mutta noista mainitsemistani syistä osa minusta haraa vielä vastaan. Ja onhan tässä sekin, että ihme kyllä minä vielä jollain tapaa rakastan miestäni. Enkä pelkästään sellaisella pitkän liiton kumppanuustavalla, vaan edelleenkin haluan ja himoitsen häntä ja seksi on loistavaa. Parasta mitä olen koskaan saanut. Olen hyvin seksuaalinen ihminen, ja sekä selibaatti että vaihtuvat Tinder-hoidot tuntuvat molemmat ahdistavilta ajatuksilta.
Kuten sanoin, ero on ajan myötä väistämätön. Mutta ei se aina ole helppoa edes silloin kun siihen on hyvä syy.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä lisään ap:lle että käsittelet tosi hyvin asiaa ja tunteitasi eli terapia ois sulle tosi hyödyllistä jos vaan löytyy oikea terapeutti! Tähän voisi auttaa lyhytterapiakin.
Ja tollaset lapsilla syyllistäjät voi jättää omaan arvoonsa, kannat tästä vastuun tosi aikuisesti kun et hautaa sitä maton alle vaan etsit ratkaisuja.
Eihän se tarkoita lapsilla syyllistäjää, jos ottaa esiin vaikutukset lapsiin, jotka ovat aivan todellisia. Olisi todellisuuden kieltämistä painaa päänsä pensaaseen. Pikemminkin tämän asian käsittely voi auttaa ap:ta todella tajuamaan, että kyseessä ei ole asia, joka koskee vain häntä itseään, vaan tässä on paljon enemmän pelissä.
Erosta syyllistäjät ovat kyllä kamalia. Jokaisella naisella on oikeus päättää onko jossain parisuhteessa. Lasten tekeminen ei vie tätä oikeutta pois. Miehiä ei syyllistetä koskaan tästä samalla tavalla kuin naisia.
Maailma on muuttunut todella paljon luojan kiitos. Valitettavasti perheelliselle naiselle maailma on edelleen rakkauden suhteen vaikea. Tulotaso on usein puolet miehen tulotasosta ja toiset naiset ovat valmiina haukkumaan, jos rikot lapsilta perheen. Pitäisi sietää vaikka mitä, vain jotta lapsilla on ehjä perhe.
Sinun pitää kyllä tuntea pariskunta todella hyvin, jos kehtaat syyllistää eroajatuksista.
Tässähän puhuttiin eri asiasta eikä lainkaan syyllistetty erosta, vaan puhuttiin ainoastaan vaikutuksista lapsiin tilanteessa, jossa perhe-elämä on hyvin epätasapainoista. Itse päinvastoin ajattelen, että ero olisi todennäköisesti lapsillekin paras vaihtoehto tässä tilanteessa. Olisin itsekin toivonut, että äitini olisi vienyt meidät turvaan väkivaltaisen isäni luota.
Tämä "lapset kärsii epätasapainoisesta perhe-elämästä" on vaan vähän saman tason itsestäänselvyys kuin "vesi on märkää". Minusta sen jankuttaminen tässä ketjussa on vähän turhaa. Se, mitä sille epätasapainoiselle perhe-elämälle kannattaa tässä tilanteessa tehdä ei taas ole vauvapalstan huutoäänestyksellä ratkaistava asia. En toki ole eri mieltä siitä, että ero on kokonaistilanteen kannalta paras ja luultavasti väistämätön ratkaisu. Puhtaasti lasten kannalta eron kannattavuus ei kuitenkaan ole tässä tilanteessa yksiselitteisestä, vaan siihen liittyy paljon muitakin muuttujia joita ei tässä ketjussa ole avattu koska ne menevät jo pitkälle aiheen ohi. Pyrin alunperin tarkoituksella jättämään lapset sivuun tästä keskustelusta juuri siksi, ettei keskustelu harhaudu tällaiselle sivuraiteelle. Myös lasten vanhemmilla on lupa haluta puhua jostakin asiasta aikuisten vinkkelistä. Se ei tarkoita sitä, ettei ketjun ulkopuolella myös lapsia ajateltaisi tai heidän etujaan pohdittaisi. Tämä ketju ei nyt vaan ollut sitä varten, enkä siksi ole ollut erityisen innokas tähän alakeskusteluun lähtemään.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä lisään ap:lle että käsittelet tosi hyvin asiaa ja tunteitasi eli terapia ois sulle tosi hyödyllistä jos vaan löytyy oikea terapeutti! Tähän voisi auttaa lyhytterapiakin.
Ja tollaset lapsilla syyllistäjät voi jättää omaan arvoonsa, kannat tästä vastuun tosi aikuisesti kun et hautaa sitä maton alle vaan etsit ratkaisuja.
Eihän se tarkoita lapsilla syyllistäjää, jos ottaa esiin vaikutukset lapsiin, jotka ovat aivan todellisia. Olisi todellisuuden kieltämistä painaa päänsä pensaaseen. Pikemminkin tämän asian käsittely voi auttaa ap:ta todella tajuamaan, että kyseessä ei ole asia, joka koskee vain häntä itseään, vaan tässä on paljon enemmän pelissä.
Erosta syyllistäjät ovat kyllä kamalia. Jokaisella naisella on oikeus päättää onko jossain parisuhteessa. Lasten tekeminen ei vie tätä oikeutta pois. Miehiä ei syyllistetä koskaan tästä samalla tavalla kuin naisia.
Maailma on muuttunut todella paljon luojan kiitos. Valitettavasti perheelliselle naiselle maailma on edelleen rakkauden suhteen vaikea. Tulotaso on usein puolet miehen tulotasosta ja toiset naiset ovat valmiina haukkumaan, jos rikot lapsilta perheen. Pitäisi sietää vaikka mitä, vain jotta lapsilla on ehjä perhe.
Sinun pitää kyllä tuntea pariskunta todella hyvin, jos kehtaat syyllistää eroajatuksista.
Tässähän puhuttiin eri asiasta eikä lainkaan syyllistetty erosta, vaan puhuttiin ainoastaan vaikutuksista lapsiin tilanteessa, jossa perhe-elämä on hyvin epätasapainoista. Itse päinvastoin ajattelen, että ero olisi todennäköisesti lapsillekin paras vaihtoehto tässä tilanteessa. Olisin itsekin toivonut, että äitini olisi vienyt meidät turvaan väkivaltaisen isäni luota.
Tämä "lapset kärsii epätasapainoisesta perhe-elämästä" on vaan vähän saman tason itsestäänselvyys kuin "vesi on märkää". Minusta sen jankuttaminen tässä ketjussa on vähän turhaa. Se, mitä sille epätasapainoiselle perhe-elämälle kannattaa tässä tilanteessa tehdä ei taas ole vauvapalstan huutoäänestyksellä ratkaistava asia. En toki ole eri mieltä siitä, että ero on kokonaistilanteen kannalta paras ja luultavasti väistämätön ratkaisu. Puhtaasti lasten kannalta eron kannattavuus ei kuitenkaan ole tässä tilanteessa yksiselitteisestä, vaan siihen liittyy paljon muitakin muuttujia joita ei tässä ketjussa ole avattu koska ne menevät jo pitkälle aiheen ohi. Pyrin alunperin tarkoituksella jättämään lapset sivuun tästä keskustelusta juuri siksi, ettei keskustelu harhaudu tällaiselle sivuraiteelle. Myös lasten vanhemmilla on lupa haluta puhua jostakin asiasta aikuisten vinkkelistä. Se ei tarkoita sitä, ettei ketjun ulkopuolella myös lapsia ajateltaisi tai heidän etujaan pohdittaisi. Tämä ketju ei nyt vaan ollut sitä varten, enkä siksi ole ollut erityisen innokas tähän alakeskusteluun lähtemään.
-Ap
Kyllä minulle tulee sellainen vaikutelma, että et ymmärrä asian vakavuutta täysin, kun mietit vielä sellaisiakin seikkoja, että et pystyisi viettämään iltaa kavereiden kanssa, kuten nyt. Lasten kehityksen ja tasapainoisen perhe-elämän turvaaminen tulisi olla aivan ihan ykkösasia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä lisään ap:lle että käsittelet tosi hyvin asiaa ja tunteitasi eli terapia ois sulle tosi hyödyllistä jos vaan löytyy oikea terapeutti! Tähän voisi auttaa lyhytterapiakin.
Ja tollaset lapsilla syyllistäjät voi jättää omaan arvoonsa, kannat tästä vastuun tosi aikuisesti kun et hautaa sitä maton alle vaan etsit ratkaisuja.
Eihän se tarkoita lapsilla syyllistäjää, jos ottaa esiin vaikutukset lapsiin, jotka ovat aivan todellisia. Olisi todellisuuden kieltämistä painaa päänsä pensaaseen. Pikemminkin tämän asian käsittely voi auttaa ap:ta todella tajuamaan, että kyseessä ei ole asia, joka koskee vain häntä itseään, vaan tässä on paljon enemmän pelissä.
Erosta syyllistäjät ovat kyllä kamalia. Jokaisella naisella on oikeus päättää onko jossain parisuhteessa. Lasten tekeminen ei vie tätä oikeutta pois. Miehiä ei syyllistetä koskaan tästä samalla tavalla kuin naisia.
Maailma on muuttunut todella paljon luojan kiitos. Valitettavasti perheelliselle naiselle maailma on edelleen rakkauden suhteen vaikea. Tulotaso on usein puolet miehen tulotasosta ja toiset naiset ovat valmiina haukkumaan, jos rikot lapsilta perheen. Pitäisi sietää vaikka mitä, vain jotta lapsilla on ehjä perhe.
Sinun pitää kyllä tuntea pariskunta todella hyvin, jos kehtaat syyllistää eroajatuksista.
Tässähän puhuttiin eri asiasta eikä lainkaan syyllistetty erosta, vaan puhuttiin ainoastaan vaikutuksista lapsiin tilanteessa, jossa perhe-elämä on hyvin epätasapainoista. Itse päinvastoin ajattelen, että ero olisi todennäköisesti lapsillekin paras vaihtoehto tässä tilanteessa. Olisin itsekin toivonut, että äitini olisi vienyt meidät turvaan väkivaltaisen isäni luota.
Tämä "lapset kärsii epätasapainoisesta perhe-elämästä" on vaan vähän saman tason itsestäänselvyys kuin "vesi on märkää". Minusta sen jankuttaminen tässä ketjussa on vähän turhaa. Se, mitä sille epätasapainoiselle perhe-elämälle kannattaa tässä tilanteessa tehdä ei taas ole vauvapalstan huutoäänestyksellä ratkaistava asia. En toki ole eri mieltä siitä, että ero on kokonaistilanteen kannalta paras ja luultavasti väistämätön ratkaisu. Puhtaasti lasten kannalta eron kannattavuus ei kuitenkaan ole tässä tilanteessa yksiselitteisestä, vaan siihen liittyy paljon muitakin muuttujia joita ei tässä ketjussa ole avattu koska ne menevät jo pitkälle aiheen ohi. Pyrin alunperin tarkoituksella jättämään lapset sivuun tästä keskustelusta juuri siksi, ettei keskustelu harhaudu tällaiselle sivuraiteelle. Myös lasten vanhemmilla on lupa haluta puhua jostakin asiasta aikuisten vinkkelistä. Se ei tarkoita sitä, ettei ketjun ulkopuolella myös lapsia ajateltaisi tai heidän etujaan pohdittaisi. Tämä ketju ei nyt vaan ollut sitä varten, enkä siksi ole ollut erityisen innokas tähän alakeskusteluun lähtemään.
-Ap
Kyllä minulle tulee sellainen vaikutelma, että et ymmärrä asian vakavuutta täysin, kun mietit vielä sellaisiakin seikkoja, että et pystyisi viettämään iltaa kavereiden kanssa, kuten nyt. Lasten kehityksen ja tasapainoisen perhe-elämän turvaaminen tulisi olla aivan ihan ykkösasia.
Niin, eli sinusta lasten vanhemmat eivät saisi ajatella lainkaan aikuista elämäänsä tai puhua aikuisten asioista, vaan ainut sallittu puheen- ja huolenaihe on lapset. Ei saa haluta harrastuksia, kavereiden tapaamista tai edes seksi- tai rakkauselämää tai on huono tai ainakin välinpitämätön vanhempi. Koko aiheista ei saa edes puhua. Senhän sinä nytkin koet todisteeksi lasten kehityksestä piittamattomuudesta, että yhdessä (!) lauseessa olen ohimennen maininnut kavereiden tapaamisen.
No, minusta myös lapsia tehneet aikuiset saa ajatella ja haluta em. asioita. Tästä asiasta olemme sitten eri mieltä. Mielipiteesi on huomioitu, nyt voidaan toivottavasti jatkaa keskustelun aiheen parissa eteenpäin.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä lisään ap:lle että käsittelet tosi hyvin asiaa ja tunteitasi eli terapia ois sulle tosi hyödyllistä jos vaan löytyy oikea terapeutti! Tähän voisi auttaa lyhytterapiakin.
Ja tollaset lapsilla syyllistäjät voi jättää omaan arvoonsa, kannat tästä vastuun tosi aikuisesti kun et hautaa sitä maton alle vaan etsit ratkaisuja.
Eihän se tarkoita lapsilla syyllistäjää, jos ottaa esiin vaikutukset lapsiin, jotka ovat aivan todellisia. Olisi todellisuuden kieltämistä painaa päänsä pensaaseen. Pikemminkin tämän asian käsittely voi auttaa ap:ta todella tajuamaan, että kyseessä ei ole asia, joka koskee vain häntä itseään, vaan tässä on paljon enemmän pelissä.
Erosta syyllistäjät ovat kyllä kamalia. Jokaisella naisella on oikeus päättää onko jossain parisuhteessa. Lasten tekeminen ei vie tätä oikeutta pois. Miehiä ei syyllistetä koskaan tästä samalla tavalla kuin naisia.
Maailma on muuttunut todella paljon luojan kiitos. Valitettavasti perheelliselle naiselle maailma on edelleen rakkauden suhteen vaikea. Tulotaso on usein puolet miehen tulotasosta ja toiset naiset ovat valmiina haukkumaan, jos rikot lapsilta perheen. Pitäisi sietää vaikka mitä, vain jotta lapsilla on ehjä perhe.
Sinun pitää kyllä tuntea pariskunta todella hyvin, jos kehtaat syyllistää eroajatuksista.
Tässähän puhuttiin eri asiasta eikä lainkaan syyllistetty erosta, vaan puhuttiin ainoastaan vaikutuksista lapsiin tilanteessa, jossa perhe-elämä on hyvin epätasapainoista. Itse päinvastoin ajattelen, että ero olisi todennäköisesti lapsillekin paras vaihtoehto tässä tilanteessa. Olisin itsekin toivonut, että äitini olisi vienyt meidät turvaan väkivaltaisen isäni luota.
Tämä "lapset kärsii epätasapainoisesta perhe-elämästä" on vaan vähän saman tason itsestäänselvyys kuin "vesi on märkää". Minusta sen jankuttaminen tässä ketjussa on vähän turhaa. Se, mitä sille epätasapainoiselle perhe-elämälle kannattaa tässä tilanteessa tehdä ei taas ole vauvapalstan huutoäänestyksellä ratkaistava asia. En toki ole eri mieltä siitä, että ero on kokonaistilanteen kannalta paras ja luultavasti väistämätön ratkaisu. Puhtaasti lasten kannalta eron kannattavuus ei kuitenkaan ole tässä tilanteessa yksiselitteisestä, vaan siihen liittyy paljon muitakin muuttujia joita ei tässä ketjussa ole avattu koska ne menevät jo pitkälle aiheen ohi. Pyrin alunperin tarkoituksella jättämään lapset sivuun tästä keskustelusta juuri siksi, ettei keskustelu harhaudu tällaiselle sivuraiteelle. Myös lasten vanhemmilla on lupa haluta puhua jostakin asiasta aikuisten vinkkelistä. Se ei tarkoita sitä, ettei ketjun ulkopuolella myös lapsia ajateltaisi tai heidän etujaan pohdittaisi. Tämä ketju ei nyt vaan ollut sitä varten, enkä siksi ole ollut erityisen innokas tähän alakeskusteluun lähtemään.
-Ap
Kyllä minulle tulee sellainen vaikutelma, että et ymmärrä asian vakavuutta täysin, kun mietit vielä sellaisiakin seikkoja, että et pystyisi viettämään iltaa kavereiden kanssa, kuten nyt. Lasten kehityksen ja tasapainoisen perhe-elämän turvaaminen tulisi olla aivan ihan ykkösasia.
Niin, eli sinusta lasten vanhemmat eivät saisi ajatella lainkaan aikuista elämäänsä tai puhua aikuisten asioista, vaan ainut sallittu puheen- ja huolenaihe on lapset. Ei saa haluta harrastuksia, kavereiden tapaamista tai edes seksi- tai rakkauselämää tai on huono tai ainakin välinpitämätön vanhempi. Koko aiheista ei saa edes puhua. Senhän sinä nytkin koet todisteeksi lasten kehityksestä piittamattomuudesta, että yhdessä (!) lauseessa olen ohimennen maininnut kavereiden tapaamisen.
No, minusta myös lapsia tehneet aikuiset saa ajatella ja haluta em. asioita. Tästä asiasta olemme sitten eri mieltä. Mielipiteesi on huomioitu, nyt voidaan toivottavasti jatkaa keskustelun aiheen parissa eteenpäin.
-Ap
Enhän niin ole sanonut. Sanon vaan, että vanhempien vastuulla on huolehtia lasten turvallisuudesta ja jos kotona on minkäänlaista väkivaltaa, lapset tulee viedä aina turvaan. Ei siinä pitäisi paljon muiden asioiden painaa, vaan yksiselitteisesti lasten turvallisuus tulisi aina taata ja sen mukaan toimia. Selvästi aihe aiheuttaa sinussa syyllisyyttä ja tarpeen puolustautua, mikä on luonnollista ja ymmärrettävää. Toivon mukaan tuo tunne saa sinut myös ajattelemaan asiaa lasten näkökulmasta ja toimimaan. En minä täällä sinua vastaan ole taistelemassa, vaan ajattelen pelkästään lapsiasi. Vanhemmuus on sitä, että osaa laittaa omat tarpeensa sivuun ja toimia lastensa parhaaksi.
Nyt musta tuntuu että alat päästä asian ytimeen. Tuollaisessa suhteessa eläminen takuulla laittaa aivot kieltomoodiin, minkä tahansa ajatteleminen on parempi kuin ajatella tuota todellisuutta mitä elät tuollaisessa parisuhteessa! Äkkiä pois tuollaisesta tilanteesta hyväntähen! Myrkkyä tunteille ja lapsillekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Niin, tottumus on toinen luonto, kuten vanha sanonta kuuluu. Ei esimerkiksi minulla tässä liitossa ole oikeastaan mikään varsinaisesti huonosti, en ole hyväksikäytön tai minkään muunkaan kaltoinkohtelun kohteena, ja valehtelisin, jos väittäisin, että suorastaan "kärsin". Jos lyhyesti kuvaisin, niin ihan hyvää elämää se on, tai "ihan ok". Mutta en vain muista minulla olleen suuria tunteita miestä kohtaan, ja jos on ollut, niin parin vuosikymmenen takaiset torjumiset ovat tunteet kuihduttaneet, tai vähintään intohimon ne ovat sammuttaneet. Jos sellaista on ollut.
Ehkä se sitten on läheisriippuvuutta, että en ole uskaltanut lähteä "ihan ok" suhteesta, jossa on kuitenkin yhteisiä asioita, yhteistä huumorintajua ja jonkinlaista kumppanuutta, kun ainoa vaihtoehto tälle on faktisesti se yksin oleminen. Varsinkin kun ikää tulee koko ajan lisää, niin rehellisyyden nimissä: yksinolo vähän pelottaa, kun yhdessä on oltu sen reilut kolmekymmentä vuotta. Viihdyn hyvin yksin ja olen viettänyt pitkiäkin aikoja ihan yksinäni enkä kaipaa jatkuvaa ihmiskontaktia – mutta jos lähden tästä, niin tiedän, että olen koko loppuelämän yksin ja elän vanhuuteni yksin. Pohdin: pärjäänkö?
Aika ajoin olen miettinyt eroa ihan tosissani, ja nyt työstän sitä mielessäni lisää. Pakko myöntää, että sen ajatteleminen vähän itkettää. Vaikka mieskään ei (?) mitään intohimoa minua kohtaan tunne, niin tiedän, että hän minua rakastaa.
Nämä ovat aika isoja asioita ja vaikeita päätöksiä.
Jos on tosiaan aina elänyt parisuhteessa, niin yksinolo on tuntematon ja pelottaa.
Yksinolosta selviää kyllä. Minä olen elänyt koko elämäni sinkkuna yksin. Muutama deitti oli nuorempana. Lapsia minulla ei ole, niin sen puoleen olen voinut keskittyä huolehtimaan itsestäni, eikä minun ole tarvinnut stressata muiden olemassaolosta ja selviytymisestä.
Olen nyt 40-vuotias, edelleen yksin. Meitä on monia ja kun me olemme pärjänneet, pärjäät varmasti sinäkin. Alkuun se on opettelua ja iso kriisi.
Minun pitää, jos joskus tapaan jonkun, opetella päinvastoin eli olemaan jonkun kanssa.
Pitää miettiä, mikä on itselleen paras ja mitkä ovat prioriteetit. Minulle, tällä elämäntavallani ja elämänkokemuksellani, prioriteetti on onnellinen elämä ja hyvää tuova parisuhde. Minulle ei riittäisi "ihan OK" jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joka ei annakaan mitään parantaakseen elämäni laatua, muuta kuin sen, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos sinulle prioriteetti on se, ettei tarvitse olla yksin, niin sinun täytyy tietysti mennä sen mukaan. Sinä tiedät itsesi parhaiten.
Mutta, vielä viimeinen sananen eli en ole kuullut kenenkään sanoneen kuolinvuoteellaan, että olipa hyvä, kun käytin elämäni tähän ja tuohon asiaan, josta en nauttinut. Onneksi tein töitä ihan sikana! Olipa ihanaa, kun elin huonossa parisuhteessa! Olen kiitollinen, että uhrasin itseni muille!
Pitää olla hieman itsekäs, että voi elää onnellisesti. Muuten muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi tai kynnysmatoksi muille.
En ole edellinen, mutta itsekin kypsytellyt eroajatusta. Minä en kuitenkaan ole ollut koko aikuisikääni suhteessa, vaan taustalla on kymmenvuotinen sinkkuus ennen tätä kymmenvuotista parisuhdetta. Joten minä tiedän mitä sinkkuus ja yksinäisyys on. Ja vaikka se kuulostaa säälittävältä, niin useimmiten olen onnellisempi tässä vinoutuneessa hyväksikäyttösuhteessa kuin olin yksin.
Kaikissa lyhyemmissä suhteissani on ollut hetki, jolloin suhteessa on ollut niin paha olla, että en ole pystynyt jatkamaan. Mitään vaihtoehtoa ei ole ollut. Itse ihmisessä ei ole välttämättä ollut mitään vikaa, mutta rakkaus on minun puoleltani loppunut ja korvautunut ahdistuksella. En halua enää tätä, en pysty enää tähän, pakko päästä pois.
Ja sitten on tämä suhde. Suhde, josta ei ollut pakko päästä pois vaikka mies löi. Ei silloin kun mies ryyppäsi ja räyhäsi. Ei silloin, kun paljastui, että mies on salannut kymmenien tuhansien velat joiden alkuperää ei pysty selittämään. Joka askeleella tunsin itseinhoa ja häpeä siitä että jäin, mutta silti ei tullut sitä pakkoa päästä suhteesta pois.
Muistan vieläkin elävästi sen sairaan helpotuksen tunteen, kun ensimmäisen lyönnin jälkeen surin suhteen loppumista, ja sitten koin ahaa elämyksen - ei minun ole mikään pakko lähteä. Minä voin unohtaa tämän ja anteeksi. Jäädä. Me voidaan leikkiä ettei tätä koskaan tapahtunutkaan. Tajusin jo silloin miten typerää se oli. Mutta tunne ei tajunnut, tunne ei ollut ahdistus ja pakotarve, tunne oli helpotus.
Jotenkin olen odottanut sitä että tunnetta että tässä suhteessa on kestämättömän paha olla. Niin paha, että mieluummin olisi vaikka yksin. Mutta se ei vaan tule. Ei, vaikka kaikki järki sanoisi että niin pitäisi tuntea. Ei vaan tunnu.
Tietysti olisi lastenkin takia pakko lähteä jos väkivaltaa olisi edelleen. Mutta ei ole ollut vuosiin. Kaikkea muuta p*skaa kyllä.
-Ap
Olen lukenut suuren osan ketjusta, todella kiinnostavaa. Minulla on ollut aivan vastaavia. Osa niistä oli sinkkuaikana ja osa parisuhteiden aikana. Mikään aika ei auttanut asiaa vaan pääni kehitteli asioita sitä tehokkaammin mitä isompi etäisyys välissä oli. Kaikki muuttui kun pääsin eroon eräästä todella kuormittavasta asiasta elämässäni. Juuri se kuormittava asia piti yllä em. taipumustani vuosikymmenten ajan, minkä tajusin kunnolla vasta jälkeenpäin. Nytkään ihmissuhdetilanteeni ei ole hyvä, mutta pakonomainen taipumukseni täysin epärealistisiin odotuksiin meni lopulta itsestään ohitse kun se raskas taakka jota en nyt ehdi kuvailla otettiin harteiltani pois. Jo alle parikymppisestä alkaen pyrin myös aina murtamaan eristäytyneisyyteni ja selvittämään välini kohteisiini, päätin olla pelkäämättä kasvojen menetystä. Se jo useinkin auttoi jonkin matkaa, mutta useimmiten tilanne oli se etten edes saanut tilaisuutta minkäänlaiseen avautumiseen. Yksi näistä miehistä on nykyään minulle läheinen vaikka emme ole parisuhteessa, asummekin eri maissa. Hänellä on vaimo ja minulla oma mies, mutta kauan sitten tekemäni avautumisen ansiosta välillämme on edelleen jännä side.
Vasta henkisestä kuormasta (joka oli samalla henkinen että konkreettinen) eroon pääseminen ratkaisi ongelmani siltä osin kuin minulla oli näitä epärealistisia takertumisia. En moiti itseäni niistä, ne ovat olleet välttämättömiä. Kieltämättä häpeääkin siitä on seurannut mutta en ole antanut sen ohjata tekemisiäni.
Alue: Aihe vapaa
Kauhea hämäys on mennyt suhun täydestä: ei oo olemassa mitään täydellisten ihmisten "parisuhdemarkkinaa", jossa ihmisiä rankataan ja valitaan joidenkin tasoteorioiden tms. perusteella. Tai ehkä jotkut elävät tommosessa maailmassa mutta me muut täällä ihan tavallisesti. Uskalletaan vähän elää, kohdataan elämässä tai Tinderissä tavallisia ihmisiä, joskus ihastutaan tai jopa rakastutaan toinen toisiimme. Katso ympärillesi Prismassa: ketkä parit on noita täydellisiä parisuhdemarkkinaihmisiä?? Ei ketään. Oon itse yli viiskymppinen, eronnut, ja tapailen tavallisia ihmisiä. Pidän elämästä.