Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pakonomainen ihastuminen
31.03.2022 |
Olen pitkässä parisuhteessa jossa on myös pieniä lapsia. Nyt olen harmikseni huomannut ihastuneeni kolmanteen osapuoleen, enkä meinaa saada tunnetta millään loppumaan ja se alkaa jo varjostaa omaa suhdettani. Ymmärrän järjellä, ettei tunne ole kestävällä pohjalla tai kohdistu todelliseen ihmiseen, vaan lähtee omista päänsisäisistä peloistani ja tarpeistani. Mutta kun tämäkään järkeily ei tehoa tunteeseen.
Olen pohtinut asiaa viime aikoina ja ymmärtänyt, että tämä on oikeastaan minulle kaava. Lähes koko elämäni olen kärsinyt taipumuksesta tavalla tai toisella vinoutuneisiin, lähes hallitsemattoman voimakkaisiin ihastumisiin. Olen käynyt läpi sinkkuvuosiani ja tajunnut miten älyttömiin mittasuhteisiin olen mennyt ihastusten vuoksi. Olen muun muassa kolmesti valinnut asuinpaikan yksipuolisen ihastuksen perusteella. Olen tuhonnut ystävyyssuhteita miesten takia, joille olen lopulta ollut melko tai täysin yhdentekevä. Olen hakeutunut toistuvasti ystävyyssuhteisiin miesten kanssa, joihin olen yksipuolisesti ja toivottomasti ihastunut. Ja nolannut itseni lukemattomilla mielikuvituksellisilla tavoilla.
Mutta sinkkuaikoina nämä ihastukset nämä menivät ohi. Pääsääntöisesti kahdella tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto oli se, että tein lopulta itsestäni totaalisen klovnin laittamalla miehen antamaan minulle niin selkeät pakit ettei niistä jäänyt epäilyksen varaa. Häpeä tappoi lopulta ihastuksen. Ja toinen tapa oli se että sain sen mitä halusin. Useimmissa tapauksissa tunteet heitti saman tien täydet 180 astetta. Vaikka hetkeä aiemmin olin himoinnut ihmistä silmittömästi, se ihastus kuoli ja pahimmillaan vaihtui vastenmielisyydeksi tai jopa paniikiksi.
Sitten kymmenenkunta vuotta sitten tuli se ainut jota olen halunnut vielä senkin jälkeen kun olen hänet saanut. Ja haluan edelleen. Vuosia halusin pelkästään häntä, en enää edes nähnyt muita miehiä. Luulin jo kasvaneeni yli ihastusaddiktiostani, korjaantuneeni. Mutta olen vähitellen kallistunut pelkäämään, ettei mikään tai kukaan saavutettavissa oleva voi koskaan antaa samaa huumaa kuin se kielletystä tai saavuttamattomasta haaveilu. Ettei tämä ole asia josta parannutaan vaan asia joka tulee varjostaamaan minua aina.
Ja nyt olen taas ihastunut. Intohimoisesti, epätoivoisesti ja yksipuolisesti. Mutta se ei vaan ota loppuakseen. Eikä mikään muu tunnu enää miltään. Tunnen eläväni vain tämän ihmisen seurassa, vaikka näen häntä hyvin harvoin. Kaikki muu aika menee seuraavaa tapaamista odotellessa ja siitä haaveillessa. Vihaan ja halveksin itseäni tämän takia, mutta en vain saa tätä loppumaan.
Onko kukaan muu parantunut tällaisesta terapiassa tms? En jaksa enää tätä, että koko elämäni tuntuu pyörivän tämän p*skan ympärillä. En vaan jaksa. Alan jo hyväksyä sen että avioliittoni saattaa tähän loppua, mutta liiton kohtalosta riippumatta haluan eroon näistä jatkuvista järjettömistä hulluuden partaalle ajavista ihastumisista. Haluan aivoni ja elämäni takaisin.
Kommentit (376)
Sinulla on tunne. Erehdyt luulemaan, että tunne virtaa kohteestasi, vaikka se on sinussa.
Voit nauttia tunteesta ilman sen kohdetta niin paljon kuin tahdot.
Voit myös projisoida sen vaikka paperiliittimeen tai vaikkapa tähän B-kirjaimeen.
Mikään tunne ei virtaa mistään muualta kuin itsestäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kärsinyt tästä myös, mutta aikuisena saatu ADHD-diagnoosi ja lääkitys siihen ovat lähes poistaneet vaivan. Tarkkaavaisuushäiriöinenhän addiktoituu mihin tahansa pääsee käsiksi. Lisäksi ihastuminen erittää dopamiinia joka edistää tarkkaavaisuutta, joten sarjaihastuminen voi toimia henkilölle jopa itsehoitomenetelmänä. Olisiko teillä ADHD-taipumuksia?
Mielenkiinnolla luen näitä teidän kokemuksianne, koska itse olen aivan päinvastainen ja lämpenen todella, todella harvoin. Viimeksi olin ihastunut 22-vuotiaana ja olen nyt 40v. Olen elänyt tuon välin sinkkuna, koska vastaan vaan ei ole tullut ketään, joka herättäisi mitään lämpimiä ihastumisia.
ADHD:sta puheenollen, ottaisin itsekin tämän mahdollisuuden esille. ADHD henkilön aivot eivät tuota dopamiinia normaalilla tavalla, vaan sitä saadaan "fiksautumalla" johonkin asiaan. Hyperfokusoituminen taitaa olla se oikea sana. Se voi olla sarja, elokuva, kirja, harrastus, nippelitieto jostain, urheilujoukkue tai ihminen. Hyperfokusoitumisen aikana kaikki pyörii 24/7 tämän hyperfokusoitumisen kohteen ympärillä. Se vaihtelee usein. Olen kuullut muutaman ADHD ja autistin sanovan, että mistä minä nyt saan elämänhaluni, minkä takia minä nyt elän, jos minulla ei ole mitään mihin hyperfokusoitua?
Ystävälläni on hoitamaton aikuisiän ADHD. Olemme tunteneet yli 20 vuotta. Hänellä on aina ollut jokin saavuttamaton ihastus, jonka ympärillä asiat pyörivät 24/7. Olipa kyseessä julkkis tai tavis, se ajatusmalli menee niin, että tässä se nyt on, aviomieheni, menemme naimisiin. Hän on jopa matkustanut ulkomaille stalkkaamaan ihastustaan, josko vaikka sattuisi törmäämään häneen. Tästä julkkismiehestä jauhettiin 3 vuotta, kunnes kohde vaihtui toiseen mieheen. Nykyisin hän ei enää puhu tästä miehestä, mutta on hyperfokusoitunut nyt toiseen tyyppiin, ja kieriskelee suunnilleen it-sarin partaalla, kun mies ei nyt ole hoksannut heti kosia häntä, vaikka mies ei edes tiedä hänen ihastumisestaan mitään.
Eli, suosittelen tsekkaamaan ADHD:n. Myös lievä autismi ilmenee hyperfokusoitumalla.
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.
Voihan sitä kokeilla. Mutta entä jos hän livenä olekaan niin kamala? Sitten menee mielikuvaharjoittelulta nopeasti pohja. Entä jos tekisikin niin päin, että mielikuvaharjoittelee oikein täydellisen romanssin hänen kanssaan. Alusta loppuun ja luvan kanssa. Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta.
Minä kyllä teen noin lähes aina, kun ihastun pakonomaisesti. Eli kuvittelen ihan alusta loppuun romanssin ja haluaisin jopa elää niissä haaveissani. Se kyllä vain pahentaa sitä eikä toisinpäin. Luulen että moni tekee tätä, jolla on tämä taipumus.
Pakonomaisen ihastumisen kohteet ovat niin kaukaisia, että ei heistä voi oikeasti edes tietää ovatko lähi-ihmissuhteissa kamalia vai ei, eli tuo ei yleensä ole mahdollista, että se todellinen elämä rikkoisi sen negatiivisen mielikuvan, mitä yrittää kuvitella. Limerenssi ei kohdistu oikeaan ihmiseen, vaan mielikuvaan tuosta ihmisestä. AP näkee maksimissaan neljä kertaa vuodessa tätä ihmistä. Ei tämä ihminen ole oikeasti niin läheinen, että AP voisi sanoa järjellä hänen olevan mahtava tyyppi. Samoin kun en minäkään voi sanoa omasta ihastuksestani. Mielikuvissani hän on totta kai täydellinen ja ymmärtää täydellisesti minua ja vastaa tarpeisiini.
Nimenomaan. Romanssin kuvitteleminen pahentaa asiaa. Yksi, vaikka ei ainoa, syy on tässä: "Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta" – Muuten hyvä, mutta kun sitä todellisuutta ei koskaan tule. :D
Totta puhuen minä en kuvittele koskaan edes kokonaista romanssia vaan pelkkiä yksittäisiä kohtaamisia, eivätkä kaikki niistä ole edes niitä hyviä haavekuvia, vaan kuvittelen myös täydellisiä torjumisia ja sanoja, jotka repivät minut lopullisesti rikki.
Sama juttu, että minä en koe romanssin kuvittelun helpottavan. Tai ymmärrän mitä tuo toinen sanoi särön syntymisestä täydelliseen kuvitelmaan, mutta minulla se toimii vasta siinä vaiheessa kun todella saan sen toisen ihmisen. Mitä kauemmin ja hartaammin olen ihmisestä haaveillut, sitä korkeammalta putoan jos tämän ihmisen todella saan. Mutta niin kauan kun se toinen on saavuttamaton tämä ei pelitä ollenkaan.
Mielenkiintoinen sivuhuomio ehkä, mutta tajusin joskus että tämän ilmiön vuoksi seksin odottaminen suhteessa ei minulla toimi. Jos fantasioin seksistä ennen kun päädytään sänkyyn asti, se on joka kerralla karvas pettymys. Niin paha, että kiinnostus helposti lopahtaa täysin. Jokainen pidempi suhde on alkanut ekan illan seksistä. Silloin unelmointi ja fantasiat ja halu kohdistuu siihen todelliseen ihmiseen, siihen miten hän oikeasti suutelee ja koskee, eikä johonkin kuvitelmaan. Omituinen piirre tuokin, vaikka en ole varsinaisesti kokenut sitä koskaan ongelmaksi. Mutta se on käynyt tämän jutun tiimoilta mielessä sen vuoksi, että se tukee uskomustani, etten todella edes haluaisi kyseistä ihmistä vaikka saisin. Aikaikkuna on ikäänkuin ummessa.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Miksi te addiktoituneet sarjaihastujat ette koskaan mieti, miten teillä on oikeus tuhota perheenne, puolisonne elämä??
Jos minuun viittaat, niin kuten ketjussa on muutamaan kertaan selitetty, minun avioliittoni on toivottomassa umpikujassa syistä joilla ei ole mitään tekemistä tämän ihastuksen kanssa. Ihan itse minun puolisoni on tämän perheen tuhonnut. Jossain pari sivua taaksepäin selitettiin kyllä miten.
Ja tarkkaan ottaen minä en ole edes sarjaihastunut suhteen aikana. Minä olen ihastunut tasan yhteen ihmiseen, ja nimenomaan vain omassa päässäni, en ole millään tavalla ollut uskoton.
-Ap
Muutama asia - en jaksa lainata tekstejä tuolta: ehkä yks tärkeä asia ap:lla on se, että hän tuntee tilanteestaan jatkuvaa häpeää. Häpeää yrittää yleensä peitellä, mutta olisi parempi ottaa tunne, ihastuminen esille, myöntää se itselle (ja terapeutille), katsella ja tutkia sitä joka kulmasta niin, ettei sitä enää elämässään tarvitse.
Toinen asia vielä, että et ap varmaankaan ole sen huonompi äiti kuin kukaan muukaan (?), mutta niin kuin joku sanoi, lapset aistivat paljon ääneen sanomattoman asioita. Jos sinulla on mahdollisuus terapian avulla päästä eroon itseä ja lapsiakin varjostavasta asiasta, miksi et tekisi niin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hieno ketju ja kaikilta ihastuneilta tarkkaa analyysia. Ap:lta kysyisin vielä, mikä estää nyt "vain" kysymästä ihastukselta, onko tunne vastavuoroista. Miten pelkästä kysymyksestä voisi tulla sotku ja ero? Varsinkin jos tyyppi sanoo, ette ole ihastunut.
No, torjunnan aiheuttama pohjaton häpeä noin ensinnäkin. Ja toiseksi, minä pidän tällaista tiedustelua jo pettämisenä ja uskon puolisoni ajattelevan samoin. En jotenkin näe mahdollisuuksia jatkaa yhdessä sen jälkeen, jos toinen on ikäänkuin hakemalla hakenut mahdollisuutta pettää/jättää. Ja sitä se tunteiden molemminpuolisuuden tiedustelu minusta on.
Jos taas kysyisin asiaa aikeena jatkaa siitä huolimatta puolisoni kanssa, se olisi minusta väärin tätä toista kohtaan.
-Ap
Kyllä sinä voit toiselle kertoa tunteistasi. Ja voihan hänkin kertoa sinulle omistaan. Sitten toteatte, että näin on käynyt ja jatkatte elämäänne. Tuon asian voi todeta ilman, että siitä seuraa yhtään mitään.
Ymmärrän näkökantasi, mutta tämä taitaa olla sellainen "agree to disagree" -tilanne. Minusta tunteiden tunnustaminen kolmannelle osapuolelle ei ole missään tapauksessa okei, en hyväksy sitä kumppaniltani enkä odota kumppanini hyväksyvän sitä minulta. Edes tässä muutenkin toivottomassa tilanteessa.
-Ap
Ja jatkan vielä: en yhäkään tajua, miksi asian tiedusteleminen ihastukselta olisi pettämistä. Mies ei ole ihastunut sinuun, joten mitään suhteen/aktuaalisen pettämisen mahdollisuutta ei ole olemassa. Kun saisit tietää, ettei hän välitä sinusta, pääsisit tilanteestasi eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että ehkä ap:n ihastus alkoi, koska parisuhteessa alkoi olla ongelmia. Kääntäisin katseen omaan kumppaniin ja parisuhteeseen ja miettisin, että mitä olen vailla ja mitä sille olisi tehtävissä. Keskustelisin sitten siitä kumppanini ja ehkä terapeutinkin kanssa. Nimittäin jos näin ei tee, niin helposti alkaa vieraantumaan toisesta entistäkin enemmän ja asiat alkavat mennä yhä huonompaan suuntaan. Jos unohdetaan ihastus, niin mitä muutosta toivot elämääsi ja parisuhteeseesi? Mitä koet jääväsi vaille?
Minulla on aivan vastaava traumatausta kuin monilla teillä muillakin ja taipumusta läheisriippuvuuteen ja limerenssiin. Olen oppinut, että voimakkaimmat ihastumiset tulee, kun oma elämä ja itse ei ole oikein tasapainossa ja toivoo jotakin, jota on vailla. Olen oppinut suhtautumaan itseeni armollisemmin, koska tiedän tämän taipumuksen kumpuavan taustastani ja vanhempieni rakkaudettomuudesta. Kun tällainen pakkomielle käynnistyy, niin tulee voimakas tarve mennä lähelle ja henkisesti sulautua toiseen. Toki siihen liittyy myös voimakasta seksuaalista latausta, mutta se henkinen puoli on minulle tärkeämpi. Silloin tulee olo, että voisi vaan uppoutua toisen intensiiviseen katseeseen ikuisesti, olla yhteen kietoutuneena, unohtaen tämän maailman.
Kannattaa huomata, että tietynlainen magneettinen vetovoima voi olla myös mahdollinen vaaran merkki. Nimittäin esim. narsistisia piirteitä omaavat henkilöt vetävät usein tällä tavoin läheisriippuvaista puoleensa. Kun sen tunteen oppii tunnistamaan, alkaa tulla pikemminkin puistatus sen ihastumisen tunteen rinnalle.
En ole eri mieltä siitä että katse kannattaisi kääntää omaan suhteeseen. Mutta tämä tunne ei oikein suostu pysymään sivussa vaikka sitä kuinka yrittäisi työntää pois.
Terapiassa käydään jo, ja ongelmat on sitä laatua ettei terapeuttikaan vaikuta hirveän optimistiselta niiden ratkeamisen suhteen. En tiedä onko tavoite enää edes liiton säilyttäminen vai eron lykkääminen pahimman pikkulapsivaiheen yli ja mahdollisimman sopuisaan eroon valmistaminen. Vaikea täysin kuvata tilannetta. Ihastumisesta huolimatta omassa liitossa ei ole ongelmana tunteiden puuttuminen minun puoleltani. Vaan mahdollista eroa puoltavat erittäin painavat järkisyyt ja tunteet pikemminkin haraa vastaan. Ja tämän keskellä olen sitten epätoivoisen ihastunut toiseen.
Se mitä varmaan pelkään on eroon päätyminen vääristä syistä. Että eroan kuvitelmissa että löydän vielä jostain uuden rakkauden jota ei koskaan tule. Oikeasti toivoisin kai, että saisin prosessoitua nämä järkisyyt siihen pisteeseen että olisin valmis eroamaan niiden vuoksi ja hyväksyen todennäköisen yksinäisyyden. En halua erota siksi että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Vaan siksi, että yhdessä on pahempi olla kuin yksin. Vielä tämä jälkimmäinen ei toteudu vaikka tavallaan järki sanoo että pitäisi.
-Ap
Hyvää pohdintaa, ap, ja hyvä, että käytte terapiassa keskustelemassa näistä asioista. Minusta vaikuttaa siltä, että te molemmat olette alkaneet päästää suhteesta hiljalleen irti. Jos näin todella on, niin on oikein hyvä kaikkien kannalta hoitaa asia harkitusti ja yhteisymmärryksessä.
Omassa tapauksessani ero (ja pahoinvointi) oli ollut ilmassa jo vuosia, vaikkakin siitä ei puhuttu, mutta lopulta se oli valtavan suuri helpotus, kun se viimein tapahtui. Kun se oli vakaasti harkittu asia, niin ei tarvinnut koskaan miettiä, että olisiko sen pitänyt mennä niin. Tajusin myöhemmin, että meillä oli valtavan suuria eroavaisuuksia esim. elämänarvoissa, toiveissa ja tavoitteissa. Myös taloudellista ja henkistäkin painostusta tai kaltoinkohtelua esiintyi ja olin valtavan yksin suhteessa vuosia, yritin korjata asioita ja keskustella, mutta mies ei, ja tämän etäisyyden myötä mies alkoi tuntua kuin veljeltä. Löysin uuden kumppanin myöhemmin ja hänessä on niitä piirteitä, joita aina haaveilin kumppanillani olevan. Olen kiitollinen ja ylpeä hänestä ja sanon sen usein ääneenkin, vaikka yhteisiä vuosia on jo yli 10. Tämän kokemuksen myötä sanoisin, että ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa kärsimään huonoon suhteeseen, mikäli kaikki kivet on jo käännetty. Elämä on kuitenkin melko lyhyt.
Minulla on osittain samoja tuntemuksia, että olen ollut suhteessa monella tavalla jo pitkään yksin. Meillä on suhteessa taloudellista hyväksikäyttöä joka tuo kitkaa ja katkeruutta suhteeseen ja jättää käytännössä kaiken taloudellisen vastuun minulle. Lisäksi on pahoja riitoja. Lapsia puoliso hoitaa, mutta kotitöitä ei tee. Kuitenkin välillä on hyviä kausia ja pitkiä rauhallisia jaksoja. Lämpöä, hellyyttä ja seksiä on. Jälkimmäisen osalta jopa viime aikoina enemmän kuin ennen. Mutta alan enemmän ja enemmän tuntemaan, että suhde pysyy kasassa perustuen minun kykyyni sulkea silmäni ilmeiseltä ja törkeältä hyväksikäytöltä. Kaikki on hyvin niin kauan kuin rouva maksaa eikä kysele minne herran palkka menee. Mutta kun asia otetaan puheeksi, puoliso saa täysin silmittömät raivarit. Tästä on tullut suhteessamme valtava virtahepo olohuoneessa joka ei ole selvinnyt edes terapiassa. Muutaman terapiaraivarin jälkeen puoliso kieltäytyy puhumasta asiasta enää lainkaan terapeutin kanssa.
Tämä nyt oikeastaan on se suurin syy mihin liitto on kaatumassa. Taustalla on myös puolison alkoholinkäyttöä ja äkkipikaisuutta, mutta nämä ovat korjaantuneet oikeastaan lähes täysin, niitä on vaikea enää tässä vaiheessa erosta syyttää vaikka aikanaan niissä olisi toki ollutkin enemmän kuin riittämiin. Mutta kyllä nekin varmaan jossain taustalla kummittelee. Vähintään minun suhteessa itseeni. Tavallaan häpeän edelleen sitä, etten lähtenyt noista syistä jo aikanaan.
-Ap
Elät henkisesti ja taloudellisesti väkivaltaisessa suhteessa. SE on sinun ongelmasi, ei se, että ihastut helposti ja haluat rakkautta ja hyväksyntää.
Käteen kirja "Why Does He Do That? Inside the Minds of Angry and Controlling Men" -> täältä löytyy PDF:nä, kun otat tuosta pudotusvalikosta PDF-vaihtoehdon https://1lib.sk/book/2326162/192f44
Sinulla ON oikeus erota! Ei tee lapsillekaan hyvää kasvaa kieroutuneessa ja henkisesti väkivaltaisessa suhteessa. Poikasi oppivat isänsä maneerit jatkaakseen niitä omissa suhteissaan ja tyttäresi oppivat sinun maneerit, jatkaakseen niitä omissa suhteissaan.
Omassa suvussani suvun hoitamattomat parisuhdeongelmat ovat menossa nyt 6. sukupolvessa. Pelkästään siksi, että sinniteltiin vääränlaisessa suhteessa, tosin ammoisina aikoina vaihtoehtoja oli vähän.
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi te addiktoituneet sarjaihastujat ette koskaan mieti, miten teillä on oikeus tuhota perheenne, puolisonne elämä??
Öö ei mun ihastumiset ole koskaan johtaneet mihinkään. Olen kertonut puolisolle että nyt on taas tilanne päällä ja olen kertonut myös niille ihastuksen kohteille. Ei asia ole johtanut mihinkään tekoihin, eli en kyllä ymmärrä miten ole mitään tai ketään tuhonnut.
Kyllä ne tilanteet päällä vahingoittaa luottamusta. Turha selitellä ettei mitään tapahdu missään ei tunnu. Samaa alkoholistikin väittää: ei mulla ole ongelmaa, se on sulla. Ja tasan tietää että vedättää sekö itseään että puolisoaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.
Voihan sitä kokeilla. Mutta entä jos hän livenä olekaan niin kamala? Sitten menee mielikuvaharjoittelulta nopeasti pohja. Entä jos tekisikin niin päin, että mielikuvaharjoittelee oikein täydellisen romanssin hänen kanssaan. Alusta loppuun ja luvan kanssa. Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta.
Minä kyllä teen noin lähes aina, kun ihastun pakonomaisesti. Eli kuvittelen ihan alusta loppuun romanssin ja haluaisin jopa elää niissä haaveissani. Se kyllä vain pahentaa sitä eikä toisinpäin. Luulen että moni tekee tätä, jolla on tämä taipumus.
Pakonomaisen ihastumisen kohteet ovat niin kaukaisia, että ei heistä voi oikeasti edes tietää ovatko lähi-ihmissuhteissa kamalia vai ei, eli tuo ei yleensä ole mahdollista, että se todellinen elämä rikkoisi sen negatiivisen mielikuvan, mitä yrittää kuvitella. Limerenssi ei kohdistu oikeaan ihmiseen, vaan mielikuvaan tuosta ihmisestä. AP näkee maksimissaan neljä kertaa vuodessa tätä ihmistä. Ei tämä ihminen ole oikeasti niin läheinen, että AP voisi sanoa järjellä hänen olevan mahtava tyyppi. Samoin kun en minäkään voi sanoa omasta ihastuksestani. Mielikuvissani hän on totta kai täydellinen ja ymmärtää täydellisesti minua ja vastaa tarpeisiini.
Täällä taas tuo, joka kirjoitti ystävästä, jolla on aina ADHD:n takia joku mies kiikarissa. Sama juttu hänellä, kaikki perustuu vaan mielikuviin ja julkisuuden henkilöiden ollessa kyseessä siihen julkiseen kuvaan mikä hänestä tulee. Hän tietää aivan varmana, että tämä julkkis maapallon toiselta puolelta on oikeasti tosi kiva, lempeä ja hauska, eikä mikään etova naistenmies, vaikka onkin julkkis. Hän tietää aivan varmana, että jos he tapaisivat, mies rakastuisi häneen tulisesti ja kosisi heti. Hän tietää aivan varmana, että parisuhde tämän miehen kanssa olisi todella ihanaa ja mies ymmärtäisi ja tukisi häntä täysin. Hän tietää aivan varmana, että hänen negatiiviset luonteenpiirteensä, heikkoutensa ymv. olisivat tämän miehen silmissä ihania. Hän tietää aivan varmana, että mies taatusti rakastaa ja nimenomaan tarvitsee juuri hänenlaisensa naisen.
Hän tosiaan matkusti yhden tällaisen julkkismiehen perässä ulkomaille stalkkaamaan häntä ja ajatus siinä oli, että jos he kohtaavat, siitä syntyy aivan varmana romanssi ja vuosisadan rakkaustarina - vaikkei hän edes tunne koko miestä.
Näissä tapauksissa ollaan rakastuneita mielikuvitusmieheen, ei oikeaan henkilöön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muutama asia - en jaksa lainata tekstejä tuolta: ehkä yks tärkeä asia ap:lla on se, että hän tuntee tilanteestaan jatkuvaa häpeää. Häpeää yrittää yleensä peitellä, mutta olisi parempi ottaa tunne, ihastuminen esille, myöntää se itselle (ja terapeutille), katsella ja tutkia sitä joka kulmasta niin, ettei sitä enää elämässään tarvitse.
Toinen asia vielä, että et ap varmaankaan ole sen huonompi äiti kuin kukaan muukaan (?), mutta niin kuin joku sanoi, lapset aistivat paljon ääneen sanomattoman asioita. Jos sinulla on mahdollisuus terapian avulla päästä eroon itseä ja lapsiakin varjostavasta asiasta, miksi et tekisi niin?
Kiitos. Olen jo hakeutumassa muista syistä terapiaan ja aion purkaa tätäkin siellä. Tämä ketju on tavallaan tapa avata sitä käsittelyprosessia ja ehkä tapa tunnustaa asia itselleen tavalla jolla sitä ei ole vielä uskaltanut kenellekään omalla naamalla sanoa. Pari ihmistä tietää, mutta ei ehkä ole tajunnut ongelman mittasuhteita. Toisaalta luulen että tässä ketjussa on vinoumaa myös toiseen suuntaan. Koska tämä on ainut paikka jossa olen kehdannut asiasta täysin raatorehellisesti puhua, olen kenties jopa liioitellut ongelmaa ja maalannut itsestäni vielä todellistakin hullumman ja epätoivoisemman kuvan. Ei tämä nyt sentään ole ainut asia elämässäni, vaikka onkin ainut asia tässä ketjussa.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Miksi te addiktoituneet sarjaihastujat ette koskaan mieti, miten teillä on oikeus tuhota perheenne, puolisonne elämä??
Mistä tarpeesta luulet, että AP aloitti ketjun?
Miksi ap:n mies ei koskaan ajattele, että mikä oikeus minulla on rikkoa perhe taloudellisella hyväksikäytöstä?
Lue ketju kunnolla, ennen kuin kirjoitat tuollaisia. Miksi tulette pilaamaan hyvän ketjun.
Minä sain ihan älyttömän paljon oivalluksia tuosta videosta, jonka joku laittoi. Olen katsonut jo kaksi noita videoita. Kiitos niistä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.
Minua on aina puhutellut tämä lainaus:
"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.
Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."
Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?
Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.
Vierailija kirjoitti:
Ja jatkan vielä: en yhäkään tajua, miksi asian tiedusteleminen ihastukselta olisi pettämistä. Mies ei ole ihastunut sinuun, joten mitään suhteen/aktuaalisen pettämisen mahdollisuutta ei ole olemassa. Kun saisit tietää, ettei hän välitä sinusta, pääsisit tilanteestasi eteenpäin.
En ymmärrä logiikkaa. Jos tiedetään 100% varmasti ettei molemminpuolisuus ole mitenkään mahdollista, niin mihin tarvitaan koko kysymistä? Ja jos taas kysyjä ei tiedä, niin eihän hän silloin voi vedota pettämisen mahdollisuuden puuttumiseen tuolla perusteella.
-Ap
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi te addiktoituneet sarjaihastujat ette koskaan mieti, miten teillä on oikeus tuhota perheenne, puolisonne elämä??
Öö ei mun ihastumiset ole koskaan johtaneet mihinkään. Olen kertonut puolisolle että nyt on taas tilanne päällä ja olen kertonut myös niille ihastuksen kohteille. Ei asia ole johtanut mihinkään tekoihin, eli en kyllä ymmärrä miten ole mitään tai ketään tuhonnut.
Nimenomaan näin. On ihan eri asia olla tunteita jotakuta ulkopuolista kohtaan kuin tehdä tekoja niiden tunteiden takia. Omalta osaltani voin sanoa, että ainoa, jota tämä taipumukseni on tuhonnut, olen minä itse.
Minua loukkaisi paljon enemmän puolison voimakas ihastuminen toiseen kuin yhdenillanjuttu, joka ei merkinnyt mitään. Raastavaa jos puoliso ajattelee koko ajan jotain toista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että ehkä ap:n ihastus alkoi, koska parisuhteessa alkoi olla ongelmia. Kääntäisin katseen omaan kumppaniin ja parisuhteeseen ja miettisin, että mitä olen vailla ja mitä sille olisi tehtävissä. Keskustelisin sitten siitä kumppanini ja ehkä terapeutinkin kanssa. Nimittäin jos näin ei tee, niin helposti alkaa vieraantumaan toisesta entistäkin enemmän ja asiat alkavat mennä yhä huonompaan suuntaan. Jos unohdetaan ihastus, niin mitä muutosta toivot elämääsi ja parisuhteeseesi? Mitä koet jääväsi vaille?
Minulla on aivan vastaava traumatausta kuin monilla teillä muillakin ja taipumusta läheisriippuvuuteen ja limerenssiin. Olen oppinut, että voimakkaimmat ihastumiset tulee, kun oma elämä ja itse ei ole oikein tasapainossa ja toivoo jotakin, jota on vailla. Olen oppinut suhtautumaan itseeni armollisemmin, koska tiedän tämän taipumuksen kumpuavan taustastani ja vanhempieni rakkaudettomuudesta. Kun tällainen pakkomielle käynnistyy, niin tulee voimakas tarve mennä lähelle ja henkisesti sulautua toiseen. Toki siihen liittyy myös voimakasta seksuaalista latausta, mutta se henkinen puoli on minulle tärkeämpi. Silloin tulee olo, että voisi vaan uppoutua toisen intensiiviseen katseeseen ikuisesti, olla yhteen kietoutuneena, unohtaen tämän maailman.
Kannattaa huomata, että tietynlainen magneettinen vetovoima voi olla myös mahdollinen vaaran merkki. Nimittäin esim. narsistisia piirteitä omaavat henkilöt vetävät usein tällä tavoin läheisriippuvaista puoleensa. Kun sen tunteen oppii tunnistamaan, alkaa tulla pikemminkin puistatus sen ihastumisen tunteen rinnalle.
En ole eri mieltä siitä että katse kannattaisi kääntää omaan suhteeseen. Mutta tämä tunne ei oikein suostu pysymään sivussa vaikka sitä kuinka yrittäisi työntää pois.
Terapiassa käydään jo, ja ongelmat on sitä laatua ettei terapeuttikaan vaikuta hirveän optimistiselta niiden ratkeamisen suhteen. En tiedä onko tavoite enää edes liiton säilyttäminen vai eron lykkääminen pahimman pikkulapsivaiheen yli ja mahdollisimman sopuisaan eroon valmistaminen. Vaikea täysin kuvata tilannetta. Ihastumisesta huolimatta omassa liitossa ei ole ongelmana tunteiden puuttuminen minun puoleltani. Vaan mahdollista eroa puoltavat erittäin painavat järkisyyt ja tunteet pikemminkin haraa vastaan. Ja tämän keskellä olen sitten epätoivoisen ihastunut toiseen.
Se mitä varmaan pelkään on eroon päätyminen vääristä syistä. Että eroan kuvitelmissa että löydän vielä jostain uuden rakkauden jota ei koskaan tule. Oikeasti toivoisin kai, että saisin prosessoitua nämä järkisyyt siihen pisteeseen että olisin valmis eroamaan niiden vuoksi ja hyväksyen todennäköisen yksinäisyyden. En halua erota siksi että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Vaan siksi, että yhdessä on pahempi olla kuin yksin. Vielä tämä jälkimmäinen ei toteudu vaikka tavallaan järki sanoo että pitäisi.
-Ap
Hyvää pohdintaa, ap, ja hyvä, että käytte terapiassa keskustelemassa näistä asioista. Minusta vaikuttaa siltä, että te molemmat olette alkaneet päästää suhteesta hiljalleen irti. Jos näin todella on, niin on oikein hyvä kaikkien kannalta hoitaa asia harkitusti ja yhteisymmärryksessä.
Omassa tapauksessani ero (ja pahoinvointi) oli ollut ilmassa jo vuosia, vaikkakin siitä ei puhuttu, mutta lopulta se oli valtavan suuri helpotus, kun se viimein tapahtui. Kun se oli vakaasti harkittu asia, niin ei tarvinnut koskaan miettiä, että olisiko sen pitänyt mennä niin. Tajusin myöhemmin, että meillä oli valtavan suuria eroavaisuuksia esim. elämänarvoissa, toiveissa ja tavoitteissa. Myös taloudellista ja henkistäkin painostusta tai kaltoinkohtelua esiintyi ja olin valtavan yksin suhteessa vuosia, yritin korjata asioita ja keskustella, mutta mies ei, ja tämän etäisyyden myötä mies alkoi tuntua kuin veljeltä. Löysin uuden kumppanin myöhemmin ja hänessä on niitä piirteitä, joita aina haaveilin kumppanillani olevan. Olen kiitollinen ja ylpeä hänestä ja sanon sen usein ääneenkin, vaikka yhteisiä vuosia on jo yli 10. Tämän kokemuksen myötä sanoisin, että ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa kärsimään huonoon suhteeseen, mikäli kaikki kivet on jo käännetty. Elämä on kuitenkin melko lyhyt.
Minulla on osittain samoja tuntemuksia, että olen ollut suhteessa monella tavalla jo pitkään yksin. Meillä on suhteessa taloudellista hyväksikäyttöä joka tuo kitkaa ja katkeruutta suhteeseen ja jättää käytännössä kaiken taloudellisen vastuun minulle. Lisäksi on pahoja riitoja. Lapsia puoliso hoitaa, mutta kotitöitä ei tee. Kuitenkin välillä on hyviä kausia ja pitkiä rauhallisia jaksoja. Lämpöä, hellyyttä ja seksiä on. Jälkimmäisen osalta jopa viime aikoina enemmän kuin ennen. Mutta alan enemmän ja enemmän tuntemaan, että suhde pysyy kasassa perustuen minun kykyyni sulkea silmäni ilmeiseltä ja törkeältä hyväksikäytöltä. Kaikki on hyvin niin kauan kuin rouva maksaa eikä kysele minne herran palkka menee. Mutta kun asia otetaan puheeksi, puoliso saa täysin silmittömät raivarit. Tästä on tullut suhteessamme valtava virtahepo olohuoneessa joka ei ole selvinnyt edes terapiassa. Muutaman terapiaraivarin jälkeen puoliso kieltäytyy puhumasta asiasta enää lainkaan terapeutin kanssa.
Tämä nyt oikeastaan on se suurin syy mihin liitto on kaatumassa. Taustalla on myös puolison alkoholinkäyttöä ja äkkipikaisuutta, mutta nämä ovat korjaantuneet oikeastaan lähes täysin, niitä on vaikea enää tässä vaiheessa erosta syyttää vaikka aikanaan niissä olisi toki ollutkin enemmän kuin riittämiin. Mutta kyllä nekin varmaan jossain taustalla kummittelee. Vähintään minun suhteessa itseeni. Tavallaan häpeän edelleen sitä, etten lähtenyt noista syistä jo aikanaan.
-Ap
Elät henkisesti ja taloudellisesti väkivaltaisessa suhteessa. SE on sinun ongelmasi, ei se, että ihastut helposti ja haluat rakkautta ja hyväksyntää.
Käteen kirja "Why Does He Do That? Inside the Minds of Angry and Controlling Men" -> täältä löytyy PDF:nä, kun otat tuosta pudotusvalikosta PDF-vaihtoehdon https://1lib.sk/book/2326162/192f44
Sinulla ON oikeus erota! Ei tee lapsillekaan hyvää kasvaa kieroutuneessa ja henkisesti väkivaltaisessa suhteessa. Poikasi oppivat isänsä maneerit jatkaakseen niitä omissa suhteissaan ja tyttäresi oppivat sinun maneerit, jatkaakseen niitä omissa suhteissaan.
Omassa suvussani suvun hoitamattomat parisuhdeongelmat ovat menossa nyt 6. sukupolvessa. Pelkästään siksi, että sinniteltiin vääränlaisessa suhteessa, tosin ammoisina aikoina vaihtoehtoja oli vähän.
En ole missään nimessä tarkoittanut trivialisoida avioliittoni ongelmia, tämä ketju vaan sattui koskemaan tuota toista ongelmaa ja siksi olen vain ohimennen sivunnut avioliittoni tilaa.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi te addiktoituneet sarjaihastujat ette koskaan mieti, miten teillä on oikeus tuhota perheenne, puolisonne elämä??
Öö ei mun ihastumiset ole koskaan johtaneet mihinkään. Olen kertonut puolisolle että nyt on taas tilanne päällä ja olen kertonut myös niille ihastuksen kohteille. Ei asia ole johtanut mihinkään tekoihin, eli en kyllä ymmärrä miten ole mitään tai ketään tuhonnut.
Nimenomaan näin. On ihan eri asia olla tunteita jotakuta ulkopuolista kohtaan kuin tehdä tekoja niiden tunteiden takia. Omalta osaltani voin sanoa, että ainoa, jota tämä taipumukseni on tuhonnut, olen minä itse.
Minua loukkaisi paljon enemmän puolison voimakas ihastuminen toiseen kuin yhdenillanjuttu, joka ei merkinnyt mitään. Raastavaa jos puoliso ajattelee koko ajan jotain toista.
Minua loukkaisi molemmat yhtä paljon. Been there, been done that to. Molemmat kokeneena ei kiitos minulle.
Mutta nyt menee jo ohi aiheen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että ehkä ap:n ihastus alkoi, koska parisuhteessa alkoi olla ongelmia. Kääntäisin katseen omaan kumppaniin ja parisuhteeseen ja miettisin, että mitä olen vailla ja mitä sille olisi tehtävissä. Keskustelisin sitten siitä kumppanini ja ehkä terapeutinkin kanssa. Nimittäin jos näin ei tee, niin helposti alkaa vieraantumaan toisesta entistäkin enemmän ja asiat alkavat mennä yhä huonompaan suuntaan. Jos unohdetaan ihastus, niin mitä muutosta toivot elämääsi ja parisuhteeseesi? Mitä koet jääväsi vaille?
Minulla on aivan vastaava traumatausta kuin monilla teillä muillakin ja taipumusta läheisriippuvuuteen ja limerenssiin. Olen oppinut, että voimakkaimmat ihastumiset tulee, kun oma elämä ja itse ei ole oikein tasapainossa ja toivoo jotakin, jota on vailla. Olen oppinut suhtautumaan itseeni armollisemmin, koska tiedän tämän taipumuksen kumpuavan taustastani ja vanhempieni rakkaudettomuudesta. Kun tällainen pakkomielle käynnistyy, niin tulee voimakas tarve mennä lähelle ja henkisesti sulautua toiseen. Toki siihen liittyy myös voimakasta seksuaalista latausta, mutta se henkinen puoli on minulle tärkeämpi. Silloin tulee olo, että voisi vaan uppoutua toisen intensiiviseen katseeseen ikuisesti, olla yhteen kietoutuneena, unohtaen tämän maailman.
Kannattaa huomata, että tietynlainen magneettinen vetovoima voi olla myös mahdollinen vaaran merkki. Nimittäin esim. narsistisia piirteitä omaavat henkilöt vetävät usein tällä tavoin läheisriippuvaista puoleensa. Kun sen tunteen oppii tunnistamaan, alkaa tulla pikemminkin puistatus sen ihastumisen tunteen rinnalle.
En ole eri mieltä siitä että katse kannattaisi kääntää omaan suhteeseen. Mutta tämä tunne ei oikein suostu pysymään sivussa vaikka sitä kuinka yrittäisi työntää pois.
Terapiassa käydään jo, ja ongelmat on sitä laatua ettei terapeuttikaan vaikuta hirveän optimistiselta niiden ratkeamisen suhteen. En tiedä onko tavoite enää edes liiton säilyttäminen vai eron lykkääminen pahimman pikkulapsivaiheen yli ja mahdollisimman sopuisaan eroon valmistaminen. Vaikea täysin kuvata tilannetta. Ihastumisesta huolimatta omassa liitossa ei ole ongelmana tunteiden puuttuminen minun puoleltani. Vaan mahdollista eroa puoltavat erittäin painavat järkisyyt ja tunteet pikemminkin haraa vastaan. Ja tämän keskellä olen sitten epätoivoisen ihastunut toiseen.
Se mitä varmaan pelkään on eroon päätyminen vääristä syistä. Että eroan kuvitelmissa että löydän vielä jostain uuden rakkauden jota ei koskaan tule. Oikeasti toivoisin kai, että saisin prosessoitua nämä järkisyyt siihen pisteeseen että olisin valmis eroamaan niiden vuoksi ja hyväksyen todennäköisen yksinäisyyden. En halua erota siksi että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Vaan siksi, että yhdessä on pahempi olla kuin yksin. Vielä tämä jälkimmäinen ei toteudu vaikka tavallaan järki sanoo että pitäisi.
-Ap
Hyvää pohdintaa, ap, ja hyvä, että käytte terapiassa keskustelemassa näistä asioista. Minusta vaikuttaa siltä, että te molemmat olette alkaneet päästää suhteesta hiljalleen irti. Jos näin todella on, niin on oikein hyvä kaikkien kannalta hoitaa asia harkitusti ja yhteisymmärryksessä.
Omassa tapauksessani ero (ja pahoinvointi) oli ollut ilmassa jo vuosia, vaikkakin siitä ei puhuttu, mutta lopulta se oli valtavan suuri helpotus, kun se viimein tapahtui. Kun se oli vakaasti harkittu asia, niin ei tarvinnut koskaan miettiä, että olisiko sen pitänyt mennä niin. Tajusin myöhemmin, että meillä oli valtavan suuria eroavaisuuksia esim. elämänarvoissa, toiveissa ja tavoitteissa. Myös taloudellista ja henkistäkin painostusta tai kaltoinkohtelua esiintyi ja olin valtavan yksin suhteessa vuosia, yritin korjata asioita ja keskustella, mutta mies ei, ja tämän etäisyyden myötä mies alkoi tuntua kuin veljeltä. Löysin uuden kumppanin myöhemmin ja hänessä on niitä piirteitä, joita aina haaveilin kumppanillani olevan. Olen kiitollinen ja ylpeä hänestä ja sanon sen usein ääneenkin, vaikka yhteisiä vuosia on jo yli 10. Tämän kokemuksen myötä sanoisin, että ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa kärsimään huonoon suhteeseen, mikäli kaikki kivet on jo käännetty. Elämä on kuitenkin melko lyhyt.
Minulla on osittain samoja tuntemuksia, että olen ollut suhteessa monella tavalla jo pitkään yksin. Meillä on suhteessa taloudellista hyväksikäyttöä joka tuo kitkaa ja katkeruutta suhteeseen ja jättää käytännössä kaiken taloudellisen vastuun minulle. Lisäksi on pahoja riitoja. Lapsia puoliso hoitaa, mutta kotitöitä ei tee. Kuitenkin välillä on hyviä kausia ja pitkiä rauhallisia jaksoja. Lämpöä, hellyyttä ja seksiä on. Jälkimmäisen osalta jopa viime aikoina enemmän kuin ennen. Mutta alan enemmän ja enemmän tuntemaan, että suhde pysyy kasassa perustuen minun kykyyni sulkea silmäni ilmeiseltä ja törkeältä hyväksikäytöltä. Kaikki on hyvin niin kauan kuin rouva maksaa eikä kysele minne herran palkka menee. Mutta kun asia otetaan puheeksi, puoliso saa täysin silmittömät raivarit. Tästä on tullut suhteessamme valtava virtahepo olohuoneessa joka ei ole selvinnyt edes terapiassa. Muutaman terapiaraivarin jälkeen puoliso kieltäytyy puhumasta asiasta enää lainkaan terapeutin kanssa.
Tämä nyt oikeastaan on se suurin syy mihin liitto on kaatumassa. Taustalla on myös puolison alkoholinkäyttöä ja äkkipikaisuutta, mutta nämä ovat korjaantuneet oikeastaan lähes täysin, niitä on vaikea enää tässä vaiheessa erosta syyttää vaikka aikanaan niissä olisi toki ollutkin enemmän kuin riittämiin. Mutta kyllä nekin varmaan jossain taustalla kummittelee. Vähintään minun suhteessa itseeni. Tavallaan häpeän edelleen sitä, etten lähtenyt noista syistä jo aikanaan.
-Ap
Elät henkisesti ja taloudellisesti väkivaltaisessa suhteessa. SE on sinun ongelmasi, ei se, että ihastut helposti ja haluat rakkautta ja hyväksyntää.
Käteen kirja "Why Does He Do That? Inside the Minds of Angry and Controlling Men" -> täältä löytyy PDF:nä, kun otat tuosta pudotusvalikosta PDF-vaihtoehdon https://1lib.sk/book/2326162/192f44
Sinulla ON oikeus erota! Ei tee lapsillekaan hyvää kasvaa kieroutuneessa ja henkisesti väkivaltaisessa suhteessa. Poikasi oppivat isänsä maneerit jatkaakseen niitä omissa suhteissaan ja tyttäresi oppivat sinun maneerit, jatkaakseen niitä omissa suhteissaan.
Omassa suvussani suvun hoitamattomat parisuhdeongelmat ovat menossa nyt 6. sukupolvessa. Pelkästään siksi, että sinniteltiin vääränlaisessa suhteessa, tosin ammoisina aikoina vaihtoehtoja oli vähän.
En ole missään nimessä tarkoittanut trivialisoida avioliittoni ongelmia, tämä ketju vaan sattui koskemaan tuota toista ongelmaa ja siksi olen vain ohimennen sivunnut avioliittoni tilaa.
-Ap
Kaikki vaikuttaa kaikkeen, tavalla tai toisella. Jos avioliitto on huono ei se huonous muutu yhtään sen vähemmän huonoksi tai "oikeutetummaksi" sillä, että sinä käyttäydyt "huonosti" ihastumalla johonkuhun toiseen palavasti. Eikä puoliso, jos hän on huono, muutu siitä yhtään paremmaksi, jos sinä nyt skarppaat vielä entistäkin enemmän ja lakkaat haaveilemasta toisesta. Kuulostaa siltä, että kukaan muu ei teidän suhteessa varsinaisesti skarppaakaan kuin sinä!
Me palaamme pahaidemme ja addiktioidemme pariin helpoiten silloin, kun meitä kohdellaan huonosti ja elämämme on huonolla tolalla tavalla tai toisella.
Alue: Aihe vapaa
Nimenomaan näin. On ihan eri asia olla tunteita jotakuta ulkopuolista kohtaan kuin tehdä tekoja niiden tunteiden takia. Omalta osaltani voin sanoa, että ainoa, jota tämä taipumukseni on tuhonnut, olen minä itse.