Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pakonomainen ihastuminen
31.03.2022 |
Olen pitkässä parisuhteessa jossa on myös pieniä lapsia. Nyt olen harmikseni huomannut ihastuneeni kolmanteen osapuoleen, enkä meinaa saada tunnetta millään loppumaan ja se alkaa jo varjostaa omaa suhdettani. Ymmärrän järjellä, ettei tunne ole kestävällä pohjalla tai kohdistu todelliseen ihmiseen, vaan lähtee omista päänsisäisistä peloistani ja tarpeistani. Mutta kun tämäkään järkeily ei tehoa tunteeseen.
Olen pohtinut asiaa viime aikoina ja ymmärtänyt, että tämä on oikeastaan minulle kaava. Lähes koko elämäni olen kärsinyt taipumuksesta tavalla tai toisella vinoutuneisiin, lähes hallitsemattoman voimakkaisiin ihastumisiin. Olen käynyt läpi sinkkuvuosiani ja tajunnut miten älyttömiin mittasuhteisiin olen mennyt ihastusten vuoksi. Olen muun muassa kolmesti valinnut asuinpaikan yksipuolisen ihastuksen perusteella. Olen tuhonnut ystävyyssuhteita miesten takia, joille olen lopulta ollut melko tai täysin yhdentekevä. Olen hakeutunut toistuvasti ystävyyssuhteisiin miesten kanssa, joihin olen yksipuolisesti ja toivottomasti ihastunut. Ja nolannut itseni lukemattomilla mielikuvituksellisilla tavoilla.
Mutta sinkkuaikoina nämä ihastukset nämä menivät ohi. Pääsääntöisesti kahdella tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto oli se, että tein lopulta itsestäni totaalisen klovnin laittamalla miehen antamaan minulle niin selkeät pakit ettei niistä jäänyt epäilyksen varaa. Häpeä tappoi lopulta ihastuksen. Ja toinen tapa oli se että sain sen mitä halusin. Useimmissa tapauksissa tunteet heitti saman tien täydet 180 astetta. Vaikka hetkeä aiemmin olin himoinnut ihmistä silmittömästi, se ihastus kuoli ja pahimmillaan vaihtui vastenmielisyydeksi tai jopa paniikiksi.
Sitten kymmenenkunta vuotta sitten tuli se ainut jota olen halunnut vielä senkin jälkeen kun olen hänet saanut. Ja haluan edelleen. Vuosia halusin pelkästään häntä, en enää edes nähnyt muita miehiä. Luulin jo kasvaneeni yli ihastusaddiktiostani, korjaantuneeni. Mutta olen vähitellen kallistunut pelkäämään, ettei mikään tai kukaan saavutettavissa oleva voi koskaan antaa samaa huumaa kuin se kielletystä tai saavuttamattomasta haaveilu. Ettei tämä ole asia josta parannutaan vaan asia joka tulee varjostaamaan minua aina.
Ja nyt olen taas ihastunut. Intohimoisesti, epätoivoisesti ja yksipuolisesti. Mutta se ei vaan ota loppuakseen. Eikä mikään muu tunnu enää miltään. Tunnen eläväni vain tämän ihmisen seurassa, vaikka näen häntä hyvin harvoin. Kaikki muu aika menee seuraavaa tapaamista odotellessa ja siitä haaveillessa. Vihaan ja halveksin itseäni tämän takia, mutta en vain saa tätä loppumaan.
Onko kukaan muu parantunut tällaisesta terapiassa tms? En jaksa enää tätä, että koko elämäni tuntuu pyörivän tämän p*skan ympärillä. En vaan jaksa. Alan jo hyväksyä sen että avioliittoni saattaa tähän loppua, mutta liiton kohtalosta riippumatta haluan eroon näistä jatkuvista järjettömistä hulluuden partaalle ajavista ihastumisista. Haluan aivoni ja elämäni takaisin.
Kommentit (376)
Käyttäjä41974 kirjoitti:
Youtubessa on mielestäni hyvä kanava nimeltä "Crappy Childhood Fairy" missä läpikäydään monia tämän ketjun ongelmia, käykäähän katsomassa :)
esim.
Katsoin tämän videon, ja sen katsominen oli kyllä terveellistä. Olen itse tuominnut tämän tunteeni sairastumiseksi, vääräksi, ja sitähän se on, ja videolla kaikki oli niin tuttua. Video vahvisti uskoani siihen, että minäkin pääsen tästä vielä irti. Se, millä täytän sen tyhjän paikan, joka näiltä tunteilta sitten jää, on vielä täysi mysteeri.
Olen kyllä monta kertaa päiväkirjaanikin kirjoittanut, että minun kuuluu olla yksin, ja se luultavasti on se tie, jolle lähden ja jolle minun kuuluu lähteä: yksinoloon, täydelliseen sellaiseen.
Kiitos linkistä! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.
Olen aina ollut ihastunut johonkuhun. Tämä on ollut elämässäni aina läsnä, alakouluikäisestä lähtien. Menin naimisiin hyvin nuorena ihmisen kanssa, johon en ollut ihastunut. Se saattoi olla elämäni pahin virhe, tai sitten paras asia, mitä mulle tapahtui. Saimme kaksi lasta ja tyydyin elämääni, joka ei ollut huonoa. Mieheni kohteli minua hyvin ja olin kiintynyt häneen. Koko ajan minulla oli kuitenkin ihastumisia. Monesti ne olivat kuitenkin ihastumisia julkisuuden henkilöihin, ehkä alitajuisesti suojelin itseäni. Sattuipa sitten niin, että erään julkisuuden henkilön kanssa ihastuminen olikin molemminpuolista. En edes ymmärtänyt sitä, tai halunnut ymmärtää. Olimme molemmat tahoillamme naimisissa, enkä pitänyt koko juttua mitenkään merkityksellisenä, tai en ottanut sitä vakavasti, koska en oikeastaan edes tajunnut, että se oli todellista. Mutta se oli ja siitä seurasi ikäviä asioita, koska miehen vaimo sai tietää. Sain siipeeni pahasti ja vasta nyt, kymmenen vuotta tapahtuneesta olen toipunut, jotenkin.
Olen eronnut muista syistä johtuen. Mieheni ei saanut ikinä tietää tuosta em. tapahtumasta. En ole ikinä puhunut jutusta kenellekään, koska epäilen, että kukaan ei voi ymmärtää. Terapeutillekaan en ikinä kehtaisi tunnustaa, että olen toipunut tuollaisesta lapsellisuudesta (?) niin kauan.
Minulla on uusi suhde mieheen, johon olin ihastunut pari vuotta. Miehellä on puutteita, mutta katson niitä läpi sormien, koska tunnen niin kovaa vetoa häneen. Pelottaa, että olen taas hölmöillyt. Pakko tässä on vain hyväksyä oma epätäydellisyys ja toivoa parasta, mitä muutakaan tässä voi?
Osaatko sanoa mikä siinä miehessä on sellaista jota ei ole sinun omassa miehessä? Hän todennäköisemmin elää omaa elämää tietämättä sinun tunteista mitään.
Tätä et ehkä halua kuulla, mutta vaikuttaa siltä, että etsit hyväksyntää miehiltä, joka sinun pitäisi saada itseltäsi. Sinun pitäisi ehkä ihastua itseesi ja opetella olemaan yksin/lapsen kanssa ennen kuin alat mihinkään suhteeseen. Vaikeaa toki, mutta itsekin samojen ongelmien kanssa kamppailevana suosittelen. Terapia kyllä tukisi asiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ollut ihastunut johonkuhun. Tämä on ollut elämässäni aina läsnä, alakouluikäisestä lähtien. Menin naimisiin hyvin nuorena ihmisen kanssa, johon en ollut ihastunut. Se saattoi olla elämäni pahin virhe, tai sitten paras asia, mitä mulle tapahtui. Saimme kaksi lasta ja tyydyin elämääni, joka ei ollut huonoa. Mieheni kohteli minua hyvin ja olin kiintynyt häneen. Koko ajan minulla oli kuitenkin ihastumisia. Monesti ne olivat kuitenkin ihastumisia julkisuuden henkilöihin, ehkä alitajuisesti suojelin itseäni. Sattuipa sitten niin, että erään julkisuuden henkilön kanssa ihastuminen olikin molemminpuolista. En edes ymmärtänyt sitä, tai halunnut ymmärtää. Olimme molemmat tahoillamme naimisissa, enkä pitänyt koko juttua mitenkään merkityksellisenä, tai en ottanut sitä vakavasti, koska en oikeastaan edes tajunnut, että se oli todellista. Mutta se oli ja siitä seurasi ikäviä asioita, koska miehen vaimo sai tietää. Sain siipeeni pahasti ja vasta nyt, kymmenen vuotta tapahtuneesta olen toipunut, jotenkin.
Olen eronnut muista syistä johtuen. Mieheni ei saanut ikinä tietää tuosta em. tapahtumasta. En ole ikinä puhunut jutusta kenellekään, koska epäilen, että kukaan ei voi ymmärtää. Terapeutillekaan en ikinä kehtaisi tunnustaa, että olen toipunut tuollaisesta lapsellisuudesta (?) niin kauan.
Minulla on uusi suhde mieheen, johon olin ihastunut pari vuotta. Miehellä on puutteita, mutta katson niitä läpi sormien, koska tunnen niin kovaa vetoa häneen. Pelottaa, että olen taas hölmöillyt. Pakko tässä on vain hyväksyä oma epätäydellisyys ja toivoa parasta, mitä muutakaan tässä voi?
Lisättäköön nyt vielä, että nykyisen suhteeni aikana mulla ei ole ihastumisia muihin ollut. Elän toivossa, ettei tulekaan. Palvon maata miesystäväni jalkojen alla ja toivon, että niin on jatkossakin.
Ihanaa löytää kohtalontovereita!
Kävin tätä aihetta terapiassa lyhyesti läpi, mutta enemmän sain apua kun löysin netistä tietoa ja vertaistukea. Tilanne on nyt niin ap, että asia pitää hyväksyä, tunteista on hyvä olla tietoinen ja että mitään peruuttamattomia ratkaisuja niiden pohjalta ei kannata lähteä tekemään. Minusta kuulostaa siltä, että vaikka sinäällään tiedostat ilmiön, niin et kuitenkaan hyväksy tunteitasi. Entä jos sanot itsellesi, että "eipä ihme että ihastuin, onhan hän ihan mahtava jne jne". Ja sitten myös hyväksyt ne negatiiviset tunteet joiden vuoksi oma avioliittosi kärsii. Voi olla, että se vimmaisuus hieman laimenee, kun et yritä pakonomaisesti painaa tunteita pois sanomalla itsellesi, ettet kuitenkaan haluaisi häntä sen jälkeen kun saat. Ei se siinä tunnetilassa auta sitä toistella, vaikka se olisikin totta. Luulen, että sen ihastuksen hyväksyminen jo itsessään helpottaa oloasi ja ajan mittaan se kohdekin siitä taas vaihtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hieno ketju ja kaikilta ihastuneilta tarkkaa analyysia. Ap:lta kysyisin vielä, mikä estää nyt "vain" kysymästä ihastukselta, onko tunne vastavuoroista. Miten pelkästä kysymyksestä voisi tulla sotku ja ero? Varsinkin jos tyyppi sanoo, ette ole ihastunut.
No, torjunnan aiheuttama pohjaton häpeä noin ensinnäkin. Ja toiseksi, minä pidän tällaista tiedustelua jo pettämisenä ja uskon puolisoni ajattelevan samoin. En jotenkin näe mahdollisuuksia jatkaa yhdessä sen jälkeen, jos toinen on ikäänkuin hakemalla hakenut mahdollisuutta pettää/jättää. Ja sitä se tunteiden molemminpuolisuuden tiedustelu minusta on.
Jos taas kysyisin asiaa aikeena jatkaa siitä huolimatta puolisoni kanssa, se olisi minusta väärin tätä toista kohtaan.
-Ap
Kyllä sinä voit toiselle kertoa tunteistasi. Ja voihan hänkin kertoa sinulle omistaan. Sitten toteatte, että näin on käynyt ja jatkatte elämäänne. Tuon asian voi todeta ilman, että siitä seuraa yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.
Voihan sitä kokeilla. Mutta entä jos hän livenä olekaan niin kamala? Sitten menee mielikuvaharjoittelulta nopeasti pohja. Entä jos tekisikin niin päin, että mielikuvaharjoittelee oikein täydellisen romanssin hänen kanssaan. Alusta loppuun ja luvan kanssa. Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.
Voihan sitä kokeilla. Mutta entä jos hän livenä olekaan niin kamala? Sitten menee mielikuvaharjoittelulta nopeasti pohja. Entä jos tekisikin niin päin, että mielikuvaharjoittelee oikein täydellisen romanssin hänen kanssaan. Alusta loppuun ja luvan kanssa. Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta.
Minä kyllä teen noin lähes aina, kun ihastun pakonomaisesti. Eli kuvittelen ihan alusta loppuun romanssin ja haluaisin jopa elää niissä haaveissani. Se kyllä vain pahentaa sitä eikä toisinpäin. Luulen että moni tekee tätä, jolla on tämä taipumus.
Pakonomaisen ihastumisen kohteet ovat niin kaukaisia, että ei heistä voi oikeasti edes tietää ovatko lähi-ihmissuhteissa kamalia vai ei, eli tuo ei yleensä ole mahdollista, että se todellinen elämä rikkoisi sen negatiivisen mielikuvan, mitä yrittää kuvitella. Limerenssi ei kohdistu oikeaan ihmiseen, vaan mielikuvaan tuosta ihmisestä. AP näkee maksimissaan neljä kertaa vuodessa tätä ihmistä. Ei tämä ihminen ole oikeasti niin läheinen, että AP voisi sanoa järjellä hänen olevan mahtava tyyppi. Samoin kun en minäkään voi sanoa omasta ihastuksestani. Mielikuvissani hän on totta kai täydellinen ja ymmärtää täydellisesti minua ja vastaa tarpeisiini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen yksi ketjuun kirjoitellut ja samassa tilanteessa olevan. Aloin miettimään, että jos AP sinun ja omaani tilanteeseen on ratkaisu päivittäinen mielikuvaharjoittelu, jossa se ihastumisen kohde onkin todella epämiellyttävä ja voi vaikka ihan kuvitella mielikuvin, kun hän antaa pakit. Luulisi että se toimii siinä missä urheilijoidenkin mielikuvaharjoitukset? Itse taidan ainakin kokeilla.
Voihan sitä kokeilla. Mutta entä jos hän livenä olekaan niin kamala? Sitten menee mielikuvaharjoittelulta nopeasti pohja. Entä jos tekisikin niin päin, että mielikuvaharjoittelee oikein täydellisen romanssin hänen kanssaan. Alusta loppuun ja luvan kanssa. Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta.
Minä kyllä teen noin lähes aina, kun ihastun pakonomaisesti. Eli kuvittelen ihan alusta loppuun romanssin ja haluaisin jopa elää niissä haaveissani. Se kyllä vain pahentaa sitä eikä toisinpäin. Luulen että moni tekee tätä, jolla on tämä taipumus.
Pakonomaisen ihastumisen kohteet ovat niin kaukaisia, että ei heistä voi oikeasti edes tietää ovatko lähi-ihmissuhteissa kamalia vai ei, eli tuo ei yleensä ole mahdollista, että se todellinen elämä rikkoisi sen negatiivisen mielikuvan, mitä yrittää kuvitella. Limerenssi ei kohdistu oikeaan ihmiseen, vaan mielikuvaan tuosta ihmisestä. AP näkee maksimissaan neljä kertaa vuodessa tätä ihmistä. Ei tämä ihminen ole oikeasti niin läheinen, että AP voisi sanoa järjellä hänen olevan mahtava tyyppi. Samoin kun en minäkään voi sanoa omasta ihastuksestani. Mielikuvissani hän on totta kai täydellinen ja ymmärtää täydellisesti minua ja vastaa tarpeisiini.
Nimenomaan. Romanssin kuvitteleminen pahentaa asiaa. Yksi, vaikka ei ainoa, syy on tässä: "Sitten saattaisikin käydä niin, että se todellisuus tuo mielikuvaan ihan aidon särön ja tunne saattaa pikkuhiljaa laimeta" – Muuten hyvä, mutta kun sitä todellisuutta ei koskaan tule. :D
Totta puhuen minä en kuvittele koskaan edes kokonaista romanssia vaan pelkkiä yksittäisiä kohtaamisia, eivätkä kaikki niistä ole edes niitä hyviä haavekuvia, vaan kuvittelen myös täydellisiä torjumisia ja sanoja, jotka repivät minut lopullisesti rikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen ap:lle käyntiä lääkärillä (psykiatrilla). Mm. tuo impulssikontrollin heikkous ja tunne-elämän epätasapainoisuus voi kertoa esim. epävakaasta persoonallisuudesta. Joka tapauksessa kyse on ilmeisen vakavasta häiriöstä tai addiktiosta, johon selvästi minkäänlainen järkeily ja edes lasten parhaaseen vetoaminen ei auta, kun tuo pakonomainen tunne peittää alleen kaiken.
Minulle on jäänyt vaan hieman epäselväksi, mihin tämä useammassa viestissä toistuva vanhemmuuteni lyttääminen perustuu? Mistä on kehitetty ajatus, että ongelma näkyisi ainakaan suuressa mittakaavassa lapsilleni? Ihmiset on epätäydellisiä. Ei vanhemman tehtävä ole olla täydellinen, vaan suojella lasta siltä omalta epätäydellisyydeltä. Tämä kaikkihan on asiaa joka pyörii vaan minun päässäni. Ei ne ajatukset sieltä minun pääni sisältä loikkaa lapsia satuttamaan. Jollakin vanhemmalla on rahahuolia, toisella työstressiä, kolmannella masennusta, neljännellä parisuhde pielessä. Ei se tee onneksi vielä kenestäkään huonoa vanhempaa, että oman pään sisällä on joku murhe. Kunhan sitä ei kaada lasten niskaan.
Mahdollinen erohan toki rikkoo lasten perheen, mutta kuten olen jo aiemmin kertonut, ero on ihan muistakin syistä todennäköinen tai jopa väistämätön.
-Ap
On aivan selvää, että jos mielesi täyttää jatkuvasti ihastus, et väkisinkään pysty kovin hyvin olemaan läsnä (henkisesti) lapsillesi ja perheellesi. Ei tässä ole tarkoitus lytätä vanhemmuttasi, vaan auttaa sinua näkemään näiden pakkoajatusten seuraukset. Lapset aistivat paljon ja kyllä tietävät esim. vanhempien etäiset välit ja ristiriidat jne. ja se väkisinkin luo turvattomuutta. Juuri tämän takia ongelman hoitaminen olisikin tärkeää. Eivät nämä asiat usein pysy lopulta täysin salassa, kyllä ihmisestä pystyy näkemään päälle päin aika paljon.
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!
Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni on tuollainen jatkuvan huomion hakija, flirtti, hermostuneen kiinnostunut kenestä naisesta vaan jos mitään pientäkään huomiota saatavilla.
Tämä on tuhoamssa pitkän avioliiton ja kaiken sen mitä yhdessä on rakennettu.
Tälläkin hetkellä mies on viettänyt viikkoja ”mökillä” jossa myös juo ( addiktio tähänkin) ja ei osaa sanoa mitä haluaa elämältään.
Tämä on niin kuluttavaa, repivää kuin löyhässä hirressä.
Miksi minun pitäisi enää jaksaa? Kuolen pystyyn miehen riippuvuksien vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen ap:lle käyntiä lääkärillä (psykiatrilla). Mm. tuo impulssikontrollin heikkous ja tunne-elämän epätasapainoisuus voi kertoa esim. epävakaasta persoonallisuudesta. Joka tapauksessa kyse on ilmeisen vakavasta häiriöstä tai addiktiosta, johon selvästi minkäänlainen järkeily ja edes lasten parhaaseen vetoaminen ei auta, kun tuo pakonomainen tunne peittää alleen kaiken.
Minulle on jäänyt vaan hieman epäselväksi, mihin tämä useammassa viestissä toistuva vanhemmuuteni lyttääminen perustuu? Mistä on kehitetty ajatus, että ongelma näkyisi ainakaan suuressa mittakaavassa lapsilleni? Ihmiset on epätäydellisiä. Ei vanhemman tehtävä ole olla täydellinen, vaan suojella lasta siltä omalta epätäydellisyydeltä. Tämä kaikkihan on asiaa joka pyörii vaan minun päässäni. Ei ne ajatukset sieltä minun pääni sisältä loikkaa lapsia satuttamaan. Jollakin vanhemmalla on rahahuolia, toisella työstressiä, kolmannella masennusta, neljännellä parisuhde pielessä. Ei se tee onneksi vielä kenestäkään huonoa vanhempaa, että oman pään sisällä on joku murhe. Kunhan sitä ei kaada lasten niskaan.
Mahdollinen erohan toki rikkoo lasten perheen, mutta kuten olen jo aiemmin kertonut, ero on ihan muistakin syistä todennäköinen tai jopa väistämätön.
-Ap
On aivan selvää, että jos mielesi täyttää jatkuvasti ihastus, et väkisinkään pysty kovin hyvin olemaan läsnä (henkisesti) lapsillesi ja perheellesi. Ei tässä ole tarkoitus lytätä vanhemmuttasi, vaan auttaa sinua näkemään näiden pakkoajatusten seuraukset. Lapset aistivat paljon ja kyllä tietävät esim. vanhempien etäiset välit ja ristiriidat jne. ja se väkisinkin luo turvattomuutta. Juuri tämän takia ongelman hoitaminen olisikin tärkeää. Eivät nämä asiat usein pysy lopulta täysin salassa, kyllä ihmisestä pystyy näkemään päälle päin aika paljon.
Ihan varmasti lapset todella aistii vanhempien ristiriitaiset välit, en ole eri mieltä. Ja kuten sanoin, niin mahdollinen ero valitettavasti varmasti vaikuttaakin lapsiin. Mutta tässä tapauksessa avioliiton ongelmat ei kyllä johdu tästä ihastumisesta vaan pikemminkin toisinpäin. Itse ihastuksesta en usko lapsieni kärsivän sen enempää kun lapset nyt yleensä kärsivät siitä, että vanhemmalla on joku huoli tai suru. Ei elämä ole aina täydellistä tai kivaa, edes lasten vanhemmilla, eikä ne lapset mene siitä rikki että aikuisella on aikuisten ongelmia. Niitä ei vaan pidä kaataa lasten niskaan.
-Ap
Miksi te addiktoituneet sarjaihastujat ette koskaan mieti, miten teillä on oikeus tuhota perheenne, puolisonne elämä??
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Terapia voisi auttaa siinä, että ymmärtää mistä tuo voi johtua ja sitten voi tehdä hengitysharjoituksia. Mutta jos jo tiedostaa taustat ja osaa itsenäisesti etsiä lisätietoa, niin siinä saattaa mennä rahat hukkaan.
Vierailija kirjoitti:
Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.
Pakko- oireinen ihastuminen samoin.
Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!
Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.
Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.
Vierailija kirjoitti:
Miksi te addiktoituneet sarjaihastujat ette koskaan mieti, miten teillä on oikeus tuhota perheenne, puolisonne elämä??
Öö ei mun ihastumiset ole koskaan johtaneet mihinkään. Olen kertonut puolisolle että nyt on taas tilanne päällä ja olen kertonut myös niille ihastuksen kohteille. Ei asia ole johtanut mihinkään tekoihin, eli en kyllä ymmärrä miten ole mitään tai ketään tuhonnut.
Alue: Aihe vapaa
Kiitti, täytyy käydä katsomassa. :)
-Ap