Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pakonomainen ihastuminen
31.03.2022 |
Olen pitkässä parisuhteessa jossa on myös pieniä lapsia. Nyt olen harmikseni huomannut ihastuneeni kolmanteen osapuoleen, enkä meinaa saada tunnetta millään loppumaan ja se alkaa jo varjostaa omaa suhdettani. Ymmärrän järjellä, ettei tunne ole kestävällä pohjalla tai kohdistu todelliseen ihmiseen, vaan lähtee omista päänsisäisistä peloistani ja tarpeistani. Mutta kun tämäkään järkeily ei tehoa tunteeseen.
Olen pohtinut asiaa viime aikoina ja ymmärtänyt, että tämä on oikeastaan minulle kaava. Lähes koko elämäni olen kärsinyt taipumuksesta tavalla tai toisella vinoutuneisiin, lähes hallitsemattoman voimakkaisiin ihastumisiin. Olen käynyt läpi sinkkuvuosiani ja tajunnut miten älyttömiin mittasuhteisiin olen mennyt ihastusten vuoksi. Olen muun muassa kolmesti valinnut asuinpaikan yksipuolisen ihastuksen perusteella. Olen tuhonnut ystävyyssuhteita miesten takia, joille olen lopulta ollut melko tai täysin yhdentekevä. Olen hakeutunut toistuvasti ystävyyssuhteisiin miesten kanssa, joihin olen yksipuolisesti ja toivottomasti ihastunut. Ja nolannut itseni lukemattomilla mielikuvituksellisilla tavoilla.
Mutta sinkkuaikoina nämä ihastukset nämä menivät ohi. Pääsääntöisesti kahdella tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto oli se, että tein lopulta itsestäni totaalisen klovnin laittamalla miehen antamaan minulle niin selkeät pakit ettei niistä jäänyt epäilyksen varaa. Häpeä tappoi lopulta ihastuksen. Ja toinen tapa oli se että sain sen mitä halusin. Useimmissa tapauksissa tunteet heitti saman tien täydet 180 astetta. Vaikka hetkeä aiemmin olin himoinnut ihmistä silmittömästi, se ihastus kuoli ja pahimmillaan vaihtui vastenmielisyydeksi tai jopa paniikiksi.
Sitten kymmenenkunta vuotta sitten tuli se ainut jota olen halunnut vielä senkin jälkeen kun olen hänet saanut. Ja haluan edelleen. Vuosia halusin pelkästään häntä, en enää edes nähnyt muita miehiä. Luulin jo kasvaneeni yli ihastusaddiktiostani, korjaantuneeni. Mutta olen vähitellen kallistunut pelkäämään, ettei mikään tai kukaan saavutettavissa oleva voi koskaan antaa samaa huumaa kuin se kielletystä tai saavuttamattomasta haaveilu. Ettei tämä ole asia josta parannutaan vaan asia joka tulee varjostaamaan minua aina.
Ja nyt olen taas ihastunut. Intohimoisesti, epätoivoisesti ja yksipuolisesti. Mutta se ei vaan ota loppuakseen. Eikä mikään muu tunnu enää miltään. Tunnen eläväni vain tämän ihmisen seurassa, vaikka näen häntä hyvin harvoin. Kaikki muu aika menee seuraavaa tapaamista odotellessa ja siitä haaveillessa. Vihaan ja halveksin itseäni tämän takia, mutta en vain saa tätä loppumaan.
Onko kukaan muu parantunut tällaisesta terapiassa tms? En jaksa enää tätä, että koko elämäni tuntuu pyörivän tämän p*skan ympärillä. En vaan jaksa. Alan jo hyväksyä sen että avioliittoni saattaa tähän loppua, mutta liiton kohtalosta riippumatta haluan eroon näistä jatkuvista järjettömistä hulluuden partaalle ajavista ihastumisista. Haluan aivoni ja elämäni takaisin.
Kommentit (376)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä asiaa olisi helpompi arvioida päinvastaisesta suunnasta eli miettimällä, minkä verran ihastuksessasi on aitoa. On kai ihastuksen kohteessa kuitenkin joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka viehättävät? Ei kai koko juttu johdu pelkästään siitä, että käsittelet lapsuuden traumoja?
Tämä on aspekti asiassa jota olen pelännyt ja vältellyt. Olen huomannut itsekin, että jostain syystä minun on helpompi ajatella olevani hullu kuin ajatella olevani "vain" normaalisti ihastunut/rakastunut. Ikäänkuin traumoilla selittely voisi viedä voiman tältä tunteelta. Jos se on vaan minun reaktiotani muille menneisyyden tai nykyisyyden ongelmille, niin se on sivuutettavissa. Mutta entä jos olisin aidosti rakastunut? Se olisi jotenkin useamman kertaluokan nolompaa, väärempää - ja ennen kaikkea hiton paljon vaarallisempaa.
Oman liittonikin kannalta on jotenkin helpompi ajatella, että olen vain hullu joka luulee olevansa ihastunut. Sen sijaan että haluaisin aidosti jotain toista ihmistä kuin kumppaniani.
Periaatteessa olen aina ollut sitä mieltä, että olen joko sen kanssa jonka oikeasti haluan tai yksin. Ja tämän mukaan jos todella aidosti haluaisin jonkun muun kuin puolisoni, minun pitäisi erota - oikeastaan riippumatta siitä onko tunne yksipuolinen tai ei. Minä en halua elää kakkosvaihtoehdon kanssa. Toki nyt kun kuviossa on lapsia minun täytyy tarkastella koko periaatteen mielekkyyttä uudelleen. Mutta ei kyse ole pelkästä tietoisesta periaatteessa ja päätöksestä. Tämä on jotenkin ajatuspolku jonne en halua edes mennä. Koska jos totta puhutaan, jos todella kävisin tämän prosessin loppuun ja päätyisin siihen, että olisin mieluummin tämän toisen kanssa, minä en luultavasti edes pystyisi jatkamaan nykyistä liittoani.
-Ap
Ihmiset ovat niin erilaisia.
Minä olin jonkin aikaa ihastunut erääseen henkilöön, ja minusta se oli ihan aito ihastus. Pidin häntä erittäin puoleensavetävänä ja fiksuna, jännite oli molemmanpuolinen. Mutta ei se minusta tarkoittanut, että minun pitää nyt erota tai että en rakastaisi miestäni. Ihastus sitten loppui aikoinaan. Ei minusta ole mitenkään ihmeellistä, että maailmassa on muitakin miehiä, joiden kanssa voisi olla.
Minusta tuntuu että olet aika ehdoton.
Ei tietenkään pidäkään jättää rakastamaansa miestä pelkän ihastumisen takia. Mutta tunne on sen verran pitkäkestoinen ja intensiivinen, että jos ei olisi muita psykologisia tekijöitä sitä ruokkimassa vaan tämä olisi kaikki todellista, niin tämä ei olisi enää pelkkää ihastumista.
Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin niin, että tämä on näin voimakasta siksi, että tämä on mahdottomampi ja kielletympi kuin kukaan ennen tätä.
-Ap
Lisään vielä, että eropohdinta koski siis nimenomaan tilannetta, jossa tunteiden tarkastelun lopputulema olisi se että tunne on ensinnäkin täysin todellinen ja ihan aidosti ja vakaasti haluaisin tämän ihmisen ennemmin kuin oman kumppanini. En missään tapauksessa väitä että näin olisi. Olen edelleen sillä kannalla että tunne on täysin tai osittain oire omista ongelmistani jotka eivät ratkea eroamalla. Ja siltä osalta kun tunne on mahdollisesti totta, en ole millään muotoa vakuuttunut että se olisi vahvempi kuin tunteeni kumppaniani kohtaan. Mutta jos lähtisin ajatusta tältä kannalta pyörittämään, on olemassa riski että lopputulos onkin ongelmallinen, ja siksi pyrin toistaiseksi ignooraamaan tämän mahdollisuuden.
Ja erona kenties sinun tilanteeseesi, olen tosiaan jossain määrin ongelmallisessa ja kenties epäterveessäkin suhteessa jossa on olemassa täysin tästä ihastusasiasta riippumattomiakin erotason vaikeusluokan ongelmia. Se on ehkä vähän eri lähtökohta kuin toimivasta suhteesta eroaminen.
En siis missään nimessä halua antaa ymmärtää, että eroaisin kevytmielisesti jonkun ohimenevän pikku ihastuksen vuoksi. Se on täysin vastoin sitä millainen olen.
-Ap
Niin, kaikilla on oma uniikki tilanteensa. Väitän kuitenkin, että yksikään pitkä liitto ei ole ongelmaton.
Minusta yksi osa pitkää suhdetta on hyväksyä erilaiset tunteet ja tietyt epätäydellisyydet. Mikä sitten on liikaa ongelmia? Mahdoton ulkopuolisen sanoa (ja sitten on tilanteita joissa kaikkien muiden mielestä pitäisi erota, mutta ei..).
Aika usein koettu tilanne on se, että ihminen jolla on itsellä jokin kriisi, kokee että kaikilla muilla on ongelmatonta ja kaikki sujuu, omat ongelmat taas ovat erityisen monimutkaisia. Esim. sitoutumiskammoiset ystäväni ilmaisevat kadehtivansa pitkää suhdettani, mutta ovat jättäneet omia kumppaniehdokkaitaan paljon pienemmistäkin ”vioista” kuin mitä miehessäni on.
Sen perusteella mitä kerrot, minusta kuulostaa siltä että sinun kannattaisi keskittyä parisuhteesi ongelmiin. Jostain kertoo sekin, että tämä ihastumisongelma ilmenee pitkästä aikaa siinä vaiheessa, kun liitto on tullut tiettyyn, melko tavalliseen vaiheeseen, jossa ensihuumasta ei ole tietoakaan ja kaikenlaista on jo kertynyt.
En ole liittoni ongelmista kovin paljon tässä ketjussa edes kertonut, joten ymmärrän jos vaikutelmaksi jää vähän hammastuubikriisi -tyyppiset ongelmat. Vakuutan, että sellaisesta ei kuitenkaan ole kyse. Sanotaan nyt sen verran, että tämä on yksi esimerkki niistä tilanteista, joissa kaikki sanoo että pitäisi erota. Siis oikeasti kaikki. Jokainen ystäväni, vanhempani, jopa lääkärini. (Fyysisestä väkivallasta ei ole kuitenkaan kyse.)
On mahdollista tai jopa todennäköistä, että ihastuskin on osittain oire näistä ongelmista. Mutta se ei välttämättä tarkoita sitä että ongelmat olisivat selvitettävissä. Ihastuminen voi olla myös keino helpottaa välttämätöntä irrottautumista tuhoisasta suhteesta.
Ja ihastus ei ajallisesti varsinaisesti liittynyt suhteen tasaantumiseen ja huuman loppumiseen. Puolisoni puolelta suhde oli jäähtynyt jo vuosia aiemmin ja minun puoleltani se ei oikeastaan ole viilentynyt vieläkään. Toki siinä vaiheessa tapahtui jonkinlaista leipääntymistä vastakaiun puutteeseen omassa suhteessa. Itse koin sen kyllä enemmänkin niin päin, että olin alkanut jo tottua ja turtua suhteen tilaan, kunnes ihastus muutti kaiken ja tajusin ettei tämä riitä. Eli ihastuminen aloitti levottomuuden ja turhautumisen eikä toisinpäin.
-Ap
Tämä kuulostaa entistä enemmän siltä, että ongelma ei ole pakonomainen ihastuminen, vaan parisuhteen tila.
Sen nyt sanon, kaiken uhallakin, että ei ne muidenkaan ongelmat ole välttämättä ”hammastahnatuubi”-ongelmia, vaan ihan todellisia, esim. seksuaalisuuteen tai arvostukseen liittyviä ongelmia. Ja että sellaisia on myös mahdollista ratkoa, kahden ihmisen välistä dynamiikka tarkastella, ja asioissa päästä eteenpäin. Mutta aina ei ole, ja silloin on hyvä erota. Jos kovin laajasti tähän rohkaistaan, niin kertoohan se jostain.
Juu ymmärrän, hammastahnatuubikommentti olikin minulta vähän lapsellinen. Avasin kommenttisi yläpuolella olevassa viestissä ongelmiemme luonnetta ja ehkä se kertoo enemmän siitä miksi koko lähipiiri suosittelee eroa.
Olen kyllä oikeastaan samaa mieltä ettei suurin ongelmani ole ihastuminen. Nyt kun olen koko päivän tässä ketjussa tätä asiaa pyöritellyt, niin olen tullut siihen tulokseen, että haluaisin epätoivoisesti päästä tästä ihastuksesta eroon jotta voisin prosessoida oman suhteeni välttämättömään loppuun ilman että tämä sekoittaa tunteitani. En halua, että mieleni tarjoilee minulle jotain pakokeinoa, jotain kuvitteellista mahdollisuutta onnelliseen loppuun jota ei tule. Haluan prosessoida oman suhteeni loppuun puhtaasti akselilla tässä liitossa vai yksin. Sitten, jos aikanaan tulee joku muu niin sitten tulee. Jos ei tule, niin sekin on ihan okei kun tietää eronneensa oikeista syistä. Siksi että tähän suhteeseen on mahdotonta jäädä. Ei siksi että joku muu on söpö ja hauska ja kuuma.
Aiemmin olen varmaan ajatellut, että ehkä tämä ihastus on minulle keino irrottautua suhteestani. Nyt olen alkanut miettimään, että ehkä se on päinvastoin ollutkin sumuverho jolla olen yrittänyt harhauttaa itseäni, ettei tarvitsisi kohdata ja käsitellä sitä tosiasiaa että liittoni on ihan oikeasti paljon painavammistakin syistä tuhoon tuomittu. Varmaan minulla on jonkin sortin kiintymyssuhdeproblematiikkaa, mutta ehkei sen vahvin ilmentymä elämässäni tällä hetkellä ole edes tämä typerä pakkomielteinen ihastuminen, vaan se läheisriippuvuus joka ylipäänsä pitää minut tässä nykyisessä liitossa.
Mutta kyllä se ihastuminenkin on ongelma. Ei juuriongelma, ei ongelmien syy, mutta seurauksiltaan jokseenkin ongelmallinen kun alan pelkäämään omaa itsehillintääni. Selkeä aloite joka ei jätä tulkinnan varaa olisi kuitenkin tilanteessani aika tehokas sosiaalinen itsemurha.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
VT kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä asiaa olisi helpompi arvioida päinvastaisesta suunnasta eli miettimällä, minkä verran ihastuksessasi on aitoa. On kai ihastuksen kohteessa kuitenkin joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka viehättävät? Ei kai koko juttu johdu pelkästään siitä, että käsittelet lapsuuden traumoja?
Tämä on aspekti asiassa jota olen pelännyt ja vältellyt. Olen huomannut itsekin, että jostain syystä minun on helpompi ajatella olevani hullu kuin ajatella olevani "vain" normaalisti ihastunut/rakastunut. Ikäänkuin traumoilla selittely voisi viedä voiman tältä tunteelta. Jos se on vaan minun reaktiotani muille menneisyyden tai nykyisyyden ongelmille, niin se on sivuutettavissa. Mutta entä jos olisin aidosti rakastunut? Se olisi jotenkin useamman kertaluokan nolompaa, väärempää - ja ennen kaikkea hiton paljon vaarallisempaa.
Oman liittonikin kannalta on jotenkin helpompi ajatella, että olen vain hullu joka luulee olevansa ihastunut. Sen sijaan että haluaisin aidosti jotain toista ihmistä kuin kumppaniani.
Periaatteessa olen aina ollut sitä mieltä, että olen joko sen kanssa jonka oikeasti haluan tai yksin. Ja tämän mukaan jos todella aidosti haluaisin jonkun muun kuin puolisoni, minun pitäisi erota - oikeastaan riippumatta siitä onko tunne yksipuolinen tai ei. Minä en halua elää kakkosvaihtoehdon kanssa. Toki nyt kun kuviossa on lapsia minun täytyy tarkastella koko periaatteen mielekkyyttä uudelleen. Mutta ei kyse ole pelkästä tietoisesta periaatteessa ja päätöksestä. Tämä on jotenkin ajatuspolku jonne en halua edes mennä. Koska jos totta puhutaan, jos todella kävisin tämän prosessin loppuun ja päätyisin siihen, että olisin mieluummin tämän toisen kanssa, minä en luultavasti edes pystyisi jatkamaan nykyistä liittoani.
-Ap
Ihmiset ovat niin erilaisia.
Minä olin jonkin aikaa ihastunut erääseen henkilöön, ja minusta se oli ihan aito ihastus. Pidin häntä erittäin puoleensavetävänä ja fiksuna, jännite oli molemmanpuolinen. Mutta ei se minusta tarkoittanut, että minun pitää nyt erota tai että en rakastaisi miestäni. Ihastus sitten loppui aikoinaan. Ei minusta ole mitenkään ihmeellistä, että maailmassa on muitakin miehiä, joiden kanssa voisi olla.
Minusta tuntuu että olet aika ehdoton.
Ei tietenkään pidäkään jättää rakastamaansa miestä pelkän ihastumisen takia. Mutta tunne on sen verran pitkäkestoinen ja intensiivinen, että jos ei olisi muita psykologisia tekijöitä sitä ruokkimassa vaan tämä olisi kaikki todellista, niin tämä ei olisi enää pelkkää ihastumista.
Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin niin, että tämä on näin voimakasta siksi, että tämä on mahdottomampi ja kielletympi kuin kukaan ennen tätä.
-Ap
Lisään vielä, että eropohdinta koski siis nimenomaan tilannetta, jossa tunteiden tarkastelun lopputulema olisi se että tunne on ensinnäkin täysin todellinen ja ihan aidosti ja vakaasti haluaisin tämän ihmisen ennemmin kuin oman kumppanini. En missään tapauksessa väitä että näin olisi. Olen edelleen sillä kannalla että tunne on täysin tai osittain oire omista ongelmistani jotka eivät ratkea eroamalla. Ja siltä osalta kun tunne on mahdollisesti totta, en ole millään muotoa vakuuttunut että se olisi vahvempi kuin tunteeni kumppaniani kohtaan. Mutta jos lähtisin ajatusta tältä kannalta pyörittämään, on olemassa riski että lopputulos onkin ongelmallinen, ja siksi pyrin toistaiseksi ignooraamaan tämän mahdollisuuden.
Ja erona kenties sinun tilanteeseesi, olen tosiaan jossain määrin ongelmallisessa ja kenties epäterveessäkin suhteessa jossa on olemassa täysin tästä ihastusasiasta riippumattomiakin erotason vaikeusluokan ongelmia. Se on ehkä vähän eri lähtökohta kuin toimivasta suhteesta eroaminen.
En siis missään nimessä halua antaa ymmärtää, että eroaisin kevytmielisesti jonkun ohimenevän pikku ihastuksen vuoksi. Se on täysin vastoin sitä millainen olen.
-Ap
Niin, kaikilla on oma uniikki tilanteensa. Väitän kuitenkin, että yksikään pitkä liitto ei ole ongelmaton.
Minusta yksi osa pitkää suhdetta on hyväksyä erilaiset tunteet ja tietyt epätäydellisyydet. Mikä sitten on liikaa ongelmia? Mahdoton ulkopuolisen sanoa (ja sitten on tilanteita joissa kaikkien muiden mielestä pitäisi erota, mutta ei..).
Aika usein koettu tilanne on se, että ihminen jolla on itsellä jokin kriisi, kokee että kaikilla muilla on ongelmatonta ja kaikki sujuu, omat ongelmat taas ovat erityisen monimutkaisia. Esim. sitoutumiskammoiset ystäväni ilmaisevat kadehtivansa pitkää suhdettani, mutta ovat jättäneet omia kumppaniehdokkaitaan paljon pienemmistäkin ”vioista” kuin mitä miehessäni on.
Sen perusteella mitä kerrot, minusta kuulostaa siltä että sinun kannattaisi keskittyä parisuhteesi ongelmiin. Jostain kertoo sekin, että tämä ihastumisongelma ilmenee pitkästä aikaa siinä vaiheessa, kun liitto on tullut tiettyyn, melko tavalliseen vaiheeseen, jossa ensihuumasta ei ole tietoakaan ja kaikenlaista on jo kertynyt.
En ole liittoni ongelmista kovin paljon tässä ketjussa edes kertonut, joten ymmärrän jos vaikutelmaksi jää vähän hammastuubikriisi -tyyppiset ongelmat. Vakuutan, että sellaisesta ei kuitenkaan ole kyse. Sanotaan nyt sen verran, että tämä on yksi esimerkki niistä tilanteista, joissa kaikki sanoo että pitäisi erota. Siis oikeasti kaikki. Jokainen ystäväni, vanhempani, jopa lääkärini. (Fyysisestä väkivallasta ei ole kuitenkaan kyse.)
On mahdollista tai jopa todennäköistä, että ihastuskin on osittain oire näistä ongelmista. Mutta se ei välttämättä tarkoita sitä että ongelmat olisivat selvitettävissä. Ihastuminen voi olla myös keino helpottaa välttämätöntä irrottautumista tuhoisasta suhteesta.
Ja ihastus ei ajallisesti varsinaisesti liittynyt suhteen tasaantumiseen ja huuman loppumiseen. Puolisoni puolelta suhde oli jäähtynyt jo vuosia aiemmin ja minun puoleltani se ei oikeastaan ole viilentynyt vieläkään. Toki siinä vaiheessa tapahtui jonkinlaista leipääntymistä vastakaiun puutteeseen omassa suhteessa. Itse koin sen kyllä enemmänkin niin päin, että olin alkanut jo tottua ja turtua suhteen tilaan, kunnes ihastus muutti kaiken ja tajusin ettei tämä riitä. Eli ihastuminen aloitti levottomuuden ja turhautumisen eikä toisinpäin.
-Ap
Tämä kuulostaa entistä enemmän siltä, että ongelma ei ole pakonomainen ihastuminen, vaan parisuhteen tila.
Sen nyt sanon, kaiken uhallakin, että ei ne muidenkaan ongelmat ole välttämättä ”hammastahnatuubi”-ongelmia, vaan ihan todellisia, esim. seksuaalisuuteen tai arvostukseen liittyviä ongelmia. Ja että sellaisia on myös mahdollista ratkoa, kahden ihmisen välistä dynamiikka tarkastella, ja asioissa päästä eteenpäin. Mutta aina ei ole, ja silloin on hyvä erota. Jos kovin laajasti tähän rohkaistaan, niin kertoohan se jostain.
Minusta pakonomainen ihastuminen ja parisuhteen huono tila ongelmina eivät ole toisensa pois sulkevia asioita. Voi tunnistaa itsessään pakonomaisen ihastujan, eikä sillä välttämättä ole paljoakaan tekemistä nykyisen parisuhteen kanssa, vaikka asiat limittyisivätkin. Ap:n kirjoituksista sain ainakin minä sellaisen käsityksen, että hän on "aina" ollut sellainen, että ihastuu järjettömästi, hullaantuu, ihan pienestäkin yllykkeestä, saavuttamattomiin miehiin. Vaikka nykyisen parisuhteen ongelmat korjaantuisivat tai tulisi ero, niin pakonomainen ihastuminen todennäköisesti jatkuu, jos on sellaiseen taipuvainen.
En todellakaan tiedä, mikä tilanne oikeasti on, mutta näin minä täällä kirjoitetun perusteella ajattelisin.
Luulen että olet tässä oikeilla jäljillä. Suhteen ongelmat on todellisia ja pakkomielteen puolelle lipsuvat ja mittasuhteiltaan kohtuuttomat, kiellettyihin tai saavuttamattomiin kohteisiin suuntautuvat ihastuksen tunteet on yhtä todellisia. Ehkä nämä tekijät tällä hetkellä potentoi toisiaan ja lopputuloksena on sen vuoksi tavallistakin sitkeämpi ihastus. Voi olla, että tasapainoisempi parisuhde olisi pitänyt tämän taipumuksen kurissa. Sitä en ehkä koskaan saa tietää.
Olen pelännyt myös sitä, että paitsi että ihastumiset jatkuu, ne ehkä jopa pahenee eron myötä. En ole koskaan elämässäni ollut yhtä yksinäinen kuin tulen olemaan eron jälkeen. Voin kuvitella, että entistä pienempi huomio riittää laukaisemaan tämän reaktion. En jotenkin jaksaisi sitä sinkkuvuosien tunnerallia enää ollenkaan.
-Ap
Minulla on tällaisia ihastumisia tullut joskus edelleenkin, vaikka olen nykyään oikein hyvässä suhteessa. Ne ovat olleet kuitenkin huomattavasti aiempaa kevyempiä ja menneet melko nopeasti ohi. Olen ajatellut, että ne ovat vain merkki läheisriippuvuudesta ja kiintymyssuhdehäiriöstä, ja koska tunnistan ilmiön nykyään helpommin, auttaa se palauttamaan jalkoja maan pinnalle. Toimin myös tietoisesti sillä tavoin, että annan näille ajatuksille mahdollisimman vähän tilaa kasvaa mm. pitämällä enemmän etäisyyttä näihin ihmisiin ja pidättäytymällä ajatuksista/fantasioista parhaani mukaan. Ajatuksia ei kuitenkaan kannata yrittää väkisin estää tai vältellä, koska silloin ne helposti vahvistuvat, vaan vaikka alkaakin tehdä jotakin, jolloin ajatukset huomaamattakin vaihtuvat. Yksi asiantuntija muuten sanoi, että voi sopia itsensä kanssa tietyn ajankohdan, jolloin saa ikään kuin luvan kanssa ajatella kys. henkilöä.
Jos eroatte, niin sittenhän pääset tekemään sen aloitteen, jonka jälkeen ihastus lopahtaa?
Vierailija kirjoitti:
Jos eroatte, niin sittenhän pääset tekemään sen aloitteen, jonka jälkeen ihastus lopahtaa?
Joo, käynyt sekin mielessä, mutta mieluummin hoitaisin eroprosessin ilman tätä ylimääräistä houkutinta sotkemassa ajatuksia.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on tällaisia ihastumisia tullut joskus edelleenkin, vaikka olen nykyään oikein hyvässä suhteessa. Ne ovat olleet kuitenkin huomattavasti aiempaa kevyempiä ja menneet melko nopeasti ohi. Olen ajatellut, että ne ovat vain merkki läheisriippuvuudesta ja kiintymyssuhdehäiriöstä, ja koska tunnistan ilmiön nykyään helpommin, auttaa se palauttamaan jalkoja maan pinnalle. Toimin myös tietoisesti sillä tavoin, että annan näille ajatuksille mahdollisimman vähän tilaa kasvaa mm. pitämällä enemmän etäisyyttä näihin ihmisiin ja pidättäytymällä ajatuksista/fantasioista parhaani mukaan. Ajatuksia ei kuitenkaan kannata yrittää väkisin estää tai vältellä, koska silloin ne helposti vahvistuvat, vaan vaikka alkaakin tehdä jotakin, jolloin ajatukset huomaamattakin vaihtuvat. Yksi asiantuntija muuten sanoi, että voi sopia itsensä kanssa tietyn ajankohdan, jolloin saa ikään kuin luvan kanssa ajatella kys. henkilöä.
Minullakin aiemmat suhteen aikaiset ihastumiset on olleet lieviä ja menneet itsekseen ohi. Mutta tämä on jotain ihan naurettavaa ja hallitsematonta. Aiemmin olen antanut tuntemusten elää omaa elämäänsä ja sitä koitin tämänkin kanssa aluksi. Mutta nyt pelkään että on olemassa riski katastrofaaliseen mokaan.
-Ap
Hieno ketju ja kaikilta ihastuneilta tarkkaa analyysia. Ap:lta kysyisin vielä, mikä estää nyt "vain" kysymästä ihastukselta, onko tunne vastavuoroista. Miten pelkästä kysymyksestä voisi tulla sotku ja ero? Varsinkin jos tyyppi sanoo, ette ole ihastunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luen ketjun paremmalla ajalla. Silti jo tämä alku tuo ajatuksia mieleeni. Itse en ole koskaan seurustellut. Silti omaan ihastumistaipumusta myös. Viime vuosina olen käynyt niin vähän missään etten ole edes tavannut ketään sopivaa johon olisin jäänyt koukkuun. Viimeksi lukiossa ollessa silti hyvin näkyi se ihastumiseni kaava. Yleensä kaikki meni niin, että joku muutenkin minua kiinnostava poika oli mukava minulle jossakin tilanteessa. Olin todella yksinäinen niinä aikoina ja jotkut pilkkasivat paljon. Sitten joku kiinnostava poika esim puhui jossain tilanteessa, auttoi poimimaan pudonneen lapun tunnilla, avasi oven, hymyili minulle tai esim istui viereeni vaikka olisi ollut muutamia muitakin paikkoja. Tosin tuon istumisen selitin niin, että jäljelle jääneet paikat liian edessä ja siksi kaverinsa kanssa tuli siihen "kolmen istuttavaan" paikkaan viereeni. Kuitenkin kaiken tämän jälkeen aloin toivoa, että joku heistä alkaisi pitää minusta. Muistan vaan kuinka hymyilin niin paljon jos kerrankin sain kokea jotain mukavaa (jonkun mielestä ihan tavallista) juuri heiltä. Se antoi toivoa jaksaa käydä siellä lukiossa. Olivat niin rankkoja vuosia minulle. Sitten jälkeenpäin olen monesti surrut ja tajunnut sen kuinka olin niin yksin ja toisten kiusaama siellä etten voinut olla oma itseni. Joka päivä taistelin sinne menon kanssa. Näin minulla ei ollut toivoa "saada" ketään noista pojista ja tuskin kukaan olisi kehdannut edes kanssani olla. Ymmärrän heitä jos joku heidän kavereistaan oli se pilkkaaja. Joku toinen paikka ja tilanne niin olisin voinut edes näyttää kuinka osaan olla ihan mukava ihminen. Nyt olin se outo ja hiljainen. Tietysti asiat olisivat voineet mennä toisinkin. Suren vaan niin paljon sitä, että huomasin myöhemmin kuinka paljon yhteistä minulla olisi ollut eräänkin kanssa.
Nyt kaiken tämän jälkeen, kun on huonoja kokemuksia ihmisistä en edes sillä tavalla osaa ajatella, että joku kiinnostui juuri minusta. Nuorempana vielä lukiossa ollessa vielä jaksoin uskoa siihen. Nyt vuosien jälkeen olen menettänyt jonkin viimeisen uskon omaan itseeni ainakin parisuhde mielessä. Sitten taas saatan toivoa jotain jos joku on oikein mukava. Esim eräällä kurssilla minua vanhempi mies. Sitten vasta jälkeenpäin ymmärsin ikäeromme. Hän kun nyt sattui olemaan mukava ja sitten taas harhauduin miettimään kaikkea. Olen toisaalta hyvin ujokin ihminen ja en osaa helposti lähestyä muita. Jos toinen lähestyy ensin niin sitten helpompaa. Tämä nyt vähän ohis, mutta tajuan aloituksen pointin. Itse olen vaan varovainen ihminen, että harkitsen tarkkaan kaiken ja se varmaan pelastaa ja epäröintini estää tekemästä virheitä. Toisaalta se myös kaventaa elämää. Pitäisi vihdoin olla sinut itsensä kanssa. Vaikeaa se on silti.
Vierailija kirjoitti:
Hieno ketju ja kaikilta ihastuneilta tarkkaa analyysia. Ap:lta kysyisin vielä, mikä estää nyt "vain" kysymästä ihastukselta, onko tunne vastavuoroista. Miten pelkästä kysymyksestä voisi tulla sotku ja ero? Varsinkin jos tyyppi sanoo, ette ole ihastunut.
No, torjunnan aiheuttama pohjaton häpeä noin ensinnäkin. Ja toiseksi, minä pidän tällaista tiedustelua jo pettämisenä ja uskon puolisoni ajattelevan samoin. En jotenkin näe mahdollisuuksia jatkaa yhdessä sen jälkeen, jos toinen on ikäänkuin hakemalla hakenut mahdollisuutta pettää/jättää. Ja sitä se tunteiden molemminpuolisuuden tiedustelu minusta on.
Jos taas kysyisin asiaa aikeena jatkaa siitä huolimatta puolisoni kanssa, se olisi minusta väärin tätä toista kohtaan.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hieno ketju ja kaikilta ihastuneilta tarkkaa analyysia. Ap:lta kysyisin vielä, mikä estää nyt "vain" kysymästä ihastukselta, onko tunne vastavuoroista. Miten pelkästä kysymyksestä voisi tulla sotku ja ero? Varsinkin jos tyyppi sanoo, ette ole ihastunut.
No, torjunnan aiheuttama pohjaton häpeä noin ensinnäkin. Ja toiseksi, minä pidän tällaista tiedustelua jo pettämisenä ja uskon puolisoni ajattelevan samoin. En jotenkin näe mahdollisuuksia jatkaa yhdessä sen jälkeen, jos toinen on ikäänkuin hakemalla hakenut mahdollisuutta pettää/jättää. Ja sitä se tunteiden molemminpuolisuuden tiedustelu minusta on.
Jos taas kysyisin asiaa aikeena jatkaa siitä huolimatta puolisoni kanssa, se olisi minusta väärin tätä toista kohtaan.
-Ap
Tai siis pohjimmiltaan kyse on varmasti siitä, etten yksinkertaisesti halua tietää. Itsetuntoni hajoaisi ja sydämeni särkyisi jos saisin kuulla kuvitteleeni kaiken. Menisi se ohi, ajan kanssa, mutta hetken aikaa se sattuu niin ettei saa henkeä ja hävettää niin ettei haluaisi olla enää olemassa. Niin se on ainakin ennen ollut. Pelkään sitä tunnetta. Koen pakokauhua jo pelkästä ajatuksestakin.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Minua on aina kiinnostanut ja ihmetyttänyt tämä, miksi jotkut ihmiset ihastuvat aivan järjettömän kovasti yksipuolisesti. Siis että ihastus vaan jatkuu ja jaktuu ja ihminen kärsii siitä, vaikka ei saa minkäänlaista vastakaikua. Tämähän on historiassa aiheuttanut aika monia karuja ihmiskohtaloita. Olen ihan koukuttunut youtuben "true crime"-videoihin, ja niissä tulee usein vastaan tarinoita ihmisistä, jotka ovat tappaneet joko sen ihastuksensa kohteen tai kilpakosijansa, ja ehkä lopuksi myös itsensä, kun ovat tulleet niin hulluiksi pakkomielteestään.
Jotain erikoista tuollaisessa pakkomielteisessä ihastumisessa on. Minulla (ja luulen että suurimalla osalla ihmisistä) kova ihastuminen vaatii sen, että se toinenkin osoittaa jonkinlaista kiinnostusta minua kohtaan. Siis saataan toki nähdä vieraatkin ihmiset viehättävinä ja sellaisina, joihin voisi ihastua, mutta varsinaisesti ihastun ja rakastun vasta, kun ilmassa alkaa olla molemminpuolista kemiaa ja flirttiä. Yksipuolista ihastusta ei jaksa kauan mielessä pitää yllä, vaan se unohtuu yhtä nopeasti kuin tulikin, kun siitä ymmärtää ettei sillä ole mitään mahdollisuuksia edetä. Joten ei kannata tuhlata siihen energiaa.
Hei, hyvä viesti ja pohdinta.
Olen siis itse valitettavasti juuri tällainen voimakkaasti ihastuva (pakkomielteinenkin) ihminen. Kärsin siitä ajoittain suuresti ja koen hylkäämiskokemuksia kerta toisensa jälkeen.
Omakohtaisesti uskaltaisin veikata tämän juontavan juurensa ihan lapsuuteen, luulen minulla olevan kiintymyssuhteessa ongelmia.
Tilanne paheni ala-asteelta, kun alkoi tulla julkkisihastusten lisäksi oikeitakin ihastuksia, joille en saanut mitään vastakaikua.
Teini-iässä, kun monet jo seurusteli, koin suurta kateutta ja ajattelin että minussa on jotain vikaa kun en kenellekään kelpaa. Yksipuoliset ihastukset paheni. Ihastuin palavasti yksipuolisesti yläasteella erääseen poikaan, jota en koskaan uskaltanut lähestyä, koska tiesin että en hänelle kelpaisi
Nyt olen aikuinen ja en ole koskaan seurustellut. Viimeksi kun ihastuin ja minulla oli juttua erään miehen kanssa, päättyi sekin lopulta hänen vaihdettua lennosta toiseen. Koin taas samat tunteet, en kelpaa kenellekään ja en pääse koskaan yli.
En tiedä miten tähän voisi saada lopun.
Uskon tämän kaiken jotenkin johtuvan siitä, että en ikinä saanut suhdetta vaikka halusin ja nyt ikäänkuin siitä muodostui minulle pakkomielle.
On huojentavaa kuulla etten ole ainoa. Voimia teille kaikille saman ongelman kanssa painijoille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua on aina kiinnostanut ja ihmetyttänyt tämä, miksi jotkut ihmiset ihastuvat aivan järjettömän kovasti yksipuolisesti. Siis että ihastus vaan jatkuu ja jaktuu ja ihminen kärsii siitä, vaikka ei saa minkäänlaista vastakaikua. Tämähän on historiassa aiheuttanut aika monia karuja ihmiskohtaloita. Olen ihan koukuttunut youtuben "true crime"-videoihin, ja niissä tulee usein vastaan tarinoita ihmisistä, jotka ovat tappaneet joko sen ihastuksensa kohteen tai kilpakosijansa, ja ehkä lopuksi myös itsensä, kun ovat tulleet niin hulluiksi pakkomielteestään.
Jotain erikoista tuollaisessa pakkomielteisessä ihastumisessa on. Minulla (ja luulen että suurimalla osalla ihmisistä) kova ihastuminen vaatii sen, että se toinenkin osoittaa jonkinlaista kiinnostusta minua kohtaan. Siis saataan toki nähdä vieraatkin ihmiset viehättävinä ja sellaisina, joihin voisi ihastua, mutta varsinaisesti ihastun ja rakastun vasta, kun ilmassa alkaa olla molemminpuolista kemiaa ja flirttiä. Yksipuolista ihastusta ei jaksa kauan mielessä pitää yllä, vaan se unohtuu yhtä nopeasti kuin tulikin, kun siitä ymmärtää ettei sillä ole mitään mahdollisuuksia edetä. Joten ei kannata tuhlata siihen energiaa.
Hei, hyvä viesti ja pohdinta.
Olen siis itse valitettavasti juuri tällainen voimakkaasti ihastuva (pakkomielteinenkin) ihminen. Kärsin siitä ajoittain suuresti ja koen hylkäämiskokemuksia kerta toisensa jälkeen.
Omakohtaisesti uskaltaisin veikata tämän juontavan juurensa ihan lapsuuteen, luulen minulla olevan kiintymyssuhteessa ongelmia.
Tilanne paheni ala-asteelta, kun alkoi tulla julkkisihastusten lisäksi oikeitakin ihastuksia, joille en saanut mitään vastakaikua.
Teini-iässä, kun monet jo seurusteli, koin suurta kateutta ja ajattelin että minussa on jotain vikaa kun en kenellekään kelpaa. Yksipuoliset ihastukset paheni. Ihastuin palavasti yksipuolisesti yläasteella erääseen poikaan, jota en koskaan uskaltanut lähestyä, koska tiesin että en hänelle kelpaisiNyt olen aikuinen ja en ole koskaan seurustellut. Viimeksi kun ihastuin ja minulla oli juttua erään miehen kanssa, päättyi sekin lopulta hänen vaihdettua lennosta toiseen. Koin taas samat tunteet, en kelpaa kenellekään ja en pääse koskaan yli.
En tiedä miten tähän voisi saada lopun.
Uskon tämän kaiken jotenkin johtuvan siitä, että en ikinä saanut suhdetta vaikka halusin ja nyt ikäänkuin siitä muodostui minulle pakkomielle.On huojentavaa kuulla etten ole ainoa. Voimia teille kaikille saman ongelman kanssa painijoille.
Tähän haluaisin vielä lisätä, myös julkkiksiin ihastun helposti, mutta sen uskon olevan minulle sellainen ”turvallinen riski”. Tiedän siis tietysti, että en ikinä voi mitään Ville Valoa saada, mutta voin ihailla ja ihastella turvallisesti. Eli suojaan jollain tavalla itseäni niiltä vääjäämättömiltä pettymyksiltä, mitä muuten kokisin.
Vierailija kirjoitti:
Minua on aina kiinnostanut ja ihmetyttänyt tämä, miksi jotkut ihmiset ihastuvat aivan järjettömän kovasti yksipuolisesti. Siis että ihastus vaan jatkuu ja jaktuu ja ihminen kärsii siitä, vaikka ei saa minkäänlaista vastakaikua. Tämähän on historiassa aiheuttanut aika monia karuja ihmiskohtaloita. Olen ihan koukuttunut youtuben "true crime"-videoihin, ja niissä tulee usein vastaan tarinoita ihmisistä, jotka ovat tappaneet joko sen ihastuksensa kohteen tai kilpakosijansa, ja ehkä lopuksi myös itsensä, kun ovat tulleet niin hulluiksi pakkomielteestään.
Jotain erikoista tuollaisessa pakkomielteisessä ihastumisessa on. Minulla (ja luulen että suurimalla osalla ihmisistä) kova ihastuminen vaatii sen, että se toinenkin osoittaa jonkinlaista kiinnostusta minua kohtaan. Siis saataan toki nähdä vieraatkin ihmiset viehättävinä ja sellaisina, joihin voisi ihastua, mutta varsinaisesti ihastun ja rakastun vasta, kun ilmassa alkaa olla molemminpuolista kemiaa ja flirttiä. Yksipuolista ihastusta ei jaksa kauan mielessä pitää yllä, vaan se unohtuu yhtä nopeasti kuin tulikin, kun siitä ymmärtää ettei sillä ole mitään mahdollisuuksia edetä. Joten ei kannata tuhlata siihen energiaa.
Itseasiassa minulla ja ilmeisesti ainakin osalla muistakin kirjoittajista nämä hullaantumiset nimenomaan edellyttää alkuun ainakin jonkinlaista molemminpuolista kemiaa ja flirttiä. Se tunne vaan karkaa täysin lapasesta ja jää ikäänkuin elämään omaa elämäänsä. Siinä missä ns. normaali ehkä eläisi enemmän hetkessä ja tarkkailisi tuleeko vastakaikua edelleen, minulle saattaa riittää se kevyt flirtti sytyttämään sisäisen roihun joka ei sitten alun jälkeen enää tarvitsekaan kovin kummoista vahvistusta. Tai sitten kaikki ilmeet, eleet ym tulkitaan mahdollisiksi kiinnostuksen merkeiksi. Ei osata enää pistää asioita mittasuhteisiin. Jos kiinnostuksen puutteesta todisteena on se, ettei henkilö ole ottanut yhteyttä tai lähestynyt ilmeisistä mahdollisuuksista ja tarjotuista tekosyistä huolimatta, ja toisaalta kiinnostuksesta viestii se että henkilö katsoi kolme kuukautta sitten sekunnin liian pitkään silmiin, niin minun mielestäni "ihan hyvin se voi olla kiinnostunut". Näin se minun valmiiksi ihastuksen sumentamassa päässäni etenee. Mutta se ensimmäinen alkusysäys ei lähde täysin tyhjästä. Eikä lähtenyt tässäkään tapauksessa.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua on aina kiinnostanut ja ihmetyttänyt tämä, miksi jotkut ihmiset ihastuvat aivan järjettömän kovasti yksipuolisesti. Siis että ihastus vaan jatkuu ja jaktuu ja ihminen kärsii siitä, vaikka ei saa minkäänlaista vastakaikua. Tämähän on historiassa aiheuttanut aika monia karuja ihmiskohtaloita. Olen ihan koukuttunut youtuben "true crime"-videoihin, ja niissä tulee usein vastaan tarinoita ihmisistä, jotka ovat tappaneet joko sen ihastuksensa kohteen tai kilpakosijansa, ja ehkä lopuksi myös itsensä, kun ovat tulleet niin hulluiksi pakkomielteestään.
Jotain erikoista tuollaisessa pakkomielteisessä ihastumisessa on. Minulla (ja luulen että suurimalla osalla ihmisistä) kova ihastuminen vaatii sen, että se toinenkin osoittaa jonkinlaista kiinnostusta minua kohtaan. Siis saataan toki nähdä vieraatkin ihmiset viehättävinä ja sellaisina, joihin voisi ihastua, mutta varsinaisesti ihastun ja rakastun vasta, kun ilmassa alkaa olla molemminpuolista kemiaa ja flirttiä. Yksipuolista ihastusta ei jaksa kauan mielessä pitää yllä, vaan se unohtuu yhtä nopeasti kuin tulikin, kun siitä ymmärtää ettei sillä ole mitään mahdollisuuksia edetä. Joten ei kannata tuhlata siihen energiaa.
Hei, hyvä viesti ja pohdinta.
Olen siis itse valitettavasti juuri tällainen voimakkaasti ihastuva (pakkomielteinenkin) ihminen. Kärsin siitä ajoittain suuresti ja koen hylkäämiskokemuksia kerta toisensa jälkeen.
Omakohtaisesti uskaltaisin veikata tämän juontavan juurensa ihan lapsuuteen, luulen minulla olevan kiintymyssuhteessa ongelmia.
Tilanne paheni ala-asteelta, kun alkoi tulla julkkisihastusten lisäksi oikeitakin ihastuksia, joille en saanut mitään vastakaikua.
Teini-iässä, kun monet jo seurusteli, koin suurta kateutta ja ajattelin että minussa on jotain vikaa kun en kenellekään kelpaa. Yksipuoliset ihastukset paheni. Ihastuin palavasti yksipuolisesti yläasteella erääseen poikaan, jota en koskaan uskaltanut lähestyä, koska tiesin että en hänelle kelpaisiNyt olen aikuinen ja en ole koskaan seurustellut. Viimeksi kun ihastuin ja minulla oli juttua erään miehen kanssa, päättyi sekin lopulta hänen vaihdettua lennosta toiseen. Koin taas samat tunteet, en kelpaa kenellekään ja en pääse koskaan yli.
En tiedä miten tähän voisi saada lopun.
Uskon tämän kaiken jotenkin johtuvan siitä, että en ikinä saanut suhdetta vaikka halusin ja nyt ikäänkuin siitä muodostui minulle pakkomielle.On huojentavaa kuulla etten ole ainoa. Voimia teille kaikille saman ongelman kanssa painijoille.
Tähän haluaisin vielä lisätä, myös julkkiksiin ihastun helposti, mutta sen uskon olevan minulle sellainen ”turvallinen riski”. Tiedän siis tietysti, että en ikinä voi mitään Ville Valoa saada, mutta voin ihailla ja ihastella turvallisesti. Eli suojaan jollain tavalla itseäni niiltä vääjäämättömiltä pettymyksiltä, mitä muuten kokisin.
Ymmärrän täysin. Minäkin olen joskus haaveillut ja fantasioinut julkkiksista ja jopa fiktiivisistä hahmoista. Olenkin yrittänyt siirtää nykyistä ihastusta tällaisiin turvallisiin kohteisiin tässä valitettavasti onnistumatta.
-Ap
Kiitos tästä ketjusta, auttoi paljon ymmärtämään asiaa. Ajattelen nyt että jos olen jäänyt lapsuudessa vaille huomiota, hyväksyntää ja hellyyttä, niin hakeudun yhä aikuisenakin vastaaviin ihmissuhteisiin: jokin ihminen antaa pienenpienen eleen, että saattaisi olla kiinnostunut ja sitten alan janoamaan sitä huomiota, hyväksyntää ja hellyyttä. Yleensä toiminta ei johda vastavuoroiseen suhteeseen vaan jään roikkumaan tuohon haikeaan toivoon, että jospa tältä ihmiseltä saisin sitä mitä aina olen janonnut. Luultavasti oma toiminta karkoittaa osan ihmisistä, ehkä se on liian läpinäkyvää ja epätoivoista. Nyt ymmärrän että toistan tuota vaillejäämisen kuviota, minkä sisäistin jo lapsuudessa, jään edelleen epätoivoisesti vaille. Ymmärrän myös, että minun pitäisi löytää itsestäni tuo huomioiva, hyväksyvä ja hellästi kohteleva suhde itseeni, en saisi etsiä sitä epätoivoisesti ulkopuolisilta. Ehkä kun oma suhtautumiseni itseeni muuttuisi, voisin terveemmin löytää myös ulkopuolisista ihmisistä vastavuoroisia suhteita.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä ketjusta, auttoi paljon ymmärtämään asiaa. Ajattelen nyt että jos olen jäänyt lapsuudessa vaille huomiota, hyväksyntää ja hellyyttä, niin hakeudun yhä aikuisenakin vastaaviin ihmissuhteisiin: jokin ihminen antaa pienenpienen eleen, että saattaisi olla kiinnostunut ja sitten alan janoamaan sitä huomiota, hyväksyntää ja hellyyttä. Yleensä toiminta ei johda vastavuoroiseen suhteeseen vaan jään roikkumaan tuohon haikeaan toivoon, että jospa tältä ihmiseltä saisin sitä mitä aina olen janonnut. Luultavasti oma toiminta karkoittaa osan ihmisistä, ehkä se on liian läpinäkyvää ja epätoivoista. Nyt ymmärrän että toistan tuota vaillejäämisen kuviota, minkä sisäistin jo lapsuudessa, jään edelleen epätoivoisesti vaille. Ymmärrän myös, että minun pitäisi löytää itsestäni tuo huomioiva, hyväksyvä ja hellästi kohteleva suhde itseeni, en saisi etsiä sitä epätoivoisesti ulkopuolisilta. Ehkä kun oma suhtautumiseni itseeni muuttuisi, voisin terveemmin löytää myös ulkopuolisista ihmisistä vastavuoroisia suhteita.
Minulla oli nuorena paljon vastaavaa. Ihastuin pienestä huomiosta ihan kohtuuttomasti ja elättelin haaveita työ- tai opiskelukavereista tai vastaavista. Toinen tyyppiongelmani, johon nykyinenkin ihastus osittain sopii, on ollut toistuva hakeutuminen yksipuolista ihastumista sisältäviin kaverisuhteisiin. Joskus ihastusongelma oli miehen puolelta, mutta yleensä nimenomaan minun puoleltani. Sitten vuosia odottelin josko mies huomaisi minut ja minä olisin seuraava. Usein näihin kaverikuvioihin kuului pieni molemminpuolinen flirtti, joka oli kuitenkin toisen puolelta pikemminkin kevytmielistä itsetunnon kohotusta mutta minun puoleltani täyttä höyryä ihastumista.
Jälkikäteen olen välillä miettinyt näiden kuvioiden dynamiikkaa ja joskus ollut vähän vihainenkin kyseisille miehille. On vaikea uskoa, etteivät he olisi huomanneet ihastustani, ja siinä tapauksessa pienikin flirtti ja toivon antaminen on mielestäni ollut väärin.
Usein nämä kaverisuhteet ovat lopulta kaatuneet siihen, että olen tajunnut etten koskaan saa kyseistä henkilöä ja ihastus on loppunut. Minulla ei ole yhtäkään miespuolista ystävää, jonka kanssa ystävyys olisi kestänyt ihastuksen loppumisen. Epäilen, että näissä tapauksissa ystävyys on oikeasti minun puoleltani perustunutkin romanttiseen ja seksuaaliseen viehätykseen enemmän kuin toisen ihmisen persoonaan. Kun viehätys laantuu, loppuu myös kiinnostus kuunnella toisen juttuja. Tavallaan vaikea sanoa kuka näissä on edes kohdellut ketäkin väärin. Minusta on törkeää roikottaa ilmeisen ihastunutta kaveria löysässä hirressä, mutta ihan yhtä törkeää on esittää ystävää kun oikeasti pyrkiikin housuihin. Molemminpuolista hyväksikäyttöä pohjimmiltaan?
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hieno ketju ja kaikilta ihastuneilta tarkkaa analyysia. Ap:lta kysyisin vielä, mikä estää nyt "vain" kysymästä ihastukselta, onko tunne vastavuoroista. Miten pelkästä kysymyksestä voisi tulla sotku ja ero? Varsinkin jos tyyppi sanoo, ette ole ihastunut.
No, torjunnan aiheuttama pohjaton häpeä noin ensinnäkin. Ja toiseksi, minä pidän tällaista tiedustelua jo pettämisenä ja uskon puolisoni ajattelevan samoin. En jotenkin näe mahdollisuuksia jatkaa yhdessä sen jälkeen, jos toinen on ikäänkuin hakemalla hakenut mahdollisuutta pettää/jättää. Ja sitä se tunteiden molemminpuolisuuden tiedustelu minusta on.
Jos taas kysyisin asiaa aikeena jatkaa siitä huolimatta puolisoni kanssa, se olisi minusta väärin tätä toista kohtaan.
-Ap
Tai siis pohjimmiltaan kyse on varmasti siitä, etten yksinkertaisesti halua tietää. Itsetuntoni hajoaisi ja sydämeni särkyisi jos saisin kuulla kuvitteleeni kaiken. Menisi se ohi, ajan kanssa, mutta hetken aikaa se sattuu niin ettei saa henkeä ja hävettää niin ettei haluaisi olla enää olemassa. Niin se on ainakin ennen ollut. Pelkään sitä tunnetta. Koen pakokauhua jo pelkästä ajatuksestakin.
-Ap
Tämä kuulostaakin realistisemmalta syyltä kuin tuossa edellä ensin sanomasi. Neuvoni on todella epäsensitiivinen ja kylmän oloinen, mutta olisiko sulla pakokauhusta huolimatta mahdollisuus kysyä ihastuksen kohteelta asiaa, vaikka viestillä. Vapaus, jonka todennäköisen hylkäämisen jälkeen saisit, olisi niin iso palkinto, että se voittaisi paniikin. Itsekin sanoit (muistaakseni!) tuolla aiemmin, että kun saisit tämän ihastuksen pois systeemistäsi, saisit energiaa käsitellä parisuhteesi ongelmia. Nykytilanne on sulle kestämätön, ja kysyminen olisi tie pois tästä.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä ketjusta, auttoi paljon ymmärtämään asiaa. Ajattelen nyt että jos olen jäänyt lapsuudessa vaille huomiota, hyväksyntää ja hellyyttä, niin hakeudun yhä aikuisenakin vastaaviin ihmissuhteisiin: jokin ihminen antaa pienenpienen eleen, että saattaisi olla kiinnostunut ja sitten alan janoamaan sitä huomiota, hyväksyntää ja hellyyttä. Yleensä toiminta ei johda vastavuoroiseen suhteeseen vaan jään roikkumaan tuohon haikeaan toivoon, että jospa tältä ihmiseltä saisin sitä mitä aina olen janonnut. Luultavasti oma toiminta karkoittaa osan ihmisistä, ehkä se on liian läpinäkyvää ja epätoivoista. Nyt ymmärrän että toistan tuota vaillejäämisen kuviota, minkä sisäistin jo lapsuudessa, jään edelleen epätoivoisesti vaille. Ymmärrän myös, että minun pitäisi löytää itsestäni tuo huomioiva, hyväksyvä ja hellästi kohteleva suhde itseeni, en saisi etsiä sitä epätoivoisesti ulkopuolisilta. Ehkä kun oma suhtautumiseni itseeni muuttuisi, voisin terveemmin löytää myös ulkopuolisista ihmisistä vastavuoroisia suhteita.
Samansuuntaisia ajatuksia ja tunteita on varmaan meillä kaikilla, jotka tällaisista ihastumisista kärsimme. Minulla nykyinen ihastus on voimakkaampi kuin ehkä mikään tähänastinen, ja hulluinta on, että tiedän, että positiivinen huomio ja hyväksyntä, jonka olen tältä mieheltä saanut, ei ole oikeasti minua kohtaan osoitettua kiinnostusta, vaan huomioon on ihan muut syyt. On ihan järjetöntä, että vaikka tiedän, että hänen käytöksensä on jopa tiettyyn tilanteeseen opittua ja harkittua eikä henkilökohtaista, niin silti olen mennyt tästä hyvästä kohtelusta ihan sekaisin. Ja mies on minulle edelleen tuiki tuntematon, tapaamiskertoja on yhden käden sormilla laskettava määrä.
Kun katson itseäni ulkopuolisena, näytän lähinnä säälittävältä.
En ole koskaan käynyt missään terapioissa tai muuta, mutta kun omaa lapsuuttani mietin, niin en näe sitä mitenkään kurjana, äidin alkoholismista huolimatta. Minulle on jäänyt lapsuudesta vahva sellainen tunne, että minua arvostettiin ja kannustettiin. No, fyysistä hellyyttä ei ehkä ollut paljoa ja suurempi arvo annettiin aina opiskelulle ja "henkiselle kehitykselle", sen sijaan esim. naiseuteen, naisellisuuteen tai ulkonäköön tms. liittyviin asioihin ei kiinnitetty mitään huomiota. Viesti oli, että esim. äly ja taiteelliset lahjat ovat tärkeämpiä ominaisuuksia, ulkoiset ovat turhuutta. Siltikään en osaa vetää lapsuuden kokemuksista viivaa tähän ihastumis"ongelmaan". – Paitsi ehkä se, että itsetuntoni naisena on vuosikymmenet ollut koko lailla nollan tuntumassa, en ole kokenut olevani kaunis tai haluttava. Toisaalta en tiedä, onko tällä asialla mitään tekemistä saavuttamattomiin miehiin ihastumisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että ehkä ap:n ihastus alkoi, koska parisuhteessa alkoi olla ongelmia. Kääntäisin katseen omaan kumppaniin ja parisuhteeseen ja miettisin, että mitä olen vailla ja mitä sille olisi tehtävissä. Keskustelisin sitten siitä kumppanini ja ehkä terapeutinkin kanssa. Nimittäin jos näin ei tee, niin helposti alkaa vieraantumaan toisesta entistäkin enemmän ja asiat alkavat mennä yhä huonompaan suuntaan. Jos unohdetaan ihastus, niin mitä muutosta toivot elämääsi ja parisuhteeseesi? Mitä koet jääväsi vaille?
Minulla on aivan vastaava traumatausta kuin monilla teillä muillakin ja taipumusta läheisriippuvuuteen ja limerenssiin. Olen oppinut, että voimakkaimmat ihastumiset tulee, kun oma elämä ja itse ei ole oikein tasapainossa ja toivoo jotakin, jota on vailla. Olen oppinut suhtautumaan itseeni armollisemmin, koska tiedän tämän taipumuksen kumpuavan taustastani ja vanhempieni rakkaudettomuudesta. Kun tällainen pakkomielle käynnistyy, niin tulee voimakas tarve mennä lähelle ja henkisesti sulautua toiseen. Toki siihen liittyy myös voimakasta seksuaalista latausta, mutta se henkinen puoli on minulle tärkeämpi. Silloin tulee olo, että voisi vaan uppoutua toisen intensiiviseen katseeseen ikuisesti, olla yhteen kietoutuneena, unohtaen tämän maailman.
Kannattaa huomata, että tietynlainen magneettinen vetovoima voi olla myös mahdollinen vaaran merkki. Nimittäin esim. narsistisia piirteitä omaavat henkilöt vetävät usein tällä tavoin läheisriippuvaista puoleensa. Kun sen tunteen oppii tunnistamaan, alkaa tulla pikemminkin puistatus sen ihastumisen tunteen rinnalle.
En ole eri mieltä siitä että katse kannattaisi kääntää omaan suhteeseen. Mutta tämä tunne ei oikein suostu pysymään sivussa vaikka sitä kuinka yrittäisi työntää pois.
Terapiassa käydään jo, ja ongelmat on sitä laatua ettei terapeuttikaan vaikuta hirveän optimistiselta niiden ratkeamisen suhteen. En tiedä onko tavoite enää edes liiton säilyttäminen vai eron lykkääminen pahimman pikkulapsivaiheen yli ja mahdollisimman sopuisaan eroon valmistaminen. Vaikea täysin kuvata tilannetta. Ihastumisesta huolimatta omassa liitossa ei ole ongelmana tunteiden puuttuminen minun puoleltani. Vaan mahdollista eroa puoltavat erittäin painavat järkisyyt ja tunteet pikemminkin haraa vastaan. Ja tämän keskellä olen sitten epätoivoisen ihastunut toiseen.
Se mitä varmaan pelkään on eroon päätyminen vääristä syistä. Että eroan kuvitelmissa että löydän vielä jostain uuden rakkauden jota ei koskaan tule. Oikeasti toivoisin kai, että saisin prosessoitua nämä järkisyyt siihen pisteeseen että olisin valmis eroamaan niiden vuoksi ja hyväksyen todennäköisen yksinäisyyden. En halua erota siksi että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Vaan siksi, että yhdessä on pahempi olla kuin yksin. Vielä tämä jälkimmäinen ei toteudu vaikka tavallaan järki sanoo että pitäisi.
-Ap
Hyvää pohdintaa, ap, ja hyvä, että käytte terapiassa keskustelemassa näistä asioista. Minusta vaikuttaa siltä, että te molemmat olette alkaneet päästää suhteesta hiljalleen irti. Jos näin todella on, niin on oikein hyvä kaikkien kannalta hoitaa asia harkitusti ja yhteisymmärryksessä.
Omassa tapauksessani ero (ja pahoinvointi) oli ollut ilmassa jo vuosia, vaikkakin siitä ei puhuttu, mutta lopulta se oli valtavan suuri helpotus, kun se viimein tapahtui. Kun se oli vakaasti harkittu asia, niin ei tarvinnut koskaan miettiä, että olisiko sen pitänyt mennä niin. Tajusin myöhemmin, että meillä oli valtavan suuria eroavaisuuksia esim. elämänarvoissa, toiveissa ja tavoitteissa. Myös taloudellista ja henkistäkin painostusta tai kaltoinkohtelua esiintyi ja olin valtavan yksin suhteessa vuosia, yritin korjata asioita ja keskustella, mutta mies ei, ja tämän etäisyyden myötä mies alkoi tuntua kuin veljeltä. Löysin uuden kumppanin myöhemmin ja hänessä on niitä piirteitä, joita aina haaveilin kumppanillani olevan. Olen kiitollinen ja ylpeä hänestä ja sanon sen usein ääneenkin, vaikka yhteisiä vuosia on jo yli 10. Tämän kokemuksen myötä sanoisin, että ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa kärsimään huonoon suhteeseen, mikäli kaikki kivet on jo käännetty. Elämä on kuitenkin melko lyhyt.
Minulla on osittain samoja tuntemuksia, että olen ollut suhteessa monella tavalla jo pitkään yksin. Meillä on suhteessa taloudellista hyväksikäyttöä joka tuo kitkaa ja katkeruutta suhteeseen ja jättää käytännössä kaiken taloudellisen vastuun minulle. Lisäksi on pahoja riitoja. Lapsia puoliso hoitaa, mutta kotitöitä ei tee. Kuitenkin välillä on hyviä kausia ja pitkiä rauhallisia jaksoja. Lämpöä, hellyyttä ja seksiä on. Jälkimmäisen osalta jopa viime aikoina enemmän kuin ennen. Mutta alan enemmän ja enemmän tuntemaan, että suhde pysyy kasassa perustuen minun kykyyni sulkea silmäni ilmeiseltä ja törkeältä hyväksikäytöltä. Kaikki on hyvin niin kauan kuin rouva maksaa eikä kysele minne herran palkka menee. Mutta kun asia otetaan puheeksi, puoliso saa täysin silmittömät raivarit. Tästä on tullut suhteessamme valtava virtahepo olohuoneessa joka ei ole selvinnyt edes terapiassa. Muutaman terapiaraivarin jälkeen puoliso kieltäytyy puhumasta asiasta enää lainkaan terapeutin kanssa.
Tämä nyt oikeastaan on se suurin syy mihin liitto on kaatumassa. Taustalla on myös puolison alkoholinkäyttöä ja äkkipikaisuutta, mutta nämä ovat korjaantuneet oikeastaan lähes täysin, niitä on vaikea enää tässä vaiheessa erosta syyttää vaikka aikanaan niissä olisi toki ollutkin enemmän kuin riittämiin. Mutta kyllä nekin varmaan jossain taustalla kummittelee. Vähintään minun suhteessa itseeni. Tavallaan häpeän edelleen sitä, etten lähtenyt noista syistä jo aikanaan.
-Ap
Toivot ihan ymmärrettävästi, että se ihastuminen menisi ohi, jotta voisit pohtia eron läpi. Voi myös olla, että olet ikään kuin keksinyt tästä syyn, jolla pitkität eroa kohtuuttomasti.
Sinulla on noiden perusteella ihan kaikki perusteet erota. Vaikka teillä on lapsia. Voisiko olla kuitenkin mahdollista, että miettisit nyt eroa vaikka olet samaan aikaan ihastunut, ja kun sen eron teet niin aloitat tämän sarjaihastumisen käsittelyn rauhassa yksin - ilman huonon parisuhteen taakkaa. Kuitenkin kuulostaa siltä, että järjen tasolla olet jo eronnut. Tunteet ja ehkä läheisriippuvuus vaikeuttaa asiaa. Samoin sekin, että miehesi aistii tilanteen, ja siksi teillä hyvinkin voi olla nyt seksiä normaalia enemmän.
On myös mahdollista antaa miehelle täysi ehto. Että jos asia x ei lopu, niin eroamme kahden kuukauden päästä. Mikäli siis tilanne on juuri siitä taloudellisesta asiasta kiinni. Ja suoraan sanottuna, vaikka se asia x loppuisi, niin muista että sinulla on silti oikeus erota. Kukaan ei voi olla velvollisuudesta parisuhteessa. Emme elä 1800-luvulla enää.
Alue: Aihe vapaa
Minusta pakonomainen ihastuminen ja parisuhteen huono tila ongelmina eivät ole toisensa pois sulkevia asioita. Voi tunnistaa itsessään pakonomaisen ihastujan, eikä sillä välttämättä ole paljoakaan tekemistä nykyisen parisuhteen kanssa, vaikka asiat limittyisivätkin. Ap:n kirjoituksista sain ainakin minä sellaisen käsityksen, että hän on "aina" ollut sellainen, että ihastuu järjettömästi, hullaantuu, ihan pienestäkin yllykkeestä, saavuttamattomiin miehiin. Vaikka nykyisen parisuhteen ongelmat korjaantuisivat tai tulisi ero, niin pakonomainen ihastuminen todennäköisesti jatkuu, jos on sellaiseen taipuvainen.
En todellakaan tiedä, mikä tilanne oikeasti on, mutta näin minä täällä kirjoitetun perusteella ajattelisin.