Pakonomainen ihastuminen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse näkisin, että keskeinen osa eteenpäin menoa on vakaa tietoinen päätös suuntaan tai toiseen. Jos ei halua lähteä ihastuksen matkaan, niin kylmästi vaan ei ota kontaktia kys. henkilöön, vaikka törmäisikin, vaan lähtee paikalta ja ei luo häneen pitkiä katseita jne. Järjestää elämänsä niin, että ei joudu kohtaamaan henkilöä.

On syytä aidosti myös miettiä, että mikä elämässä on tärkeää ja mitä haluaa ja menee sitä kohti. Jos haluaa erota, hoitaa asiat ja eroaa. Jos ei halua, päättää antaa suhteelle kaikkensa ja keskittyy perheeseensä. Pysäyttää fantasiat, vaikka menemällä oman miehen kainaloon ja juttelemalla yhdessä.

Se ei nyt vaan ole niin yksinkertaista, että vaan päättää "pysäyttää fantasiat". Siis voi tietoisesti lopettaa fantasian, ja viiden minuutin päästä havahtua siihen että taas pyörii fantasia päässä. Mitä kovemmin keskittyy siihen ettei ajattele ihmistä, sitä enemmän sitä ihmistä ajattelee. Siitä tulee itseään ruokkiva kierre.

Välttely onkin hyvä vinkki silloin kun se on mahdollista. Aina ei ole. Itselläni tämä ihastus pomppaa uudelleen ja uudelleen hyvinkin pitkän tapaamistauon jälkeen. Voin siis olla vuodenkin näkemättä ja melkein päästä yli ihastuksesta, ja sitten lyhyen törmäämisen jälkeen märehtiä taas ihastusta kuukausikaupalla.

-Ap

En sanonutkaan, että ”päättäisi pysäyttää fantasiat” tai yrittäisi olla ajattelematta (välttely), vaan että hyväksyisi asian, toteaisi mielessään, että en halua tätä enää ja suuntaisi sitten huomionsa muualle yhä uudelleen ja tekisi esim. jotakin keskittymistä vaativaa tai perheen kanssa tehtävää asiaa. Ei se muuten lähde mielestä, altistuksen on loputtava. Mitä enemmän jollekin ajatukselle antaa tilaa, sitä ennemmän se vahvistuu mielessä. Kärsin itse samasta ja tällainen toimintatapa on ainakin itseäni auttanut.

Miksi näet häntä koskaan? Etkö voi järjestää asioita niin, että sinun ei tarvitse nähdä häntä?

Teen jo tuota huomioin siirtoa sikäli kun se on mahdollista. Pakko on kuitenkin arjessa myös tiskata, pyykätä, kokata, käydä ruokakaupassa, ajaa töihin jne. Sellaisia autopilotilla suoritettavia rutiineja. Juuri näissä tilanteissa ajatukset hiipii mieleen, eikä aina ole mahdollista alkaa puuhaamaan jotain muuta. Yritän kyllä huitaista sen ajatuksen sivuun kuin kärpäsen. Mutta hetken päästä huomaan haaveilevani taas.

Ei ole valitettavasti mahdollista järjestää niin etten näe häntä koskaan. Tilanne on siitä hankala.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut suuren osan ketjusta, todella kiinnostavaa. Minulla on ollut aivan vastaavia. Osa niistä oli sinkkuaikana ja osa parisuhteiden aikana. Mikään aika ei auttanut asiaa vaan pääni kehitteli asioita sitä tehokkaammin mitä isompi etäisyys välissä oli. Kaikki muuttui kun pääsin eroon eräästä todella kuormittavasta asiasta elämässäni. Juuri se kuormittava asia piti yllä em. taipumustani vuosikymmenten ajan, minkä tajusin kunnolla vasta jälkeenpäin. Nytkään ihmissuhdetilanteeni ei ole hyvä, mutta pakonomainen taipumukseni täysin epärealistisiin odotuksiin meni lopulta itsestään ohitse kun se raskas taakka jota en nyt ehdi kuvailla otettiin harteiltani pois. Jo alle parikymppisestä alkaen pyrin myös aina murtamaan eristäytyneisyyteni ja selvittämään välini kohteisiini, päätin olla pelkäämättä kasvojen menetystä. Se jo useinkin auttoi jonkin matkaa, mutta useimmiten tilanne oli se etten edes saanut tilaisuutta minkäänlaiseen avautumiseen. Yksi näistä miehistä on nykyään minulle läheinen vaikka emme ole parisuhteessa, asummekin eri maissa. Hänellä on vaimo ja minulla oma mies, mutta kauan sitten tekemäni avautumisen ansiosta välillämme on edelleen jännä side.

Vasta henkisestä kuormasta (joka oli samalla henkinen että konkreettinen) eroon pääseminen ratkaisi ongelmani siltä osin kuin minulla oli näitä epärealistisia takertumisia. En moiti itseäni niistä, ne ovat olleet välttämättömiä. Kieltämättä häpeääkin siitä on seurannut mutta en ole antanut sen ohjata tekemisiäni.

Minäkin olen ajatellut, että tällä on varmaan jokin funktio elämässäni joka luultavasti liittyy enemmänkin omaan suhteeseeni kuin tuohon toiseen ihmiseen. Toivon, että asia helpottaa kun prosessoin tämän suhteen loppuun, mutta osa minusta pelkää että taannun samanlaiseksi kuin nuorena ja ihastumisralli jatkuu vaan. Uskon kyllä, että ajan kanssa tämä helpottaa ihan luonnollista reittiä kun minkäänlaista vastakaikua ei enää tule.

-Ap

Joo, luultavasti niin käy, mutta niin kuin tiedät, siihen voi mennä vuosikausia. Mä aina ihmettelen ihmisiä, jotka jättää jotenkin kohtalonsa toisten armoille: "kunhan joku tekee jotain, niin sitten minä sitä ja tätä". Ite ajattelen, että mun oman kohtalon on hyvä olla jollain lailla omissa näpeissä; en voi ainakaan isoissa linjoissa aina heittäytyä lapseksi, jonka elämä riippuu toisten päätöksistä. Vaikeaa on tietysti ollut kasvaa kantamaan vastuuta omista asioista ja tunteista, ja hintana - rehellisyyden nimissä - on se, että joskus olen muiden silmissä liiankin omaehtoinen. Mutta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elää ihan toisten ehdoilla.

Niinpä, näin sen pitäisi mennä. Olen itse ollut joskus hyvinkin vahvasti sellainen ja siksi ymmärrän hyvin niitä, jotka ovat pelokkaita, läheisriippuvaisia ja epäitsenäisiä eivätkä usko selviävänsä yksin. Itselläni tie kohti itsenäisyyttä on ollut mm. pitkä terapia, vertaistuki ja turvalliset, hyväksyvät ihmissuhteet. Se on jatkuva prosessi, mutta ajan kanssa se oma ääni ja tahto vahvistuu. Silloin tietää, että vaikka se on vaikeaa, niin jonkun tunteen, addiktion tai muiden ihmisten mukaan ei tarvitse toimia. Itsellä on valta ja vastuukin tehdä omia päätöksiä.

Minä en ainakaan epäile selviämistäni yksin. Minä epäilen, opinko koskaan olemaan onnellinen yksin. Eikä se ole täysin epärealistinen pelko, koska minulla on hyvin pitkä sinkku-ura takana ennen tätä suhdetta. Minä tiedän mitä se on.

Ei se huonoon suhteeseen jäämistä toki puolla. Mutta minun tapauksessani kyse ei ole siitä, että olisin koko elämäni ollut suhteessa ja minulla olisi epärealisia pelkoja sinkkuutta kohtaan. Vaan minä tiedän ihan hyvin miltä se yksinäisyys minusta tuntuu ja minä tiedän ettei se ole kivaa. En minä pysty maalailemaan siitä jotain mitä se ei ole enkä oikeastaan edes halua.

Minulla on myös lähipiirissä sukupolvea tai kahta vanhempia ihmisiä, jotka ovat jääneet eron jälkeen lopullisesti yksin. Osa on oppinut käsittelemään sen ja osa ei ole. Jokainen näistä varmasti haluaisi olla onnellinen. Mutta yrityksistä huolimatta osalle on käynyt niin, ettei se sisäinen vahva onnellinen sinkku ole sieltä koskaan löytynyt vaikka sitä on kuinka yritetty ja yritetty esille kaivaa.

Siinä mielessä ei minusta pidä myöskään vähätellä ihmisten yksinäisyyspelkoja. Voi olla, että sitä oppii elämään tasapainoista elämää yksin. Voi olla että ajan myötä löytää uuden rakkauden. Tai voi olla, että kärsii loppuelämänsä yksinäisyydestä. Se on riski joka on erotessa vaan otettava ja hyväksyttävä. Eikä kukaan voi luvata että siinä käy hyvin.

Millään tästä en siis tarkoita, ettenkö olisi eroamassa. Mutta se hirvittää ja saa hirvittää eikä ne huolet ole turhia tai aiheettomia.

-Ap

Kiitos Ap näistäkin ajatuksista.

Minullakin on edessä siirtyminen yhteiselosta yksinäisyyteen. Olin ennen yhteenmuuttoa siinä mielessä sosiaalisempi, että oli paljon ihmisiä jotka saattoivat pyytää jonnekin. Se väheni kun muutin yhteen miehen kanssa. Nyt on ehtinyt tulla ikää lisää. Tarvitseeko sen tarkoittaa sitä, ettei taas voisi olla sosiaalista.

Ehkä piristää se että taas avautuu uusia mahdollisuuksia. Yksinoloa tulee varmaan silti valtavasti, nyyh!

Yksin asuessani voin ehkä yölläkin soittaa puheluita toisin kuin parisuhteessa, mutta kenen kanssa jutella yöaikaan? Mitä tahansa puheluita en halua, mutta olen yökyöpeli kotioloissa viihtyvä ja jotain pitäisi keksiä. Kai on olemassa muitakin yksinäisiä yöaikaan valvoskelijoita. Sama koskee aamuja. Aamuisinkin tahtoisin usein jutella jonkun kanssa. Juttuseuraa on erityisen vaikea löytää juuri silloin. Pitääkö alkaa luoda yhteyksiä muihin maanosiin joissa on eri vuorokaudenaika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

VT kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Addiktio, mihin tahansa viinaan, seksiin, ruokaan, rakastumiseen… on tuhon tie.

Pakko- oireinen ihastuminen samoin.

Nyt se pullon korkki kiinni, lopullisesti! Addikti ei voi ihastua, rakastua jatkuvasti, siinä tuhoaa muiden ihmisten elämän ja erityisesti itsensä. Älkää antako egonne tuhota kaikkea sitä hyvää mitä teillä jo on elämässä! Ihastumisen kierre on loputon tuhon kierre!

Korkki kiinni ja AA-kerhoon eli terapiaan ja itselle jyrkkä kielto olla kuvittelematta ihastumista. Henkihän tuolla menolla lähtee!!

Minulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava. Olen matkalla siihen "korkin kiinni laittamiseen", mutta terapiaan tai varsinkaan mihinkään ryhmäkerhoihin minua ei saisi aseella uhatenkaan. Yksin aion tästä selvitä, ja lopputuloksessa tulee olemaan myös tuo tärkeä sana: yksin. Ihastumisista luopuminen on yksi asia, toinen tulee minullakin olemaan ero miehestä, jonka kanssa elämä on laimeaa kumppanuutta vailla suuria tunteita. Mitään varsinaista syytä eroon minulla ei ole, sellaista kuin ap:llä on, on vain tunteiden loppuminen, joka on tapahtunut oikeastaan jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eroajatuksia minulla on ollut jo aiemmin, mutta melko heikkoja, nyt alan sitä asiaa työstää mielessäni samalla.

Minun täytyy itsestäni löytää se puuttuva pala. Ainoa tie siihen on yksinäisyys ja yksin oleminen ja eläminen.

Eroon ei loppuviimein tarvita muuta kuin halu erota. Sitä ei tarvise sen ihmeemmin perustella, että miksi tässä nyt erotaan, miksi haluan jatkaa matkaani yksin, miksi tämä suhde on taputeltu.

Minua on aina puhutellut tämä lainaus:

"Saat asian kuulostamaan siltä, että ihmissuhde on onnistunut, jos siitä pidetään kiinni. Yritä olla sekoittamatta pitkäikäistä hyvin tehtyyn. Muista, että sinun tehtäväsi tällä planeetalla ei ole ottaa selvää kuinka kauan jaksat pysyä samassa suhteessa. Sinun tehtäväsi on tehdä valintoja ja kokea kuka todella olet.

Tämän tarkoituksena ei ole puoltaa lyhytaikaisia suhteita, mutta ei pitkäikäisiäkään mitenkään erityisesti vaadita."

Jaha, meni sensuuriin. Yritän uudestaan. Eli lyhyesti, luen joka päivä täältä kauhulla millaisissa suhteissa osa naisista elää ja mihin he suostuvat. Miksi? Miksi parisuhdetta, joka ei paranna (kenenkään) elämänlaatua, pitäisi vaan pitää kasassa pyörimässä? Mitä siitä saa? Luterilaisen taivaspaikanko, jossa eniten maallisessa elämässään kärsinyt loistaa sitten kuoltuaan?

Ei elämä minun kokemukseni mukaan palkitse ketään siitä, että hienosti jaksoit kärsiä, vaikka toinenkin vaihtoehto oli olemassa. Älkää antako luontaisen lempeydenne, empatianne ja rakkautenne valua vääriin kohteisiin, jossa niitä ei arvosteta.

Asia taitaa loppupeleissä olla niin, että helposti ihastuvuuden toinen puoli on kokemus ihmissuhteiden hauraudesta ja hylkäämisen pelko, läheisriippuvuus ja yksin jäämisen pelko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse näkisin, että keskeinen osa eteenpäin menoa on vakaa tietoinen päätös suuntaan tai toiseen. Jos ei halua lähteä ihastuksen matkaan, niin kylmästi vaan ei ota kontaktia kys. henkilöön, vaikka törmäisikin, vaan lähtee paikalta ja ei luo häneen pitkiä katseita jne. Järjestää elämänsä niin, että ei joudu kohtaamaan henkilöä.

On syytä aidosti myös miettiä, että mikä elämässä on tärkeää ja mitä haluaa ja menee sitä kohti. Jos haluaa erota, hoitaa asiat ja eroaa. Jos ei halua, päättää antaa suhteelle kaikkensa ja keskittyy perheeseensä. Pysäyttää fantasiat, vaikka menemällä oman miehen kainaloon ja juttelemalla yhdessä.

Se ei nyt vaan ole niin yksinkertaista, että vaan päättää "pysäyttää fantasiat". Siis voi tietoisesti lopettaa fantasian, ja viiden minuutin päästä havahtua siihen että taas pyörii fantasia päässä. Mitä kovemmin keskittyy siihen ettei ajattele ihmistä, sitä enemmän sitä ihmistä ajattelee. Siitä tulee itseään ruokkiva kierre.

Välttely onkin hyvä vinkki silloin kun se on mahdollista. Aina ei ole. Itselläni tämä ihastus pomppaa uudelleen ja uudelleen hyvinkin pitkän tapaamistauon jälkeen. Voin siis olla vuodenkin näkemättä ja melkein päästä yli ihastuksesta, ja sitten lyhyen törmäämisen jälkeen märehtiä taas ihastusta kuukausikaupalla.

-Ap

En sanonutkaan, että ”päättäisi pysäyttää fantasiat” tai yrittäisi olla ajattelematta (välttely), vaan että hyväksyisi asian, toteaisi mielessään, että en halua tätä enää ja suuntaisi sitten huomionsa muualle yhä uudelleen ja tekisi esim. jotakin keskittymistä vaativaa tai perheen kanssa tehtävää asiaa. Ei se muuten lähde mielestä, altistuksen on loputtava. Mitä enemmän jollekin ajatukselle antaa tilaa, sitä ennemmän se vahvistuu mielessä. Kärsin itse samasta ja tällainen toimintatapa on ainakin itseäni auttanut.

Miksi näet häntä koskaan? Etkö voi järjestää asioita niin, että sinun ei tarvitse nähdä häntä?

Teen jo tuota huomioin siirtoa sikäli kun se on mahdollista. Pakko on kuitenkin arjessa myös tiskata, pyykätä, kokata, käydä ruokakaupassa, ajaa töihin jne. Sellaisia autopilotilla suoritettavia rutiineja. Juuri näissä tilanteissa ajatukset hiipii mieleen, eikä aina ole mahdollista alkaa puuhaamaan jotain muuta. Yritän kyllä huitaista sen ajatuksen sivuun kuin kärpäsen. Mutta hetken päästä huomaan haaveilevani taas.

Ei ole valitettavasti mahdollista järjestää niin etten näe häntä koskaan. Tilanne on siitä hankala.

-Ap

Jos et voi koskaan olla näkemättä häntä, hänen on pakko olla sinulle jotain sukua. Muista että kuormasta ei kande syödä! Ihastukselle ei voi mitään, teoille voi. Opettele sanomaan ei itsellesi.

Vierailija kirjoitti:

Jos et voi koskaan olla näkemättä häntä, hänen on pakko olla sinulle jotain sukua. Muista että kuormasta ei kande syödä! Ihastukselle ei voi mitään, teoille voi. Opettele sanomaan ei itsellesi.

Mulle on herännyt vähän lisää ajatuksia tästä keskustelusta, mutta hölmö provosoiduin tästä, ja pakko kommentoida sitä, palaan myöhemmin jatkamaan juttua. Mutta ihan jäätävän taitavaa päättelyä on kyllä tuo, että "jos ei voi olla näkemättä jotakuta, hänen täytyy olla sukua".

Plus tuo "neuvo" tai komento Opettele sanomaan ei itsellesi. Tuon koko kommentin kirjoittajalla ei ole aavistustakaan koko jutusta, niin täysin vailla ymmärrystä tuo möläytys on.

Tämä ketju on ollut mulle oikeasti hyödyllinen, sen ansiosta olen onnistunut laittamaan tämän nykyisen tilanteeni ja tunteeni eri tavalla mittasuhteisiin. Olin vähällä kirjoittaa ”oikeisiin”, mutta en suostu ajattelemaan, että mittasuhteita on selvästi oikeita tai vääriä.

Varsinkin linkitetty video (olen toistaiseksi ehtinyt katsoa vasta sen yhden) oli silmiä avaava ja herättelevä. Ja sen lisäksi tänne kirjoittaneiden lukuisten samasta kärsivien kokemukset, joissa on yllättävän samankaltaisia ajatuksia ja tunteita. En henk. koht. tunne ketään, jolla olisi tämä sama taipumus, ja ihan lapsesta saakka olen kaveripiirissäni ollut tässä suhteessa ainoa. Helposti siitä on syntynyt ajatus, ettei ”kukaan muu” koe tätä samaa. No näköjään kokee, ja moni!

Omat ajatukseni ovat tässä matkan varrella ehtineet muuttua muutamaan kertaan, tai ottaa vauhtia seinältä ja toiselta seinältä kuin kumipallo, niin että ensin hämmästyin, miten samanlaisia kokemuksia voi olla, sitten ilahduin, että tällaiselle onkin jokin nimi ja suurin piirtein diagnoosi (limerenssi), ja nyt olen vähän perääntynyt ja ”lokeroon tunkeminen” jopa ärsyttää, kun koen, että en itse kaikilta osin täytä niitä tunnusmerkkejä, joita esim. tuosta limerenssistä on videolla mainittu.

Minulla nimittäin ei ole oikeasti, lopultakaan, mitään harhaluuloja siitä, että tämä tunne olisi molemminpuolinen. Vaikka sytyn liekkeihin pitkistä katseista, joistain sanotuista sanoista ja hänen äänestään, niin järjen tasolla tiedostan koko ajan, että mitään vastakaikua tunteille ei ole eikä voi koskaan olla tulossa.

Täällä moni vastaavaa kokeva on tuskaillut asiaa, ja on vastattu, että pitää tehdä niin ja pitää tehdä näin, ja ainoana vaihtoehtona tuntuu olevan, että tästä ihastumistaipumuksesta yksinkertaisesti täytyy päästä eroon. Esimerkkinä tuossa edellä tuo lyhyt ja ajattelematon kommentti (255), joka tylysti käskee opettelemaan sanomaan ei itselle. Niin selvästi noista muutamasta virkkeestä käy ilmi, ettei sen kirjoittajalla ole tuon taivaallista hajuakaan, miltä tällainen tuntuu, että kommentti herättää lähinnä vastareaktion. En varmasti sano itselleni ei! Joistain muistakin kommenteista on ollut luettavissa, että tällaisella tavalla ei saa ihastua tai tuntea, ikään kuin asia olisi helposti noin vain itse päätettävissä. Ei kai mitään ongelmaa edes olisi, jos sen voisi niin helposti siirtää sivuun ja unohtaa!

Lokerointi aiheutti minussa ensin sen, että tunne jopa vähän laimeni tai painui taka-alalle: tämä onkin ”vain jokin sairaus”. Sitten tuli se kapinahenki: mikä kukaan toinen on minua määrittelemään ja lyömään minuun sairaan leimaa! Onko tämäkin ihan pakko medikalisoida? (Vai käytetäänkö medikalisointi-sanaa vain somaattisista sairauksista? Käytetään tai ei, joka tapauksessa sama idea.)

Nyt ajattelen, että okei, minussa on sellaisia piirteitä, jotka ovat tyypillisiä jollekin suunnilleen mielenhäiriölle, mutta on minussa monta piirrettä esim. jostain autismikirjon häiriöstäkin, enkä minä aio mennä mihinkään "otattamaan" siitäkään diagnoosia.

Ja haaveilen hänestä edelleen ja nyt ilkikurisesti nautin siitä. Tiedän, etten tapaa häntä moneen kuukauteen ja kun tapaan, sen jälkeen tulee taas lohduton ikävä ja suru.

Jatkan vielä vähän eri asiasta eri kommenttiin, nimittäin tuosta yksin jäämisen pelosta. Minun tilanteeni on huomattavasti helpompi kuin aloittajalla, monin tavoin, mm. parisuhde on ihan ok ilman kaltoin kohtelua, eikä minulla ole lapsia.

Tiedän, että viihdyn hyvin yksin. Olen tosin ollut yhtäjaksoisesti yksin vain muutamia kuukausia tämän avioliittoni aikana, mutta luulen tuntevani itseni, en kaipaa jatkuvaa ihmisseuraa. Silti yksin jääminen mietityttää tosi paljon. Toisaalta sosiaalinen elämä todennäköisesti vilkastuisi, jos eroaisin, kun ystävien kanssa vietetty aika lisääntyisi.

Mutta se vähäinenkin fyysinen läheisyys toiseen ihmiseen loppuisi lopullisesti, kun nukkuisikin yksin aina vaan. Fyysistä läheisyttä ja kosketusta ei meillä paljoa ole, mutta vähäkin on enemmän kuin pyöreä nolla.

Tässäkin on niin, että rohkaista voi, mutta ei kukaan toinen voi tulla sanomaan, että ”sinun täytyy tehdä niin ja näin”. Harkitsen vakavasti eroa ja eroan, kun aika on kypsä. Yksin jäämisen pelko on todellinen, ja kuten aloittaja sanoi, sitä ei kannattaisi vähätellä.

Jos ihastusta ei ajattele, niin se tulee uniin jatkuvasti.

Vierailija kirjoitti:

Yksi mahdollisuus on elää olemassaolevaa elämää ja löytää se onni siitä.

Fantasioissaan piehtaroiva ei ehkä pysty antamaan paljonkaan ympäristönsä oikeille ihmisille, joiden kanssa vuorovaikutus olisi tärkeää ja parantaisi kaikkien hyvinvointia.

Mielikuvitusmaailmassa elävä ei ole oikein läsnä läheisilleen.

Jos vuosikaudet "rakastaa" henkilöä, jolla ei ole edes aavistusta asiasta, niin kyllä sellainen rakkaus menee hukkaan. Eihän tuo "rakastettu" edes ole oikea ihminen siinä mielessä, että hän tällaisen salaisen rakkauden kohteena on vain mielikuva.

Jos saisin tietää jonkun mielikuvitusrakastettu, olisi kyllä karmivaa.

Meinaatko, ettei ihmisestä voi oikeasti tietää mitään, jos ei ole hänen kanssaan parisuhteessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse näkisin, että keskeinen osa eteenpäin menoa on vakaa tietoinen päätös suuntaan tai toiseen. Jos ei halua lähteä ihastuksen matkaan, niin kylmästi vaan ei ota kontaktia kys. henkilöön, vaikka törmäisikin, vaan lähtee paikalta ja ei luo häneen pitkiä katseita jne. Järjestää elämänsä niin, että ei joudu kohtaamaan henkilöä.

On syytä aidosti myös miettiä, että mikä elämässä on tärkeää ja mitä haluaa ja menee sitä kohti. Jos haluaa erota, hoitaa asiat ja eroaa. Jos ei halua, päättää antaa suhteelle kaikkensa ja keskittyy perheeseensä. Pysäyttää fantasiat, vaikka menemällä oman miehen kainaloon ja juttelemalla yhdessä.

Se ei nyt vaan ole niin yksinkertaista, että vaan päättää "pysäyttää fantasiat". Siis voi tietoisesti lopettaa fantasian, ja viiden minuutin päästä havahtua siihen että taas pyörii fantasia päässä. Mitä kovemmin keskittyy siihen ettei ajattele ihmistä, sitä enemmän sitä ihmistä ajattelee. Siitä tulee itseään ruokkiva kierre.

Välttely onkin hyvä vinkki silloin kun se on mahdollista. Aina ei ole. Itselläni tämä ihastus pomppaa uudelleen ja uudelleen hyvinkin pitkän tapaamistauon jälkeen. Voin siis olla vuodenkin näkemättä ja melkein päästä yli ihastuksesta, ja sitten lyhyen törmäämisen jälkeen märehtiä taas ihastusta kuukausikaupalla.

-Ap

Entä jos yrittäisit päinvastaista keinoa. Ajattelisit sitä ihmistä niin paljon, että lopulta kyllästyisit ajattelemaan vain häntä ja pystyisit keskittymään muihin asioihin. Ei se varmaankaan ihastusta lopettaisi, mutta sitten asian miettiminen ei veisi niin paljoa energiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse näkisin, että keskeinen osa eteenpäin menoa on vakaa tietoinen päätös suuntaan tai toiseen. Jos ei halua lähteä ihastuksen matkaan, niin kylmästi vaan ei ota kontaktia kys. henkilöön, vaikka törmäisikin, vaan lähtee paikalta ja ei luo häneen pitkiä katseita jne. Järjestää elämänsä niin, että ei joudu kohtaamaan henkilöä.

On syytä aidosti myös miettiä, että mikä elämässä on tärkeää ja mitä haluaa ja menee sitä kohti. Jos haluaa erota, hoitaa asiat ja eroaa. Jos ei halua, päättää antaa suhteelle kaikkensa ja keskittyy perheeseensä. Pysäyttää fantasiat, vaikka menemällä oman miehen kainaloon ja juttelemalla yhdessä.

Se ei nyt vaan ole niin yksinkertaista, että vaan päättää "pysäyttää fantasiat". Siis voi tietoisesti lopettaa fantasian, ja viiden minuutin päästä havahtua siihen että taas pyörii fantasia päässä. Mitä kovemmin keskittyy siihen ettei ajattele ihmistä, sitä enemmän sitä ihmistä ajattelee. Siitä tulee itseään ruokkiva kierre.

Välttely onkin hyvä vinkki silloin kun se on mahdollista. Aina ei ole. Itselläni tämä ihastus pomppaa uudelleen ja uudelleen hyvinkin pitkän tapaamistauon jälkeen. Voin siis olla vuodenkin näkemättä ja melkein päästä yli ihastuksesta, ja sitten lyhyen törmäämisen jälkeen märehtiä taas ihastusta kuukausikaupalla.

-Ap

Entä jos yrittäisit päinvastaista keinoa. Ajattelisit sitä ihmistä niin paljon, että lopulta kyllästyisit ajattelemaan vain häntä ja pystyisit keskittymään muihin asioihin. Ei se varmaankaan ihastusta lopettaisi, mutta sitten asian miettiminen ei veisi niin paljoa energiaa.

Tämän ketjun kanssa on kyllä hetkellisesti tuntunut siltä. Jauhanut asiasta jo päivätolkulla, ja nyt alkaa olla fiilis että koko juttu on ihan typerä enkä jaksa enää edes ajatella sitä. En ole hirveän luottavainen sen suhteen että tämä kestäisi, mutta pienikin hengähdystauko on tervetullut.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse näkisin, että keskeinen osa eteenpäin menoa on vakaa tietoinen päätös suuntaan tai toiseen. Jos ei halua lähteä ihastuksen matkaan, niin kylmästi vaan ei ota kontaktia kys. henkilöön, vaikka törmäisikin, vaan lähtee paikalta ja ei luo häneen pitkiä katseita jne. Järjestää elämänsä niin, että ei joudu kohtaamaan henkilöä.

On syytä aidosti myös miettiä, että mikä elämässä on tärkeää ja mitä haluaa ja menee sitä kohti. Jos haluaa erota, hoitaa asiat ja eroaa. Jos ei halua, päättää antaa suhteelle kaikkensa ja keskittyy perheeseensä. Pysäyttää fantasiat, vaikka menemällä oman miehen kainaloon ja juttelemalla yhdessä.

Se ei nyt vaan ole niin yksinkertaista, että vaan päättää "pysäyttää fantasiat". Siis voi tietoisesti lopettaa fantasian, ja viiden minuutin päästä havahtua siihen että taas pyörii fantasia päässä. Mitä kovemmin keskittyy siihen ettei ajattele ihmistä, sitä enemmän sitä ihmistä ajattelee. Siitä tulee itseään ruokkiva kierre.

Välttely onkin hyvä vinkki silloin kun se on mahdollista. Aina ei ole. Itselläni tämä ihastus pomppaa uudelleen ja uudelleen hyvinkin pitkän tapaamistauon jälkeen. Voin siis olla vuodenkin näkemättä ja melkein päästä yli ihastuksesta, ja sitten lyhyen törmäämisen jälkeen märehtiä taas ihastusta kuukausikaupalla.

-Ap

Entä jos yrittäisit päinvastaista keinoa. Ajattelisit sitä ihmistä niin paljon, että lopulta kyllästyisit ajattelemaan vain häntä ja pystyisit keskittymään muihin asioihin. Ei se varmaankaan ihastusta lopettaisi, mutta sitten asian miettiminen ei veisi niin paljoa energiaa.

Sitähän se pakonomainen ihastus on, että henkilöä miettii taukoamatta. Ei voi mitenkään ajatella enempää.

Olen ajatellut että näiden taustalla olisi sellaisia traumoja joihin on vaikea päästä käsiksi koska ei ehkä ole hajuakaan siitä miten ne ovat syntyneet. Esimerkiksi ylisukupolviset traumat.

Tuntuu jotenkin ristiriitaiselta, että vaikka ap on kirjoittanut ketjuun näin paljon "pakonomaisesta ihastuksestaan", hän ei silti ole kertonut oikeastaan mitään siitä, millainen ihminen se ihastuksen kohde on ja mikä hänessä viehättää niin paljon, tai edes siitä, minkälainen heidän välisensä suhde on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse näkisin, että keskeinen osa eteenpäin menoa on vakaa tietoinen päätös suuntaan tai toiseen. Jos ei halua lähteä ihastuksen matkaan, niin kylmästi vaan ei ota kontaktia kys. henkilöön, vaikka törmäisikin, vaan lähtee paikalta ja ei luo häneen pitkiä katseita jne. Järjestää elämänsä niin, että ei joudu kohtaamaan henkilöä.

On syytä aidosti myös miettiä, että mikä elämässä on tärkeää ja mitä haluaa ja menee sitä kohti. Jos haluaa erota, hoitaa asiat ja eroaa. Jos ei halua, päättää antaa suhteelle kaikkensa ja keskittyy perheeseensä. Pysäyttää fantasiat, vaikka menemällä oman miehen kainaloon ja juttelemalla yhdessä.

Se ei nyt vaan ole niin yksinkertaista, että vaan päättää "pysäyttää fantasiat". Siis voi tietoisesti lopettaa fantasian, ja viiden minuutin päästä havahtua siihen että taas pyörii fantasia päässä. Mitä kovemmin keskittyy siihen ettei ajattele ihmistä, sitä enemmän sitä ihmistä ajattelee. Siitä tulee itseään ruokkiva kierre.

Välttely onkin hyvä vinkki silloin kun se on mahdollista. Aina ei ole. Itselläni tämä ihastus pomppaa uudelleen ja uudelleen hyvinkin pitkän tapaamistauon jälkeen. Voin siis olla vuodenkin näkemättä ja melkein päästä yli ihastuksesta, ja sitten lyhyen törmäämisen jälkeen märehtiä taas ihastusta kuukausikaupalla.

-Ap

Välttely voi tuoda tilapäistä helpotusta, mutta se ei ratkaise ongelmaa. Jos vain lakaisee asian maton alle ja torjuu sen mielestään, voi onnistua jopa vuosikymmenien ajan olemaan ajattelematta sitä, mutta lopulta se palaa mieleen kuitenkin.

Kun kerran kyse on taipumuksesta, eikö kannattaisi alkaa ennakoida kuka milloinkin voi aiheuttaa sellaisen pakkomielteen kun vähän kuluu aikaa? Sitten kannattaisi ottaa asia heti käsittelyyn asianomaisen henkilön kanssa, tavoitteena asian käsittely heti suoraan hänen kanssaan ennen kuin pakkomielle on ehtinyt kasvaa, mutta tietoisella päätöksellä sen suhteen, ettei tavoitteena ole päästä suhteeseen vaan saadaksesi jutella kuin ystävien kesken? Jotain joutuisit paljastamaan itsestäsi mutta kun kyse ei olisi vielä kaikennielevästä pakkomielteestä, haaste olisi pienempi.

Vierailija kirjoitti:

Kun kerran kyse on taipumuksesta, eikö kannattaisi alkaa ennakoida kuka milloinkin voi aiheuttaa sellaisen pakkomielteen kun vähän kuluu aikaa? Sitten kannattaisi ottaa asia heti käsittelyyn asianomaisen henkilön kanssa, tavoitteena asian käsittely heti suoraan hänen kanssaan ennen kuin pakkomielle on ehtinyt kasvaa, mutta tietoisella päätöksellä sen suhteen, ettei tavoitteena ole päästä suhteeseen vaan saadaksesi jutella kuin ystävien kesken? Jotain joutuisit paljastamaan itsestäsi mutta kun kyse ei olisi vielä kaikennielevästä pakkomielteestä, haaste olisi pienempi.

Sama jatkaa: vaikka siinä tilanteessa tulisi ”pakit”, se ei tuntuisi niin pahalta kuin pitkän tuntemisen jälkeen ehkä tuntuisi, mutta saisit heti alkuun todellisuuteen perustuvaa tietoa, mikä voisi ohjata ajatteluasi oikeaan suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu jotenkin ristiriitaiselta, että vaikka ap on kirjoittanut ketjuun näin paljon "pakonomaisesta ihastuksestaan", hän ei silti ole kertonut oikeastaan mitään siitä, millainen ihminen se ihastuksen kohde on ja mikä hänessä viehättää niin paljon, tai edes siitä, minkälainen heidän välisensä suhde on.

Minusta se ei ole ristiriitaista kun kerran aiheena on hänen ominaisuutensa, josta hän kai toivoisi pääsevänsä eroon.

Vierailija kirjoitti:

Kun kerran kyse on taipumuksesta, eikö kannattaisi alkaa ennakoida kuka milloinkin voi aiheuttaa sellaisen pakkomielteen kun vähän kuluu aikaa? Sitten kannattaisi ottaa asia heti käsittelyyn asianomaisen henkilön kanssa, tavoitteena asian käsittely heti suoraan hänen kanssaan ennen kuin pakkomielle on ehtinyt kasvaa, mutta tietoisella päätöksellä sen suhteen, ettei tavoitteena ole päästä suhteeseen vaan saadaksesi jutella kuin ystävien kesken? Jotain joutuisit paljastamaan itsestäsi mutta kun kyse ei olisi vielä kaikennielevästä pakkomielteestä, haaste olisi pienempi.

Kokemukseni mukaan sitä ei yleensä pysty ennakoimaan. Aluksi ajattelee vain, että onpa kiva tyyppi, pidän tavattomasti. Sitten yhtäkkiä tajuaa olevansa pakkomielteisesti ihastunut.

Ap. voisi harkita ympärileikkausta.