Lue keskustelun säännöt.
Miten suuret ikäluokat tekivät sen?
29.08.2015 |
Suurin massoin käytännössä vain kävelivät töihin osa ilman ihmeempiä koulutuksia. Työpaikkoja vain maagisesti lisääntyi, jotta jokainen sai töitä. Painoivat pitkän työuran, monet jopa samassa työpaikassa eläkkeeseen asti. Heidän poistuttuaan tilalle ei avautunutkaan paikkoja.
Kommentit (277)
Kyllä tänä päivänäkin töitä löytyy jos on valmis tekemään mitä vaan. Sodan jälkeen ihmiset tekivät kaikkea työtä kun ei ollut mitään työttömyyspäivärahoja. Nykyään suurin osa haluaa vain koulutustaan vastaavaa työtä ja niistäkin vain ne parhaat paikat pitkillä lomilla ja hyvillä työehdoilla jne. Joukossa on myös paljon lusmuja, jotka makaavat mieluummin kotona. Nämä pitäisi saada pois kortistosta niin niille OIKEASTI TYÖHALUISILLE löytyisi töitä helpommin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suuret ikäluokat eivät kuluttaneet aikaansa johonkin bondage ja anaaliseksiin vaan tekivät asioita, joilla on merkitystä
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="29.08.2015 klo 09:00"]Nykyisen muuttoliikkeen taantuminen johtuu tästä omistusasumisen ihannoinnista. Rakennetaan iso talo korpeen paikkakunnalle, josta on saatu töitä ja siitä ei voi enää muuttaa mihinkään, kun on kerran asetettu. Aika yleistä on että tällä paikkakunnalla on alani työpaikkoja ollut auki yksi viimeisen kahden vuoden aikana.
t. itse 400 km muuttanut, omistusasunnosta huolimatta. Entinen on vielä myymättä, mutta puoliso on vielä siellä.
En ole koskaan ymmärtänyt tätä omistusasumisen morkkaamista. Katsokaapa jenkkejä. Omistusasuminen ja nimenomaan omakotitalossa on se juttu! Kuinka moni pitää jenkkien työvoimaa kankeena?
Suomessa on yksi ainoa syy kankeisiin asuntomatkkinoihin ja se on varainsiirtovero!
Jenkit ei rakenna itse niitä omakotitalojaan vaan suhtautuu niihin hyödykkeinä hyödykkeiden joukossa. Ei siis tuota suurempia tuskia myydä pois ja muuttaa toiselle puolelle mannerta. Toisaalta jenkkeihin on istutettu yritteliäisyyden henki, tuilla makaamista ei todellakaan tueta tai arvosteta. Myös sukulaissuhteet ovat väljemmät, jokainen sukupolvi kannustetaan pärjäämään itse, ei kolaamaan mummojensa pihateitä kolmannessa polvessa, jonka takia ei voi muuttaa naapurikaupunkia pidemmälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="29.08.2015 klo 09:00"]Nykyisen muuttoliikkeen taantuminen johtuu tästä omistusasumisen ihannoinnista. Rakennetaan iso talo korpeen paikkakunnalle, josta on saatu töitä ja siitä ei voi enää muuttaa mihinkään, kun on kerran asetettu. Aika yleistä on että tällä paikkakunnalla on alani työpaikkoja ollut auki yksi viimeisen kahden vuoden aikana.
t. itse 400 km muuttanut, omistusasunnosta huolimatta. Entinen on vielä myymättä, mutta puoliso on vielä siellä.
En ole koskaan ymmärtänyt tätä omistusasumisen morkkaamista. Katsokaapa jenkkejä. Omistusasuminen ja nimenomaan omakotitalossa on se juttu! Kuinka moni pitää jenkkien työvoimaa kankeena?
Suomessa on yksi ainoa syy kankeisiin asuntomatkkinoihin ja se on varainsiirtovero!
Jenkit ei rakenna itse niitä omakotitalojaan vaan suhtautuu niihin hyödykkeinä hyödykkeiden joukossa. Ei siis tuota suurempia tuskia myydä pois ja muuttaa toiselle puolelle mannerta. Toisaalta jenkkeihin on istutettu yritteliäisyyden henki, tuilla makaamista ei todellakaan tueta tai arvosteta. Myös sukulaissuhteet ovat väljemmät, jokainen sukupolvi kannustetaan pärjäämään itse, ei kolaamaan mummojensa pihateitä kolmannessa polvessa, jonka takia ei voi muuttaa naapurikaupunkia pidemmälle.
""Omakotitalokin" saattaa olla kahdesta elementtiosasta kerralla yhteenpantu "talo".
Suuret ikäluokat yrittävät nyt vielä viime ponnistuksenaan kupata eläkerahastot itselleen. Senioriliikkeen johdossa on demarien Kimmo Kiljunen, joka onkin aina ollut mestari ratsastamaan populismin aallonharjalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyisen muuttoliikkeen taantuminen johtuu tästä omistusasumisen ihannoinnista. Rakennetaan iso talo korpeen paikkakunnalle, josta on saatu töitä ja siitä ei voi enää muuttaa mihinkään, kun on kerran asetettu. Aika yleistä on että tällä paikkakunnalla on alani työpaikkoja ollut auki yksi viimeisen kahden vuoden aikana.
t. itse 400 km muuttanut, omistusasunnosta huolimatta. Entinen on vielä myymättä, mutta puoliso on vielä siellä.
Ei omistaminen todellakaan ole se ongelma, vaan jälleen kerran, verotus. Joka kerta kun kiinteistö kaupataan, maksetaan varainsiirtoveroa. Kuinka mielekästä on muuttaa vaikka 2-5 vuoden välein asunto ostaen, ja maksaa joka kerta 2-4% veroa, ihan vaan siitä ilosta että kiinteistö vaihtaa omistajaa? Tuosta kertyy helposti tuhansia euroja, tai kymmeniä tuhansia jos kyse arvokohteesta tai omakotitalosta. Kun vuokra-asuntomarkkinat ovat mitä ovat, on ostaminen muutenkin kuin eläkekodiksi ihan hyvä vaihtoehto. Nuo verot tekevät systeemistä jäykän ja hillitsevät ihmisten haluja vaihtaa maisemaa. Erittäin ymmärrettävää mielestäni.
Ja tässä puhun nyt alueista ja kaupungeista joissa on töitä tarjolla, mutta sopivia tekijöitä ei ole. Siispä yrityksen pitää muuttaa, ja se rykäiseekin saman tien ulos maasta.
Suurten ikäluokkien "etuna" oli monet asiat, joita tänä päivänä ei edes haluta. Ensinnäkin suurilla ikäluokilla ei ollut kotihoidontukea eikä hoitovapaata. He olivat about nelikymppisiä, kun kotihoidontuki tuli. Ja silloinkin kotihoidontukea maksettiin vain siihen asti, kun lapsi täytti 1v10kk. Suuret ikäluokat palasivat siis suoraan äitiyslomalta töihin. Toinen etu oli, että ei ollut tällaista valikoimaa tavaraa, jota nykyisin pidetään välttämättömänä. Kolmas etu oli, että tavaroiden elinikä oli pidempi kuin nykyisin. Televisio, pesukone, puhelin jne kestivät hyvinkin päivittäisessä käytössä 20 vuotta, puhelimet noista vielä paljon pidempäänkin. Ei siis ollut tarvetta ostaa parin kolmen vuoden välein uutta vempainta vanhan tilalle. Neljäs etu oli, että pankit edellyttivät asuntolainaa myöntäessään riittävän määrän säästöjä. Nuoret siis alkoivat jo hyvin varhain säästää asuntolainatilille. Lisäksi oli arava-asuntoja, joihin ei tarvinnut yhtä paljon lainaa kuin vapaiden markkinoiden asuntoihin. Viides etu oli, että ensiasunnoksi nuoripari ei ostanut 200 neliön omakotitaloa vaan kerrostaloyksiön tai enintään kaksion jostain lähiöstä. Kun perhekoko oli kasvanut ja asuntolainaa maksettu riittävästi pois, myytiin vanha asunto ja ostettiin isompi. Kuudes etu oli, että kotia sisustettiin vähitellen ja varojen mukaan. Seitsemäs etu oli, että filmitähtien ja popstarojen luksus-elämää kenties kadehdittiin, mutta ei ajateltukaan, että oman elämän pitäisi olla samanlaista. Kahdeksas etu oli, että lastenvaunut, lastenvaatteet ja muut lasten tavarat olivat käyttötavaraa eikä statussymboleja, joilla olisi kilpailtu muiden vanhempien kanssa. Yhdeksäs etu oli, että ulkomaanmatkat olivat vielä tavalliselle lapsiperheelle liian kalliita ja vaati vuosien säästämisen, ennenkuin nelihenkinen keskituloinen perhe pääsi edes viikoksi Mallorcalle. Nyt jokainen pienituloinenkin perhe haluaa päästä joka vuosi pariksi viikoksi Thaimaahan, vaikka lapsia olisi liuta. Kymmenes etu oli, että ei ollut nettiä, blogeja ja keskustelupalstoja, joista lukea, millaista elämän pitäisi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suurten ikäluokkien "etuna" oli monet asiat, joita tänä päivänä ei edes haluta. Ensinnäkin suurilla ikäluokilla ei ollut kotihoidontukea eikä hoitovapaata. He olivat about nelikymppisiä, kun kotihoidontuki tuli. Ja silloinkin kotihoidontukea maksettiin vain siihen asti, kun lapsi täytti 1v10kk. Suuret ikäluokat palasivat siis suoraan äitiyslomalta töihin. Toinen etu oli, että ei ollut tällaista valikoimaa tavaraa, jota nykyisin pidetään välttämättömänä. Kolmas etu oli, että tavaroiden elinikä oli pidempi kuin nykyisin. Televisio, pesukone, puhelin jne kestivät hyvinkin päivittäisessä käytössä 20 vuotta, puhelimet noista vielä paljon pidempäänkin. Ei siis ollut tarvetta ostaa parin kolmen vuoden välein uutta vempainta vanhan tilalle. Neljäs etu oli, että pankit edellyttivät asuntolainaa myöntäessään riittävän määrän säästöjä. Nuoret siis alkoivat jo hyvin varhain säästää asuntolainatilille. Lisäksi oli arava-asuntoja, joihin ei tarvinnut yhtä paljon lainaa kuin vapaiden markkinoiden asuntoihin. Viides etu oli, että ensiasunnoksi nuoripari ei ostanut 200 neliön omakotitaloa vaan kerrostaloyksiön tai enintään kaksion jostain lähiöstä. Kun perhekoko oli kasvanut ja asuntolainaa maksettu riittävästi pois, myytiin vanha asunto ja ostettiin isompi. Kuudes etu oli, että kotia sisustettiin vähitellen ja varojen mukaan. Seitsemäs etu oli, että filmitähtien ja popstarojen luksus-elämää kenties kadehdittiin, mutta ei ajateltukaan, että oman elämän pitäisi olla samanlaista. Kahdeksas etu oli, että lastenvaunut, lastenvaatteet ja muut lasten tavarat olivat käyttötavaraa eikä statussymboleja, joilla olisi kilpailtu muiden vanhempien kanssa. Yhdeksäs etu oli, että ulkomaanmatkat olivat vielä tavalliselle lapsiperheelle liian kalliita ja vaati vuosien säästämisen, ennenkuin nelihenkinen keskituloinen perhe pääsi edes viikoksi Mallorcalle. Nyt jokainen pienituloinenkin perhe haluaa päästä joka vuosi pariksi viikoksi Thaimaahan, vaikka lapsia olisi liuta. Kymmenes etu oli, että ei ollut nettiä, blogeja ja keskustelupalstoja, joista lukea, millaista elämän pitäisi olla.
Pääsääntöisesti suuret ikäluokat saivat lapsensa hoidatettua vanhemmillaan. Nyt ei onnistu kun suuriin ikäluokkiin kuuluvat isovanhemmat nauttii elämästään Espanjassa tai harrastaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurten ikäluokkien "etuna" oli monet asiat, joita tänä päivänä ei edes haluta. Ensinnäkin suurilla ikäluokilla ei ollut kotihoidontukea eikä hoitovapaata. He olivat about nelikymppisiä, kun kotihoidontuki tuli. Ja silloinkin kotihoidontukea maksettiin vain siihen asti, kun lapsi täytti 1v10kk. Suuret ikäluokat palasivat siis suoraan äitiyslomalta töihin. Toinen etu oli, että ei ollut tällaista valikoimaa tavaraa, jota nykyisin pidetään välttämättömänä. Kolmas etu oli, että tavaroiden elinikä oli pidempi kuin nykyisin. Televisio, pesukone, puhelin jne kestivät hyvinkin päivittäisessä käytössä 20 vuotta, puhelimet noista vielä paljon pidempäänkin. Ei siis ollut tarvetta ostaa parin kolmen vuoden välein uutta vempainta vanhan tilalle. Neljäs etu oli, että pankit edellyttivät asuntolainaa myöntäessään riittävän määrän säästöjä. Nuoret siis alkoivat jo hyvin varhain säästää asuntolainatilille. Lisäksi oli arava-asuntoja, joihin ei tarvinnut yhtä paljon lainaa kuin vapaiden markkinoiden asuntoihin. Viides etu oli, että ensiasunnoksi nuoripari ei ostanut 200 neliön omakotitaloa vaan kerrostaloyksiön tai enintään kaksion jostain lähiöstä. Kun perhekoko oli kasvanut ja asuntolainaa maksettu riittävästi pois, myytiin vanha asunto ja ostettiin isompi. Kuudes etu oli, että kotia sisustettiin vähitellen ja varojen mukaan. Seitsemäs etu oli, että filmitähtien ja popstarojen luksus-elämää kenties kadehdittiin, mutta ei ajateltukaan, että oman elämän pitäisi olla samanlaista. Kahdeksas etu oli, että lastenvaunut, lastenvaatteet ja muut lasten tavarat olivat käyttötavaraa eikä statussymboleja, joilla olisi kilpailtu muiden vanhempien kanssa. Yhdeksäs etu oli, että ulkomaanmatkat olivat vielä tavalliselle lapsiperheelle liian kalliita ja vaati vuosien säästämisen, ennenkuin nelihenkinen keskituloinen perhe pääsi edes viikoksi Mallorcalle. Nyt jokainen pienituloinenkin perhe haluaa päästä joka vuosi pariksi viikoksi Thaimaahan, vaikka lapsia olisi liuta. Kymmenes etu oli, että ei ollut nettiä, blogeja ja keskustelupalstoja, joista lukea, millaista elämän pitäisi olla.
Pääsääntöisesti suuret ikäluokat saivat lapsensa hoidatettua vanhemmillaan. Nyt ei onnistu kun suuriin ikäluokkiin kuuluvat isovanhemmat nauttii elämästään Espanjassa tai harrastaa.
Ei pidä paikkaansa. Suuret ikäluokat olivat juuri niitä, jotka 60-70 -luvuilla muuttivat maalta kaupunkeihin. Isovanhemmat jäivät kotipaikkakunnille kenties satojenkin kilometrien päähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suurten ikäluokkien "etuna" oli monet asiat, joita tänä päivänä ei edes haluta. Ensinnäkin suurilla ikäluokilla ei ollut kotihoidontukea eikä hoitovapaata. He olivat about nelikymppisiä, kun kotihoidontuki tuli. Ja silloinkin kotihoidontukea maksettiin vain siihen asti, kun lapsi täytti 1v10kk. Suuret ikäluokat palasivat siis suoraan äitiyslomalta töihin. Toinen etu oli, että ei ollut tällaista valikoimaa tavaraa, jota nykyisin pidetään välttämättömänä. Kolmas etu oli, että tavaroiden elinikä oli pidempi kuin nykyisin. Televisio, pesukone, puhelin jne kestivät hyvinkin päivittäisessä käytössä 20 vuotta, puhelimet noista vielä paljon pidempäänkin. Ei siis ollut tarvetta ostaa parin kolmen vuoden välein uutta vempainta vanhan tilalle. Neljäs etu oli, että pankit edellyttivät asuntolainaa myöntäessään riittävän määrän säästöjä. Nuoret siis alkoivat jo hyvin varhain säästää asuntolainatilille. Lisäksi oli arava-asuntoja, joihin ei tarvinnut yhtä paljon lainaa kuin vapaiden markkinoiden asuntoihin. Viides etu oli, että ensiasunnoksi nuoripari ei ostanut 200 neliön omakotitaloa vaan kerrostaloyksiön tai enintään kaksion jostain lähiöstä. Kun perhekoko oli kasvanut ja asuntolainaa maksettu riittävästi pois, myytiin vanha asunto ja ostettiin isompi. Kuudes etu oli, että kotia sisustettiin vähitellen ja varojen mukaan. Seitsemäs etu oli, että filmitähtien ja popstarojen luksus-elämää kenties kadehdittiin, mutta ei ajateltukaan, että oman elämän pitäisi olla samanlaista. Kahdeksas etu oli, että lastenvaunut, lastenvaatteet ja muut lasten tavarat olivat käyttötavaraa eikä statussymboleja, joilla olisi kilpailtu muiden vanhempien kanssa. Yhdeksäs etu oli, että ulkomaanmatkat olivat vielä tavalliselle lapsiperheelle liian kalliita ja vaati vuosien säästämisen, ennenkuin nelihenkinen keskituloinen perhe pääsi edes viikoksi Mallorcalle. Nyt jokainen pienituloinenkin perhe haluaa päästä joka vuosi pariksi viikoksi Thaimaahan, vaikka lapsia olisi liuta. Kymmenes etu oli, että ei ollut nettiä, blogeja ja keskustelupalstoja, joista lukea, millaista elämän pitäisi olla.
Suuret ikäluokat ohittivat vanhempiensa elintason välittömästi omilleen muuttaessaan, täätä ei tapahdu enää, nuoret eivät yllä vanhempiensa elintasoon kovin äkkiä.
Kodinkoneiden käyttöiät ovat lyhentyneet mutta ne ovat mös halventuneet paljon. Pesukoneen käyttöikä on voinut puolittua, mutta hinta on pudonnut neljäsosaan.
Elintason kehitys on vähintäänkin pysähtynyt, mutta valitettavasti jopa kääntynyt laskuun.
Vierailija kirjoitti:
No työllistymistä tietysti helpotti aika paljon se, että esim 1960-luvulla lähti 200000 (siis kaksisataa tuhatta) parhaassa työiässä olevaa ihmistä Ruotsiin, muut maat siihen sitten päälle. Siirtolaisuus jatkui vielä isona 1970-luvullakin.
Silloinhan oli myös maan sisäinen muuttoliikettä isoa, ihmiset ehkä muuttivat kaiken kaikkiaan helpommin.
Nyt on vapaa liikkuvuus, parempi koulutus ja kielitaito ihmisillä keskimäärin, mutta monet eivät enää muuta työn perässä.
Näin juuri. Työpaikkoja ei noin vain saatu, vaan niiden eteen oltiin valmiita tekemään huomattavan paljon enemmän, kuin nykyään. Johtui varmasti siitäkin, ettei nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa vielä ollut, vaan työn vaihtoehtona olisi ollut todellinen puute ja nälkä. Ja myös todellisiin matalapalkkahommiin lähdettiin. Maalta tultiin kaupunkiin lapsenlikaksi ja kotiavuksi todella pienillä palkoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurten ikäluokkien "etuna" oli monet asiat, joita tänä päivänä ei edes haluta. Ensinnäkin suurilla ikäluokilla ei ollut kotihoidontukea eikä hoitovapaata. He olivat about nelikymppisiä, kun kotihoidontuki tuli. Ja silloinkin kotihoidontukea maksettiin vain siihen asti, kun lapsi täytti 1v10kk. Suuret ikäluokat palasivat siis suoraan äitiyslomalta töihin. Toinen etu oli, että ei ollut tällaista valikoimaa tavaraa, jota nykyisin pidetään välttämättömänä. Kolmas etu oli, että tavaroiden elinikä oli pidempi kuin nykyisin. Televisio, pesukone, puhelin jne kestivät hyvinkin päivittäisessä käytössä 20 vuotta, puhelimet noista vielä paljon pidempäänkin. Ei siis ollut tarvetta ostaa parin kolmen vuoden välein uutta vempainta vanhan tilalle. Neljäs etu oli, että pankit edellyttivät asuntolainaa myöntäessään riittävän määrän säästöjä. Nuoret siis alkoivat jo hyvin varhain säästää asuntolainatilille. Lisäksi oli arava-asuntoja, joihin ei tarvinnut yhtä paljon lainaa kuin vapaiden markkinoiden asuntoihin. Viides etu oli, että ensiasunnoksi nuoripari ei ostanut 200 neliön omakotitaloa vaan kerrostaloyksiön tai enintään kaksion jostain lähiöstä. Kun perhekoko oli kasvanut ja asuntolainaa maksettu riittävästi pois, myytiin vanha asunto ja ostettiin isompi. Kuudes etu oli, että kotia sisustettiin vähitellen ja varojen mukaan. Seitsemäs etu oli, että filmitähtien ja popstarojen luksus-elämää kenties kadehdittiin, mutta ei ajateltukaan, että oman elämän pitäisi olla samanlaista. Kahdeksas etu oli, että lastenvaunut, lastenvaatteet ja muut lasten tavarat olivat käyttötavaraa eikä statussymboleja, joilla olisi kilpailtu muiden vanhempien kanssa. Yhdeksäs etu oli, että ulkomaanmatkat olivat vielä tavalliselle lapsiperheelle liian kalliita ja vaati vuosien säästämisen, ennenkuin nelihenkinen keskituloinen perhe pääsi edes viikoksi Mallorcalle. Nyt jokainen pienituloinenkin perhe haluaa päästä joka vuosi pariksi viikoksi Thaimaahan, vaikka lapsia olisi liuta. Kymmenes etu oli, että ei ollut nettiä, blogeja ja keskustelupalstoja, joista lukea, millaista elämän pitäisi olla.
Pääsääntöisesti suuret ikäluokat saivat lapsensa hoidatettua vanhemmillaan. Nyt ei onnistu kun suuriin ikäluokkiin kuuluvat isovanhemmat nauttii elämästään Espanjassa tai harrastaa.
Ei pidä paikkaansa. Suuret ikäluokat olivat juuri niitä, jotka 60-70 -luvuilla muuttivat maalta kaupunkeihin. Isovanhemmat jäivät kotipaikkakunnille kenties satojenkin kilometrien päähän.
Itse vietin kouluikäisenä ja jo nuorempanakin kaikki kesät mummolassa ja niin teki moni muukin ikäiseni. Tämä perinne katkesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurten ikäluokkien "etuna" oli monet asiat, joita tänä päivänä ei edes haluta. Ensinnäkin suurilla ikäluokilla ei ollut kotihoidontukea eikä hoitovapaata. He olivat about nelikymppisiä, kun kotihoidontuki tuli. Ja silloinkin kotihoidontukea maksettiin vain siihen asti, kun lapsi täytti 1v10kk. Suuret ikäluokat palasivat siis suoraan äitiyslomalta töihin. Toinen etu oli, että ei ollut tällaista valikoimaa tavaraa, jota nykyisin pidetään välttämättömänä. Kolmas etu oli, että tavaroiden elinikä oli pidempi kuin nykyisin. Televisio, pesukone, puhelin jne kestivät hyvinkin päivittäisessä käytössä 20 vuotta, puhelimet noista vielä paljon pidempäänkin. Ei siis ollut tarvetta ostaa parin kolmen vuoden välein uutta vempainta vanhan tilalle. Neljäs etu oli, että pankit edellyttivät asuntolainaa myöntäessään riittävän määrän säästöjä. Nuoret siis alkoivat jo hyvin varhain säästää asuntolainatilille. Lisäksi oli arava-asuntoja, joihin ei tarvinnut yhtä paljon lainaa kuin vapaiden markkinoiden asuntoihin. Viides etu oli, että ensiasunnoksi nuoripari ei ostanut 200 neliön omakotitaloa vaan kerrostaloyksiön tai enintään kaksion jostain lähiöstä. Kun perhekoko oli kasvanut ja asuntolainaa maksettu riittävästi pois, myytiin vanha asunto ja ostettiin isompi. Kuudes etu oli, että kotia sisustettiin vähitellen ja varojen mukaan. Seitsemäs etu oli, että filmitähtien ja popstarojen luksus-elämää kenties kadehdittiin, mutta ei ajateltukaan, että oman elämän pitäisi olla samanlaista. Kahdeksas etu oli, että lastenvaunut, lastenvaatteet ja muut lasten tavarat olivat käyttötavaraa eikä statussymboleja, joilla olisi kilpailtu muiden vanhempien kanssa. Yhdeksäs etu oli, että ulkomaanmatkat olivat vielä tavalliselle lapsiperheelle liian kalliita ja vaati vuosien säästämisen, ennenkuin nelihenkinen keskituloinen perhe pääsi edes viikoksi Mallorcalle. Nyt jokainen pienituloinenkin perhe haluaa päästä joka vuosi pariksi viikoksi Thaimaahan, vaikka lapsia olisi liuta. Kymmenes etu oli, että ei ollut nettiä, blogeja ja keskustelupalstoja, joista lukea, millaista elämän pitäisi olla.
Pääsääntöisesti suuret ikäluokat saivat lapsensa hoidatettua vanhemmillaan. Nyt ei onnistu kun suuriin ikäluokkiin kuuluvat isovanhemmat nauttii elämästään Espanjassa tai harrastaa.
Ei pidä paikkaansa. Suuret ikäluokat olivat juuri niitä, jotka 60-70 -luvuilla muuttivat maalta kaupunkeihin. Isovanhemmat jäivät kotipaikkakunnille kenties satojenkin kilometrien päähän.
Ja lisään vielä, että suurten ikäluokkien lasten yhteydessä syntyi käsite "avainkaulalapsi". Ei ollut ilta- ja aamupäiväkerhoja vaan pienet koululaiset viettivät aikaansa yksin. Lapset lähtivät aamulla yksin kouluun ja tulivat koulusta yksin kotiin. Isommat sisarukset katsoivat vähän perään sen mitä omilta touhuiltaan ehtivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurten ikäluokkien "etuna" oli monet asiat, joita tänä päivänä ei edes haluta. Ensinnäkin suurilla ikäluokilla ei ollut kotihoidontukea eikä hoitovapaata. He olivat about nelikymppisiä, kun kotihoidontuki tuli. Ja silloinkin kotihoidontukea maksettiin vain siihen asti, kun lapsi täytti 1v10kk. Suuret ikäluokat palasivat siis suoraan äitiyslomalta töihin. Toinen etu oli, että ei ollut tällaista valikoimaa tavaraa, jota nykyisin pidetään välttämättömänä. Kolmas etu oli, että tavaroiden elinikä oli pidempi kuin nykyisin. Televisio, pesukone, puhelin jne kestivät hyvinkin päivittäisessä käytössä 20 vuotta, puhelimet noista vielä paljon pidempäänkin. Ei siis ollut tarvetta ostaa parin kolmen vuoden välein uutta vempainta vanhan tilalle. Neljäs etu oli, että pankit edellyttivät asuntolainaa myöntäessään riittävän määrän säästöjä. Nuoret siis alkoivat jo hyvin varhain säästää asuntolainatilille. Lisäksi oli arava-asuntoja, joihin ei tarvinnut yhtä paljon lainaa kuin vapaiden markkinoiden asuntoihin. Viides etu oli, että ensiasunnoksi nuoripari ei ostanut 200 neliön omakotitaloa vaan kerrostaloyksiön tai enintään kaksion jostain lähiöstä. Kun perhekoko oli kasvanut ja asuntolainaa maksettu riittävästi pois, myytiin vanha asunto ja ostettiin isompi. Kuudes etu oli, että kotia sisustettiin vähitellen ja varojen mukaan. Seitsemäs etu oli, että filmitähtien ja popstarojen luksus-elämää kenties kadehdittiin, mutta ei ajateltukaan, että oman elämän pitäisi olla samanlaista. Kahdeksas etu oli, että lastenvaunut, lastenvaatteet ja muut lasten tavarat olivat käyttötavaraa eikä statussymboleja, joilla olisi kilpailtu muiden vanhempien kanssa. Yhdeksäs etu oli, että ulkomaanmatkat olivat vielä tavalliselle lapsiperheelle liian kalliita ja vaati vuosien säästämisen, ennenkuin nelihenkinen keskituloinen perhe pääsi edes viikoksi Mallorcalle. Nyt jokainen pienituloinenkin perhe haluaa päästä joka vuosi pariksi viikoksi Thaimaahan, vaikka lapsia olisi liuta. Kymmenes etu oli, että ei ollut nettiä, blogeja ja keskustelupalstoja, joista lukea, millaista elämän pitäisi olla.
Pääsääntöisesti suuret ikäluokat saivat lapsensa hoidatettua vanhemmillaan. Nyt ei onnistu kun suuriin ikäluokkiin kuuluvat isovanhemmat nauttii elämästään Espanjassa tai harrastaa.
Ei pidä paikkaansa. Suuret ikäluokat olivat juuri niitä, jotka 60-70 -luvuilla muuttivat maalta kaupunkeihin. Isovanhemmat jäivät kotipaikkakunnille kenties satojenkin kilometrien päähän.
Itse vietin kouluikäisenä ja jo nuorempanakin kaikki kesät mummolassa ja niin teki moni muukin ikäiseni. Tämä perinne katkesi.
Perinne katkesi, koska yhä harvemmalla on mummolaa maalla tai edes kaupungissa mummolaa, jossa isovanhemmat olisivat päivisin kotona.
Käyttäjä1498 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="29.08.2015 klo 19:37"]
[quote author="Vierailija" time="29.08.2015 klo 18:28"]
Ihmettelen, miten täällä kirjoitellaan ettei 70-luvulla ollut päivähoitoa, vaan jotain yksityisiä kalliita hoitajia olisi pitänyt palkata?! Kyllä minä ja veljeni olemme olleet ihan kunnallisessa päiväkodissa jo vuonna -75, jos oikein muistan - sillä aloitin kouluni -77. Ja kävin eskarinkin! Nuo hoitotätejä muistelevat kyllä muistelevat jotain -50 tai -60 lukua.
Eli kyllä suurilla ikäluokilla on ollut mahdollisuus kunnalliseen päivähoitoon. Omat vanhempani ovat syntyneet -44 ja 47.
Nykyisen muotoisena päivähoitojärjestelmän luominen alkoi periaatteessa vasta lasten
päivähoidosta annetun lain (36/1973) tultua voimaan 1973. Siitä meni vielä vuosia, ennenkuin koko maassa oli kunnallinen päivähoitojärjestelmä.
Olet todennäköisesti kasvanut jossakin Suomen suuressa kaupungissa, kasvukeskuksissa, joissa tämä toteutettiin ensin. Muualla oli edelleen turvauduttava yksityisiin hoitotäteihin.
Olen itse ollut kunnallisessa päiväkodissa osapäiväisesti jo 60-luvulla, Helsingissä.
Kasvoin pienessä maalaiskunnassa Etelä-Suomessa. Varmaan on eroja ollut kunnasta tai kaupungista riippuen. Tuo kunta oli todennäköisesti silloin sekä varakas että edistyksellinen.
Mummoni on ollut perhepäivähoitaja -74 lähtien Lapin läänin tuppukylässä.
Kunnallista päivähoitoa oli, mutta sinne pääsivät vain vähävaraiset tai muuten tuettavat. Työssäkäyvät joutuivat itse palkkaamaan kotiapua. Subjektiivinen päivähoito-oikeus tuli nimenomaan hyvätuloisten avuksi, jolloin hekin saivat kunnallista päivähoitoa lapsilleen.
Vierailija kirjoitti:
Julkinen sektori hoiti aika ison osantyöllistämisestä eli velkaannuttivat valtio- ja kuntasektoria, perustivat valtavan määrän uusia virkoja joihin joku työllistyi tekemään silloin tällöin jotain joskus jopa hyödyllistä, lykkäsivät lapset ja vanhukset laitoksiin ja kustansivat sen niinkuin nuo muutkin virat velalla ja verojen korotuksilla samalla kurjistaen ja köyhdyttäen vanhusten ja lasten elämää sekä karkottaen yksityiset vientiyritykset maasta ja heikentäen yksityisen sektorin työntekijöiden ostovoimaa verotuksella. Lyhyesti sanottuna siis lyhytjänteisesti sosialismilla. Vapaa markkinatalous olisi ollut parempi systeemi, nyt ei oltaisi tässä tilanteessa jos kansa osaisi elää vapaassa markkinataloudessa. Nykyhallitus yrittää parhaillaantehdä korjausliikettä siihen suuntaan näillä leikkauksilla, pidemmän tähtäyksen tavoitteilla verotuksen keventämiseen sekä velkaantumiskehityksen loppumiseen. Kansa on nyt aika avainasemassa onnistuuko. Luulen että onnistuu, suomalaiset ovat jo oppineet kerryttämään varallisuutta ja jopa tuottavaakin varallisuutta tajuten samalla rahoittavansa kotimaista yritystoimintaa.
Tässä totuus. Alapeukkuja satelee juuri siksi, että kansa ei osaa elää vapaassa markkinataloudessa, vaan suuri osa kuvittelee edelleen ettei sillä ole mitään merkitystä, minkä verran oma työpanos tuo yritykselle rahaa ja missä suhteessa tuo summa on omaan palkkaan sivukuluineen, lomarahoineen ja muiden saavutettujen etujen kustannuksiin. Totuus on kuitenkin se, että tuon suhdeluvun on oltava kunnossa tai koko maan talous kaatuu jonkin ajan kuluessa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tänä päivänäkin töitä löytyy jos on valmis tekemään mitä vaan. Sodan jälkeen ihmiset tekivät kaikkea työtä kun ei ollut mitään työttömyyspäivärahoja. Nykyään suurin osa haluaa vain koulutustaan vastaavaa työtä ja niistäkin vain ne parhaat paikat pitkillä lomilla ja hyvillä työehdoilla jne. Joukossa on myös paljon lusmuja, jotka makaavat mieluummin kotona. Nämä pitäisi saada pois kortistosta niin niille OIKEASTI TYÖHALUISILLE löytyisi töitä helpommin.
Puhut nyt jälleen kerran suurten ikäluokkien VANHEMMISTA, jotka tosiaan olivat parhaassa työiässä siinä sotien jälkeen ja kuvailemallasi tavalla tarttuivat mihin työhön tahansa ja heille järjestettiin tarvittaessa ns. hätäaputöitä.
heidän LAPSENSA, eli ne suuret ikäluokat taas olivat työikäisiä 60-luvun loppupuolelta (suurin ikäluokka, eli -46 syntyneet olivat 20-vuotiaita vuonna 1966), jolloin työllisyystilanne oli erittäin hyvä ja pelkällä ylioppilastutkinnolla saattoi edetä johtajaksi. Tyypillistä oli pysyä samassa firmassa eläkkeelle saakka. Suurilla ikäluokilla oli myös ihan rahallinen työttömyysturva ja myös ns. ammattisuoja.
Kyllä parhaat lähtökohdat kuitenkin ovat saaneet nykyiset nelikymppiset.
- Valmistuminen laman jälkeen huikeaan nousukauteen, jossa vanhempi polvi oli siirretty pois edestä kortistoon
- Asuntojen hintojen raketointi. Puoli-ilmaiset kämpät ostettiin ja nyt niitä onkin monella helposti viisi. Ja yhteiskunta se vaan maksaa asumistukina riskitöntä kassavirtaa
- Kaikki sijoituskohteet laukkasivat mukavasti, joten vaurastuminen ei tarvinnut liikoja ponnisteluja
- Tutkintoja ei ollut kovin vaikea saada silloinkaan, mutta niiden arvo oli satakertainen nykyiseen nähden
Jos noista lähtökohdista ei päässyt vihreälle oksalle, niin ei siihen olisi kyennyt muulloinkaan.
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="29.08.2015 klo 09:09"][quote author="Vierailija" time="29.08.2015 klo 09:06"]
[quote author="Vierailija" time="29.08.2015 klo 08:58"]ketä on suuret ikä luokat?
Sotien jälkeen 1945 -1960 syntynyt kansanosa, joka eli helpoimman elämän, mitä tullaan enää näkemään. Heidän ei tarvinnut nähdä sotaa eikä työttömyyttä. Inflaatio maksoi heidän asuntolainansa. He pääsivät hyville eläkkeille, jotka maksavat heidän lapsensa paskoista palkoistaan ja epävarmoista tuloistaan. Heillä kävi ns. MUNKKI! M40
No kyllä osa suurista ikäluokista todellakin on nähnyt työttömyyden. He olivat 90-luvun laman aikaan parhaassa työiässä ja potkut tuli kymmenilletuhansille, kun isojakin paikkoja lopetettiin. Itsekin olin töissä lakkautetussa isossa vakaassa paikassa ja 1964 syntyneenä olin omassa konttorissani toiseksi nuorin, se oli valtakunnallinen iso mikä lakkautettiin.
Sori, se lama nyt taas jäi mainitsematta. Tosin 90-lama kokee parasta aikaa melkoista inflaatiota, kun tämä 10-kurimus vain jatkuu ja syvenee.
Siitä(kin) meidän on kiittäminen Kokoomusta, joka hoiti 90-luvun lamaa samoilla, virheelliseksi osoitetuilla lääkkeillä kuin nytkin.
Jaakko Kiander toimi 90-luvulla Valtion Taloudellisen Tutkimuskeskuksen johtavana ekonomistina, tutkimusprofessorina (nyk. Ilmarisen johtaja) ja hän on tehnyt kattavan analyysin 90-luvun laman hoidosta:
Lamaan on esitetty monenlaisia syitä. 1990-luvun alun kansainvälinen taantuma, korkojen nousu Saksassa ja Neuvostoliiton romahtamisen myötä tyrehtynyt itävienti tukahduttivat talouden toimintaa. Taustatekijöitä löytyy kuitenkin jo edellisiltä vuosilta. Rahamarkkinat ja ulkomainen luototus vapautettiin hallitsemattomasti, mistä seurasi voimakas korkeasuhdanne. Hallitsevan eliitin mielestä erityisesti rakenteelliset ongelmat olivat keskeisiä: julkinen sektori oli liiaksi paisunut, työmarkkinat jäykistyneet ja yksityiset taloudet holtittomasti velkaantuneet. Tästä seurasi tilannearvio ja ideologia, jonka mukaan tarvittiin yhteiskuntarakenteiden peruskorjausta. Vientiä piti kasvattaa, mutta kotimarkkinasektoria ei saanut elvyttää, koska talouden piti tervehtyä.
Toinen talouspoliittinen virhe - epäuskottavan vakaan markan lisäksi - oli Kianderin mukaan se, että työttömyyden annettiin kasvaa liian suureksi vuosina 1991-93. Tilannetta on vaikea hyväksyä yhteiskuntamoraalin näkökulmasta, mutta sille ei löydy myöskään taloudellisia perusteita. Olihan myös aikaisempien lamojen kohdalla tunnettua, että työttömyyttä on myöhemmin vaikea alentaa, jos sen ensin annetaan kasvaa kovin suureksi. Etenkin julkisen sektorin irtisanomisilla saavutettiin vähän todellisia säästöjä, koska samalla verotulot laskivat ja työttömyysmenot kasvoivat.
Pidemmällä aikavälillä tarkastellen harjoitetulle politiikalle löytyy vielä vähemmän perusteita. Suomeen muotoutui 3-vaiheinen lama, jossa taloudellista lamaa seurasi työmarkkinoiden lama ja sen jälkeen sosiaalipoliittinen lama. Jatkuvasti toimeentulotuella elävien kasvava määrä viittaa siihen, ettei viimeinen vaihe ole ehkä vieläkään ohi. Köyhyyden vähentäminen on 2000-luvun alun yhteiskuntapolitiikan suurin haaste, joka on tavalla tai toisella ratkaistava.
Ihan tutulta kuulostaa. Nykyhallitus jatkaa samoilla linjoilla. Kokemuksesta mitään oppimatta. Kaikki muut maat panostavat kotimarkkinoiden kasvuun, koska vienti ei olikein missään vedä.
Nykyisen muotoisena päivähoitojärjestelmän luominen alkoi periaatteessa vasta lasten
päivähoidosta annetun lain (36/1973) tultua voimaan 1973. Siitä meni vielä vuosia, ennenkuin koko maassa oli kunnallinen päivähoitojärjestelmä.
Olet todennäköisesti kasvanut jossakin Suomen suuressa kaupungissa, kasvukeskuksissa, joissa tämä toteutettiin ensin. Muualla oli edelleen turvauduttava yksityisiin hoitotäteihin.
Olen itse ollut kunnallisessa päiväkodissa osapäiväisesti jo 60-luvulla, Helsingissä.
Kasvoin pienessä maalaiskunnassa Etelä-Suomessa. Varmaan on eroja ollut kunnasta tai kaupungista riippuen. Tuo kunta oli todennäköisesti silloin sekä varakas että edistyksellinen.
Mummoni on ollut perhepäivähoitaja -74 lähtien Lapin läänin tuppukylässä.