Kun puoliso on aina kotona, miten jaksatte?

Asialla ei ole mitään tekemistä introverttiyden kanssa. Vaan omatunnon. Ei vain hyväksy toista sellaisena kuin on.

Ratkaisu asiaan on kaksi kerrosta. Olemme puolison kanssa molemmat tehneet töitä 20 vuotta ilman sen suurempia vaikeuksia.

Kun lapset olivat pieniä, niin se ei ollut mikään ongelma. Jaksoin ihan hyvin katsella puolisoa, kun siinä oli niin paljon sitä kaikkea muuta. Puoliso myös kiitettävästi vei lapsia ulos ja sain olla yksin kotona.

Nyt kun erosin ja asun yksin, niin en enää kylläkään muuta enää yhteen kenenkään kanssa. Nautin käsittämättömän paljon omasta rauhasta. Miesystävällä ja minulla on omat asunnot, enkä passaa enää ketään. Olen aina ollut se, joka huomioi muut ja laittaa omat tarpeensa sivuun, mutta nyt siihen tuli loppu. Miesystävä haluaisi muuttaa yhteen, mutta minä en.

Enpä ymmärrä ollenkaan, mikä puolisossa noin voi ärsyttää. Meillä on maatila, jota hoidamme puolison kanssa yhdessä. Eli ollaan lähestulkoon 24 tuntia vuorokaudessa yhdessä. Tämä toiminut yli 30 vuotta. Molemmilla omia harrastuksia, mutta myös yhteisiä. Entäs kuinka apn käy, jos se naperon naamakin alkaa ärsyttää?! 

Olemme mieheni kanssa samassa työpaikassa (eri työtehtävissä kylläkin), kuljemme työmatkat samalla autolla ja asumme saman katon alla, harrastamme ja matkustamme kimpassa eli käytännössä vietämme suurimman osan ajastamme tavalla tai toisella yhdessä. Molemmilla on myös omia harrastuksia, joihin voi halutessaan mennä hetkeksi myös viettämään "omaa aikaa", mutta viihdymme niin hyvin toistemme seurassa, että tälle on harvoin tarvetta. Jos puolison naama ap:n kuvaamalla tavalla ärsyttää, niin se on valitettavasti peiliin katsomisen paikka ja syytä miettiä miksi puoliso ärsyttää.

Ollaan jo eläkeläisiä oltu muutama vuosi. Asutaan ok-talossa. Eniten rasittaa se, kun mies on tätä kotini on linnani-tyyppiä eikä käy missään. Hänellä ei ole muita kavereita kuin vanhat työkaverit, joita tapaa 2/krt/v jossain lounaalla. Siispä jos haluan omaa rauhaa pitää minun itse aina lähteä jonnekin. Kesämökkiä meillä ei ole eikä mitään muutakaan kakkoskotia.

Onneksi ukko on kova lukemaan ja muutenkin 40v liiton jälkeen ei ole suurta tarvetta small talkiin. Tässä iässä on kuitenkin turvaa toisesta. Oma huone ja oma telkkari auttavat asiaa.

Työelämässä ei meidän aikoina ollut etätöitä. Onneksi.

Vieläkö aloittaja asuu saman katon alla ukkonsa kanssa, en jaksa lukea ketjua läpi.

Miten tällaiset introvertit ja martit kestävät toisiansa sitten kun ollaan työttömiä tai eläkkeellä?

Ei sitten tullut mieleen pysyä sinkkuna aikoinaan.

Introvertti tarvitsee paljon omaa tilaa. Parikymppisenä sitä ei vielä oikein tunne itseään ja rakastumisen huumassa ei haluaisi erota toisen fyysisestä läsnäolosta ikinä. Ajan kanssa introvertille tulee tunne, että on kadottanut itsensä, varsinkin jos on sattunut menemään naimisiin ekstrovertin kanssa, jonka paras elämä on yhtä sosiaalisuutta niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin. Introvertti taas ei tiedä, kuka on ja mitä haluaa ennen kuin saa irtioton jollain tavalla kaikesta, esim lähtee viikoksi vaeltamaan yksin Lappiin. Tai vuokraa oman mökin, jossa voi rauhassa kirjoitella ajatuksiaan paperille. Sitten kun tajuaa ja hyväksyy oman introverttiytensä, sitten on aika keskustella siipan kanssa ja kertoa omista tarpeistaan oman tilan suhteen ja haasteistaan parisuhteessa, jossa kummankin tulee sopivissa määrin joustaa toisen hyvinvoinnin takia. Sitten kun kumpikin saa ladata omaa minäänsä itselle ominaiseen tapaansa, silloin vierellä on maailman ihanin aviovaimo/aviomies, jonka persoonalla on ollut tilaa puhjeta kukkaan.

Hyvin jaksamme.  Olemme eläkkeellä.  Rakastamme toisiamme vielä yli 50:n vuoden jälkeen.  Tosin rakkaus on muuttanut muotoaan vuosien aikana.  Meillä on kummallakin omiakin harrastuksia, mutta nyt on hyä, kun työurat on molemmilla takana ja elämä on helppoa ja hyvää.  Itse olen introvertti ja harrastukset ovat enemmän kotiin liittyviä.  Mies on ekstrovertti ja hän on enemmän ulospäin suuntautunut aktiivinen harrastaja.

Eihän sitä oikein aina jaksaisikaan. Olemme nyt kummatkin työttömiä yhtäaikaa, yleensä olemme olleet vuoroin toinen ja vuoroin toinen, jolloin sitä omaa aikaa on jäänyt. Mutta onneksi lapset on muuttaneet pois kotoa, niin meillä on oma huone kummallakin. Kyllä sitä omaa aikaa tarvitsee, yleensä kun emme kumpikaan käy missään. Mitä nyt joskus kaupassa ja lenkillä, jotka kyllä teemme erikseen. Mutta sitä koti-aikaa tarvitsee myös omaa. Kerran kuukaudessa mies käy ehkä jollain kaverillaan pari tuntia. Huh, ihana hetki. Itse en käy varmaan sitäkään. Viime kesänä mökkeilimme osittain vuoroin, olin itse 2 viikkoa mökillä, kun mies kävi töissä ja toisin päin. Tässä keväällä ja kesällä taas olemme osittain töissä vähän eri aikaan, tai ainakin minä menen töihin. Tietysti harmittaa sitten se, että kun tulen työpäivän jälkeen kotiin, niin mies onkin aina kotona. Hänellä ehkä alkaa keväämmällä oma työ.

Miksi muuttaa yhteen jos ei jaksa toista koko ajan? En tajua. 

Vierailija kirjoitti:

No en oikein jaksa suoraan sanottuna. Korona-aika on kuivettanut pilluni ja panomatkailunkin pois eli ukko on ainoa "rassaaja". Tuntuu, että tulen hulluksi. Minulla on suuri tarve omalle rietastelu ajalle ja tuntuu, että sekoan, kun koko ajan on vain pienimunainen ukko. Salaa toivon, että hän saisi työkomennuksen vaikka vuosiksi jonnekin kauas niin tuntuis sekin jo vieraala mulkulta!

Rakastan puolisoniani, on mukavaa!

Vierailija kirjoitti:

Hyvin jaksamme.  Olemme eläkkeellä.  Rakastamme toisiamme vielä yli 5:n vuoden jälkeen.  Tosin rakkaus on muuttanut muotoaan vuosien aikana.  Meillä on kummallakin omiakin harrastuksia, mutta nyt on hyvä, kun työurat on molemmilla takana ja elämä on helppoa ja hyvää.  Itse olen rietastelija ja harrastukset ovat enemmän dominaan liittyviä.  Mies on homovpertti ja hän on enemmän nuoriin poikiin päin suuntautunut aktiivinen harrastaja.

En pystyisi moiseen painajaiseen ikinä. Pitäisi olla iso kartano ettei näkisi tai kuulisi toisen olemassaoloa. 🤔 En ole läheisriippuvainen ollut koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vieläkö aloittaja asuu saman katon alla ukkonsa kanssa, en jaksa lukea ketjua läpi.

Miten tällaiset introvertit ja martit kestävät toisiansa sitten kun ollaan työttömiä tai eläkkeellä?

Ei sitten tullut mieleen pysyä sinkkuna aikoinaan.

 

Älä nyt jaksa.  Ap:n perheen lapsi on jo todennäköisesti tarhassa ja ap itse työelämässä.  Aloitushan on vuodelta 2022.  Ylläolevan mielipiteen laukoja ei ilmeisesti ymmärrä, että naisten hormoonitoiminta saattaa vaikuttaa mielialaan.  Ehkä puolison kokoaika läsnäolo väsyttää, mikäli itse ei jaksa ja puoliso innoissaan esittää jopa työasiansa yhteisinä asioina.  En osaa sanoa, mutta mieleen tulee, että äitien kannattaisi ottaa omaa aikaa ja lähteä jo vertaistuenkin takia tuulettumaan.  Vertaistuella tarkoitan toisten samassa tilanteessa olevien kanssa.  Puhukaa yhdessä ja puhiskaa pahat olot tapaamisissanne.  Monesti kotiin paluu saattaa tuntua paremmalta kun tiedostaa, että lapsi ja puoliso on kuitenkin ne tärkeimmät.    

Lähden autolla "asioille" ja ajan musiikkia kuunnellen pikkuteitä pitkin vähän kauemmaksi, hermot lepää kummasti ja voin palata kotiin hyväntuulisena.

Mieti jos ei olisi siinä enää? Onko kuitenkin pieni ongelma, lähde lenkille.

Nussikaa hyvät ihmiset.

Onneksi etätöistä ollaan luopumassa.