Lue keskustelun säännöt.
Äitini ei välitä yhtään, vaikka hajoan vaikean vauvavuoden alle
Hän ei koskaan soita tai tarjoa apuaan. Pahinta kuitenkin on, että kertoessani vauvan koliikki-itkuista, omasta uupumuksestani, huolestani ja univelastani hän ei kommentoi niitä mitenkään. Hän haluaa vaan suloisia kuvia vauvasta ja käydessään kylässä sylittelee ja kuvaa vauvaa eli ottaa vain "parhaat palat". Tuntuu niin pahalta kun oma äiti ei osoita mitään myötätuntoa tai totea, että "sinulla kuulostaa olevan rankkaa". Sekin jo auttaa kun joku huomaa ja myöntää, että nyt on rankkaa aikaa.
Kommentit (1209)
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni ei ole mitään muita velvollisuuksia kuin oma töissäkäyntinsä eli ei ole kuormittunut. Hän vain on henkisesti niin etäinen ja vaurioitunut ihminen, että ei pysty osoittamaan myötätuntoa. Sitä se on ollut koko minun elämän ajan, mutta silti otan nyt jotenkin tosi raskaasti hänen piittaamattomuuden kun olen itse tosi herkässä ja vaikeassa tilanteessa ensimmäisen lapseni kanssa, jolla on koliikki ja joka itkee lähes kaiken hereilläoloaikansa. Ja pelkään, että en saa omaan lapseeni luotua hyvää suhdetta vaan tulen olemaan samanlainen vaurioitunut ihminen hänelle.
Ap
Onpa kurja tilanne. Sen voisin kuitenkin sanoa, että "pelkästään" työssäkäyvä ihminen voi olla ihan yhtälailla kuormittunut siinä missä muutkin. Minä esim olen tahtomattani sinkku ja lapseton työssäkäyvä ihminen. Elämäni voi varmaan vaikuttaa ulospäin helpolta, kun ei ole miestä tai lapsia huollettavana ja on kaikki maailman vapaus. Voi kuitenkin vannoa, ettei se tämäkään ole helppoa, kun on vastuullinen ja kuormittava työ ja koitan samalla päästä elämässä edes jotenkin eteenpäin. Ja jos äitisi todella on vielä vaurioitunut ihminen, niin hänelläkin voi olla voimavarat lopussa. Kannattaa keskustella asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kummasti näkee muita ihmisiltä, ilmeisesti muilta äideiltä, kovin vihamielistä vastausta. Ihmeellinen maa, jos jokaisen pitäisi vaikeissakin tilanteissa pärjätä vain yksinään. Halveksivasti todetaan vain, että mitäs lisäännyit tai älä sysää vastuuta muille. AP kertoi jo otsikossa hajoavansa vaikean vauvavuoden alle. Jos tällaisessa tilanteessa ei voi edes perheensä apuun luottaa, niin aika heikosti on asiat. Hän ei kaipaa syyttelyä tai vihamielisyyttä.
Kaikilla lapsilla ei ole myöskään isää kuvoissa, ja se ei monestikaan ole äidin oma vika. Ihmeellisiä kysymyksiä siis, että missä isä. Kaikkia isiä ei kiinnosta ja on epäinhimillisen kova työ tällä äidillä pärjätä yksinään koliikkivauvan kanssa.
Olen itse saanut oman lapseni yksin, isä oli väkivaltainen, tappouhkauksia ym. Lapsi oli koliikkivauva, huusi naama punaisena melkein ensimmäisen vuoden. Ja äitini on samanlainen kuin AP:n äiti. Hän ei ollut ikinä apuna, vaikka monesti pyysin. Kokemuksesta voin kertoa, että ei todellakaan mitään helppoa pärjätä yksin ilman tukiverkkoa. Useimmilla se läheisin olisi oma äiti, jota voi edes pyytää. Kyllä siinä käydään univajeineen niin äärirajoilla, kuin olla ja voi, jos arkea pyörittää yksin koliikkivauvan kanssa. En lähtisi siis tässä kritisöimään AP:n kaltaisessa tilanteessa olevaa. Monesti tilanne univajeineen saattaa olla niin paha, että ei siinä pysty huutavan vauvan kanssa edes käymään puhelinkeskustelua avun saamisesta.
Kovasti tsemppiä AP:lle.
Kumman luulet vauvan olevan, sun vai äitisi? Isovanhemmilla on lupa ottaa vain parhaat puolet, eikä niillä ole velvollisuutta auttaa. Ikävä juttu kannaltasi, mutta näin se vaan on.
Voi olla että äitisi on psykopaatti. Ei tunne myötätuntoa, ei mitään empatiakykyä, ajattelee vain itseään. Näiltä psykopaateilta et saa ollenkaan apua, koska heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta sinun elämäsi - eikä kenenkään muunkaan kuin hänen omansa.
Vierailija kirjoitti:
Voi olla että äitisi on psykopaatti. Ei tunne myötätuntoa, ei mitään empatiakykyä, ajattelee vain itseään. Näiltä psykopaateilta et saa ollenkaan apua, koska heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta sinun elämäsi - eikä kenenkään muunkaan kuin hänen omansa.
Näin yksinkertainen totuus ei kyllä ole, taustalla on todennäköisesti monenlaista vaikeutta eikä äiti toisaalta ole tilivelvollinen tyttärelle omien tekemistensä suhteen. Nyt vastuu on aikuisella tyttärellä ja hänen perheellään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni ei ole mitään muita velvollisuuksia kuin oma töissäkäyntinsä eli ei ole kuormittunut. Hän vain on henkisesti niin etäinen ja vaurioitunut ihminen, että ei pysty osoittamaan myötätuntoa. Sitä se on ollut koko minun elämän ajan, mutta silti otan nyt jotenkin tosi raskaasti hänen piittaamattomuuden kun olen itse tosi herkässä ja vaikeassa tilanteessa ensimmäisen lapseni kanssa, jolla on koliikki ja joka itkee lähes kaiken hereilläoloaikansa. Ja pelkään, että en saa omaan lapseeni luotua hyvää suhdetta vaan tulen olemaan samanlainen vaurioitunut ihminen hänelle.
Ap
Onpa kurja tilanne. Sen voisin kuitenkin sanoa, että "pelkästään" työssäkäyvä ihminen voi olla ihan yhtälailla kuormittunut siinä missä muutkin. Minä esim olen tahtomattani sinkku ja lapseton työssäkäyvä ihminen. Elämäni voi varmaan vaikuttaa ulospäin helpolta, kun ei ole miestä tai lapsia huollettavana ja on kaikki maailman vapaus. Voi kuitenkin vannoa, ettei se tämäkään ole helppoa, kun on vastuullinen ja kuormittava työ ja koitan samalla päästä elämässä edes jotenkin eteenpäin. Ja jos äitisi todella on vielä vaurioitunut ihminen, niin hänelläkin voi olla voimavarat lopussa. Kannattaa keskustella asiasta.
Minun korviini ap kuulosti myös äitiään kohtaan 'kylmältä'. "Ei ole muuta velvollisuuksia kuin työ..ei voi olla kuormittunut" - ap, sinä et voi tietää äitisi kuormasta. Vaihdevuodet voivat olla helvetistä, itsellä ainakin kunnon yöunista voi vain haaveilla ja vaikka sinällään olen terve, on joka puolella vähän krämppää ja kolotusta. töissä voi olla vaikeaa, jos ei enää 'pysy perässä', siis jos tajuaa, että nuoret on ripeämpiä ja osaavampia, ja ehkäpä pelkää seuraavia YT-neuvotteluja. Jos hän (ilmeisesti?) on yksin, voi hänellä myös olla vanhuutta ja eläkkeellä pärjäämistä kohden paljonkin ahdistusta.
Toisaalta, "sellaista se nyt vain on" ei paljon uutta nuorta äitiä lohduta. Mutta meidän sukupolvemme taitaa olla läpikäynyt sen äitiyden missä "sellaista se nyt vaan on, sopeudu siihen, itsehän sen halusit", "elämä ei ruikuttamalla parane" ja omien tunteiden vähättelyä isovanhempien toimesta, kun heillä (kiistatta kyllä) kaikki oli vielä rankempaa, kun ei ollut kunnon ehkäisyä saatavilla, abortti tai avioero ei olleet soveliaita/mahdollisia, edullista päivähoitoa ei ollut, pitkästä äitiyslomasta puhumattakaan, ja kaikki ola työläämpää kun pesuvesi piti lämmittää puuhellalla jnejne.
Toisaalta myös, täälläkin, on aika paljon moitetta niitä isovanhempia kohtaan, jotka tulevat 'liikaa iholle', joten yksittäisen mummon on varmasti vaikeaa tietää, mikä on juuri hänelle se oikea tapa olla isovanhempi (lapsen vanhempien mielestä siis...)
Summa summarum, ap, ole anteeksiantavainen jos äitisi ei osaa olla toiveittesi mukaisesti - varsinkin jos et ole edes puhunut toiveistasi hänelle! Mikä estää sinua sanomasta äidillesi suoraan "voisitko pitää vaavia pari tuntia että saisin levätä" tai mitä ikinä se tarpeeksi onkaan? Äitisi ei ole meedio.
Vierailija kirjoitti:
Kummasti näkee muita ihmisiltä, ilmeisesti muilta äideiltä, kovin vihamielistä vastausta. Ihmeellinen maa, jos jokaisen pitäisi vaikeissakin tilanteissa pärjätä vain yksinään. Halveksivasti todetaan vain, että mitäs lisäännyit tai älä sysää vastuuta muille. AP kertoi jo otsikossa hajoavansa vaikean vauvavuoden alle. Jos tällaisessa tilanteessa ei voi edes perheensä apuun luottaa, niin aika heikosti on asiat. Hän ei kaipaa syyttelyä tai vihamielisyyttä.
Kaikilla lapsilla ei ole myöskään isää kuvoissa, ja se ei monestikaan ole äidin oma vika. Ihmeellisiä kysymyksiä siis, että missä isä. Kaikkia isiä ei kiinnosta ja on epäinhimillisen kova työ tällä äidillä pärjätä yksinään koliikkivauvan kanssa.
Olen itse saanut oman lapseni yksin, isä oli väkivaltainen, tappouhkauksia ym. Lapsi oli koliikkivauva, huusi naama punaisena melkein ensimmäisen vuoden. Ja äitini on samanlainen kuin AP:n äiti. Hän ei ollut ikinä apuna, vaikka monesti pyysin. Kokemuksesta voin kertoa, että ei todellakaan mitään helppoa pärjätä yksin ilman tukiverkkoa. Useimmilla se läheisin olisi oma äiti, jota voi edes pyytää. Kyllä siinä käydään univajeineen niin äärirajoilla, kuin olla ja voi, jos arkea pyörittää yksin koliikkivauvan kanssa. En lähtisi siis tässä kritisöimään AP:n kaltaisessa tilanteessa olevaa. Monesti tilanne univajeineen saattaa olla niin paha, että ei siinä pysty huutavan vauvan kanssa edes käymään puhelinkeskustelua avun saamisesta.
Kovasti tsemppiä AP:lle.
Kyllä sinä saat myös ihan itse ottaa vastuun tekemisistäsi - mikä pakottaa hankkiutumaan raskaaksi väkivaltaiselle, tappouhkauksia latelevalle isälle???
En oikein jaksa sympata. Sorit siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kummasti näkee muita ihmisiltä, ilmeisesti muilta äideiltä, kovin vihamielistä vastausta. Ihmeellinen maa, jos jokaisen pitäisi vaikeissakin tilanteissa pärjätä vain yksinään. Halveksivasti todetaan vain, että mitäs lisäännyit tai älä sysää vastuuta muille. AP kertoi jo otsikossa hajoavansa vaikean vauvavuoden alle. Jos tällaisessa tilanteessa ei voi edes perheensä apuun luottaa, niin aika heikosti on asiat. Hän ei kaipaa syyttelyä tai vihamielisyyttä.
Kaikilla lapsilla ei ole myöskään isää kuvoissa, ja se ei monestikaan ole äidin oma vika. Ihmeellisiä kysymyksiä siis, että missä isä. Kaikkia isiä ei kiinnosta ja on epäinhimillisen kova työ tällä äidillä pärjätä yksinään koliikkivauvan kanssa.
Olen itse saanut oman lapseni yksin, isä oli väkivaltainen, tappouhkauksia ym. Lapsi oli koliikkivauva, huusi naama punaisena melkein ensimmäisen vuoden. Ja äitini on samanlainen kuin AP:n äiti. Hän ei ollut ikinä apuna, vaikka monesti pyysin. Kokemuksesta voin kertoa, että ei todellakaan mitään helppoa pärjätä yksin ilman tukiverkkoa. Useimmilla se läheisin olisi oma äiti, jota voi edes pyytää. Kyllä siinä käydään univajeineen niin äärirajoilla, kuin olla ja voi, jos arkea pyörittää yksin koliikkivauvan kanssa. En lähtisi siis tässä kritisöimään AP:n kaltaisessa tilanteessa olevaa. Monesti tilanne univajeineen saattaa olla niin paha, että ei siinä pysty huutavan vauvan kanssa edes käymään puhelinkeskustelua avun saamisesta.
Kovasti tsemppiä AP:lle.
Kyllä sinä saat myös ihan itse ottaa vastuun tekemisistäsi - mikä pakottaa hankkiutumaan raskaaksi väkivaltaiselle, tappouhkauksia latelevalle isälle???
En oikein jaksa sympata. Sorit siitä.
Eipä sitä tiedä, jos mies päättää alkaa väkivaltaiseksi ja alkaa uhkailla raskausaikana tai lapsen synnyttyä. Minun kohdalla 5. raskauskuulla sain ekaa kertaa turpaani ja se suhde päättyi sitten siihen. Aika myöhäistä raskauden keskeyttämisen kanssa siinä vaiheessa. Ja yksin pitää vastuu kantaa, koska isä ei ole huolehtinut mistään. Etukäteen ei voi myöskään tietää, tuleeko vauvalla olemaan koliikki tai jotain sairauksia. Eikä ole oma valinta. Eikä myöskään isän muuttunut käytös, se että isä ei ole apuna, tai se, että tukea ei edes omalta äidiltä saa.
Kyllä asia on niin että isovanhemmat ovat isovanhempia..niillä on omien lastenkasvatustalkoiden jälkeen taas aika nauttia omasta elämästään..ikää kun tulee niin työntekoon voi olla jo raskasta..saatika hoitaa sitten vapaallaan vielä lapsenlapsiaan!!!!lapset on nyt niitä mukavia hetkiä varten ei työleiriä eikä velvollisuuksia..antakaa isovanhempien olla jo rauhassa!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi olla että äitisi on psykopaatti. Ei tunne myötätuntoa, ei mitään empatiakykyä, ajattelee vain itseään. Näiltä psykopaateilta et saa ollenkaan apua, koska heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta sinun elämäsi - eikä kenenkään muunkaan kuin hänen omansa.
Juurikin tätä minä en ainakaan viitsisi kuunnella aikuisen lapsen suusta, olkoon mitä mieltä tahansa. Jos tullaan nimittelemään psykopaatiksi ja seuraavassa hetkessä vingutaan lapsenvahdiksi, sanon että minulla on muuta menoa kiitos vain.
Siis täällä puhutaan myös vauvoista! Olenkin miettinyt, että mihin tuo sivuston vauva-nimi viittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kulta kun sulla on rankkaa. Kiss Kiss ja ja hug hug. Eihän kukaan muukaan ole lasta saanut.
Mun neuvo ap:lle olis, että hae myötätuntoa muualta kuin äidiltä (ja muualta kuin täältä), ja julkisista palveluista konkreettista apua. Ihmistä ei ole eläimenä tehty huolehtimaan jälkeläisistään ihan yksin vaikka vauvapalstalaiset kuinka niin haluaisi väittää.
Oon pahoillani sun puolesta ap. Synnytyksen ja imetyksen hormonihyöky herkistää ja oma tuore vanhemmuus aktivoi tunnemuistoja siitä, millaista vanhemmuutta itse on saanut osakseen. Kun siihen päälle joutuu toivottoman tehtävän eteen, tyynnyttämään vauvaa joka ei lopeta itkemistä, niin on ihan normaalia, että kirjaimellisesti "tulee äitiä ikävä". Sanon vielä, että musta sun kuvaamalla empatiavajeella ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, että isoäiti on jo omat lapsensa hoitanut, tai että isoäidillä on oma elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainako äidin pitäisi rientää hätiin? Itsepä olet lapsen hankkinut.
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni ei ole mitään muita velvollisuuksia kuin oma töissäkäyntinsä eli ei ole kuormittunut. Hän vain on henkisesti niin etäinen ja vaurioitunut ihminen, että ei pysty osoittamaan myötätuntoa. Sitä se on ollut koko minun elämän ajan, mutta silti otan nyt jotenkin tosi raskaasti hänen piittaamattomuuden kun olen itse tosi herkässä ja vaikeassa tilanteessa ensimmäisen lapseni kanssa, jolla on koliikki ja joka itkee lähes kaiken hereilläoloaikansa. Ja pelkään, että en saa omaan lapseeni luotua hyvää suhdetta vaan tulen olemaan samanlainen vaurioitunut ihminen hänelle.
Ap
Kyllä tavallinen työssäkäyntikin kuormittaa ihmistä jonkin verran ,onhan hänellä lisäksi omat kotityönsäkin.Ehkä hän ei vaan tule ajatelleeksi avun tarjoamista joskus esim.viikonloppuisin.Pyydä apua häneltä.Jos.voisit mennä vauvan kanssa vanhemmillesi välillä.Entä miehesi,minkä verran saat häneltä apua ?(jos on mies )
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi kaikki kysyy, missä isä? Ei ole kuviossa mukana ollenkaan, ei tiedä edes.
Siis mitä ei tiedä? Tarkoitatko että lapsen isä ei tiedä että hänellä on lapsi, eikä osallistu lainkaan lapsen elatukseen?
Vai etkö itse tiedä kuka on lapsen isä?
Vaikuttaa siltä että tarvitset paljon apua, mutta ongelma ei ole sinun äitisi eli lapsen mummi. Hyvä että tunnistat väsymyksesi. Huomenna on maanantai, ja silloin soitat neuvolaan / tk.hon / kuntasi sosiaalitoimeen.
Totaaliyh.t (mikä ilmeisesti olet) saavat kyllä apua lapsenhoitoon.PS. Mun äiti ei sanonut ikinä, koskaan mulle mistään ikävästä asiasta (vaikka oli hyvin vakavia) "onpa ikävää että sulla on raskasta" tai "sano miten voin auttaa".
Hän sekaantui niihin asioihin mihin häntä huvitti mutta niinä kertoina kun olisin todella ollut avun tarpeessa äiti oli välttelevä, vähättelevä tai ei edes kuunnellut mitä sanoin. Joskus hän naurahteli ja muistutti, että maailmassa on ihmisiä joilla on asiat vielä huonommin.Se äideistä. Soita huomenna neuvolaan. Kriisipuhelimeen voit soittaa heti. Sieltä saat sen avun, että sua kuunnellaan.
Sä selviät kyllä.
Ehkäpä tuokin hieman selittää apn äidin käytöstä.
Vaikka tuollainen moderni itsenäinen äitiys on nyt muotia, monelle meille 50+ tuo on yksinkertaisesti väärin.
Jos ap valitsee olla itsenäinen äiti, ilman että tietää kuka on isä tai kertoo isälle että hänellä on lapsi niin ehkäpä äiti ei välitä hypätä 'isän korvikkeeksi' kun aplla on vähän koliikki-rankkaa ?
Missä on isä? Missä on perheen arvostus?
Sitä modernia äidin itsenäisyyttä ei kuulu ottaa isoäidin selkänahasta ! Sitten apn pitää jaksaa tai hankkia maksamalla hoitajan, että hän saa levätä. As simple as that. Lapselle kuuluu myös se isä (mitä ei yhteiskunnan kuulu pyrkiä korvaamaan)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kummasti näkee muita ihmisiltä, ilmeisesti muilta äideiltä, kovin vihamielistä vastausta. Ihmeellinen maa, jos jokaisen pitäisi vaikeissakin tilanteissa pärjätä vain yksinään. Halveksivasti todetaan vain, että mitäs lisäännyit tai älä sysää vastuuta muille. AP kertoi jo otsikossa hajoavansa vaikean vauvavuoden alle. Jos tällaisessa tilanteessa ei voi edes perheensä apuun luottaa, niin aika heikosti on asiat. Hän ei kaipaa syyttelyä tai vihamielisyyttä.
Kaikilla lapsilla ei ole myöskään isää kuvoissa, ja se ei monestikaan ole äidin oma vika. Ihmeellisiä kysymyksiä siis, että missä isä. Kaikkia isiä ei kiinnosta ja on epäinhimillisen kova työ tällä äidillä pärjätä yksinään koliikkivauvan kanssa.
Olen itse saanut oman lapseni yksin, isä oli väkivaltainen, tappouhkauksia ym. Lapsi oli koliikkivauva, huusi naama punaisena melkein ensimmäisen vuoden. Ja äitini on samanlainen kuin AP:n äiti. Hän ei ollut ikinä apuna, vaikka monesti pyysin. Kokemuksesta voin kertoa, että ei todellakaan mitään helppoa pärjätä yksin ilman tukiverkkoa. Useimmilla se läheisin olisi oma äiti, jota voi edes pyytää. Kyllä siinä käydään univajeineen niin äärirajoilla, kuin olla ja voi, jos arkea pyörittää yksin koliikkivauvan kanssa. En lähtisi siis tässä kritisöimään AP:n kaltaisessa tilanteessa olevaa. Monesti tilanne univajeineen saattaa olla niin paha, että ei siinä pysty huutavan vauvan kanssa edes käymään puhelinkeskustelua avun saamisesta.
Kovasti tsemppiä AP:lle.
Kyllä sinä saat myös ihan itse ottaa vastuun tekemisistäsi - mikä pakottaa hankkiutumaan raskaaksi väkivaltaiselle, tappouhkauksia latelevalle isälle???
En oikein jaksa sympata. Sorit siitä.
Eipä sitä tiedä, jos mies päättää alkaa väkivaltaiseksi ja alkaa uhkailla raskausaikana tai lapsen synnyttyä. Minun kohdalla 5. raskauskuulla sain ekaa kertaa turpaani ja se suhde päättyi sitten siihen. Aika myöhäistä raskauden keskeyttämisen kanssa siinä vaiheessa. Ja yksin pitää vastuu kantaa, koska isä ei ole huolehtinut mistään. Etukäteen ei voi myöskään tietää, tuleeko vauvalla olemaan koliikki tai jotain sairauksia. Eikä ole oma valinta. Eikä myöskään isän muuttunut käytös, se että isä ei ole apuna, tai se, että tukea ei edes omalta äidiltä saa.
No ehkä kannattaa oppia tuntemaan se isä-kandidaatti vähän paremmin ennen perheen perustamista.
Harvemmalla se kuitenkaan on niin, että mies on siihen asti hyvätapainen ja lempeä kunnes äitiysmassu pullottaa.
Etkö voi soittaa nappisilmälle ja kertoa et tääl nyt ois penikka. Kyl se hoitaa
Vierailija kirjoitti:
Kummasti näkee muita ihmisiltä, ilmeisesti muilta äideiltä, kovin vihamielistä vastausta. Ihmeellinen maa, jos jokaisen pitäisi vaikeissakin tilanteissa pärjätä vain yksinään. Halveksivasti todetaan vain, että mitäs lisäännyit tai älä sysää vastuuta muille. AP kertoi jo otsikossa hajoavansa vaikean vauvavuoden alle. Jos tällaisessa tilanteessa ei voi edes perheensä apuun luottaa, niin aika heikosti on asiat. Hän ei kaipaa syyttelyä tai vihamielisyyttä.
Kaikilla lapsilla ei ole myöskään isää kuvoissa, ja se ei monestikaan ole äidin oma vika. Ihmeellisiä kysymyksiä siis, että missä isä. Kaikkia isiä ei kiinnosta ja on epäinhimillisen kova työ tällä äidillä pärjätä yksinään koliikkivauvan kanssa.
Olen itse saanut oman lapseni yksin, isä oli väkivaltainen, tappouhkauksia ym. Lapsi oli koliikkivauva, huusi naama punaisena melkein ensimmäisen vuoden. Ja äitini on samanlainen kuin AP:n äiti. Hän ei ollut ikinä apuna, vaikka monesti pyysin. Kokemuksesta voin kertoa, että ei todellakaan mitään helppoa pärjätä yksin ilman tukiverkkoa. Useimmilla se läheisin olisi oma äiti, jota voi edes pyytää. Kyllä siinä käydään univajeineen niin äärirajoilla, kuin olla ja voi, jos arkea pyörittää yksin koliikkivauvan kanssa. En lähtisi siis tässä kritisöimään AP:n kaltaisessa tilanteessa olevaa. Monesti tilanne univajeineen saattaa olla niin paha, että ei siinä pysty huutavan vauvan kanssa edes käymään puhelinkeskustelua avun saamisesta.
Kovasti tsemppiä AP:lle.
E-pillereitä on ollut saatavilla jo vuodesta 1962, miten ihmeessä olet päättänyt perustaa perheen väkivaltaisen miehen kanssa jota lapsen hankkiminen ei kiinnosta pätkän vertaa? Oliko kiire pois lapsuudenkodista vai onko jokin päihdekuvio? Oliko sinulla edes ammattia, vai onko tässä vaan menty ajopuuna elämässä tilanteesta toiseen?
Hyvin oli kotiutunut tänne!