Lue keskustelun säännöt.
Äitini ei välitä yhtään, vaikka hajoan vaikean vauvavuoden alle
Hän ei koskaan soita tai tarjoa apuaan. Pahinta kuitenkin on, että kertoessani vauvan koliikki-itkuista, omasta uupumuksestani, huolestani ja univelastani hän ei kommentoi niitä mitenkään. Hän haluaa vaan suloisia kuvia vauvasta ja käydessään kylässä sylittelee ja kuvaa vauvaa eli ottaa vain "parhaat palat". Tuntuu niin pahalta kun oma äiti ei osoita mitään myötätuntoa tai totea, että "sinulla kuulostaa olevan rankkaa". Sekin jo auttaa kun joku huomaa ja myöntää, että nyt on rankkaa aikaa.
Kommentit (1209)
Saiko äiyisi vielä itsesztäänselvää luontevaa kotiapua kunnalta? Vei hoitoon jo 2 kk iässä? Naapurustosta sai ennen vertaistukea paremmin kuin nykyään. Asuttiin lähempänä sukua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni hoitovastuu ja kasvatusvastuu lapsesta on lapsen äidillä ja isällä - ei suinkaan isovanhemmilla. Miksi isoäidin pitäisi ottaa vastuuta vauvavuodesta tai vuosista vauvavuoden jälkeen? Lapsi on äitinsä ja isänsä lapsi, ei isovanhemman lapsi.
Missä lapsen isä on ja miten isä osallistuu lapsen hoitoon ja perheen arkeen?
Kunnilla on lakisääteinen velvollisuus tarjota tilapäistä perhetyötä ja kotiapua myös lapsiperheille. Äitiysneuvolalla ja lastenneuvolalla on vastuu kertoa näistä lapsiperheiden palveluista perheille.
Ehdottomasti tämä! Hanki avain lapsesi kotiin vetoamalla siihen, että kuulutte yhteen ja sinulla on oikeus olla osa elämäänsä päiviesi loppuun asti. Jos tämä ei lapselle sovi, niin kyseenalaista hänen rakkautensa. Kannattaa muistuttaa, että kun on lapsen saanut, on iso osa tämän elämää aina eikä lapsella ole oikeutta työntää pois häntä rakastavia.[/quote]
Häh? Kyllä lapsi saa työntää vanhempansa pois elämästään halutessaan. Ei lapsi toivonut syntyvänsä tänne, juuri siihen perheeseen. Mutta vanhemmat toivoivat lapsen syntyvän juuri heille, siihen perheeseen.
Sekoitat nyt rakkauden omaa lasta kohtaan ja sairaalloisen läheisriippuvuuden toisiinsa.[/quote]
Se oli sarkasmia.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut saman suuntaisia kokemuksia. Kannustan myös etsimään apua muualta. Kun olet jaksavampi, äitisikin suhtautuminen voi muuttua.
Tämä neuvo voi kuulostaa tosi oudolta, mutta minulla se toimi. Otin selvästi vähemmän yhteyttä äitiini, ja hain apua ja seuraa muualta. Minusta tuli hänen suhteen itsenäisempi ja jaksavampi muutenkin. Hän joutui ikävöimään lapsenlapsiaan, ja suhteemme ei ollutkaan enää sellainen, että olisin ollut riippuvainen hänestä. Kun hän kuitenkin halusi lapsenlastansa nähdä, hän alkoi olla paljon suostuvaisempi, kun ehdotin että tuon lapsen hänelle hetkeksi hoitoon, että pääsen jonnekin. Itse tapaan häntä paljon vähemmän, mutta eipähän tarvitse pahoittaa mieltäänkään hänen kommenteista ja käytöksestä.
Ei voi olla totta. Hankit kiristämällä ilmaisen hoitajan ja vielä kehuskelet sillä. Ihan sairasta.
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni ei ole mitään muita velvollisuuksia kuin oma töissäkäyntinsä eli ei ole kuormittunut. Hän vain on henkisesti niin etäinen ja vaurioitunut ihminen, että ei pysty osoittamaan myötätuntoa. Sitä se on ollut koko minun elämän ajan, mutta silti otan nyt jotenkin tosi raskaasti hänen piittaamattomuuden kun olen itse tosi herkässä ja vaikeassa tilanteessa ensimmäisen lapseni kanssa, jolla on koliikki ja joka itkee lähes kaiken hereilläoloaikansa. Ja pelkään, että en saa omaan lapseeni luotua hyvää suhdetta vaan tulen olemaan samanlainen vaurioitunut ihminen hänelle.
Ap
Minä isovanhempi-ikäisenä en nyt ihan allekirjoita tuota analyysia. Melkein luulen että sinäkin olet solvannut äitiäsi, ehkäpä olet käskenyt tämän painua helvettiin ja syytänyt kaikenlaista sontaa hänen niskaansa. Nyt kuitenkin oletat, että koska hän on äitisi, hän rientää hoitamaan ilomielin vauvaa. Mielenkiinnosta, menikö se juttu näin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen samaa mieltä yhden kommentoijan kanssa: lapsista haittavero, eivät saa päästä jonojen ohi lääkäriin julkisella puolella, lapsilisät pois (paitsi yh), koulutus omalla kustannuksella peruskoulun jälkeen, risu ja kuri takalistolle tottelemattomuudesta!
Minäkin samassa tilanteessa erittäin masentuneena avauduin äidilleni, että en jaksa kun vauva on niin tarvitseva ( tuntui etten ehdi kunnolla edes vessassa käydä/ saatikka syödä), niin tokaisi vain että sellainen itsekin olet ollut. Ei mitään empatiaa eikä myötätuntoa. No nyt on tämä vauva jo yli 10 v ja murheet on erilaiset, ehtii hyvin jo käydä vessassa 😄. Mutta edelleen äitini ja isäni ovat jokseenkin kovia ja empatiakyvyttömiä, mutta arvostelevat kyllä mennen tullen elämäntyylimme. En enää ihmettele, miksi mulla itselläni mt- ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju kertoo jälleen, miten onnettomia me suomalaiset olemme kommunikoimaan. Opetelkaa pyytämään apua, jos sitä tarvitsette.
Miksi pyytäisi apua sellaiselta, josta jo tietää, että tämä ei joko auta ollenkaan tai se avun antaminen on vastenmielistä ja pitkän kinuamisen takana eikä ole varmaa, onnistuuko edes? Ihan viimeisenä tuollaiselta mitään pyytäisi.
Ymmärrän sinua täysin. Olen kokenut rankan vauvavuoteen kahdesti, ja kun satuin olemaan sillä kertaa kun anoppi oli kylässä, yliväsynyt enkä jaksanut olla seurana jne vaan menin nukkumaan ja jätin lapset hänen ja mieheni hoidettavaksi niin tilanne sitten kärjistyi siihen että sanoin suoraan olevani väsynyt jne. Se mitä sain vastaukseksi oli että minun pitäisi mennä hoitoon.
En ole sen jälkeen ollut väleissä anopin kanssa, selvisi se mikä on hänen näkökantansa. Ja apua ei ole tarjonnut ennen eikä jälkeen tapahtuman. Neuvoja toki niihin asioihin mitkä teen väärin. Olen päättänyt ulkoistaa hänet elämästäni. En tarvitse sellaisia ihmisiä elämääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sinua täysin. Olen kokenut rankan vauvavuoteen kahdesti, ja kun satuin olemaan sillä kertaa kun anoppi oli kylässä, yliväsynyt enkä jaksanut olla seurana jne vaan menin nukkumaan ja jätin lapset hänen ja mieheni hoidettavaksi niin tilanne sitten kärjistyi siihen että sanoin suoraan olevani väsynyt jne. Se mitä sain vastaukseksi oli että minun pitäisi mennä hoitoon.
En ole sen jälkeen ollut väleissä anopin kanssa, selvisi se mikä on hänen näkökantansa. Ja apua ei ole tarjonnut ennen eikä jälkeen tapahtuman. Neuvoja toki niihin asioihin mitkä teen väärin. Olen päättänyt ulkoistaa hänet elämästäni. En tarvitse sellaisia ihmisiä elämääni.
Sinä onnellinen jos olet saanut hirveän anopin pois elämästäsi. Onnittelut!
Molemmilla, myös aikuisella lapsella on vastuu omasta käytöksestään. Ei ole mikään automaatti, että isoäiti ryntää apuun vaikka aikuinen lapsi on käyttäytynyt törkeästi aikuisuuden kynnyksellä. Suhde on ihan samanlainen vapaaehtoisuuteen perustuva suhde kuin kahden aikuisen välillä muutenkin. Isoäiti ei tuppaudu toisen kotiin, mutta hänellä ei ole myöskään velvollisuutta mennä toisen kotiin. Lapset on kasvatettu aikanaan ja isovanhemman oikeuskin on elää ihan omanlaistaan elämää. Lapsi ei voi enää tulla määrittelemään, mihin ja kuinka paljon isovanhempi saa aikaansa käyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kerro neuvolassa jaksamisongelmistasi. Voit myös tehdä oman kotikuntasi sosiaalitoimeen perheestäsi lastensuojeluilmoituksen. Tukea on helpompi saada, jos on sosiaalitoimen asiakkuus.
Tsemppiä!
Lasu ilmoituksen ap voi tehdä vain lapsestaan. Lapsella ei ilmeisesti kuitenkaan ole sellaiseen tarvetta.
Ap, en jaksanut lukea kuin aloitusviestisi, joten kommentoin: mikset valita ja pyydä mieheltäsi, lapsen isältä JA omalta _isältäsi_ apua ja myötätuntoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko sä ap ihan suoraan kysynyt, että voisiko auttaa? Ei mitään vohjailuja, vaan suora kysymys. Nythän sinä oletat, että äitisi ei välitä, vaan haluaa vaan parhaat palat. Jos,kysyisit, niin tietäisit miten se oikeasti on. Monet isovanhemmat on tosi arkoja tarjoamaan apua, kun se helposti voidaan kokea tunkeutumiseksi ja tyrkyttämiseksi.
Itse varoin turhaan, odotin että pyydetään. Minusta tuoreiden vanhempien tontille ei saa tunkeutua, joten odotin suoraan pyyntöä. Pieleenhän se meni, minä olin sitten välinpitämätön. Siksi se suora puhe on vaan paras, niin ei tule väärinkäsityksiä.Typerys. Ihan kuin mun anoppi. Odotti 15 vuotta ja koskaan ei sitä hoitamista tapahtunut, eikä myöskään suhdetta lapsenlapsiin.
Miksi ette kysyneet? Olitte niin ylpeitä, ettette nähneet toisen arkuutta tarjoutua? Nyt anoppi ajattelee, että ei kelvannut, ette halunneet edes kysyä.
On kyllä ihan helkkarin mänttiä touhua tämä suomalainen puhumattomuus ja vihjailu.Juujuu, mutta ymmärräthän tämä luterilainen kulttuuri, jossa opetettiin, että puhuminen on hopeaa ja vaikeneminen kultaa!
Tuo sananlasku "vaikeneminen on kultaa" on alunperin arabialainen sananlasku, joten sillä ei ole mitään tekemistä luterilaisuuden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sinua täysin. Olen kokenut rankan vauvavuoteen kahdesti, ja kun satuin olemaan sillä kertaa kun anoppi oli kylässä, yliväsynyt enkä jaksanut olla seurana jne vaan menin nukkumaan ja jätin lapset hänen ja mieheni hoidettavaksi niin tilanne sitten kärjistyi siihen että sanoin suoraan olevani väsynyt jne. Se mitä sain vastaukseksi oli että minun pitäisi mennä hoitoon.
En ole sen jälkeen ollut väleissä anopin kanssa, selvisi se mikä on hänen näkökantansa. Ja apua ei ole tarjonnut ennen eikä jälkeen tapahtuman. Neuvoja toki niihin asioihin mitkä teen väärin. Olen päättänyt ulkoistaa hänet elämästäni. En tarvitse sellaisia ihmisiä elämääni.
No menitkö hoitoon? Hylkäsit vauvasi kun ei enää huvittanut leikkiä kotia
Vierailija kirjoitti:
Miksi kaikki kysyy, missä isä? Ei ole kuviossa mukana ollenkaan, ei tiedä edes.
Siis mitä ei tiedä? Tarkoitatko että lapsen isä ei tiedä että hänellä on lapsi, eikä osallistu lainkaan lapsen elatukseen?
Vai etkö itse tiedä kuka on lapsen isä?
Vaikuttaa siltä että tarvitset paljon apua, mutta ongelma ei ole sinun äitisi eli lapsen mummi. Hyvä että tunnistat väsymyksesi. Huomenna on maanantai, ja silloin soitat neuvolaan / tk.hon / kuntasi sosiaalitoimeen.
Totaaliyh.t (mikä ilmeisesti olet) saavat kyllä apua lapsenhoitoon.
PS. Mun äiti ei sanonut ikinä, koskaan mulle mistään ikävästä asiasta (vaikka oli hyvin vakavia) "onpa ikävää että sulla on raskasta" tai "sano miten voin auttaa".
Hän sekaantui niihin asioihin mihin häntä huvitti mutta niinä kertoina kun olisin todella ollut avun tarpeessa äiti oli välttelevä, vähättelevä tai ei edes kuunnellut mitä sanoin. Joskus hän naurahteli ja muistutti, että maailmassa on ihmisiä joilla on asiat vielä huonommin.
Se äideistä. Soita huomenna neuvolaan. Kriisipuhelimeen voit soittaa heti. Sieltä saat sen avun, että sua kuunnellaan.
Sä selviät kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sinua täysin. Olen kokenut rankan vauvavuoteen kahdesti, ja kun satuin olemaan sillä kertaa kun anoppi oli kylässä, yliväsynyt enkä jaksanut olla seurana jne vaan menin nukkumaan ja jätin lapset hänen ja mieheni hoidettavaksi niin tilanne sitten kärjistyi siihen että sanoin suoraan olevani väsynyt jne. Se mitä sain vastaukseksi oli että minun pitäisi mennä hoitoon.
En ole sen jälkeen ollut väleissä anopin kanssa, selvisi se mikä on hänen näkökantansa. Ja apua ei ole tarjonnut ennen eikä jälkeen tapahtuman. Neuvoja toki niihin asioihin mitkä teen väärin. Olen päättänyt ulkoistaa hänet elämästäni. En tarvitse sellaisia ihmisiä elämääni.Sinä onnellinen jos olet saanut hirveän anopin pois elämästäsi. Onnittelut!
En ymmärrä! Minusta anopin ohje oli asiallinen ja hyvä, hae apua itsellesi.
Näin ehkä väsyneelle äidille olisi tarjottu mahdollisuus levätä ja virkistyä.
Totuudenpuhuja jää aina ilman yösijaa ja ystäviä.
Älä käytä vauvaa äitisi kouluttamiseen.
Vierailija kirjoitti:
Ap, en jaksanut lukea kuin aloitusviestisi, joten kommentoin: mikset valita ja pyydä mieheltäsi, lapsen isältä JA omalta _isältäsi_ apua ja myötätuntoa?
Luulen, että kyse ei ole myötätunnosta vaan ärtymyksestä ja hyvityksen kaipuusta.
Mulla on ollut saman suuntaisia kokemuksia. Kannustan myös etsimään apua muualta. Kun olet jaksavampi, äitisikin suhtautuminen voi muuttua.
Tämä neuvo voi kuulostaa tosi oudolta, mutta minulla se toimi. Otin selvästi vähemmän yhteyttä äitiini, ja hain apua ja seuraa muualta. Minusta tuli hänen suhteen itsenäisempi ja jaksavampi muutenkin. Hän joutui ikävöimään lapsenlapsiaan, ja suhteemme ei ollutkaan enää sellainen, että olisin ollut riippuvainen hänestä. Kun hän kuitenkin halusi lapsenlastansa nähdä, hän alkoi olla paljon suostuvaisempi, kun ehdotin että tuon lapsen hänelle hetkeksi hoitoon, että pääsen jonnekin. Itse tapaan häntä paljon vähemmän, mutta eipähän tarvitse pahoittaa mieltäänkään hänen kommenteista ja käytöksestä.