Lue keskustelun säännöt.
Apua, kaveri kertoi lainaavansa rahaa aviomieheltään. Siis mitä?!
10.02.2022 |
Kaverini on kahden pikkulapsen kanssa äitiyslomalla, mies on pankissa töissä ja saa tosi hyvää palkkaa. Kaverini on ammatiltaan joku hoitaja ja muutenkin siis palkka huono. Me ei koskaan puhuta rahasta, mutta nyt hän sivulauseessa varmaan vahingossa sanoi lainanneensa mieheltä rahaa, että oli rahaa johonkin hankintaan.
Olin aivan äimänä. Siis avioliitossa oleva pariskunta, toinen elää pennosilla ja joutuu lainaamaan rahaa aviomieheltään! Ukko osti itselleen juuri uuden auton, eikä todellakaan säästele omien harrastustensa jne. kanssa yhtään. Tuli tosi surku tätä kaveria ja häntä selvästi hävetti, niin en halunnut kiusata ja kysellä enempää. Suututtaa hänen puolestaan. Jättäisi sen paskan ukon. Kaverini on niin suloinen ja ihana, että saisi kenet tahansa.
Kommentit (196)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrystä voi herua jos on lainannut johonkin omaan humpuukiin.Mutta jos elämiseen eli ruokaan tms, lastejuttuihin yms niin antaisin mennä tuon ukon.Tai ehdottaisin että nyt vaihdetaan kotivuoroja...eläpä ukko vaihteeksi muutamalla sadalla.
Mistäpä sitä tietää, vaikka mies olis pyytänyt ja anellut puolisoaan palaamaan töihin, eikä puoliso suostu.
Ei voi tietää yhtään mitään tämän perusteella.
Voi miesparkaa. yhyy, kyllä käy surku. 🙄
Tuo kommentti kertoo taas vaan susta. Ei mistään muusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me kyllä saatetaan puhua puolison kanssa rahan lainaamisesta vaikka ei ole tarkoitus maksaa sitä "lainaa" takaisin tai kirjata ylös tai mitään. Eli siis kysytään vippaatko satasen vaikka tarkoitetaan että annatko satasen. On siis omat tilit, mutta tienataan yhtä paljon ja se maksaa jolla on tilillä rahaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Typerää lainailla puolisoiden kesken, miksi ei voi vain antaa rahaa, koska muutenkin elämän jakaa tämän kanssa?
Ennen oli yleistä että aviopuolisoilla oli yhteineinen tili.
Ennen oli sitä ja tätä, ja onneksi tuo ei ole enää yleistä.
Tästä on puolison kanssa keskusteltu ja kauhisteltu että miten ihmeessä moinen voi toimia riitelemättä.
Itsekin olen "lainannut" puolisolleni (on pienempituloinen kuin minä) joihinkin hankintoihin, esim. uuteen puhelimeen tjvst.
Usein hän on maksanut jotain takaisin, mutta ei koko summaa, enkä ole sitä vaatimassakaan.Luulen että se on myös psykologinen asia, että ei ole hyvä tuntea itseään riippuvaiseksi toisen rahoista.
Tämän takia yhteinen talous on näppärä. Itse olisin voinut samassa tilanteessa vain sanoa miehelleni että puhelin hajosi, otan rahaa jemmatililtä. Ei tarvitse lainailla eikä maksella, molemmat on nöyryyttäviä asioita parisuhteessa
Näppärä ja näppärä... Sanot, että puhelin hajosi, otat rahaa jemmatililtä. Mies vastaa, ota vaan. Parilla sataa saa uuden Huawein. Halusit ostaa iPhonen.
On romanttista, jos mies joskus tarjoaa jotain tai ostaa jonkun kalliimman lahjan jota on pidemmän aikaa toivonut mutta itsellä ei ole varaa ostaa. Toivottavasti tämä "entisajan" herrasmiesmäisyys ei ole katoamassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Typerää lainailla puolisoiden kesken, miksi ei voi vain antaa rahaa, koska muutenkin elämän jakaa tämän kanssa?
Ennen oli yleistä että aviopuolisoilla oli yhteineinen tili.
Ennen oli sitä ja tätä, ja onneksi tuo ei ole enää yleistä.
Tästä on puolison kanssa keskusteltu ja kauhisteltu että miten ihmeessä moinen voi toimia riitelemättä.
Itsekin olen "lainannut" puolisolleni (on pienempituloinen kuin minä) joihinkin hankintoihin, esim. uuteen puhelimeen tjvst.
Usein hän on maksanut jotain takaisin, mutta ei koko summaa, enkä ole sitä vaatimassakaan.Luulen että se on myös psykologinen asia, että ei ole hyvä tuntea itseään riippuvaiseksi toisen rahoista.
Tämän takia yhteinen talous on näppärä. Itse olisin voinut samassa tilanteessa vain sanoa miehelleni että puhelin hajosi, otan rahaa jemmatililtä. Ei tarvitse lainailla eikä maksella, molemmat on nöyryyttäviä asioita parisuhteessa
No, jos taloudellisen väkivallan mahdollistaminen "näppärää" on, nii ei kait siinä... Tunnenpa eräänkin yhteistaloutta pitävän, jossa toinen on aika tuhlaavainen. Miksi hänellä on ns. isompi oikeus kuluttaa niitä molempien tienaamia rahoja?
Ja miksi ilmoitat että ostat uuden puhelimen, jos nuo lainailut on nöyryyttäviä? Eikö tuo tilivelvollisena oleminen sitten ole?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle on aina kuulostanut kummalliselta nämä pariskunnat joilla on "omat rahat". En siis automaattisesti oleta että se olisi jotenkin vääryys että puolisot pitävät raha-asiansa erillisinä, vaan mulle se kuulostaa vaan tavattoman työläältä. Meillä on puolison kanssa ollut alusta asti yhteinen talous. Se maksaa jolla on maksuhetkellä siihen paremmat mahdollisuudet. Ns omia kuluja ja menoja mietitään sitten kun yhteiset asiat on ensin hoidettu alta pois.
Moni on tähän huomauttanut aiemmin että eikö tuollainen ole jatkuvaa neuvottelua siitä mihin rahaa saa/voi käyttää. Meillä se ei ole siihen mennyt, ehkä siksi kun miltei kaikki käyttötavarat, ruoka, tietoliikenneyhteydet+asumiskulut ovat meillä yhteisiä, vaateostoksilla käydään yhdessä silloin kun tarve on eikä kummallakaan ole mitään kallista harrastusta mihin upottaa määrätön määrä kylmää käteistä. "Omiksi menoiksi" jää siis tässä meidän kuviossamme hyvin vähän, satunnaisia lounaita/kahvilakäyntejä, heräteostoksena uusi kirja suosikkikirjailijalta tms.
Toki ymmärrän sen, että elämäntyylejä on erilaisia. Me vietetään puolison kanssa vapaa-aika kahden kesken lähes 100% kun ollaan kumpikin vähän hiljaisempia ja syrjään vetäytyviä. Olisi siis järjetöntä laskeskella jokainen ostettu kahvikuppi, pokkari tai ateria kun nekin yleensä yhdessä hankitaan ja kulutetaan. Onko sitten niin, että rahat tiukasti ominaan pitävät pariskunnat ovat menevämpiä ja harrastuneempia? On enemmän niitä hlökoht rahareikiä, joten koetaan tarpeelliseksi myös maksaa ne itse eikä yhdessä?
Minulle olisi käsittämätön ajatus, että olisi yhteiset rahat. Olemme kaksi aikuista ihmistä, molemmat yli viisikymppisiä tavatessamme. Kummallakin on siis ollut jo elämää ja työuraa takana vuosikymmeniä ennen kuin edes tutustuimme. En näe mitään syytä, miksi meidän pitäisi yhdistää rahamme tai edes kysellä toistemme tuloja ja menoja. Yhteiset kulut (asuminen, ruoka, yhteinen auto) maksamme yhteiseltä taloustililtä, jonne molemmat laittavat kuukausittain tai tarvittaessa sen verran rahaa kuin on tarpeen. Puskuria sinne ei kerätä. Muilta osin kummallakaan ei ole mitään syytä olla tietoinen toisen omaisuudesta, tuloista, menoista, veloista jne.
Nyt korona-aikana meillä ei ole ollut muita menoja kuin kotimaan reissut viime kesänä, ne tehtiin yhdessä. Mutta korona-ajan ulkopuolella matkustelimme myös erikseen. Miehellä on yhteisen auton lisäksi kolme muuta autoa ja kaksi moottoripyörää, hän laittaa rahojaan niihin ja muihin laitteisiin. Minä taas odotan hetkeä, kun pääsee turvallisesti ja ilman passeja ja maskeja matkustelemaan.
En koe meidän malliamme ollenkaan työlääksi, täysin päinvastoin. Melkein kaikki laskut taloustililtä menevät automaattisesti, riittää kun ne käy vahvistamassa. Jos vielä laskisimme keskimääräisen kuukausittaisen summan, mikä kummankin tarvitsee tallettaa, ja laittaisimme sen siirtymään automaattisesti, niin ei tarvitsisi tehdä juuri mitään. Asumiskulumme vaihtelevat kuitenkin sen verran paljon mm. lämmitystarpeen mukaan, että helpompaa on siirtää kerran kuussa vaihteleva summa ja joskus, jos tulee yllätyksiä, vielä vähän lisää.
Mielestäni on hyvin eri asia onko kyseessä jo opiskeluaikoina alkanut yhteiselämä, jolloin ura ja omaisuus muodostuvat sen aikana, usein toisen tuella, vai sitten myöhemmin, esim. 50-vuotiaina. Jälkimmäisessä tapauksessa lähes aina kannattaa olla avioehto ja pitkälti omat omaisuudet erikseen mutta ensimmäisessä, jos omaisuutta ja elämää ylipäätään ollaan kasaamassa suunnilleen tyhjästä yhdessä, erilliset omaisuudet ja avioehdot aiheuttavat todennäköisesti epäreiluja tilanteita.
Itse lähdin puolison uran vuoksi ulkomaille, pääosin "kotirouvaksi". Ei ole avioehtoa, myös minulle on tehty sijoituksia, rahat ja kaikki muu ovat yhteisiä (puolisoani hädin tuskin edes kiinnostaa raha eli nykyään minä vastaan sen käytöstä, laskuista, hankinnoista ym.) ja perimme toisemme (ei lapsia). Koskaan emme ole riidelleet raha-asioista, tässä tosin varmasti olennaisinta on, että rahankäyttötapamme ovat samankaltaisia, rahaa on ns. riittävästi ja kummallakin on järkeä päässä hankintojen suhteen. Omassa tilanteessani olisi kohtuutonta, jopa mahdotonta, olla erilliset rahat ja omaisuudet, mutta viestissä, johon vastasin, asia taas on päinvastoin. Eli pitkälti riippuu tilanteesta mikä on järkevin ja kohtuullisin tapa toimia.
Jo kyseessä olisi joku vain minua koskeva hankinta niin sitten ihan lainaisin, mutta yleisesti taloutta koskevat hankinnat olisi sijoitus perheeseen. Ts mieheni ei tarvitse maksaa silmälasejani tai uutta talvitakkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opiskelkaa kunnon ammatti ja tehkää tavoitteellisesti töitä uranne eteen niin tällaisia ongelmia ei ole.
Jos jämåhdit perustason lähihoitajaksi tai myyjäksi niin ei ole yhteiskunnan tai puolison asia vetää reppanaa vuosikymmenet perässään.
Oman avio-onneni perustana ovat omat rahat. Ollaan oltu vaihtelevissa tilanteissa: köyhiä, hyvätuloisia, toinen työttömänä.
Jos minulla on rahat loppu ja tarvitsen jotain, lainaan mieheltäni. Jos hän on käyttänyt rahansa johonkin, voin lainata hänelle rahaa sähkölaskun puolikkaaseen. Tilipäivänä maksetaan takaisin. Yhteinen ruoka-ja taloustili meillä on, laskut menevät puoliksi, kaikesta muusta vastaamme itse kuten aikuiset.
Ei se ole taloudellista hyväksikäyttöä, etten anna työttömälle puolisolleni lahjaksi uutta näytönohjainta, vaan lainaan rahat siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Opiskelkaa kunnon ammatti ja tehkää tavoitteellisesti töitä uranne eteen niin tällaisia ongelmia ei ole.
Jos jämåhdit perustason lähihoitajaksi tai myyjäksi niin ei ole yhteiskunnan tai puolison asia vetää reppanaa vuosikymmenet perässään.
Toisaalta kaikki eivät voi olla hyvinpalkatuissa asiantuntijatöissä tai johtajina. Myös niitä hoitajia tarvitaan. Ja nimenomaan yhteiskunta tarvitsee.
- se ulkomailla asuva kotirouva, jonka puolison asiantuntijaura on mahdollinen vain ulkomailla
Jos lapsia hankkisivat vain pariskunnat, joilla alunperinkin yhtä suuret tulot, ja nämä jakaisivat kaikki hoitovapaat puoliksi, jolloin kotivanhemmuuden "köyhyydestä" kärsisivät kumpikin yhtä paljon, vasta silloin toteutuisi täysi tasa-arvo perhe-elämässä. Mutta luulenpa, että lapsia maahamme syntyisi vain kymmenesosa tästä nykyisestä, ennestäänkin jo vähäisestä määrästä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Opiskelkaa kunnon ammatti ja tehkää tavoitteellisesti töitä uranne eteen niin tällaisia ongelmia ei ole.
Jos jämåhdit perustason lähihoitajaksi tai myyjäksi niin ei ole yhteiskunnan tai puolison asia vetää reppanaa vuosikymmenet perässään.
Toisaalta kaikki eivät voi olla hyvinpalkatuissa asiantuntijatöissä tai johtajina. Myös niitä hoitajia tarvitaan. Ja nimenomaan yhteiskunta tarvitsee.
- se ulkomailla asuva kotirouva, jonka puolison asiantuntijaura on mahdollinen vain ulkomailla
Kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus opiskella.
Jos ei älyä tai viitsi opiskella, on laiska tai tyhmä, molempia on meidän hyväosaisten velvollisuus kyykyttää tunteaksemme itsemme joksikin.
Ja tyhmän pitää tietää paikkansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle on aina kuulostanut kummalliselta nämä pariskunnat joilla on "omat rahat". En siis automaattisesti oleta että se olisi jotenkin vääryys että puolisot pitävät raha-asiansa erillisinä, vaan mulle se kuulostaa vaan tavattoman työläältä. Meillä on puolison kanssa ollut alusta asti yhteinen talous. Se maksaa jolla on maksuhetkellä siihen paremmat mahdollisuudet. Ns omia kuluja ja menoja mietitään sitten kun yhteiset asiat on ensin hoidettu alta pois.
Moni on tähän huomauttanut aiemmin että eikö tuollainen ole jatkuvaa neuvottelua siitä mihin rahaa saa/voi käyttää. Meillä se ei ole siihen mennyt, ehkä siksi kun miltei kaikki käyttötavarat, ruoka, tietoliikenneyhteydet+asumiskulut ovat meillä yhteisiä, vaateostoksilla käydään yhdessä silloin kun tarve on eikä kummallakaan ole mitään kallista harrastusta mihin upottaa määrätön määrä kylmää käteistä. "Omiksi menoiksi" jää siis tässä meidän kuviossamme hyvin vähän, satunnaisia lounaita/kahvilakäyntejä, heräteostoksena uusi kirja suosikkikirjailijalta tms.
Toki ymmärrän sen, että elämäntyylejä on erilaisia. Me vietetään puolison kanssa vapaa-aika kahden kesken lähes 100% kun ollaan kumpikin vähän hiljaisempia ja syrjään vetäytyviä. Olisi siis järjetöntä laskeskella jokainen ostettu kahvikuppi, pokkari tai ateria kun nekin yleensä yhdessä hankitaan ja kulutetaan. Onko sitten niin, että rahat tiukasti ominaan pitävät pariskunnat ovat menevämpiä ja harrastuneempia? On enemmän niitä hlökoht rahareikiä, joten koetaan tarpeelliseksi myös maksaa ne itse eikä yhdessä?
Minulle olisi käsittämätön ajatus, että olisi yhteiset rahat. Olemme kaksi aikuista ihmistä, molemmat yli viisikymppisiä tavatessamme. Kummallakin on siis ollut jo elämää ja työuraa takana vuosikymmeniä ennen kuin edes tutustuimme. En näe mitään syytä, miksi meidän pitäisi yhdistää rahamme tai edes kysellä toistemme tuloja ja menoja. Yhteiset kulut (asuminen, ruoka, yhteinen auto) maksamme yhteiseltä taloustililtä, jonne molemmat laittavat kuukausittain tai tarvittaessa sen verran rahaa kuin on tarpeen. Puskuria sinne ei kerätä. Muilta osin kummallakaan ei ole mitään syytä olla tietoinen toisen omaisuudesta, tuloista, menoista, veloista jne.
Nyt korona-aikana meillä ei ole ollut muita menoja kuin kotimaan reissut viime kesänä, ne tehtiin yhdessä. Mutta korona-ajan ulkopuolella matkustelimme myös erikseen. Miehellä on yhteisen auton lisäksi kolme muuta autoa ja kaksi moottoripyörää, hän laittaa rahojaan niihin ja muihin laitteisiin. Minä taas odotan hetkeä, kun pääsee turvallisesti ja ilman passeja ja maskeja matkustelemaan.
En koe meidän malliamme ollenkaan työlääksi, täysin päinvastoin. Melkein kaikki laskut taloustililtä menevät automaattisesti, riittää kun ne käy vahvistamassa. Jos vielä laskisimme keskimääräisen kuukausittaisen summan, mikä kummankin tarvitsee tallettaa, ja laittaisimme sen siirtymään automaattisesti, niin ei tarvitsisi tehdä juuri mitään. Asumiskulumme vaihtelevat kuitenkin sen verran paljon mm. lämmitystarpeen mukaan, että helpompaa on siirtää kerran kuussa vaihteleva summa ja joskus, jos tulee yllätyksiä, vielä vähän lisää.
Mielestäni on hyvin eri asia onko kyseessä jo opiskeluaikoina alkanut yhteiselämä, jolloin ura ja omaisuus muodostuvat sen aikana, usein toisen tuella, vai sitten myöhemmin, esim. 50-vuotiaina. Jälkimmäisessä tapauksessa lähes aina kannattaa olla avioehto ja pitkälti omat omaisuudet erikseen mutta ensimmäisessä, jos omaisuutta ja elämää ylipäätään ollaan kasaamassa suunnilleen tyhjästä yhdessä, erilliset omaisuudet ja avioehdot aiheuttavat todennäköisesti epäreiluja tilanteita.
Itse lähdin puolison uran vuoksi ulkomaille, pääosin "kotirouvaksi". Ei ole avioehtoa, myös minulle on tehty sijoituksia, rahat ja kaikki muu ovat yhteisiä (puolisoani hädin tuskin edes kiinnostaa raha eli nykyään minä vastaan sen käytöstä, laskuista, hankinnoista ym.) ja perimme toisemme (ei lapsia). Koskaan emme ole riidelleet raha-asioista, tässä tosin varmasti olennaisinta on, että rahankäyttötapamme ovat samankaltaisia, rahaa on ns. riittävästi ja kummallakin on järkeä päässä hankintojen suhteen. Omassa tilanteessani olisi kohtuutonta, jopa mahdotonta, olla erilliset rahat ja omaisuudet, mutta viestissä, johon vastasin, asia taas on päinvastoin. Eli pitkälti riippuu tilanteesta mikä on järkevin ja kohtuullisin tapa toimia.
Turha esittää, että sinulla ei olisi mitään mahdollisuuksia kantaa taloudellista vastuuta mistään ja pakko olla "kotirouvana". Pliis. Joko asutte väliaikaisesti siellä jolloin on mahdollista etänäkin nykyään opiskella ja tehdä vaikka sun mitä!) Tai pysyvästi asuttuessani on vain noloa ja säälittävää esittää, ettet voisi omaa elämää siellä luodaa, urineen päivineen.
Kotirouvana oleminen on ok, se on sun ja teidän valinta, miten asianne hoidatte. Mut älä, herranen aika, väitä että tuo olisi joku pakkotilanne olla pidempään täysin toisen elätettävänä. Se ei ole vaan rehellistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On romanttista, jos mies joskus tarjoaa jotain tai ostaa jonkun kalliimman lahjan jota on pidemmän aikaa toivonut mutta itsellä ei ole varaa ostaa. Toivottavasti tämä "entisajan" herrasmiesmäisyys ei ole katoamassa.
Onhan se kivaa poimia rusinoita pullista. Pitää "miestentyöt" miesten töinä ja miehiset velvollisuudet miesten hommina. On kivaa ja helppoa ja mukavaa, kun aina voi vedota herrasmiesmäisyyteen.
Mihinkään vastaavaan ei tarvitse itse suostua.
Olimme aikoinaan muuttaneet nykyisen puolisoni kanssa yhteen, ja jaoimme kaikki yhteiset kulut 50/50. Meillä oli verrattain pienet tuloerot, mutta kuitenkin sen verran isot, että kumppanilleni jäi selkeästi enemmän rahaa kuussa pakollisten menojen jälkeen.
Olimme suunnittelemassa yhteistä ulkomaanmatkaa, joka sekin maksettiin 50/50. Kumppanini halusi käydä kalliissa nähtävyyksissä, yöpyä hienoissa hotelleissa, syödä laadukkaissa ravintoloissa ja niin edelleen. Hikikarpalot nousivat otsalleni katsoessani budjettia, ja sanoin lopulta suoraan, ettei minulla ollut moiseen varaa. Ehdotin, että matkan luksustasoa hieman laskettaisiin, jotta minullakin olisi varaa maksaa oma osuuteni. Kumppani sitten keksi jalomielisen ratkaisun – hän voisi lainata minulle rahaa omaan osuuteeni, jotta hän saisi haluamansa luksusloman. Olin kuin puulla päähän lyöty. Eli minun pitäisi lainata häneltä rahaa, jotta pääsisimme hänelle mieluisalle matkalle? Anna mun kaikki kestää.
Lopulta pääsimme yhteisymmärrykseen, ja matka tehtiin minun maksukykyni mukaan. Sittemmin olemme siirtyneet 50/50-jaosta hieman inhimillisempään jakoon, jotta minullakin jää riittävästi omaa rahaa käyttöön. Jos kumppani haluaa luksusta, hän saa maksaa sen itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle on aina kuulostanut kummalliselta nämä pariskunnat joilla on "omat rahat". En siis automaattisesti oleta että se olisi jotenkin vääryys että puolisot pitävät raha-asiansa erillisinä, vaan mulle se kuulostaa vaan tavattoman työläältä. Meillä on puolison kanssa ollut alusta asti yhteinen talous. Se maksaa jolla on maksuhetkellä siihen paremmat mahdollisuudet. Ns omia kuluja ja menoja mietitään sitten kun yhteiset asiat on ensin hoidettu alta pois.
Moni on tähän huomauttanut aiemmin että eikö tuollainen ole jatkuvaa neuvottelua siitä mihin rahaa saa/voi käyttää. Meillä se ei ole siihen mennyt, ehkä siksi kun miltei kaikki käyttötavarat, ruoka, tietoliikenneyhteydet+asumiskulut ovat meillä yhteisiä, vaateostoksilla käydään yhdessä silloin kun tarve on eikä kummallakaan ole mitään kallista harrastusta mihin upottaa määrätön määrä kylmää käteistä. "Omiksi menoiksi" jää siis tässä meidän kuviossamme hyvin vähän, satunnaisia lounaita/kahvilakäyntejä, heräteostoksena uusi kirja suosikkikirjailijalta tms.
Toki ymmärrän sen, että elämäntyylejä on erilaisia. Me vietetään puolison kanssa vapaa-aika kahden kesken lähes 100% kun ollaan kumpikin vähän hiljaisempia ja syrjään vetäytyviä. Olisi siis järjetöntä laskeskella jokainen ostettu kahvikuppi, pokkari tai ateria kun nekin yleensä yhdessä hankitaan ja kulutetaan. Onko sitten niin, että rahat tiukasti ominaan pitävät pariskunnat ovat menevämpiä ja harrastuneempia? On enemmän niitä hlökoht rahareikiä, joten koetaan tarpeelliseksi myös maksaa ne itse eikä yhdessä?
Minulle olisi käsittämätön ajatus, että olisi yhteiset rahat. Olemme kaksi aikuista ihmistä, molemmat yli viisikymppisiä tavatessamme. Kummallakin on siis ollut jo elämää ja työuraa takana vuosikymmeniä ennen kuin edes tutustuimme. En näe mitään syytä, miksi meidän pitäisi yhdistää rahamme tai edes kysellä toistemme tuloja ja menoja. Yhteiset kulut (asuminen, ruoka, yhteinen auto) maksamme yhteiseltä taloustililtä, jonne molemmat laittavat kuukausittain tai tarvittaessa sen verran rahaa kuin on tarpeen. Puskuria sinne ei kerätä. Muilta osin kummallakaan ei ole mitään syytä olla tietoinen toisen omaisuudesta, tuloista, menoista, veloista jne.
Nyt korona-aikana meillä ei ole ollut muita menoja kuin kotimaan reissut viime kesänä, ne tehtiin yhdessä. Mutta korona-ajan ulkopuolella matkustelimme myös erikseen. Miehellä on yhteisen auton lisäksi kolme muuta autoa ja kaksi moottoripyörää, hän laittaa rahojaan niihin ja muihin laitteisiin. Minä taas odotan hetkeä, kun pääsee turvallisesti ja ilman passeja ja maskeja matkustelemaan.
En koe meidän malliamme ollenkaan työlääksi, täysin päinvastoin. Melkein kaikki laskut taloustililtä menevät automaattisesti, riittää kun ne käy vahvistamassa. Jos vielä laskisimme keskimääräisen kuukausittaisen summan, mikä kummankin tarvitsee tallettaa, ja laittaisimme sen siirtymään automaattisesti, niin ei tarvitsisi tehdä juuri mitään. Asumiskulumme vaihtelevat kuitenkin sen verran paljon mm. lämmitystarpeen mukaan, että helpompaa on siirtää kerran kuussa vaihteleva summa ja joskus, jos tulee yllätyksiä, vielä vähän lisää.
Mielestäni on hyvin eri asia onko kyseessä jo opiskeluaikoina alkanut yhteiselämä, jolloin ura ja omaisuus muodostuvat sen aikana, usein toisen tuella, vai sitten myöhemmin, esim. 50-vuotiaina. Jälkimmäisessä tapauksessa lähes aina kannattaa olla avioehto ja pitkälti omat omaisuudet erikseen mutta ensimmäisessä, jos omaisuutta ja elämää ylipäätään ollaan kasaamassa suunnilleen tyhjästä yhdessä, erilliset omaisuudet ja avioehdot aiheuttavat todennäköisesti epäreiluja tilanteita.
Itse lähdin puolison uran vuoksi ulkomaille, pääosin "kotirouvaksi". Ei ole avioehtoa, myös minulle on tehty sijoituksia, rahat ja kaikki muu ovat yhteisiä (puolisoani hädin tuskin edes kiinnostaa raha eli nykyään minä vastaan sen käytöstä, laskuista, hankinnoista ym.) ja perimme toisemme (ei lapsia). Koskaan emme ole riidelleet raha-asioista, tässä tosin varmasti olennaisinta on, että rahankäyttötapamme ovat samankaltaisia, rahaa on ns. riittävästi ja kummallakin on järkeä päässä hankintojen suhteen. Omassa tilanteessani olisi kohtuutonta, jopa mahdotonta, olla erilliset rahat ja omaisuudet, mutta viestissä, johon vastasin, asia taas on päinvastoin. Eli pitkälti riippuu tilanteesta mikä on järkevin ja kohtuullisin tapa toimia.
Vastaat täysin yksin teidän "yhteisen rahan" (joka tulee mieheltä!) käytöstä. Ja alat vielä puhua kohtuuttomuudesta....
No kun nykyään ero tulee käytännössä varmana niin on ihan loogista pitää raha-asiat erillään jo valmiiksi.7
Vierailija kirjoitti:
Olimme aikoinaan muuttaneet nykyisen puolisoni kanssa yhteen, ja jaoimme kaikki yhteiset kulut 50/50. Meillä oli verrattain pienet tuloerot, mutta kuitenkin sen verran isot, että kumppanilleni jäi selkeästi enemmän rahaa kuussa pakollisten menojen jälkeen.
Olimme suunnittelemassa yhteistä ulkomaanmatkaa, joka sekin maksettiin 50/50. Kumppanini halusi käydä kalliissa nähtävyyksissä, yöpyä hienoissa hotelleissa, syödä laadukkaissa ravintoloissa ja niin edelleen. Hikikarpalot nousivat otsalleni katsoessani budjettia, ja sanoin lopulta suoraan, ettei minulla ollut moiseen varaa. Ehdotin, että matkan luksustasoa hieman laskettaisiin, jotta minullakin olisi varaa maksaa oma osuuteni. Kumppani sitten keksi jalomielisen ratkaisun – hän voisi lainata minulle rahaa omaan osuuteeni, jotta hän saisi haluamansa luksusloman. Olin kuin puulla päähän lyöty. Eli minun pitäisi lainata häneltä rahaa, jotta pääsisimme hänelle mieluisalle matkalle? Anna mun kaikki kestää.
Lopulta pääsimme yhteisymmärrykseen, ja matka tehtiin minun maksukykyni mukaan. Sittemmin olemme siirtyneet 50/50-jaosta hieman inhimillisempään jakoon, jotta minullakin jää riittävästi omaa rahaa käyttöön. Jos kumppani haluaa luksusta, hän saa maksaa sen itse.
- Hyödynnä koulutustasi ja hanki työpaikka jossa palkka on kunnollinen.
- Majoittukaa eri hotelleihin.
Minä hoidan meillä raha-asiat, mieheni palkka on yli 8000€/kk, minulla n. 3000€/kk.
Ei mitään ongelmaa, kaikki on yhteistä.
Voi miesparkaa. yhyy, kyllä käy surku. 🙄