Millaista on OIKEA psykoterapia?

https://www.abo.fi/fi/uutiset/turussa-jarjestetaan-ensimmainen-suomalai…

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapia antaa potilaalle keinoja tai ohjeita, joilla asiakas itse rakentaa mielensä työkalut, joilla varsinainen ongelma - psyykkeen itse aiheuttama - ratkeaa tai helpottuu. Kyse on siitä, ettei terapeutti anna sinulle mitään valmista "psyykevasaraa", vaan potilaan on kyettävä se itse mielessään rakentamaan. Muuten terapia jää kaverikeskusteluksi, josta on myös hyötyä, muttei välttämättä sellaista, jota potilas itse olisi toivonut.

Itse en ole käynyt koskaan terapiassa, mutta lääkäriksi opiskellessa lukenut jonkin verran psykologiaa. Itse olen kaikki mieleni ongelmat ratkaissut. Tässä esimerkki, miten muutin kateuden tunteen iloksi.

1. Aluksi introspekstioin, milloin tunnen kateutta ja mitä muita emootioita on näissä tilanteissa läsnä.

2. Menin mieleni "sisään" tarkastelemaan skeema eli ajatusrakennelmaa, joka käsitteli kateus-konseptia. Hahmotin kateusskeeman maalauksena, jossa on kateutta aiheuttavia tekstifragmentteja.

3. Liitin tähän kateustaulun nurkkaan pienen tekstin, jossa luki "iloitse toisten onnesta".

4. Tämä pieni tukilause on nyt liitetty osaksi kateutta aiheuttaviin aiheisiin ja vuorovaikutustilanteisiin, joten saatoin siirtyä kaikkein vaikeimpaan vaiheeseen.

5. Neuroplastisuudella eli aivojen hermoratojen muokkauksella ajatuksen avulla aloin vahvistamaan tätä ilon emootiota tilanteissa, joissa huomasin tuntevani kateutta. Vähitellen kateus väistyi pitkäjänteisen korvaamisprosessin avulla.

Se siis jäi ehkä hieman epäselväksi, että aivosi joka tapauksessa muokkaantuvat neuroplastisuuden avulla johonkin suuntaan aivan jokapäiväisten valintojen, ajatusten ja tunteiden avulla. Aivot eivät erottele hyvää tai pahaa, huonoa tai hyödyllistä eikä hajottavaa tai rakentavaa ajatusta tai emootiota, vaan kaikki ne ovat samanarvoisia sille. Tiedostitpa sitä tai et aivosi muovaa ajattelusi ja toimintasi vääjäämättömästi johonkin suuntaan, mutta se itsessään antaa sinulle vallan muokata aivojasi sellaiseksi kuin sen haluat tulevan eli millaiseksi ihmiseksi haluat kehittyä. Toivottavasti selvensi.

Minäkin kävin kuukausien ajan terapeutilla. Täyttä ajanhukkaa.

Turhauttavinta oli, että psykologiaa yliopistotasolla ja myös itsenäisesti opiskelleena en oivaltanut terapian avulla yhtään mitään. En yhtään uutta asiaa.

Oletko ajatellut että...., oletko kokeillut sitä ja tätä..., entä jos asiaa lähestyykin niin päin että... jne. Kyllä, kyllä ja kyllä. Tiedän jo ja kokeiltu on jo.

Olihan se turhauttavaa varmasti terapeutillekin, ja minun olisi pitänyt itse ajoissa ymmärtää, etten tule saamaan psykoterapiasta kaipaamaani apua. Lääkkeillä sentään sain turrutettua itseäni sopivassa määrin.

Vierailija kirjoitti:

AP:han kysyi mitä "OIKEA psykoterapia" on, mutta terapeutti oli kirjoittanut "varsinaiseen terapiatyöskentelyyn ei päästy". Nämä eivät kyllä oikein korreloi.

Ketjun viesteistä tulee se käsitys, että moni kokee terapiaan menemisen kuin jonain lääkärikäyntinä ja tietyn ajan jälkeen diagnoosi valmistuu ja saa pillerit.

Totuus on että toisilla menee kauemmin ja toiset lopettaa hyvin nopeasti kun eivät usko terapiaan. Eivät siis ole motivoituneita. Jos terapiaan menee vaan kertomaan mitä on elämässä tapahtunut, niin se ei ole varsinaista terapiatyöskentelyä. Vasta sitten kun niitä aletaan oikeen syvältä ruotimaan ja tosiaan nopeassa tahdissa, ei kerran kahdessa viikossa. Kerran kahdessa viikossa tahdilla korkeintaan voidaan ehkä antaa tukea, mutta sen koen että varmaan saa halvemmallakin jostain muualta.

Kyllä sillä tarkoitettiin samaa asiaa. Pois nyt tuollainen pilkunviilaus. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kävin kuukausien ajan terapeutilla. Täyttä ajanhukkaa.

Turhauttavinta oli, että psykologiaa yliopistotasolla ja myös itsenäisesti opiskelleena en oivaltanut terapian avulla yhtään mitään. En yhtään uutta asiaa.

Oletko ajatellut että...., oletko kokeillut sitä ja tätä..., entä jos asiaa lähestyykin niin päin että... jne. Kyllä, kyllä ja kyllä. Tiedän jo ja kokeiltu on jo.

Olihan se turhauttavaa varmasti terapeutillekin, ja minun olisi pitänyt itse ajoissa ymmärtää, etten tule saamaan psykoterapiasta kaipaamaani apua. Lääkkeillä sentään sain turrutettua itseäni sopivassa määrin.

Minä olin myös opiskellut psykologiaa enkä saanut terapiasta mitään irti. Itsestäänselvyyksien toistelua. Oishan ne rahat tietysti huonomminkin voinut sijoittaa, mutta jäi kyllä kate tässäkin huonoksi.

Vierailija kirjoitti:

Sekin vaikuttaa paljon miten kemiat käy terapeutin kanssa yhteen.

Kerran kävin eräällä terapeutilla joka ei yhtään vastannut odotuksiani. Olin siellä vaan jotenkin hämmentynyt ja vaivaantunut. En edes tiennyt mitä minun pitää nyt kertoa, mistä aloittaa ! Kaikki jäi minun harteille ! Jos tuo on oikeaa terapiaa , niin ei kiitos minulle. Hän vain kuunteli ja kuunteli ja kirjoitti. Ei niinku mitään suuntaa tai keskustelun "punaista lankaa". Yksi kerta riitti minulle hänen luonaan. Jäi ihan tyhmä olo .

Kävin sitten toisella terapeutilla, joka oli todella ihana , ainakin minusta.

Meillä "synkkasi" niin hyvin, ja hän osasi myös kysellä sekä kommentoida . Keskustelu johti toiseen ja asiasta toiseen ja hän osasi käydä niitä läpi mitkä hän "näki"oikeiksi. Kun ihminen vihdoin ja viimein menee terapeutille, niin kyllä siellä pitää myös teraputin saada suunsa auki.

Tarvitsin rohkaisua ja tukea. Ja sitä myös sain.

Kemiat terapeutin kanssa ei ole mitään mystistä kemiaa. Vaan kyse on siitä onko terapeutti ammattitaitoinen. Jos ammattitaitoa on, niin asiakas kokee, että on kemiaa. Jos terapeutti on ammattitaidoton, niin asiakas voi ilmaista sen nätisti sanomalla, että kemiat eivät kohtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sekin vaikuttaa paljon miten kemiat käy terapeutin kanssa yhteen.

Kerran kävin eräällä terapeutilla joka ei yhtään vastannut odotuksiani. Olin siellä vaan jotenkin hämmentynyt ja vaivaantunut. En edes tiennyt mitä minun pitää nyt kertoa, mistä aloittaa ! Kaikki jäi minun harteille ! Jos tuo on oikeaa terapiaa , niin ei kiitos minulle. Hän vain kuunteli ja kuunteli ja kirjoitti. Ei niinku mitään suuntaa tai keskustelun "punaista lankaa". Yksi kerta riitti minulle hänen luonaan. Jäi ihan tyhmä olo .

Kävin sitten toisella terapeutilla, joka oli todella ihana , ainakin minusta.

Meillä "synkkasi" niin hyvin, ja hän osasi myös kysellä sekä kommentoida . Keskustelu johti toiseen ja asiasta toiseen ja hän osasi käydä niitä läpi mitkä hän "näki"oikeiksi. Kun ihminen vihdoin ja viimein menee terapeutille, niin kyllä siellä pitää myös teraputin saada suunsa auki.

Tarvitsin rohkaisua ja tukea. Ja sitä myös sain.

Kemiat terapeutin kanssa ei ole mitään mystistä kemiaa. Vaan kyse on siitä onko terapeutti ammattitaitoinen. Jos ammattitaitoa on, niin asiakas kokee, että on kemiaa. Jos terapeutti on ammattitaidoton, niin asiakas voi ilmaista sen nätisti sanomalla, että kemiat eivät kohtaa.

Juuri näin. ”Kemiat” on myyntitermi terapiagenressä - uskoiko sen oikesti joku 😅

Uppista

En tiedä, mutta tuli mieleen että voisikohan kyse olla asioiden tuntemisesta. Siis yksi terapian ideoista on se että asioista ei vain puhuta, vaan ne pitää tuntea. Kuka vain voi puhua vaikeistakin asioista, mutta läheskään kaikki eivät pääse niihin syvemmälle. Toki terapiasuuntauksia on monenlaisia samoin kuin terapeutteja eikä aina ole samanlainen työskentelytapa. Itse olen käynyt terapiassa yli kaksi vuotta, etenemme hitaasti koska en pysty luottamaan ihmisiin enkä puhumaan asioista sillä tavalla kuin on tavoitteena myöhemmin. Kerroin esimerkiksi siitä että minut raiskattiin 9-vuotiaana, mutta pystyn puhumaan siitä vain siten etten tunne sitä. Eli vaikka tiedostan asian niin en pysty vielä käsittelemään sitä, välttelen siihen liittyviä tunteita. Terapeutti ei odotakaan minun vielä puhuvan siitä niin että voisin tuntea, siihen menee aikaa. Minulla on dissosiaatiohäiriö ja kasoittain traumoja, ja olen hyvä puhumaan asioista kuulostaen siltä ettei niillä ole mitään merkitystä. Terapeuttini on ensimmäinen ammattilainen joka saa minut itkemään, siitä huomaa etten enää välttele niin pahasti. Puhuminen itsessään ei siis riitä terapiassa. Itse en aina edes puhu terapiassa, joskus olemme vain hiljaa. Minulla on myös selektiivinen mutismi, ahdistuneisuushäiriö joka vaikeuttaa puhumista. Oikeanlaisen terapeutin kanssa sekään ei haittaa, hän ohjaa puhumista hyvin ja liian hiljaista ei ole koska terapeutti puhuu itsekin tarpeen mukaan. Olemme käyneet myös ystäväni haudalla muutaman kerran. Ensimmäisellä kerralla olin vihainen koska en uskaltanut itkeä, en halunnut myöntää kuinka kamalalta minusta tuntui. Terapeutti oli hiljaa kanssani ja hetken päästä kävelimme jonkin aikaa että sain rauhoittua. Viimeksikin olimme hiljaa, ja pystyin itkemään. Tiesin että terapeutti on siinä tukenani. Mutta tosiaan, on mahdotonta tietää mikä juuri sinun terapiassasi oli ajatus ja mikä siinä ei mennyt niin kuin piti.

Ja terapeutilla on myös suuri merkitys, sillä kemialla josta puhutaan. Ammattitaito on tietenkin tärkeintä, mutta sillä on oikeasti merkitystä että millainen ihminen se terapeutti on. Kaikista ihmisistä ei vain pidä, ja joistain tulee tunne että ei voi luottaa, niin se menee kaikissa ihmissuhteissa. Samalla tavalla kuin kaikki eivät voi olla kaikkien ystäviä, kaikki terapeutit eivät sovi kaikille. Kyse on kuitenkin ihmissuhteesta jossa täytyy voida luottaa toiseen, pystyä kertomaan kaikista vaikeimmistakin asioista. Täytyy tuntea se että terapeutti kestää kaiken ja on siinä tukena, tietää ettei ole yksin. Ei se onnistu kaikkien kanssa, vaikka olisi hyväkin terapeutti.

Vaimo on käynyt vuoden verran terapiassa juurikin tuohon 100,00 / 45 min hintaan kerran viikossa.

Terapiaistunnot on saaneet aikaan ainoastaan sen, että vaimo on entistä enemmän sekaisin kuin ennen terapiaa. Sen mitä on kertonut istunnoista, niin terapeutti vain kyselee mitä  vaimo on tehnyt kuluneella viikolla ja  myötäilee mielialoja.  

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapia antaa potilaalle keinoja tai ohjeita, joilla asiakas itse rakentaa mielensä työkalut, joilla varsinainen ongelma - psyykkeen itse aiheuttama - ratkeaa tai helpottuu. Kyse on siitä, ettei terapeutti anna sinulle mitään valmista "psyykevasaraa", vaan potilaan on kyettävä se itse mielessään rakentamaan. Muuten terapia jää kaverikeskusteluksi, josta on myös hyötyä, muttei välttämättä sellaista, jota potilas itse olisi toivonut.

Itse en ole käynyt koskaan terapiassa, mutta lääkäriksi opiskellessa lukenut jonkin verran psykologiaa. Itse olen kaikki mieleni ongelmat ratkaissut. Tässä esimerkki, miten muutin kateuden tunteen iloksi.

1. Aluksi introspekstioin, milloin tunnen kateutta ja mitä muita emootioita on näissä tilanteissa läsnä.

2. Menin mieleni "sisään" tarkastelemaan skeema eli ajatusrakennelmaa, joka käsitteli kateus-konseptia. Hahmotin kateusskeeman maalauksena, jossa on kateutta aiheuttavia tekstifragmentteja.

3. Liitin tähän kateustaulun nurkkaan pienen tekstin, jossa luki "iloitse toisten onnesta".

4. Tämä pieni tukilause on nyt liitetty osaksi kateutta aiheuttaviin aiheisiin ja vuorovaikutustilanteisiin, joten saatoin siirtyä kaikkein vaikeimpaan vaiheeseen.

5. Neuroplastisuudella eli aivojen hermoratojen muokkauksella ajatuksen avulla aloin vahvistamaan tätä ilon emootiota tilanteissa, joissa huomasin tuntevani kateutta. Vähitellen kateus väistyi pitkäjänteisen korvaamisprosessin avulla.

Tämä kuulostaa pikemminkin jonkinlaiselta nlp-harjoitteelta. 

Ja kuin tilauksesta:

https://tieku.fi/laaketiede/lsd-johdos-laakitsee-ilman-harhoja?fbclid=I…

Kannattaa valita muu kuin ratkaisukeskeinen

Minä kiersin kuin kissa kuumaa puuroa kehää ensimmäisen puoli vuotta. Tiesin vain että olin ollut masentunut vuosi aiemmin. Istunnot tuntuivat kiusallisilta, sillä en tiennyt mitä minulta odotetaan tai mitä edes kannattaisi työstää. Sitten päästiin ahmimishäiriööni ja päätin että keskityn siihen. Se oli hyvä päätös. Sen kautta aukeni muitakin asioita. Nyt työstän juurisyitä, miksi ahmin. En tiedä vielä, mutta ehkä se selviää.

Ja todellakin, itse piti pyörä keksiä, ei se terapeutti sitä tehnyt. Minä itse määrään suunnan ja tahdin. Tämän tajuamiseen meni lähes puoli vuotta.

Suuntaus on psykodynaaminen terapia.

Ole käynyt ryhmäpsykoterapiassa yht 5 vuotta ja voin todella suositella. Siinä huomaa että monella muullakin on ongelmia eikä pelkästään itsellä kuten itse ajattelin. Vaikutuksen olen havainnut vuosien myötä. Ikaviä asioita kuten paskamaisia kotioloja kannattaa toistaa ja käsitellä niin monta kertaa että ne ei enää itketä. Huomaat että olet samanarvoinen muiden kanssa etkä sata kertaa huonompi kaikessa niinkuin ennen ajattelit. Tsemppiä ja toivoa kanssakulkijoille. Elämä on helpompaa kun on sinut itsensä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, mutta tuli mieleen että voisikohan kyse olla asioiden tuntemisesta. Siis yksi terapian ideoista on se että asioista ei vain puhuta, vaan ne pitää tuntea. Kuka vain voi puhua vaikeistakin asioista, mutta läheskään kaikki eivät pääse niihin syvemmälle. Toki terapiasuuntauksia on monenlaisia samoin kuin terapeutteja eikä aina ole samanlainen työskentelytapa. Itse olen käynyt terapiassa yli kaksi vuotta, etenemme hitaasti koska en pysty luottamaan ihmisiin enkä puhumaan asioista sillä tavalla kuin on tavoitteena myöhemmin. Kerroin esimerkiksi siitä että minut raiskattiin 9-vuotiaana, mutta pystyn puhumaan siitä vain siten etten tunne sitä. Eli vaikka tiedostan asian niin en pysty vielä käsittelemään sitä, välttelen siihen liittyviä tunteita. Terapeutti ei odotakaan minun vielä puhuvan siitä niin että voisin tuntea, siihen menee aikaa. Minulla on dissosiaatiohäiriö ja kasoittain traumoja, ja olen hyvä puhumaan asioista kuulostaen siltä ettei niillä ole mitään merkitystä. Terapeuttini on ensimmäinen ammattilainen joka saa minut itkemään, siitä huomaa etten enää välttele niin pahasti. Puhuminen itsessään ei siis riitä terapiassa. Itse en aina edes puhu terapiassa, joskus olemme vain hiljaa. Minulla on myös selektiivinen mutismi, ahdistuneisuushäiriö joka vaikeuttaa puhumista. Oikeanlaisen terapeutin kanssa sekään ei haittaa, hän ohjaa puhumista hyvin ja liian hiljaista ei ole koska terapeutti puhuu itsekin tarpeen mukaan. Olemme käyneet myös ystäväni haudalla muutaman kerran. Ensimmäisellä kerralla olin vihainen koska en uskaltanut itkeä, en halunnut myöntää kuinka kamalalta minusta tuntui. Terapeutti oli hiljaa kanssani ja hetken päästä kävelimme jonkin aikaa että sain rauhoittua. Viimeksikin olimme hiljaa, ja pystyin itkemään. Tiesin että terapeutti on siinä tukenani. Mutta tosiaan, on mahdotonta tietää mikä juuri sinun terapiassasi oli ajatus ja mikä siinä ei mennyt niin kuin piti.

Ja terapeutilla on myös suuri merkitys, sillä kemialla josta puhutaan. Ammattitaito on tietenkin tärkeintä, mutta sillä on oikeasti merkitystä että millainen ihminen se terapeutti on. Kaikista ihmisistä ei vain pidä, ja joistain tulee tunne että ei voi luottaa, niin se menee kaikissa ihmissuhteissa. Samalla tavalla kuin kaikki eivät voi olla kaikkien ystäviä, kaikki terapeutit eivät sovi kaikille. Kyse on kuitenkin ihmissuhteesta jossa täytyy voida luottaa toiseen, pystyä kertomaan kaikista vaikeimmistakin asioista. Täytyy tuntea se että terapeutti kestää kaiken ja on siinä tukena, tietää ettei ole yksin. Ei se onnistu kaikkien kanssa, vaikka olisi hyväkin terapeutti.

En haluaisi olla pahanilmanlintu, mutta ethän pety jos et parane. Been there, done that. Eläkkeellä ja yhä oirehdin vaikeasti.

Psykoterapia ei paranna. Valitettavasti.

Kallista!

Vierailija kirjoitti:

Kallista!

Sairaan kallista ja hintaansa nähden tehotonta. Odotan tuolla mainittua psykedeeliavusteista terapiaa.

Keskusteltiin perheen ihmissuhteista ja vuorovaikutuksesta, ja miten ne ovat dysfunktionaalisina vaikuttaneet aikuiseen minääni ja käyttäytymismalleihini, miten traumoja voi pyrkiä parantamaan ja vääriä ajatus- ja käyttäytymistapoja korjaamaan. Suuntana ratkaisukeskeinen terapia, olen ollut vuoden ja koen hyötyneeni.