Mummi ei suostu hoivakotiin, vaan uhriutuu ja vaatii että perheen pitäisi hoitaa

No juuri siksihän tämän asian otin esiin koska se on niin ihmeellinen. Asukas itse tulkitsi sen niin, että henkilökunta haluaa pihistellä maitoa. Hän on koko ikänsä juonut maitoa ja käyttänyt sitä puuron kanssa mutta Attendon hoivakodissa hoitaja ei anna laittaa maitoa puuroon vaan kaataa sen viemäriin. Myös ruokaa jaetaan vähän vaikka moni haluaisi syödä vähän enemmän. Jäljelle jäänyt ruoka jota ei jaeta asukkaille heitetään jätteisiin.Olen itse kuullut ja lukenut niin paljon juttuja asiakkaiden huonosta kohtelusta, että minua ei hetkauta enää mikään.

Hoitaja on ihan supisuomalainen keski-ikäinen nainen - ei mikään ulkomaalainen tai harjoittelija,

Kuka meistä haluaisi omasta kodista yleiseen hoivakotiin, jos saa valita, käsi ylös?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mummi parka. Ettekö voisi jotain kiertävää systeemiä ajatella suvun kesken, jossa vuorotellen kävisitte hänen luonaan?

Vanhuksilla saattaapi kunto, pään kunto, mielialat, ihan kaikki heitellä jatkuvasti laidasta laitaan niin että on aina täysi arvoitus, mitä on edessä kun oven avaa. Mites sit, kun oma vuoro olis ja a) pelkkä ajatus v*tuttaa ja suorastaan pelottaa niin ettei kykene menemään b) on kipeenä c) reissussa jne: aina järjestettävä asia jollain lailla, järkättävä joku muu menemään sinne. Tähän päälle vanhuksen loputtomat soitot ja viestit mikäli osaa käyttää puhelinta. Ja tätä voi jatkua ja jatkua ja jatkua, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Ehkä jonkun hermot kestäis tollasta, mun ei.

Täytyy myös huomata, että vaikka vanhuksen pää vielä pelaisi, ei kukaan jaksa silti vuodesta toiseen juosta kello kaulassa hyysäämään ihmistä, jota et erityisesti juuri sillä hetkellä tahdo tavata. Aika moni perusterveehkö ja tervepäinenkin vanhus on hyvin, hyvin raskasta seuraa, koska todella harvasta tulee viisaita, lempeitä herttaisia vanhuksia. Märisijät vaan pahenee vanhetessaan.

Itse odotan tulevaisuutta kauhulla: vanhempani ovat vasta vähän yli 70, mutta äitini, joka on aina ollut kova mäkättämään, nalkuttamaan, juoruilemaan ja märisemään, ei enää oikein muuta osaa. Kaikki "keskustelu" on tuollaisen kuuntelua. Se on ihan kamalaa. Olen kohta 45 vuotta odottanut, että voitaisiin äidin kanssa keskustella jotenkin järkevästi jostain, mikä kiinnostaisi minuakin, mutta nyt olen ymmärtänyt, että sitä aikaa ei koskaan tule. Että äitini ei ole ikinä välittänyt minusta niin paljon, että kunnolla kuuntelisi, oi ei, minun roolini on olla ainainen oksennusämpäri.

Rakastan äitiäni ja olen hänelle ja isälle kiitollinen hyvin paljosta. Mutta niin kiitollinen en ole, että kiduttaisin itseäni kuuntelemalla jatkuvaa märinää, mistä minulle tulee paha olla.

Sitten on sekin näkökohta, että monet ihmiset tarvitsee yksinäisyyttä pysyäkseen henkisesti terveinä. Ei silloin voi täyttää vapaa-aikaansa omien vanhempien hoidolla, saati että ottaisi ne kotiinsa asumaan. Tämä ei ole sellainen asia, että "onnistuu, kun yrität enemmän". Jos yrittää enemmän, onnistuu aiheuttamaan itselleen mt-ongelmia ja jopa lataamokeikan. Kokemusta on.

Vierailija kirjoitti:

Hoitaja on ihan supisuomalainen keski-ikäinen nainen - ei mikään ulkomaalainen tai harjoittelija,

No, mikset kysy sieltä hoivakodista, miksei maitoa saa (hoitajan mielestä) laittaa puurolautaselle?

Ei se täältä selviä, joko menee perille?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tytär hoitamassa sopii vain, jos äiti pystyy olemaan jalkeilla ja tytär on eläkkeellä tai muuten jatkuvasti saatavilla. Lisäksi tyttärellä ei ole pieniä lapsia, jotka tarvitsevat äitinsä aikaa ja huomiota.

Kokopäivätöissä oleva perheenäiti ei pysty hoitamaan sänkyhoidettavaa vanhempaa. Tyttären kotona täytyy myös olla ylimääräistä tilaa, ts. oma huone ja esteetön koti, vanhukselle.

Aika harvalla noin on.

Tämä on monille vanhuksille vaikea ymmärtää, että tyttären täytyy tosiaan olla eläkkeellä jotta voisi hoitaa vanhempaansa. Ei työikäinen pysty, kun pitää käydä töissä.

Harvan eläkeläisen pää kestää 24/7 höperön vanhuksen vahtimista.

Mulla kesti 4 vrk. Enempää en jaksanut valvoa. Olen yli 70 v ja työelämässäkin hoitanut 8 h kerrallaan jos jonkinlaista henkilöä, mutta 4 vrk jatkuva valvominen ja vahtiminen vei mehut ja onneksi 95 v pääsi hoivakotiin, muuten olisin itse joutunut hoitoon ja sitten olisi ollu yhteiskunnalla kaksi hoidokkia.

Puhukaa te superihmiset, kun tuuli huulia heiluttaa. Muistsairaan hoito vaatii 24/7 valvontaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tytär hoitamassa sopii vain, jos äiti pystyy olemaan jalkeilla ja tytär on eläkkeellä tai muuten jatkuvasti saatavilla. Lisäksi tyttärellä ei ole pieniä lapsia, jotka tarvitsevat äitinsä aikaa ja huomiota.

Kokopäivätöissä oleva perheenäiti ei pysty hoitamaan sänkyhoidettavaa vanhempaa. Tyttären kotona täytyy myös olla ylimääräistä tilaa, ts. oma huone ja esteetön koti, vanhukselle.

Aika harvalla noin on.

Tämä on monille vanhuksille vaikea ymmärtää, että tyttären täytyy tosiaan olla eläkkeellä jotta voisi hoitaa vanhempaansa. Ei työikäinen pysty, kun pitää käydä töissä.

Harvan eläkeläisen pää kestää 24/7 höperön vanhuksen vahtimista.

Mulla kesti 4 vrk. Enempää en jaksanut valvoa. Olen yli 70 v ja työelämässäkin hoitanut 8 h kerrallaan jos jonkinlaista henkilöä, mutta 4 vrk jatkuva valvominen ja vahtiminen vei mehut ja onneksi 95 v pääsi hoivakotiin, muuten olisin itse joutunut hoitoon ja sitten olisi ollu yhteiskunnalla kaksi hoidokkia.

Puhukaa te superihmiset, kun tuuli huulia heiluttaa. Muistsairaan hoito vaatii 24/7 valvontaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitähän varten lapsia hankitaan, että vanhuksena ei olisi yksin ja hylättynä. Ymmärrän hyvin, että vanhus tuntee itsensä petetyksi.

Eli niitä lapsia tehdään täysin itsekkäistä syistä. Hällä väliä sillä mitä se lapsi haluaa, minä olen sinut ilmoille pykännyt, minua sinun on totteleman loppuelämän.

Minä en ole elämääni velkaa kenellekään. Minä en valinnut syntyä, minulla ei ollut mitään päätösvaltaa asiassa. Olen toki kiitollinen siitä, että minulla oli hyvät ja huolehtivat vanhemmat, mutta se ei aseta minua mihinkään velkaan heille. He tekivät vain sen, mitä jokaisen vanhemman kuuluukin tehdä; kantoivat vastuun omista valinnoistaan. Tietenkin autan heitä minkä voin, koska he olivat hyvät ja rakastavat vanhemmat, ja minä rakastan heitä. En kuitenkaan aio heittää omaa elämääni roskikseen sen takia, että voisin hoitaa vanhempiani kun he eivät halua hoitokotiin. En minä aio sanoutua irti, ottaa avioeroa, ja hylätä lapsiani vanhempieni takia, eivätkä he sitä koskaan tule minulta edes vaatimaan, koska he rakastavat minua.

Kai vanhemmistaan voi huolehtia, vaikka he olisivat hoitokodissakin. Vai ajatteletko, että case closed, enää ei tartte heitä nähdä.

Eli käydä usein, viedä kävelylle, viedä kaupungille, tuoda omaan kotiin käymään. Jos siis vanhuksen kunto sallii.

Tarkoittaako teille vanhuksenne hoitokotiin laittaneille se tosiaan sitä, että enää ei tarvitse vanhuksesta välittää ollenkaan, hänellä on hoitajat? Kuolinilmoitukseen toki laitetaan, että kiitokset Auringonlaskun hoitokodille Vilhelmin hyvästä hoidosta?

Akoinaan kävin pitkien matkojen takaa kotisedulla sisarusteni kanssa äidin luona, joka oli hoitokodissa. Olisimme halunneet hänet lähemmäksi missä me asuimme mutta hän halusi pysyä kotiseudulla. Me sisarusten kanssa aluksi kävimme vikkoittain yhdessa. vietimme kaikki lomat lapsuuskodissa ym. sitten jakaen vuoroja. Veimme häntä aina välillä kotiinsa. Meillä oli koko ajan huono omatunto. Mutta ei mahdollisuutta eikä osaamista hoitaa petipotilaaksi joutunutta painavaa ihmistä. 

Hoitajat lohduttivat meitä "te käytte täällä useimmin kun joku paikkakuntalainen." Surullista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitähän varten lapsia hankitaan, että vanhuksena ei olisi yksin ja hylättynä. Ymmärrän hyvin, että vanhus tuntee itsensä petetyksi.

Eli niitä lapsia tehdään täysin itsekkäistä syistä. Hällä väliä sillä mitä se lapsi haluaa, minä olen sinut ilmoille pykännyt, minua sinun on totteleman loppuelämän.

Minä en ole elämääni velkaa kenellekään. Minä en valinnut syntyä, minulla ei ollut mitään päätösvaltaa asiassa. Olen toki kiitollinen siitä, että minulla oli hyvät ja huolehtivat vanhemmat, mutta se ei aseta minua mihinkään velkaan heille. He tekivät vain sen, mitä jokaisen vanhemman kuuluukin tehdä; kantoivat vastuun omista valinnoistaan. Tietenkin autan heitä minkä voin, koska he olivat hyvät ja rakastavat vanhemmat, ja minä rakastan heitä. En kuitenkaan aio heittää omaa elämääni roskikseen sen takia, että voisin hoitaa vanhempiani kun he eivät halua hoitokotiin. En minä aio sanoutua irti, ottaa avioeroa, ja hylätä lapsiani vanhempieni takia, eivätkä he sitä koskaan tule minulta edes vaatimaan, koska he rakastavat minua.

Kai vanhemmistaan voi huolehtia, vaikka he olisivat hoitokodissakin. Vai ajatteletko, että case closed, enää ei tartte heitä nähdä.

Eli käydä usein, viedä kävelylle, viedä kaupungille, tuoda omaan kotiin käymään. Jos siis vanhuksen kunto sallii.

Tarkoittaako teille vanhuksenne hoitokotiin laittaneille se tosiaan sitä, että enää ei tarvitse vanhuksesta välittää ollenkaan, hänellä on hoitajat? Kuolinilmoitukseen toki laitetaan, että kiitokset Auringonlaskun hoitokodille Vilhelmin hyvästä hoidosta?

Kirjoitin aiemmin noista vanhemmilta ja isovanhemmilta perityistä asenteista... Liittyisikö tuo siihen, että kovasti aiempi kirjoittaja julistaa molemmin puolista rakkautta mutta samaan hengenvetoon (jo aiemmassa hengenvedossa) toteaa, ettei ole vanhemmilleen mitään velkaa.

Tuntuu, että hyvin monessa elämän saranakohdassa esille tulevassa ristiriitatilanteessa on kyse hyvin pitkät juuret omaavista perheen sisäisistä asenteista.

Auttaisiko ihmistä, jos hän miettisi näitä asioita ja tiedostaisi tuon, ainakin siltä osin, miten suhdetta vanhempiin värittää juuri vanhemmilta peritty elämänasenne?

Kyse ei ole asenteista, vaan realiteeteista. Osa ihmisistä katsos on nähnyt vanhoja ja raihnaisia ja muistisairaita ja ymmärtää, miten äärimmäisen raskasta sellaisten hoitaminen on. Vallankin jos sattuu käymään töissä ja omat lapset asuvat vielä kotona. Osalla meistä on ihan se lasten isäkin siinä, joka varmaan mielellään toisinaan saisi huomiota osakseen. Silläkin on muuten vanhemmat, pitäisikö nekin sitten ottaa meille asumaan? Tila loppuisi kyllä kesken ja hoitamiseen menisi niin paljon aikaa, että saisi sanoa hyvästit työssäkäynnille ja sukupuolielämälle.

En tiedä, miten helpossa työpaikassa täytyy olla, jos oikeasti uskoo että työpäivän ja kotiaskareiden lisäksi jaksaisi vielä hoitaa vanhusta, sellaistakin, jonka pää toimii? Ainakin minun on pakko huolehtia työssä jaksamisestani ja terveydestäni sillä, että urheilen useampana iltana viikossa. Sen muun liikenevän ajan käytän sitten mieluiten mieheeni. Tiedäthän, siihen ihmiseen jonka olen ihan itse valinnut elämääni jakamaan.

Tämä on muuten täysin Raamatullista: "Mies erotkoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa jne". Raamattu käskee toki kunnioittamaan vanhempia, mutta pariutumisen jälkeen sen oman puolison tulee mennä vanhempien edelle. Parisuhde kärsii ilman muuta, jos alkaa vanhempiaan hoitaa. On hyvin, hyvin väärin asettaa omat vanhempansa puolisonsa edelle -saati sitten, jos omat lapsetkin kärsisivät järjestelystä, miten usein käy, kuten tässäkin ketjussa on käynyt ilmi.

Minun äitini muuten hyysäsi omia vanhempiaan niin, että minun vakava sairauteni teini-iässä jäi aivan liian pitkäksi aikaa huomaamatta. Vaikken olisi sairastunutukaan, niin olihan se aika ankeaa tajuta kaiken aikaa, että omat vanhemmat ovat äidilleni paljon tärkeämpiä kuin minä, hänen lapsensa. Töistä tultua hän soitti aina ensin heille, puhumatta perheelleen mitään, kaiket viikonloput oltiin auttamassa mummua ja pappaa jne. Äiti oli niin uupunut, että ei osannut kotona muuta tehdä kuin huutaa ja räyhätä ja raivota isälle ja minulle. Harrastuksissaan hän toki silti kävi.

Minä olen siis ihan aitiopaikalta nähnyt, miten vahingollista tuo vanhuksista huolehtiminen työssäkäyvänä vanhempana on.

Jos vanha äiti/isä asuu samalla paikkakunnalla kuin lapset ja heidän lapsensa, niin nämä isovanhemmat olisivat osa perhettä ja heistä pidettäisiin huolta eikä kaikkea kaadettaisi yhteiskunnan tehtäväksi. Sitten kun Alzheimer tai muu heikko kunto huutaa tehostettuun hoitoon, niin silloin hoivakoti on hyvä ja ainoa paikka.

Minun mielestä vanhusten hoiva hoivakodeissa on liian kallista veronmaksajille, jos vanhuksen nettituloista ei riitä mihinkään maksuihin.

Hoivakodissa asunto maksaa n 570-850€.

Jos vanhus asuisi kotonaan, niin oman asunnon hoitovastike on 250-400€/kk. Kun itse hoiva maksaa 100-130€/vrk, niin harva pystyy omasta eläkkeestä sitä maksamaan. Joten vanhuksen laitoshoivaa tulisi varata vasta kun sitä tarvitaan. Rahat ja hoitajat eivät riitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mummosta pitäisi pitää huolta eikä kitistä. Meillä useampi ihminen suvusta osallistuu 92v mummon huolen pitoon kotihoidon lisäksi. hän saa tuntea itsensä rakastetuksi ja hyvinpidetyksi. Tunne kylmät eivät välitä vanhemmistaan ja mummoistaan niin he hylkäävät nämä omilleen.kai käyt edes kylässä hänen luonaan?

Onko sinulla minkäänlaista käsitystä, mitä vanhuksesta huolehtiminen oikein on? Kun kotihoito käy neljästi päivässä, niin onko koti silloin tyttären koti? Onko tyttärellä mitään elämää, kun hän työn ohella pyörittää majataloa, kun poika perheineen tulee kylään? Kuka jää ilman ruokaa, vaikka olisi valmistanut suunnilleen puolijoukkueelle? En missään tapauksessa suosittele kenellekään oman vanhempansa orjaksi ryhtymistä, ei sellaista kiitollisuudenvelkaa olekaan.

Ei kukaan ole sinua mitään majataloa pyytänyt pitämään siivoa ja käy kaupassa joskus ihan perus asioissa auta eläkä kitise kuin pienet lapset

Jos minun isäni muuttaisi meille asumaan, niin kyllä hän odottaisi ihan täysihoitoa. Kokkaisin, siivoaisin, pyykkäisin, hoitaisin hänen juoksevat asiansa ja olisin jatkuvasti saatavilla oleva seuraneiti. Hän olisi vieras ja minä emäntä.

Jääräpäävanhuksen kanssa olisi turha yrittää sopia mitään pelisääntöjä. Se on just niin kun hän on sen ajatellut tai hän loukkaantuu, uhriutuu ja murjottaa.

Jaksaisin just ehkä viikon.

Just kun äitini. Niin jäärä kun olla saattaa.

Hankalia juttuja. Olen itse liki viiskymppinen, omat vanhemmat 74 ja 75. Toisella terveys on vielä hyvä, toinen on ylipainoinen keppien varassa kulkija. Itselläni on krooninen sairaus, ja rajallisesti pystyn auttamaan. He pärjäävät vielä, mutta en tiedä miten ainoana elossaolevana lapsena ja itsekin raihnaisena pystyn hoitamaan heitä myöhemmin. Olen heille kiitollinen avusta, jota itse olen aikuisena saanut eron aikana ja kun paloin loppuun. Toivottavasti pystyn hoitamaan heitä kun on tarvis. Mutta ymmärrän todella hyvin heitä jotka eivät jaksa. Työelämä yksistään kuormittaa nykyään ihmisiä koko ajan enemmän. Siihen vielä ne omat lapset ja perhe-elämä ja sitten vielä ne apua kaipaavat vanhukset. Kohtuullisen raskas yhtälö. Naapurissa asustaa seitsenkymppinen poika ja ysikymppinen äiti. Äiti joutuu ambulanssilla useamman kerran viikossa jonnekin. Itseäni on alkanut ärsyttämään se, että meille asti kuuluu kun äiti huhuilee poikaansa ja poika ei kuule sitä. Esim. tänä aamuna äiti huhuili tunnin verran, ennen kuin poika heräsi. Minä en naapurina kyllä halua herätä monta kertaa keskellä yötä. Se on sama asia kuin se mummeli olisi minun hoidettava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeita kysymyksiä, tärkeä keskustelu. Mietin sitä, missä määrin perheen/suvun keskustelukulttuuri ja perheessä vallitseva ja siten peritty/omaksuttu asenne (minä ja muut) vaikuttavat näihin vaikeisiin kysymyksiin ja niiden ratkaisuihin. Esimerkiksi asteikolla itsekkyys-epäitsekkyys. Kun luin ap:n aloituksen, joka oli paitsi rehellinen ja realistinen, myös samalla omiin korviini jotenkin outo. Hyvin nopeasti mieleeni tuli kysymys tuosta itsekkyydestä. Että mummo on selkeästi itsekäs, kun haluaa että omaiset hoitavat hänet ja häntä, ilmeisesti ihan riippumatta omista tilanteistaan. Mutta samalla myös omaiset ovat itsekkäitä, kun haluavat kärrätä kotona pärjäämättömän mummon palvelukotiin. Mietin, että onko itsekäs mummo aikoinaan kasvattanut itsekkäät lapset ja näiden itsekkäät lapsenlapset.

Asia on minulle itselleni omien kuvioideni vuoksi vaikea, siksi mietin asioita ja luen tätä keskustelua. Oma mummo oli aina sitä mieltä, että nuoremmilla (lapset ja lapsenlapset) oli omat menonsa ja asiansa ja niin kuului ollakin ja hän oli vain iloinen, kun hänen luonaan vierailtiin. Ymmärtääkseni hän ei missään kohtaa vastustellut vanhainkotiin joutumista, mitään syyllistämisiä ei ollut. Oma äitini on vannottanut, että miksikään omaishoitajaksi ei pidä ruveta vaan hänet laittaa hoitokotiin heti kun tarvitsee. (Toki helpommin sanottu kuin tehty, nykyään.) Itse taas ajattelen ja koen, että minun nimenomaan kyllä pitää huolehtia äidistäni, kun hän on kerran aikoinaan huolehtinut minusta.

Olenko saanut erilaisen mallin ja kasvatuksen kuin ap? Vai mietinkö nyt asiaa jotenkin väärältä kannalta?

Haluat vain nähdä itsesi hienona ja epäitsekkäänä ihmisenä ja sukusi parempana.

Se, että sinä tahdot hoitaa äitisi, ei tarkoita, että joku toinen olisi itsekäs jos oma elämäntilanne ei salli samaa -tai jos välit äitiin eivät ole niin läheiset.

Muutenkin, jos äitisi nimenomaan on ilmaissut, että ei tahdo sinun hoitavan, kuulostaa lähinnä siltä että vain omien emotionaalisten tarpeidesi tähden tahtoisit hoitaa. Haluat nähdä itsesi ihanana, rakastavana uhrautuvana tyttärenä ja sama se, mitä äitisi haluaa. Hän saa luvan suostua kiitolliseksi vastanäyttelijäksi...

Ihan kuin minun äitini, joka superäitilarpissaan lähetti  kerran sähköpostia osastolle, missä olin hoidossa. Että Ritvan perhe kyllä auttaa ja tukee kaikessa, ottakaa vaan yhteyttä. Selitti sitten minulle, että "tiesin kyllä, että suutut siitä, mutta minun vaan täytyi tehdä niin". Eli tiesi hyvin, mitä minä haluan, mutta oma larppi oli tärkeämpää. Samoin sinne sairaalaan ängettiin minua tapaamaan, vaikka olin sanonut että ei tarvitse, ja olin siellä vaan viikon. Mutta täytyyhän sitä sairasta aikuista lasta käydä hyysäämässä, vaikka se tahtoisin olla rauhassa!

Eli mitä jos ihan menisit sen mukaan, mitä äitisi on sanonut tahtovansa?

Niinkö? Niinkö  haluan nähdä itseni hienona ja sukuni parempana? En osaa sanoa. Äitini on toistaiseksi hyvissä voimin ja itsenäisesti pärjäävä, joten asia ei ole ajankohtainen. En tiedä, mitä tulee tapahtumaan - en tokikaan ryhdy toimimaan äitini eksplisiittistä tahtoa vastaan. Tilanne tulee sanelemaan toimintatapani.

Minä tosiaan yritän tässä miettiä näitä asioita, pohdiskella. Minulle tuli tunne, että sinulta tuli jotenkin suhteettoman voimakas reaktio minun pohdintoihini - ilmeisesti asia on hyvin kipeä sinulle ja minun pohdintani osui johonkin hermoon. Pahoittelen, että iskin tahtomattani sinua herkkään kohtaan. Sillä se, miten minua kuvailit tekstissäsi, ei kuulosta yhtään minulta itseltäni. Mutta nämä vaikeat kysymykset ovat edessä, siksi seuraan tätä keskustelua. Ja pohdin sitä, kun ihmiset hyvin voimapitoisillakin tunnetiloilla esiintyvät täällä. Että olisiko taustalla sitten kuitenkin aina ne hyvinkin yksilölliset perhesiteet, jotka joissakin perheissä/suvuissa ovat yhdenlaisia (yritetään ajatella ensin muita eikä itseä) ja toisissa toisenlaisia (ajatellaan ensin aina itseä). Ja kuten alkuperäisessä kommentissani sanoin, saatan olla hyvinkin väärässä ulottuvuudessa pohdinnoissani.

Vierailija kirjoitti:

Kuka meistä haluaisi omasta kodista yleiseen hoivakotiin, jos saa valita, käsi ylös?

Siinä vaiheessa, kun sinulla on harhaluuloisuushäiriö ja pelkäät kotona olemattomia asioita. Kun makaat sängyssä yksin pimeässä, etkä pääse sytyttämään valoja, etkä oikein edes ymmärrä missä olet... olet lähinä kovin ahdistunut. Ikä tekee ihmiselle kaikenlaista. Hoivakotiin on vain kovin vaikea päästä.

Vierailija kirjoitti:

Kuka meistä haluaisi omasta kodista yleiseen hoivakotiin, jos saa valita, käsi ylös?

Siinä vaiheessa kun en osaa enää liikkua, minulla on vaipat ja jonkun pitää ne vaihtaa ja pestä minut niin todellakin, käsi on ylhäällä, haluan hoitokotiin. En halua mieheni joutuvan omaishoitajaksi. Hän on ansainnut parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeita kysymyksiä, tärkeä keskustelu. Mietin sitä, missä määrin perheen/suvun keskustelukulttuuri ja perheessä vallitseva ja siten peritty/omaksuttu asenne (minä ja muut) vaikuttavat näihin vaikeisiin kysymyksiin ja niiden ratkaisuihin. Esimerkiksi asteikolla itsekkyys-epäitsekkyys. Kun luin ap:n aloituksen, joka oli paitsi rehellinen ja realistinen, myös samalla omiin korviini jotenkin outo. Hyvin nopeasti mieleeni tuli kysymys tuosta itsekkyydestä. Että mummo on selkeästi itsekäs, kun haluaa että omaiset hoitavat hänet ja häntä, ilmeisesti ihan riippumatta omista tilanteistaan. Mutta samalla myös omaiset ovat itsekkäitä, kun haluavat kärrätä kotona pärjäämättömän mummon palvelukotiin. Mietin, että onko itsekäs mummo aikoinaan kasvattanut itsekkäät lapset ja näiden itsekkäät lapsenlapset.

Asia on minulle itselleni omien kuvioideni vuoksi vaikea, siksi mietin asioita ja luen tätä keskustelua. Oma mummo oli aina sitä mieltä, että nuoremmilla (lapset ja lapsenlapset) oli omat menonsa ja asiansa ja niin kuului ollakin ja hän oli vain iloinen, kun hänen luonaan vierailtiin. Ymmärtääkseni hän ei missään kohtaa vastustellut vanhainkotiin joutumista, mitään syyllistämisiä ei ollut. Oma äitini on vannottanut, että miksikään omaishoitajaksi ei pidä ruveta vaan hänet laittaa hoitokotiin heti kun tarvitsee. (Toki helpommin sanottu kuin tehty, nykyään.) Itse taas ajattelen ja koen, että minun nimenomaan kyllä pitää huolehtia äidistäni, kun hän on kerran aikoinaan huolehtinut minusta.

Olenko saanut erilaisen mallin ja kasvatuksen kuin ap? Vai mietinkö nyt asiaa jotenkin väärältä kannalta?

Haluat vain nähdä itsesi hienona ja epäitsekkäänä ihmisenä ja sukusi parempana.

Se, että sinä tahdot hoitaa äitisi, ei tarkoita, että joku toinen olisi itsekäs jos oma elämäntilanne ei salli samaa -tai jos välit äitiin eivät ole niin läheiset.

Muutenkin, jos äitisi nimenomaan on ilmaissut, että ei tahdo sinun hoitavan, kuulostaa lähinnä siltä että vain omien emotionaalisten tarpeidesi tähden tahtoisit hoitaa. Haluat nähdä itsesi ihanana, rakastavana uhrautuvana tyttärenä ja sama se, mitä äitisi haluaa. Hän saa luvan suostua kiitolliseksi vastanäyttelijäksi...

Ihan kuin minun äitini, joka superäitilarpissaan lähetti  kerran sähköpostia osastolle, missä olin hoidossa. Että Ritvan perhe kyllä auttaa ja tukee kaikessa, ottakaa vaan yhteyttä. Selitti sitten minulle, että "tiesin kyllä, että suutut siitä, mutta minun vaan täytyi tehdä niin". Eli tiesi hyvin, mitä minä haluan, mutta oma larppi oli tärkeämpää. Samoin sinne sairaalaan ängettiin minua tapaamaan, vaikka olin sanonut että ei tarvitse, ja olin siellä vaan viikon. Mutta täytyyhän sitä sairasta aikuista lasta käydä hyysäämässä, vaikka se tahtoisin olla rauhassa!

Eli mitä jos ihan menisit sen mukaan, mitä äitisi on sanonut tahtovansa?

Niinkö? Niinkö  haluan nähdä itseni hienona ja sukuni parempana? En osaa sanoa. Äitini on toistaiseksi hyvissä voimin ja itsenäisesti pärjäävä, joten asia ei ole ajankohtainen. En tiedä, mitä tulee tapahtumaan - en tokikaan ryhdy toimimaan äitini eksplisiittistä tahtoa vastaan. Tilanne tulee sanelemaan toimintatapani.

Minä tosiaan yritän tässä miettiä näitä asioita, pohdiskella. Minulle tuli tunne, että sinulta tuli jotenkin suhteettoman voimakas reaktio minun pohdintoihini - ilmeisesti asia on hyvin kipeä sinulle ja minun pohdintani osui johonkin hermoon. Pahoittelen, että iskin tahtomattani sinua herkkään kohtaan. Sillä se, miten minua kuvailit tekstissäsi, ei kuulosta yhtään minulta itseltäni. Mutta nämä vaikeat kysymykset ovat edessä, siksi seuraan tätä keskustelua. Ja pohdin sitä, kun ihmiset hyvin voimapitoisillakin tunnetiloilla esiintyvät täällä. Että olisiko taustalla sitten kuitenkin aina ne hyvinkin yksilölliset perhesiteet, jotka joissakin perheissä/suvuissa ovat yhdenlaisia (yritetään ajatella ensin muita eikä itseä) ja toisissa toisenlaisia (ajatellaan ensin aina itseä). Ja kuten alkuperäisessä kommentissani sanoin, saatan olla hyvinkin väärässä ulottuvuudessa pohdinnoissani.

Ohiksena täältä, että saatatpa tosiaan hyvinkin ehkä mahdollisesti olla väärässä. Ja se himmeä valo pääsi ympärillä johtuu pöytälampusta, ei sädekehästä.

"Iskin herkkään kohtaan" :D kun kukaan ei ole edes hermostunut. Kertoo siitä, että hienostuneesti ja koukeroisesti toivoisit tosiaan mahdollisesti ehkä kenties kovasti, että joku oikein hermostuisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeita kysymyksiä, tärkeä keskustelu. Mietin sitä, missä määrin perheen/suvun keskustelukulttuuri ja perheessä vallitseva ja siten peritty/omaksuttu asenne (minä ja muut) vaikuttavat näihin vaikeisiin kysymyksiin ja niiden ratkaisuihin. Esimerkiksi asteikolla itsekkyys-epäitsekkyys. Kun luin ap:n aloituksen, joka oli paitsi rehellinen ja realistinen, myös samalla omiin korviini jotenkin outo. Hyvin nopeasti mieleeni tuli kysymys tuosta itsekkyydestä. Että mummo on selkeästi itsekäs, kun haluaa että omaiset hoitavat hänet ja häntä, ilmeisesti ihan riippumatta omista tilanteistaan. Mutta samalla myös omaiset ovat itsekkäitä, kun haluavat kärrätä kotona pärjäämättömän mummon palvelukotiin. Mietin, että onko itsekäs mummo aikoinaan kasvattanut itsekkäät lapset ja näiden itsekkäät lapsenlapset.

Asia on minulle itselleni omien kuvioideni vuoksi vaikea, siksi mietin asioita ja luen tätä keskustelua. Oma mummo oli aina sitä mieltä, että nuoremmilla (lapset ja lapsenlapset) oli omat menonsa ja asiansa ja niin kuului ollakin ja hän oli vain iloinen, kun hänen luonaan vierailtiin. Ymmärtääkseni hän ei missään kohtaa vastustellut vanhainkotiin joutumista, mitään syyllistämisiä ei ollut. Oma äitini on vannottanut, että miksikään omaishoitajaksi ei pidä ruveta vaan hänet laittaa hoitokotiin heti kun tarvitsee. (Toki helpommin sanottu kuin tehty, nykyään.) Itse taas ajattelen ja koen, että minun nimenomaan kyllä pitää huolehtia äidistäni, kun hän on kerran aikoinaan huolehtinut minusta.

Olenko saanut erilaisen mallin ja kasvatuksen kuin ap? Vai mietinkö nyt asiaa jotenkin väärältä kannalta?

Haluat vain nähdä itsesi hienona ja epäitsekkäänä ihmisenä ja sukusi parempana.

Se, että sinä tahdot hoitaa äitisi, ei tarkoita, että joku toinen olisi itsekäs jos oma elämäntilanne ei salli samaa -tai jos välit äitiin eivät ole niin läheiset.

Muutenkin, jos äitisi nimenomaan on ilmaissut, että ei tahdo sinun hoitavan, kuulostaa lähinnä siltä että vain omien emotionaalisten tarpeidesi tähden tahtoisit hoitaa. Haluat nähdä itsesi ihanana, rakastavana uhrautuvana tyttärenä ja sama se, mitä äitisi haluaa. Hän saa luvan suostua kiitolliseksi vastanäyttelijäksi...

Ihan kuin minun äitini, joka superäitilarpissaan lähetti  kerran sähköpostia osastolle, missä olin hoidossa. Että Ritvan perhe kyllä auttaa ja tukee kaikessa, ottakaa vaan yhteyttä. Selitti sitten minulle, että "tiesin kyllä, että suutut siitä, mutta minun vaan täytyi tehdä niin". Eli tiesi hyvin, mitä minä haluan, mutta oma larppi oli tärkeämpää. Samoin sinne sairaalaan ängettiin minua tapaamaan, vaikka olin sanonut että ei tarvitse, ja olin siellä vaan viikon. Mutta täytyyhän sitä sairasta aikuista lasta käydä hyysäämässä, vaikka se tahtoisin olla rauhassa!

Eli mitä jos ihan menisit sen mukaan, mitä äitisi on sanonut tahtovansa?

Niinkö? Niinkö  haluan nähdä itseni hienona ja sukuni parempana? En osaa sanoa. Äitini on toistaiseksi hyvissä voimin ja itsenäisesti pärjäävä, joten asia ei ole ajankohtainen. En tiedä, mitä tulee tapahtumaan - en tokikaan ryhdy toimimaan äitini eksplisiittistä tahtoa vastaan. Tilanne tulee sanelemaan toimintatapani.

Minä tosiaan yritän tässä miettiä näitä asioita, pohdiskella. Minulle tuli tunne, että sinulta tuli jotenkin suhteettoman voimakas reaktio minun pohdintoihini - ilmeisesti asia on hyvin kipeä sinulle ja minun pohdintani osui johonkin hermoon. Pahoittelen, että iskin tahtomattani sinua herkkään kohtaan. Sillä se, miten minua kuvailit tekstissäsi, ei kuulosta yhtään minulta itseltäni. Mutta nämä vaikeat kysymykset ovat edessä, siksi seuraan tätä keskustelua. Ja pohdin sitä, kun ihmiset hyvin voimapitoisillakin tunnetiloilla esiintyvät täällä. Että olisiko taustalla sitten kuitenkin aina ne hyvinkin yksilölliset perhesiteet, jotka joissakin perheissä/suvuissa ovat yhdenlaisia (yritetään ajatella ensin muita eikä itseä) ja toisissa toisenlaisia (ajatellaan ensin aina itseä). Ja kuten alkuperäisessä kommentissani sanoin, saatan olla hyvinkin väärässä ulottuvuudessa pohdinnoissani.

Ohiksena täältä, että saatatpa tosiaan hyvinkin ehkä mahdollisesti olla väärässä. Ja se himmeä valo pääsi ympärillä johtuu pöytälampusta, ei sädekehästä.

"Iskin herkkään kohtaan" :D kun kukaan ei ole edes hermostunut. Kertoo siitä, että hienostuneesti ja koukeroisesti toivoisit tosiaan mahdollisesti ehkä kenties kovasti, että joku oikein hermostuisi.

Ok, kiitos. Olen ilmiselvästi ymmärtänyt jotain väärin. En kyllä vilpittömästi yrittänyt hermostuttaa ketään enkä toivoisi niin tapahtuvan. Osallistuin väärään keskusteluun ja aivan väärällä ymmärryksellä. Seuraan jatkossa tätä keskustelua ihan hiljaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuka meistä haluaisi omasta kodista yleiseen hoivakotiin, jos saa valita, käsi ylös?

Saako elämässä ylipäätään aina tehdä niinkun haluaa?

Ja on kyllä monen vanhuksen kohdalla todellakin haaste, että ei sinne hoitokotiin noin vain pääse, joten on kyllä hyvä myös läheisten miettiä omaa rooliaan ikääntyvän sukulaisen tukemisessa. Tietysti myös jokaisen kannattaa pitää huolta ihmissuhteistaan, kun vanhana tarvitsee apua sitä myös saisi. Ihan hävettää ja harmittaa mihin tilaan Suomen vanhusten huolto on mennyt. Siihen on turha sanoa, että kyllä joku hoitaa kun suunta on se, että hoitoalalle ei ole todellakaan tarpeeseen nähden riittävästi hoitajia.

Vierailija kirjoitti:

Ja on kyllä monen vanhuksen kohdalla todellakin haaste, että ei sinne hoitokotiin noin vain pääse, joten on kyllä hyvä myös läheisten miettiä omaa rooliaan ikääntyvän sukulaisen tukemisessa. Tietysti myös jokaisen kannattaa pitää huolta ihmissuhteistaan, kun vanhana tarvitsee apua sitä myös saisi. Ihan hävettää ja harmittaa mihin tilaan Suomen vanhusten huolto on mennyt. Siihen on turha sanoa, että kyllä joku hoitaa kun suunta on se, että hoitoalalle ei ole todellakaan tarpeeseen nähden riittävästi hoitajia.

Eläkeläisiä on 1 600 000. Hoitokotimenoja maksetaan 5 miljardia verorahoista tällä hetkellä ja eläkkeitä maksetaan 33 miljardia.