Lue keskustelun säännöt.
Mummi ei suostu hoivakotiin, vaan uhriutuu ja vaatii että perheen pitäisi hoitaa
87-vuotias mummi on asunut kotona ja saanut kotihoidon käyntejä päivittäin, mutta nyt tilanne alkaa olla se että hoivakotiin pitäisi päästä.
Mutta pelkkä kotihoidon palveluihin myöntyminen on ollut mummille haastavaa, koska on sitä mieltä eihän vieraan ihmisen tarvitse hoitaa kun kerran on perhekin olemassa. Hän on sanonut kotona käyvälle hoitajalle usein, että ei sinun tarvitse tulla vaan kerro tyttärille ja suvun tytöille että he tulisivat.
No, hoivakotiin muuttaminen on mummille tietenkin aivan käsittämätön ajatus ja hän uhriutuu siitä jatkuvasti. Olemme kuulemma hylänneet ja pettäneet hänet, kun emme auta häntä asumaan kotona.
Mikä avuksi tilanteeseen?
Kommentit (1980)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanot te että nyky-yhteiskunta on kiristänyt vaatimuksiaan niin paljon että entisenkaltaiselle perheen sisäiselle hoitotyölle ei enää löydy sijaa, nykyisin pitää olla niin tehokasta että hoivakoti on ainoa malli.
Ei hän ymmärrä, vaan on sitä mieltä että esim. minä, siskoni tai yksi serkuistani voisivat vallan hyvin ryhtyä hänen hoitajakseen kun heillä on molemmilla niin hyväpalkkaiset miehet ettei hänen mielestään tarvitse käydä töissä.
Serkkuni mies on tosiaan lääkäri, mutta niin on serkkunikin ja on ihan ymmärrettävää ettei hän halua vaihtaa työtään mummin hoitamiseen. Sisko taas on tarjoilija ja miehensä asianajaja, ja etenkin häntä mummi syyllistää kun käy mieluummin töissä.
Minä olen opettaja ja mies myöskin, ja mummi ihmettelee että eikö sitä yhden opettajan palkalla voisi elättää noin pienen perheen (meillä on kaksi lasta).
-ap
Sano että nykypäivänä on erilainen meininki kuin hänen aikanaan, nykyään naisenkin pitää käydä töissä saadakseen elantonsa ja yhteiskunnassa kaikki maksaa niin paljon että ei pärjää yhden palkan varassa jos on lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni ihminen ja moni vanhus on kuollut myös yksin kotiinsa. Vanhus on saanut sydänkohtauksen tai aivohalvauksen tai kaatunut tai pudonnut jostain ja loukannut itsensä. On käynyt niin pahasti, ettei vanhus ole pystynyt soittamaan omaiselle tai hätänumeroon 112 tai painamaan turvarannekkeensa hälytysnappia. Turvaranneke ei aina ole kädessä, vaan vanhus ottaa turvarannekkeen pois.
Omainen on ihmetellyt, kun vanhus ei vastaa puhelimeen. Ja tullut käymään tai pyytänyt naapurin käymään puolestaan. Tai kotihoidon hoitaja on löytänyt. Tai postinjakaja, naapuri tai poliisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua,
mutta on ihan totta, että kun vanhus vihdoin pääsee hoivakotiin, laitoistuu siellä tosi nopeasti. On jostain menneiltä vuosikymmeniltä peräisin oletus, että hoivakodeissa olisi erilaista virkistystoimintaa tai edes pahemmin juttuseuraa. Suurin osa hoivakoteihin päässeistä (tai joutuneista, miten vaan) on jo siinä kunnossa, ettei suusta tule enää mitään järkevää. Hoivakodin arki on asukkaan näkökulmasta sitä, että odotetaan päivän aterioita ja lääkkeitä. Joinain päivinä pesulle pääsyä. Ja sitten odotetaan, että illalla sammutetaan valot, ja yöllä odotetaan, että valot laitetaan taas päälle. Tietenkin myös sitä, että joku omainen tulisi käymään. Henkilökuntamäärä on vedetty niin minimiin, että poissa on ajat (työskentelin vanhainkodissa 1980-luvulla), jolloin vanhuksia vietiin ulos, kauppakeskuksiin, uimaan, jumppaan tai edes joku hoitaja luki päivän Hesarin.Ainoa hyvä puoli hoivakodissa asukkaan kannalta on (verrattuna omassa kodissa asumiseen, jos käy kotihoito, ateriapalvelu jne) se, että jos kaatuu, ei yleensä tarvitse hirveän montaa tuntia maata kivuissaan lattialla.
Mulla on omassa kodissaan asuvat yli 90-vuotiaat vanhemmat. Äidillä tomii jalat ja isällä pää. Kumpikin on ollut muutaman viime vuoden aikana sairaalassa, ja lääkärit aina ehdottaneet, että siirrettäisiin perusterveydenhuoltoon osastolle kuntoutumaan. Mutta kun mä olen nähnyt omin silmin, miten vanhempani jo siellä erikoissairaanhoidossa ovat alkaneet laitostua, niin olen myös tiennyt, että jos heidät siirretään makaamaan jonnekin perusterveydenhuollon laitokseen muka kuntoutumaan (esim eräässä kotikaupunkini em laitoksessa fysioterapeutti käy kerran viikossa tunnin verran ja muun ajan vanhukset makaavat sängyssä), he eivät tule koskaan enää olemaan kotiutuskunnossa. Joten olen ehdottomasti kieltäytynyt tämän kaltaisesta "kuntoutuksesta". Mulla ja vanhemmillani on se hyvä puoli, että asumme naapureina. Lisäksi mulla on etätyö sekä työpaikka, jossa ymmärretään oikein hyvin, että saatan joutua keskellä päivää käymään vanhempieni luona. Tämä ei ole siis ongelma, koska voin jatkaa sitten illalla pidempään töitä. Lisäksi olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, joten pystyn oikein hyvin arvioimaan, onko tarvetta soittaa ambulanssia vai ei. Kaikilla muilla vanhempieni omaisilla on työt, joita ei voi tehdä etänä, ja olen myös meistä ainoa, jolla on hoitoalan koulutus. Joten ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka eivät nyt vaan pysty samaan aikaan tekemään töitä ja huolehtimaan vanhuksistaan. Eikä varsinkaan, jos on lähityön lisäksi vielä omaakin perhettä. Omat lapseni ovat jo aikuisia, joten pystyn joustamaan monista asioista, esimerkiksi ruuanlaitosta. Vapaa-aikani ei ole "aikataulutettua", kuten monilla perheellisillä on.
Juuri noin on asiat, jos joutuu vuoteenomaksi, se vie muutamassa päivässä siihen kuntoon, ettei pärjää kotona enää. Tunnistin tyylistä, että olet varmaan sairaanhoitaja. Itse olen ollut vain akuuttisairaanhoidossa työssä, mutta tunnistan miten usein käy ikääntyneen kohdalla. Niinpä kotona paras, jos suinkin voi järjestää olot siihen malliin että pärjää. t. Konkari esh
Näinkö, vaikka siellä kotona ei olisi mitään muuta kuin sängyssä maata ja seinää tuijottaa, vieläpä peloissaan? Mutta kun konkari eshj:t arvioivat, että kyllä siellä pärjää, kun joku kurkkaa ovelta 3 kertaa päivässä.
Hoivakodissa ei kurkata ovelta välttämättä kertaakaan. Vanhuksen huoneeseen mennään silloin, kun on jokin asia, mikä pitää tehdä. Kuten viedä ruoka tai lääkkeet tai vaihtaa vaippa. Jotkut tuntuvat kuvittelevan, että hoivakodissa vanhus olisi jatkuvasti tarkkailtavana. Ei ole. Ihan saa vanhus kuolla yksin sänkyynsä ja joku huomaa vainajan vasta sitten, kun menee viemään seuraavaa ateriaa tai lääkkeitä.
Mun mummo oli ihan onnessaan. Ei tarvitse enää olla yksin. Ihan turhaan pelkäsin, vaikka joitui dementiaosastolle ja itsellä polla vielä leikkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mummo on hoitanut lastenlapsia, on teidän velvollisuutenne nyt vuorostaan hoitaa mummoa.
Jos samalla mitalla mennään, niin hoidetaan sitten mummoa se yksi viikonloppu vuodessa.
Meidän mummo ei ole hoitanut lastenlapsiaan eikä edes omia lapsiaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on julma nyky-yhteiskunta ja sen kansalaiset. Lykkäävät rakkaimat ihmisensä julmasti vaan hoitokotiin ja odottelevat koska mummusta/papasta henki jättää perinnön toivossa. Heidän puolustukseksi tosin on sanottava että heitä odottaa todennäköisesti sama kohtalo mitä ovat vanhemmilleen suunnittelemassa.
Mikä ihana tekosyy tuo työelämä ... kätevästi voi tyydytellä kolkuttavaa omatuntoaan "mutku työelämä".
Entis aikaan tehtiin 12tuntisia työpäiviä ja hoidettiin siinä sivussa 12 päinen lapsilauma sekä omat vanhemmat ja mahdollisesti vielä heidänkin vanhemmat. Eipä tätä ja muutamaa muuta sukupolvea turhaan sanota pullamössösukupolveksi.
Et taida tietää historiasta mitään? Maalla ei yleensä tehdä 12 tuntisia työpäiviä, ei ole koskaan tehty. Talvella ei valo riitä, eikä kesällä voimat. Tapani oli heinäaikaankin ottaa pienet ettonet ruoan päälle jne. Se, että navettaan mentiin aamulla viideltä ja toisen kerran iltaviideltä, ei tarkoita että koko se 12 h siinä välissä olisi painettu töitä veren maku suussa. Toki työtä tehtiin paljon, mutta kuitenkin ihan eri tahtiin kuin nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Lisäksi sait tehdä sitä työtä mitä teit, ei koko ajan puhelin soinut tai sähköposti laulanut.
Toisekseen, ne "vanhukset" eivät olleet vaan hoidettavia riippoja, vaan osallistuivat talon töihin jaksamisensa mukaan. Vähintäänkin hakkasivat pehkuja lehmille, tai kehräsivät. Kukaan ei ollut vaan passattavana. Niin huonoon kuntoon menneet eivät pitkään eläneet, kun ei hoitoja ollut. Ensimmäinen sydänkohtaus tai halvaus oli usein kohtalokas, ellei ollut, toinen tuli hyvin pian perään ja vapautti kärsimyksistä. Jos joku eli niin pitkään että ehti dementoitua ja lähti vaeltelemaan metsiin, sinne jäi. Ei ollut Vapepaa hakemaan dementtiä kotiin.
12 lasta on myös yleisesti ottaen ollut aika harvinaista. 12 raskautta ehkä, mutta 12 yhtä aikaa elossa olevaa lasta ei. Itävalta-Unkarin keisarinna Maria Teresialla (Maria Antoinetten äiti) tosin taisi 16 lasta elää aikuiseksi saakka. Maria Teresia itse kuoli 63-vuotiaana.
Ja tässä se jutun juju tulee: ennen vanhaan EI OLLUT tällaista vanhusongelmaa. Koska nykyaikaisilla hoidoilla on onnistuttu pidentämään elinikää, mutta ei lisämään terveitä elinvuosia. Eli meillä on vanhuksia, joiden olisi pitänyt kuolla 20 vuotta sitten, mutta niitä pidetään limbossa modernin lääketieteen keinoin.
Itse olen kirjannut hoitotahtooni kaikki mahdolliset elvytyskiellot mitä vain suinkin olen keksinyt, samoin olen kieltänyt väkisin ruokkimisen. Jos en itse saa ruokaa suuhuni lapettua, joudan vaihtaa hiippakuntaa. En missään tapauksessa tahdo tuollaista kymmenien vuosien keinotekoista mukaelämää, mikä on nykyvanhusten kohtalona.
Hei nyt. Maalla tehdään pitkää päivää edelleen, aina on tehty. Viime kesänä tehtiin 16 tuntisia päiviä viikosta toiseen, milloin heinää, milloin rehua tai mitä milloinkin. Sään mukaan kun hommat tehdään niin siinä ei tunteja lasketa.
Talvella/syksyllä/ keväällä tehdään myös pitkää päivää. Kun pakkasta on 30 astetta, silloin vain ruokitaan eläimet ja varmistetaan useita kertoja päivässä ettei vesikupit jäädy (näissä lämmittimet mutta varmistaa pitää).
Turhan ruusuinen kuva sinulla maatilojen elämästä. Rankkaa työtä se on edelleen.
Miehen vanhemmat, entiset tilalliset pyöri nurkissa joitakin vuosia kun ostettiin tila. Appi halusi varmistaa että osaaminen ja tieto siirtyy, anoppi hoiti lapsia ja teki puutarhassa puhteita.
Sitten kun luottivat että hommat hoituu, asettuivat palvelujen äärelle asumaan. Appi aloitti vielä uudet työt eläkkeellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on julma nyky-yhteiskunta ja sen kansalaiset. Lykkäävät rakkaimat ihmisensä julmasti vaan hoitokotiin ja odottelevat koska mummusta/papasta henki jättää perinnön toivossa. Heidän puolustukseksi tosin on sanottava että heitä odottaa todennäköisesti sama kohtalo mitä ovat vanhemmilleen suunnittelemassa.
Mikä ihana tekosyy tuo työelämä ... kätevästi voi tyydytellä kolkuttavaa omatuntoaan "mutku työelämä".
Entis aikaan tehtiin 12tuntisia työpäiviä ja hoidettiin siinä sivussa 12 päinen lapsilauma sekä omat vanhemmat ja mahdollisesti vielä heidänkin vanhemmat. Eipä tätä ja muutamaa muuta sukupolvea turhaan sanota pullamössösukupolveksi.
Et taida tietää historiasta mitään? Maalla ei yleensä tehdä 12 tuntisia työpäiviä, ei ole koskaan tehty. Talvella ei valo riitä, eikä kesällä voimat. Tapani oli heinäaikaankin ottaa pienet ettonet ruoan päälle jne. Se, että navettaan mentiin aamulla viideltä ja toisen kerran iltaviideltä, ei tarkoita että koko se 12 h siinä välissä olisi painettu töitä veren maku suussa. Toki työtä tehtiin paljon, mutta kuitenkin ihan eri tahtiin kuin nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Lisäksi sait tehdä sitä työtä mitä teit, ei koko ajan puhelin soinut tai sähköposti laulanut.
Toisekseen, ne "vanhukset" eivät olleet vaan hoidettavia riippoja, vaan osallistuivat talon töihin jaksamisensa mukaan. Vähintäänkin hakkasivat pehkuja lehmille, tai kehräsivät. Kukaan ei ollut vaan passattavana. Niin huonoon kuntoon menneet eivät pitkään eläneet, kun ei hoitoja ollut. Ensimmäinen sydänkohtaus tai halvaus oli usein kohtalokas, ellei ollut, toinen tuli hyvin pian perään ja vapautti kärsimyksistä. Jos joku eli niin pitkään että ehti dementoitua ja lähti vaeltelemaan metsiin, sinne jäi. Ei ollut Vapepaa hakemaan dementtiä kotiin.
12 lasta on myös yleisesti ottaen ollut aika harvinaista. 12 raskautta ehkä, mutta 12 yhtä aikaa elossa olevaa lasta ei. Itävalta-Unkarin keisarinna Maria Teresialla (Maria Antoinetten äiti) tosin taisi 16 lasta elää aikuiseksi saakka. Maria Teresia itse kuoli 63-vuotiaana.
Ja tässä se jutun juju tulee: ennen vanhaan EI OLLUT tällaista vanhusongelmaa. Koska nykyaikaisilla hoidoilla on onnistuttu pidentämään elinikää, mutta ei lisämään terveitä elinvuosia. Eli meillä on vanhuksia, joiden olisi pitänyt kuolla 20 vuotta sitten, mutta niitä pidetään limbossa modernin lääketieteen keinoin.
Itse olen kirjannut hoitotahtooni kaikki mahdolliset elvytyskiellot mitä vain suinkin olen keksinyt, samoin olen kieltänyt väkisin ruokkimisen. Jos en itse saa ruokaa suuhuni lapettua, joudan vaihtaa hiippakuntaa. En missään tapauksessa tahdo tuollaista kymmenien vuosien keinotekoista mukaelämää, mikä on nykyvanhusten kohtalona.
Hei nyt. Maalla tehdään pitkää päivää edelleen, aina on tehty. Viime kesänä tehtiin 16 tuntisia päiviä viikosta toiseen, milloin heinää, milloin rehua tai mitä milloinkin. Sään mukaan kun hommat tehdään niin siinä ei tunteja lasketa.
Talvella/syksyllä/ keväällä tehdään myös pitkää päivää. Kun pakkasta on 30 astetta, silloin vain ruokitaan eläimet ja varmistetaan useita kertoja päivässä ettei vesikupit jäädy (näissä lämmittimet mutta varmistaa pitää).
Turhan ruusuinen kuva sinulla maatilojen elämästä. Rankkaa työtä se on edelleen.
Miehen vanhemmat, entiset tilalliset pyöri nurkissa joitakin vuosia kun ostettiin tila. Appi halusi varmistaa että osaaminen ja tieto siirtyy, anoppi hoiti lapsia ja teki puutarhassa puhteita.
Sitten kun luottivat että hommat hoituu, asettuivat palvelujen äärelle asumaan. Appi aloitti vielä uudet työt eläkkeellä.
Niin siis on työtä kävellä katsomassa, että kupit ei ole jäässä?? Kyllä mä tekisin niin paljon mieluummin tuota kuin alkaisin tarkastaa tässä aamukahvin jälkeen rivi riviltä monisataisen ekselin, että onko kaikki tiedot kunnossa...vaikka saankin istua.
Lisäksi teillä oli hyväkuntoiset appivanhemmat, jotka auttoivat TEITÄ ja siirtyivät nätisti sivuun. Tässä nyt pyydellään ihmisiä laittamaan oma elämänsä hyllylle tehdäkseen valmiin elämän omille tai appivanhemmilleen. Että ihan samalla viivalla juu et ole nyt ymmärtämässä.
Surullista, että jollain on tuollainen harhakäsitys siitä, että vain naispuoliset sukulaiset osaisivat hoitaa. Olen nainen, jolta puuttuu hoivavietti ja pelkkä ajatus fyysisestä koskemisesta on ihan mahdoton. Siis että pesisin omia vanhempia, laittaisin vaippoja tai muuta. Rakastan heitä, mutta en pystyisi ikinä siihen mitä omaishoitajat ja lähihoitajat ym ammattilaiset tekevät.
Ja siitä syystä mielestäni rakastavin teko on etsiä hoitopaikka silloin kun yksin ei enää pysty asumaan. Tai hyväksyä se, että omaishoitaja voi olla miespuolinen sukulainen.
Työ on myös raskasta ja vaatii fyysistä voimaa. Kuinka moni 40-50 -vuotias ja siitä ylöspäin jaksaa nostaa lattialta esim. 80 kiloisen täysin velton aikuisen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pelkään että vanhemmistani tulee samanlaisia ämpyilijöitä, jo nyt asenne näyttää siltä. Isä on jo lähemmäs monisairas 80v, äiti kohta 70v, mutta eivät monta vuotta enää tule pärjäämään ilman apua maalla vanhassa talossa. Nyt jo asenne on että ei ole mihinkään vara.. Äidin ei ole tarvinnut omia tulojaan varmasti koskaan käyttää, elävät isän eläkkeellä ja omaisuutta on reilusti.
Meidän talossa keskusteltiin eilen aika vakavasti tämän ketjun tiimoilta. Onhan näitä juttuja ollut aika paljon esillä muutoinkin ja muualla, mutta olen ohittanut ne aina, ei kuulu mulle, sukupolvien välistä normaalia kitinää, eihän sitä ymmärrä aina toisen asemaa, kun maailma muuttuu.
Mutta eilen itselleni kirkastui, että juuri nyt on aika alkaa miettiä sitä tulevaa vanhuutta oikeasti. Aihe ei ole miellyttävä, sen vuoksi sitä karttelee. Lisäksi on valheellinen tunne, että oi siihenhän on niin pitkä aika, eihän tämä minua koske. Olen myös ajatellut, että se on vain lapsille eduksi, kun on omaisuutta karttunut, saavat sitten perintöä.
Mutta tämä ketju kyllä aukaisi silmät, että perintöä tärkeämpi on aivan taatusti lapsille se, että heillä ei ole meistä huolta. Niinpä tein päätöksen, että alan pikkuhiljaa nyt eläkettä kohden, joka koittaa aika pian, totutella ostamaan palveluja. Paljon on saatavilla ja rahat riittää, verotuksessakin tulee aina jotain takaisin. Ymmärsin ihan kipeästi, että tämä on tottumiskysymys, enää ei mennä millään tehdäänpäs talkoilla tai kyllä minä vaikka väsyttäisi kuinka ja vähän vihloisikin.
Kiitos teille kaikille asioita eri tahoilta avanneille!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kusipäitä kerrakseen kirjoitti:
Kovasydämistä porukkaa. No, opitte sitten läksynne, kunhan itse tulette samaan tilanteeseen ja ne penskanne vastaavat samalla mitalla, kuin te sille omalle vanhuksellenne.
Ei kannatakaan muuta kuin vaan odottaa, että jos perintöä tippuisi tilille. Vai miten sen asian kanssa oli?
Itse olen päättänyt, perheettömänä, että minua eivät edes sisarusten lapset peri, kun eivät mitään yhteyttäkään pidä. Vaikka kodittomien koirien yhdistykselle ennemmin.
Ja nyt on turha sitten rutista, että olisit tehnyt lapsia vanhuudenturvaksi. Niin se varmaan teidän vanhuksenne ajattelikin, että lapset jne. sitten auttavat aikanaan.
Vaan kiittämättömyys on maailman palkka ja tulette katkerasti vielä omassa vanhuudessanne itkemään sitä, minkä teitte sille omaisellenne eli hylkäsitte hoitolaitokseen tai yksin sairaana kotiin.
Onhan nyt aivan eri asia hoitaa täysipäiväisesti tai edes jotain lattioita luututa, kun pitää yhteyttä. En todellakaan oleta, että sisarusten lapset alkavat hoitaa tai siivota, mutta todellakin oletan, että soitellaan ja kahvitellaan, kuten tärkeisiin ihmisiin kuuluukin pitää yhteyttä. Työnteko ja sijoittaminen, jotta voi vanhana ostaa tarvittavat palvelut.
Äitini vanhin sisko soitteli minulle tivaten ja tiedustellen äitini asioita. Arvioiden ja arvostellen äitiäni. Kertoen omituisia tapahtumia, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Lopulta välttelin häntä, puheluista tuli raskas ja vastenmielinen olo.
Näitä ikisinkkuja tätejäkin on kovin monenlaisia.
Olen itse lapsettoman tädin asemassa, tosin parisuhteessa, mutta olen sitä mieltä, että on aina aikuisen vastuulla luoda suhde lapseen ja se alkaa nimenomaan, kun lapsi on pieni.
Ei voi ajatella, että yht'äkkiä, kun lapsi on iso, hän alkaa pitämään yhteyttä toiseen aikuiseen ja hän on siitä vastuussa, koska toinen aikuinen vanhenee.
Toisin sanoen, suhde lapseen myös perheen ulkopuolelta aletaan luomaan, kun hän syntyy. Ollaan elämässä mukana, kannustetaan, autetaan, ollaan tukena, läsnä.
Minun sisarukseni lapset perivät minut kyllä, puolisoni jälkeen, jos minä kuolen ensin. Olemme tehneet testamentin, jossa ensisijaisesti perii puoliso ja hänen jälkeensä molempien sisarusten lapset kaikki tasa-puolisesti.
Mutta he perivät vain sen, mitä meiltä jälkeen jää sen jälkeen, kun olemme käyttäneet varamme parhain päin omaan, mahdollisemman itsenäiseen, mukavaan elämään. Näin hekin todella sydämestään toivovat, meille parasta elämää myös vanhana!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En neuvottelis asiasta. Jos ei vanha kanttura osaa pitää itsestään huolta eikä pelkkä kotihoitajan käynti riitä, niin se on sitten vanhainkotiin ja sillä selvä.
Vierailija kirjoitti:
"Uhriutuu"? Omituinen sananvalinta. En usko, että mummoparka tahallaan uhriksi itsensä tekee, vaan hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan vanhukset hoidettiin usein kotona ja vanhainkotia pidettiin "köyhäintalona", jossa oli huonot oltavat.
Itse veljeni kanssa hoidimme isän kanssa Alzheimeria sairastavan äitini kotona kuolemaan asti. Ja saman aiomme tehdä isälle. Veli on jo eläkkeellä ja itsekin pääsen pian. Voimme vuorotella. Ja on lapsenlapsiakin aikuisia, jotka voi jeesata. Isä ei halua hoitolaitokseen, ja haluamme kunnioittaa hänen tahtoaan, emme koe, että hän "uhriutuisi". Hän on antanut meille paljon, nyt on maksun aika.
N älä mene niiden lastenlasten puolesta lupaamaan että voivat jeesata. Voivat suunnitella vaikka ulkomaille muuttoa tai omia lapsia.... ja sitten syyllistetään jostain mistä eivät ole olleet edes tietoisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moni ihminen ja moni vanhus on kuollut myös yksin kotiinsa. Vanhus on saanut sydänkohtauksen tai aivohalvauksen tai kaatunut tai pudonnut jostain ja loukannut itsensä. On käynyt niin pahasti, ettei vanhus ole pystynyt soittamaan omaiselle tai hätänumeroon 112 tai painamaan turvarannekkeensa hälytysnappia. Turvaranneke ei aina ole kädessä, vaan vanhus ottaa turvarannekkeen pois.
Omainen on ihmetellyt, kun vanhus ei vastaa puhelimeen. Ja tullut käymään tai pyytänyt naapurin käymään puolestaan. Tai kotihoidon hoitaja on löytänyt. Tai postinjakaja, naapuri tai poliisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua,
mutta on ihan totta, että kun vanhus vihdoin pääsee hoivakotiin, laitoistuu siellä tosi nopeasti. On jostain menneiltä vuosikymmeniltä peräisin oletus, että hoivakodeissa olisi erilaista virkistystoimintaa tai edes pahemmin juttuseuraa. Suurin osa hoivakoteihin päässeistä (tai joutuneista, miten vaan) on jo siinä kunnossa, ettei suusta tule enää mitään järkevää. Hoivakodin arki on asukkaan näkökulmasta sitä, että odotetaan päivän aterioita ja lääkkeitä. Joinain päivinä pesulle pääsyä. Ja sitten odotetaan, että illalla sammutetaan valot, ja yöllä odotetaan, että valot laitetaan taas päälle. Tietenkin myös sitä, että joku omainen tulisi käymään. Henkilökuntamäärä on vedetty niin minimiin, että poissa on ajat (työskentelin vanhainkodissa 1980-luvulla), jolloin vanhuksia vietiin ulos, kauppakeskuksiin, uimaan, jumppaan tai edes joku hoitaja luki päivän Hesarin.Ainoa hyvä puoli hoivakodissa asukkaan kannalta on (verrattuna omassa kodissa asumiseen, jos käy kotihoito, ateriapalvelu jne) se, että jos kaatuu, ei yleensä tarvitse hirveän montaa tuntia maata kivuissaan lattialla.
Mulla on omassa kodissaan asuvat yli 90-vuotiaat vanhemmat. Äidillä tomii jalat ja isällä pää. Kumpikin on ollut muutaman viime vuoden aikana sairaalassa, ja lääkärit aina ehdottaneet, että siirrettäisiin perusterveydenhuoltoon osastolle kuntoutumaan. Mutta kun mä olen nähnyt omin silmin, miten vanhempani jo siellä erikoissairaanhoidossa ovat alkaneet laitostua, niin olen myös tiennyt, että jos heidät siirretään makaamaan jonnekin perusterveydenhuollon laitokseen muka kuntoutumaan (esim eräässä kotikaupunkini em laitoksessa fysioterapeutti käy kerran viikossa tunnin verran ja muun ajan vanhukset makaavat sängyssä), he eivät tule koskaan enää olemaan kotiutuskunnossa. Joten olen ehdottomasti kieltäytynyt tämän kaltaisesta "kuntoutuksesta". Mulla ja vanhemmillani on se hyvä puoli, että asumme naapureina. Lisäksi mulla on etätyö sekä työpaikka, jossa ymmärretään oikein hyvin, että saatan joutua keskellä päivää käymään vanhempieni luona. Tämä ei ole siis ongelma, koska voin jatkaa sitten illalla pidempään töitä. Lisäksi olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, joten pystyn oikein hyvin arvioimaan, onko tarvetta soittaa ambulanssia vai ei. Kaikilla muilla vanhempieni omaisilla on työt, joita ei voi tehdä etänä, ja olen myös meistä ainoa, jolla on hoitoalan koulutus. Joten ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka eivät nyt vaan pysty samaan aikaan tekemään töitä ja huolehtimaan vanhuksistaan. Eikä varsinkaan, jos on lähityön lisäksi vielä omaakin perhettä. Omat lapseni ovat jo aikuisia, joten pystyn joustamaan monista asioista, esimerkiksi ruuanlaitosta. Vapaa-aikani ei ole "aikataulutettua", kuten monilla perheellisillä on.
Juuri noin on asiat, jos joutuu vuoteenomaksi, se vie muutamassa päivässä siihen kuntoon, ettei pärjää kotona enää. Tunnistin tyylistä, että olet varmaan sairaanhoitaja. Itse olen ollut vain akuuttisairaanhoidossa työssä, mutta tunnistan miten usein käy ikääntyneen kohdalla. Niinpä kotona paras, jos suinkin voi järjestää olot siihen malliin että pärjää. t. Konkari esh
Näinkö, vaikka siellä kotona ei olisi mitään muuta kuin sängyssä maata ja seinää tuijottaa, vieläpä peloissaan? Mutta kun konkari eshj:t arvioivat, että kyllä siellä pärjää, kun joku kurkkaa ovelta 3 kertaa päivässä.
Hoivakodissa ei kurkata ovelta välttämättä kertaakaan. Vanhuksen huoneeseen mennään silloin, kun on jokin asia, mikä pitää tehdä. Kuten viedä ruoka tai lääkkeet tai vaihtaa vaippa. Jotkut tuntuvat kuvittelevan, että hoivakodissa vanhus olisi jatkuvasti tarkkailtavana. Ei ole. Ihan saa vanhus kuolla yksin sänkyynsä ja joku huomaa vainajan vasta sitten, kun menee viemään seuraavaa ateriaa tai lääkkeitä.
Jokainen hoivakodin asukas kuolee sinne hoivakotiin. Osa kokee äkkikuoleman, toisten kuolema saapuu hiljalleen ja ehditään aloittaa saattohoito. Sairaalaa ei kuolemisessa tarvita. Jokainen ihminen kuolee joskus, sitä on turha pelätä ja kauhistella.
Hoivakodissa olevat vuodepotilaat makaavat sängyssä omassa huoneessaan. Ei kaikkia siirretä päivittäin g-tuoliin istumaan. Eräällä kunnallisella osastolla vielä pari vuotta sitten vain 1 vuodepotilas nostettiin pari kertaa viikossa ylös, loput 12 olivat vuoteissaan 24/7. Hoitaja käy asukkaan luona aina ateria-aikaan eli 5x päivä. Hygienia, asentohoito ja lääkkeet hoidetaan yleensä siinä samalla. Yöhoitaja kiertää yöllä pari kertaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkään että vanhemmistani tulee samanlaisia ämpyilijöitä, jo nyt asenne näyttää siltä. Isä on jo lähemmäs monisairas 80v, äiti kohta 70v, mutta eivät monta vuotta enää tule pärjäämään ilman apua maalla vanhassa talossa. Nyt jo asenne on että ei ole mihinkään vara.. Äidin ei ole tarvinnut omia tulojaan varmasti koskaan käyttää, elävät isän eläkkeellä ja omaisuutta on reilusti.
Meidän talossa keskusteltiin eilen aika vakavasti tämän ketjun tiimoilta. Onhan näitä juttuja ollut aika paljon esillä muutoinkin ja muualla, mutta olen ohittanut ne aina, ei kuulu mulle, sukupolvien välistä normaalia kitinää, eihän sitä ymmärrä aina toisen asemaa, kun maailma muuttuu.
Mutta eilen itselleni kirkastui, että juuri nyt on aika alkaa miettiä sitä tulevaa vanhuutta oikeasti. Aihe ei ole miellyttävä, sen vuoksi sitä karttelee. Lisäksi on valheellinen tunne, että oi siihenhän on niin pitkä aika, eihän tämä minua koske. Olen myös ajatellut, että se on vain lapsille eduksi, kun on omaisuutta karttunut, saavat sitten perintöä.
Mutta tämä ketju kyllä aukaisi silmät, että perintöä tärkeämpi on aivan taatusti lapsille se, että heillä ei ole meistä huolta. Niinpä tein päätöksen, että alan pikkuhiljaa nyt eläkettä kohden, joka koittaa aika pian, totutella ostamaan palveluja. Paljon on saatavilla ja rahat riittää, verotuksessakin tulee aina jotain takaisin. Ymmärsin ihan kipeästi, että tämä on tottumiskysymys, enää ei mennä millään tehdäänpäs talkoilla tai kyllä minä vaikka väsyttäisi kuinka ja vähän vihloisikin.
Kiitos teille kaikille asioita eri tahoilta avanneille!
Tämä! Tätä olen yrittänyt vanhemmilleni jankuttaa, että ette te tiedä edes, mitä se on, jos joku kävisi vaikka nämä lumet luomassa, kun ette suostu edes kokeilemaan! Siellä kohta kasikymppinen isä vaan vetää lumihangessa ja äiti voivottelee, että kyllä sitä sydämestä ottaa.
Nyt vien heille tän sun kirjoituksen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laitospsikkoja saisi olla enemmän. Juuri eilen taas naapurin mummon taluttelin kotiinsa, kun etsi postilaatikkoa ojasta. Kotihoidon auto oli pihalla ja hoitaja istui autossa ja oli kai käskenyt rouvan hakemaan itse postinsa. No rouva ei enää muista, missä postilaatikko on. Vein rouvan kotipihalle ja hoitaja vain huikkasi autosta, että eikö se osannutkaan postilaatikolle. No ei osannut. Riesa meille naapureillekkin, kun rouvaa etsimme välillä vaikka mistä lumipenkasta.
Lapset asuu rouvalla 10 km päässä, mutta ei heitä näy äitiään katsomassa, vaikka lapsenlapsia hoisi viikonloput ja lomat.
Että se siitä uhkauksesta, että jos et ole lapsen piikana mummonsa, niin ei käydä katsomassa. Ei ne käy, vaikka kuinka lapsenlapsia hoitaisit
Vierailija kirjoitti:
Muistan, kun vanhempani laittoivat mummoni vanhainkotiin. Kävelevä iloinen vanhus saatiin nopeasti vuodepotilaaksi. Syynä oli, että yksin ei saanut kävellä, vaan piti olla aina hoitaja mukana, ja eiväthän he tietenkään ehtineet. Perusteluna kaatumisvaara. Ei kestänyt kauaa, kun se jatkuva istuminen tai makaaminen voi voimat ja kävelykyvyn. Sitten mummoparka odotteli vaan kuolemaa siellä sänkyllä.
Lopulta tuli veritulppa jalkaan, ja hänen annettiin kuolla siihen. Passiivinen eutanasia.
On parempi olla siellä kotona ihan missä vaan kunnossa, kuin joutua vanhainkotiin odottelemaan kuolemaa sänkyyn, jos pää on kunnnossa. Dementikko on eri juttu. Täysjärkinen ihminen oikeasti on siellä vanhainkodissa vaan vanki, joka odottelee kuolemaa.
Kuulostaa siltä, että siellä on nähty ja todettu jotain, mikä ei ole omaisille kotioloissa auennut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ihminen ja moni vanhus on kuollut myös yksin kotiinsa. Vanhus on saanut sydänkohtauksen tai aivohalvauksen tai kaatunut tai pudonnut jostain ja loukannut itsensä. On käynyt niin pahasti, ettei vanhus ole pystynyt soittamaan omaiselle tai hätänumeroon 112 tai painamaan turvarannekkeensa hälytysnappia. Turvaranneke ei aina ole kädessä, vaan vanhus ottaa turvarannekkeen pois.
Omainen on ihmetellyt, kun vanhus ei vastaa puhelimeen. Ja tullut käymään tai pyytänyt naapurin käymään puolestaan. Tai kotihoidon hoitaja on löytänyt. Tai postinjakaja, naapuri tai poliisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua,
mutta on ihan totta, että kun vanhus vihdoin pääsee hoivakotiin, laitoistuu siellä tosi nopeasti. On jostain menneiltä vuosikymmeniltä peräisin oletus, että hoivakodeissa olisi erilaista virkistystoimintaa tai edes pahemmin juttuseuraa. Suurin osa hoivakoteihin päässeistä (tai joutuneista, miten vaan) on jo siinä kunnossa, ettei suusta tule enää mitään järkevää. Hoivakodin arki on asukkaan näkökulmasta sitä, että odotetaan päivän aterioita ja lääkkeitä. Joinain päivinä pesulle pääsyä. Ja sitten odotetaan, että illalla sammutetaan valot, ja yöllä odotetaan, että valot laitetaan taas päälle. Tietenkin myös sitä, että joku omainen tulisi käymään. Henkilökuntamäärä on vedetty niin minimiin, että poissa on ajat (työskentelin vanhainkodissa 1980-luvulla), jolloin vanhuksia vietiin ulos, kauppakeskuksiin, uimaan, jumppaan tai edes joku hoitaja luki päivän Hesarin.Ainoa hyvä puoli hoivakodissa asukkaan kannalta on (verrattuna omassa kodissa asumiseen, jos käy kotihoito, ateriapalvelu jne) se, että jos kaatuu, ei yleensä tarvitse hirveän montaa tuntia maata kivuissaan lattialla.
Mulla on omassa kodissaan asuvat yli 90-vuotiaat vanhemmat. Äidillä tomii jalat ja isällä pää. Kumpikin on ollut muutaman viime vuoden aikana sairaalassa, ja lääkärit aina ehdottaneet, että siirrettäisiin perusterveydenhuoltoon osastolle kuntoutumaan. Mutta kun mä olen nähnyt omin silmin, miten vanhempani jo siellä erikoissairaanhoidossa ovat alkaneet laitostua, niin olen myös tiennyt, että jos heidät siirretään makaamaan jonnekin perusterveydenhuollon laitokseen muka kuntoutumaan (esim eräässä kotikaupunkini em laitoksessa fysioterapeutti käy kerran viikossa tunnin verran ja muun ajan vanhukset makaavat sängyssä), he eivät tule koskaan enää olemaan kotiutuskunnossa. Joten olen ehdottomasti kieltäytynyt tämän kaltaisesta "kuntoutuksesta". Mulla ja vanhemmillani on se hyvä puoli, että asumme naapureina. Lisäksi mulla on etätyö sekä työpaikka, jossa ymmärretään oikein hyvin, että saatan joutua keskellä päivää käymään vanhempieni luona. Tämä ei ole siis ongelma, koska voin jatkaa sitten illalla pidempään töitä. Lisäksi olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, joten pystyn oikein hyvin arvioimaan, onko tarvetta soittaa ambulanssia vai ei. Kaikilla muilla vanhempieni omaisilla on työt, joita ei voi tehdä etänä, ja olen myös meistä ainoa, jolla on hoitoalan koulutus. Joten ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka eivät nyt vaan pysty samaan aikaan tekemään töitä ja huolehtimaan vanhuksistaan. Eikä varsinkaan, jos on lähityön lisäksi vielä omaakin perhettä. Omat lapseni ovat jo aikuisia, joten pystyn joustamaan monista asioista, esimerkiksi ruuanlaitosta. Vapaa-aikani ei ole "aikataulutettua", kuten monilla perheellisillä on.
Juuri noin on asiat, jos joutuu vuoteenomaksi, se vie muutamassa päivässä siihen kuntoon, ettei pärjää kotona enää. Tunnistin tyylistä, että olet varmaan sairaanhoitaja. Itse olen ollut vain akuuttisairaanhoidossa työssä, mutta tunnistan miten usein käy ikääntyneen kohdalla. Niinpä kotona paras, jos suinkin voi järjestää olot siihen malliin että pärjää. t. Konkari esh
Näinkö, vaikka siellä kotona ei olisi mitään muuta kuin sängyssä maata ja seinää tuijottaa, vieläpä peloissaan? Mutta kun konkari eshj:t arvioivat, että kyllä siellä pärjää, kun joku kurkkaa ovelta 3 kertaa päivässä.
Hoivakodissa ei kurkata ovelta välttämättä kertaakaan. Vanhuksen huoneeseen mennään silloin, kun on jokin asia, mikä pitää tehdä. Kuten viedä ruoka tai lääkkeet tai vaihtaa vaippa. Jotkut tuntuvat kuvittelevan, että hoivakodissa vanhus olisi jatkuvasti tarkkailtavana. Ei ole. Ihan saa vanhus kuolla yksin sänkyynsä ja joku huomaa vainajan vasta sitten, kun menee viemään seuraavaa ateriaa tai lääkkeitä.
Jokainen hoivakodin asukas kuolee sinne hoivakotiin. Osa kokee äkkikuoleman, toisten kuolema saapuu hiljalleen ja ehditään aloittaa saattohoito. Sairaalaa ei kuolemisessa tarvita. Jokainen ihminen kuolee joskus, sitä on turha pelätä ja kauhistella.
Hoivakodissa olevat vuodepotilaat makaavat sängyssä omassa huoneessaan. Ei kaikkia siirretä päivittäin g-tuoliin istumaan. Eräällä kunnallisella osastolla vielä pari vuotta sitten vain 1 vuodepotilas nostettiin pari kertaa viikossa ylös, loput 12 olivat vuoteissaan 24/7. Hoitaja käy asukkaan luona aina ateria-aikaan eli 5x päivä. Hygienia, asentohoito ja lääkkeet hoidetaan yleensä siinä samalla. Yöhoitaja kiertää yöllä pari kertaa.
Mutta kun tuntuu, että tässä välissä todellakin pitäisi olla jotain muuta kuin mitä tänä päivänä on, ensin kotona lasten, lastenlasten huonona omatuntona ja naapureiden riesana, sitten vihanneksena hoivakodin pedissä.
Olen minäkin, vaikka en alalla olekaan, sitä mieltä, että vanhushoito on alettu ajas liian rankasti ja yksisilmäisesti. Mantra kotona asumisesta on vahva, vaikka jokainen suunnilleen tietää ihmisen, omaisen, naapurin, kaverin omaisen, jonka kotona "pärjääminen" on sairas vitsi.
Juuri tähän väliaikaan, kun ei ole vielä petipotilas, mutta ei kyllä oikeasti omillaan elämä mitään hyvää ole, pitäisi olla muitakin ratkaisuja kuin isolla rahalla seniorihoito.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkään että vanhemmistani tulee samanlaisia ämpyilijöitä, jo nyt asenne näyttää siltä. Isä on jo lähemmäs monisairas 80v, äiti kohta 70v, mutta eivät monta vuotta enää tule pärjäämään ilman apua maalla vanhassa talossa. Nyt jo asenne on että ei ole mihinkään vara.. Äidin ei ole tarvinnut omia tulojaan varmasti koskaan käyttää, elävät isän eläkkeellä ja omaisuutta on reilusti.
Meidän talossa keskusteltiin eilen aika vakavasti tämän ketjun tiimoilta. Onhan näitä juttuja ollut aika paljon esillä muutoinkin ja muualla, mutta olen ohittanut ne aina, ei kuulu mulle, sukupolvien välistä normaalia kitinää, eihän sitä ymmärrä aina toisen asemaa, kun maailma muuttuu.
Mutta eilen itselleni kirkastui, että juuri nyt on aika alkaa miettiä sitä tulevaa vanhuutta oikeasti. Aihe ei ole miellyttävä, sen vuoksi sitä karttelee. Lisäksi on valheellinen tunne, että oi siihenhän on niin pitkä aika, eihän tämä minua koske. Olen myös ajatellut, että se on vain lapsille eduksi, kun on omaisuutta karttunut, saavat sitten perintöä.
Mutta tämä ketju kyllä aukaisi silmät, että perintöä tärkeämpi on aivan taatusti lapsille se, että heillä ei ole meistä huolta. Niinpä tein päätöksen, että alan pikkuhiljaa nyt eläkettä kohden, joka koittaa aika pian, totutella ostamaan palveluja. Paljon on saatavilla ja rahat riittää, verotuksessakin tulee aina jotain takaisin. Ymmärsin ihan kipeästi, että tämä on tottumiskysymys, enää ei mennä millään tehdäänpäs talkoilla tai kyllä minä vaikka väsyttäisi kuinka ja vähän vihloisikin.
Kiitos teille kaikille asioita eri tahoilta avanneille!
Tämä! Tätä olen yrittänyt vanhemmilleni jankuttaa, että ette te tiedä edes, mitä se on, jos joku kävisi vaikka nämä lumet luomassa, kun ette suostu edes kokeilemaan! Siellä kohta kasikymppinen isä vaan vetää lumihangessa ja äiti voivottelee, että kyllä sitä sydämestä ottaa.
Nyt vien heille tän sun kirjoituksen!
Ikäihmisillä on oikeus tehdä omia päätöksiä. Niitä huonojakin.
Ehkä isäsi haluaa lähteä tästä maailmasta saappaat ja jalassa ja lumilapio kädessä.
Se mitä vanhustyö tarvitsee, on ennaltaehkäisevä työ. Ihmisen fyysinen kunto, terveys, sosiaaliset suhteet, asuminen, talous ym. kaikki tulisi kartoittaa joka ikiseltä 70 vuotiaalta.
Sen mukaan ruvettaisiin tarjoamaan ravitsemustetapiaa, fysioterapiaa, päivätoimintaa, kotihoitoa, miettimään asumisratkaisuja ym. Tottakai ihmisellä olisi myös oikeus kieltaytyä tästä kaikesta. Mutta hänelle soitettaisiin uudestaan taas parin vuoden kuluttua.
Osalla ikääntyneillä menee tosi hyvin ja he ovat hyvässä kunnossa.
Mutta kuntoutus on se, mihin itse lähtisin panostamaan. Ja ns varhainen puuttuminen ennen kuin mitään sen suurempaa pommia pääsee kotiin syntymään.
Ja toivottavasti ihmiset lopettaisivat miettimästä sitä mitä se ja se maksaa. Kääriliinoissa ei ole taskuja. Panostakaa elämänlaatuun vanhana.
Vierailija kirjoitti:
En neuvottelis asiasta. Jos ei vanha kanttura osaa pitää itsestään huolta eikä pelkkä kotihoitajan käynti riitä, niin se on sitten vanhainkotiin ja sillä selvä.
Entäs kun sinne "vanhainkotiin" ei pääse?
Pelkään että vanhemmistani tulee samanlaisia ämpyilijöitä, jo nyt asenne näyttää siltä. Isä on jo lähemmäs monisairas 80v, äiti kohta 70v, mutta eivät monta vuotta enää tule pärjäämään ilman apua maalla vanhassa talossa. Nyt jo asenne on että ei ole mihinkään vara.. Äidin ei ole tarvinnut omia tulojaan varmasti koskaan käyttää, elävät isän eläkkeellä ja omaisuutta on reilusti.