Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mummi ei suostu hoivakotiin, vaan uhriutuu ja vaatii että perheen pitäisi hoitaa
87-vuotias mummi on asunut kotona ja saanut kotihoidon käyntejä päivittäin, mutta nyt tilanne alkaa olla se että hoivakotiin pitäisi päästä.
Mutta pelkkä kotihoidon palveluihin myöntyminen on ollut mummille haastavaa, koska on sitä mieltä eihän vieraan ihmisen tarvitse hoitaa kun kerran on perhekin olemassa. Hän on sanonut kotona käyvälle hoitajalle usein, että ei sinun tarvitse tulla vaan kerro tyttärille ja suvun tytöille että he tulisivat.
No, hoivakotiin muuttaminen on mummille tietenkin aivan käsittämätön ajatus ja hän uhriutuu siitä jatkuvasti. Olemme kuulemma hylänneet ja pettäneet hänet, kun emme auta häntä asumaan kotona.
Mikä avuksi tilanteeseen?
Kommentit (1980)
Nämä kysymykset alkavat olla ajankohtaisia meilläkin, kun vanhemmistani toinen on dementoitunut ja hänen puolisonsa puolestaan on fyysisesti huonokuntoinen ja kaatuilee kotona ihan normaaleissa tilanteissa vähän väliä. Olen yrittänyt ehdottaa muuttamista edes senioriasuntoon tai palvelutaloon, mikä on oma asunto, eikä mikään sairaalaosasto, mutta he eivät halua.
En haluaisi itsekään aikanaan joutua minnekään vanhainkotiin makoilemaan, enkä haluaisi rasittaa hoidollani lastanikaan. Niinpä tuli mieleen, että täytyy tehdä itselleni hoitotestamentti niin, että jos saan vaikka jonkun halvauksen tai keuhkokuumeen, ei enää hoidettaisi/elvytettäisi siitä.
Lisäksi meinaan muuttaa senioriasuntoon jo nuorempana eläkeläisenä, niin sinne vielä kotoutuu, eikä se tunnu paikalta, jonne joudutaan, vaikkei haluaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhteiskunta on muuttunut. Nykyään on paljon vaikeampaa huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään. Jos vanhus ei tätä tajua, järki on jo mennyt ja ehdotttomasti laitokseen. Parempi olisikin kuolla nopeasti siinä tilassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
höpsistä höpsistä..... kuules lue vähän tarkemmin mitä kirjoitin.
tai et ymmärrä lukemaasi.
vähän vinkkiä... pitkä juttu..... perintöriita.
vielä vinkkiä. yksi tytär olisi ollut perimässä...... jokohan alat ymmärtämään.
Rintaperilliselle kuuluu testamentista huolimatta lakiosa, jos hän sitä vaatii. Sinä et edelleenkään tiedä miten perinnönjaossa on käynyt. Lisäksi tapasi kirjoittaa on hyvin epäselvä.
Kunniatonta elämää viettänyt rintaperillinen voidaan jättää perinnöttä. Ei saa edes lakiosaa vaikka kuinka sitä vaatisi.
Vierailija kirjoitti:
Yleensä vanhus elää vanhainkodissa korkeintaan kuusi kuukautta. "Vanhaa puuta ei voi siirtää uuteen paikkaan". Kun pitää herätä, kun pakosti herätetään, syödä ruokia, joista ei tykkää ja sitten määrätään mielialalääkkeitä, jotta ei tulisi paha mieli, ja ovet ovat lukossa, jotta kukaan ei karkaisi, niin ymmärtää, miksei vanhukset halua vanhainkotiin. Vai kuka meistä haluaisi?
Osa kyllä haluaa, kotona on yksin pelottavaa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on julma nyky-yhteiskunta ja sen kansalaiset. Lykkäävät rakkaimat ihmisensä julmasti vaan hoitokotiin ja odottelevat koska mummusta/papasta henki jättää perinnön toivossa. Heidän puolustukseksi tosin on sanottava että heitä odottaa todennäköisesti sama kohtalo mitä ovat vanhemmilleen suunnittelemassa.
Mikä ihana tekosyy tuo työelämä ... kätevästi voi tyydytellä kolkuttavaa omatuntoaan "mutku työelämä".
Entis aikaan tehtiin 12tuntisia työpäiviä ja hoidettiin siinä sivussa 12 päinen lapsilauma sekä omat vanhemmat ja mahdollisesti vielä heidänkin vanhemmat. Eipä tätä ja muutamaa muuta sukupolvea turhaan sanota pullamössösukupolveksi.
Et taida tietää historiasta mitään? Maalla ei yleensä tehdä 12 tuntisia työpäiviä, ei ole koskaan tehty. Talvella ei valo riitä, eikä kesällä voimat. Tapani oli heinäaikaankin ottaa pienet ettonet ruoan päälle jne. Se, että navettaan mentiin aamulla viideltä ja toisen kerran iltaviideltä, ei tarkoita että koko se 12 h siinä välissä olisi painettu töitä veren maku suussa. Toki työtä tehtiin paljon, mutta kuitenkin ihan eri tahtiin kuin nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Lisäksi sait tehdä sitä työtä mitä teit, ei koko ajan puhelin soinut tai sähköposti laulanut.
Toisekseen, ne "vanhukset" eivät olleet vaan hoidettavia riippoja, vaan osallistuivat talon töihin jaksamisensa mukaan. Vähintäänkin hakkasivat pehkuja lehmille, tai kehräsivät. Kukaan ei ollut vaan passattavana. Niin huonoon kuntoon menneet eivät pitkään eläneet, kun ei hoitoja ollut. Ensimmäinen sydänkohtaus tai halvaus oli usein kohtalokas, ellei ollut, toinen tuli hyvin pian perään ja vapautti kärsimyksistä. Jos joku eli niin pitkään että ehti dementoitua ja lähti vaeltelemaan metsiin, sinne jäi. Ei ollut Vapepaa hakemaan dementtiä kotiin.
12 lasta on myös yleisesti ottaen ollut aika harvinaista. 12 raskautta ehkä, mutta 12 yhtä aikaa elossa olevaa lasta ei. Itävalta-Unkarin keisarinna Maria Teresialla (Maria Antoinetten äiti) tosin taisi 16 lasta elää aikuiseksi saakka. Maria Teresia itse kuoli 63-vuotiaana.
Ja tässä se jutun juju tulee: ennen vanhaan EI OLLUT tällaista vanhusongelmaa. Koska nykyaikaisilla hoidoilla on onnistuttu pidentämään elinikää, mutta ei lisämään terveitä elinvuosia. Eli meillä on vanhuksia, joiden olisi pitänyt kuolla 20 vuotta sitten, mutta niitä pidetään limbossa modernin lääketieteen keinoin.
Itse olen kirjannut hoitotahtooni kaikki mahdolliset elvytyskiellot mitä vain suinkin olen keksinyt, samoin olen kieltänyt väkisin ruokkimisen. Jos en itse saa ruokaa suuhuni lapettua, joudan vaihtaa hiippakuntaa. En missään tapauksessa tahdo tuollaista kymmenien vuosien keinotekoista mukaelämää, mikä on nykyvanhusten kohtalona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On varmaan myös kohtuullista, että mummon perintö menee kodittomille kissoille. Kyllä mummolla on myös oikeus odottaa apua ja haluta asua kotonaan. Ei niitä hoitopaikkoja myöskään ole kuin sieniä sateella. Kannattaa yrittää kuvitella itsensä mummon asemaan, mikäli on kykeneväinen empatiaan.
Mummolla on ollut pidemmän aikaa kehittää empatiaa, joten ehkä hän voisi yrittää asettua lastensa ja lastenlastensa asemaan? Miettiä, millaista on olla koko ajan huolissaan jääräpäisestä vanhuksesta? Miettiä, laiminlyökö lapsiaan vain vanhempaansa ja tuntea syyllisyyttä, teki kummin vaan, kun itsekäs mummeli vaati hoitoa läheisiltä, kun maksettu apu ei kelpaa?
Me hoidatamme lapsemme rahaa vastaan päiväkodissa, joten en tajua, miksi se mummo sitten pitäisi hoitaa itse? Jos joku pitää hoitaa kotona, hoidan sitten mieluummin lapseni.
Minusta mummo tässä on itsekäs ja epäempaattinen, jos joku. Mummo on myös tyhmä. Hänelle olisi läheisten vierailuista enemmän iloa, jos läheisten kanssa seurustelisi, eikä pitäisi heitä piikana.
Onneksi omat vanhempani ovat järkeviä ja ottavat (itse) maksettua apua vastaan jo nyt, vaikka vielä periaatteessa itse jaksaisivatkin.
Vierailija kirjoitti:
Siinähän muori sitten uhriutuu ja vaatii. Iäkäs, monisairas ja muistisairas vanhus on usein raskas kiviriippa perheelle ja suvulle. Liian usein vastuu vanhuksen auttamisesta, hoitamisesta, kotitöistä, kauppaostoksista, terveyskeskukseen ja apteekkiin kuskaamisesta ja kaikesta asioitten hoitamisesta jää vain yhden ihmisen harteille. Tämä uupunut omaishoitaja, epävirallinen omaishoitaja tai etäomaishoitaja on joskus iäkäs puoliso ja usein tytär tai miniä.
Suomessa vastuu vanhuksista kaadetaan edelleen yleensä naisille. Miksi? Miksi miehillä ei ole mitään vastuuta iäkkäistä vanhemmistaan, sukulaisistaan ja appivanhemmistaan? Miksi vastuuta vanhuksista sysätään aina vain vaimoille, tyttärille ja miniöille?
Ja on järkevää ottaa vanhuuteen varautuminen puheeksi, kun omat vanhemmat ovat vielä hyvässä kunnossa ja täysissä järjissään.
Ei sitä vastuuta kukaan naisille sysää. Itse te sen niskoillenne otatte. Joku ihmeen kympin tyttö- syndrooma. Ajattelette liikaa, mitä muut ajattelevat, miltä se nyt näyttäisi jos en hoida anoppia tai äitiä. Mikään, kerta kaikkiaan mikään ei estä perheen naisia tekemästä samaa kuin mitä miehet tekevät: kävelemästä pois jos ei kiinnosta.
Oma äitini on tästä malliesimerkki: se on hoitanut kaikkien serkkujensakin asiat näiden mentyä huonoon kuntoon, aina hautajaisia myöten. Valittaa, että kun aina hän joutuu ja voivoi sentään ja taas pitää yhdet hautajaiset järjestää. Ja kun sanon, että ei kukaan ole pyytänyt edes, älä järjestä, se kaikuu kuuroille korville. Kyse lienee viime kädessä tarpeesta tuntea itsensä tärkeäksi.
Itsekin olen nainen, mutta en ole ikinä tajunnut näitä ihmeellisiä paineita, mitä muut naiset väittävät yhteiskunnan naisille asettavan. Ei yhteiskunta mitään aseta, eivätkä muut ihmiset. Itse te ne odotukset itsellenne luotte. Ihan omassa päässänne. Ja jos joku toinen nyt sattuisi jotain odottamaan, ei siitä ole pakko välittää.
Aina välillä mietin, oliko hyvä idea antaa äänioikeus ihmisryhmälle, joka ei kykene edes eitä sanomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä vanhus elää vanhainkodissa korkeintaan kuusi kuukautta. "Vanhaa puuta ei voi siirtää uuteen paikkaan". Kun pitää herätä, kun pakosti herätetään, syödä ruokia, joista ei tykkää ja sitten määrätään mielialalääkkeitä, jotta ei tulisi paha mieli, ja ovet ovat lukossa, jotta kukaan ei karkaisi, niin ymmärtää, miksei vanhukset halua vanhainkotiin. Vai kuka meistä haluaisi?
Osa kyllä haluaa, kotona on yksin pelottavaa.
Aivan. Oma sukulaiseni kirjoitteli itselleen lappuja, joissa luki, "kotonasi ei ole käynyt varkaita, vaan laitoit itse korut kaappiin", heräili yöllä ja luuli jonkun olevan huoneessa, kun auto kulki tiellä, oli varma, että siellä tullaan hakemaan häntä.
Ei silti päässyt minnekään, kun kotona on aina parempi, kuulemma.
Mun poika sanoi pienenä päiväkotiin lähtiessä, hyvin surkeana "Minä olisin mieluummin kotipoikana". Näinhän se menee. Mutta jos sen pojan äidin pitää mennä töihin, tai mummon tyttären, niin asia järjestetään jotenkin hyvään malliin kuitenkin.
Kaikki me haluaisimme olla nuoria, terveitä ja pärjääviä noin 120-vuotiaaksi. Ei se vaan mene niin. Apua tarvitaan, ja apua järjestetään, mutta avun vastaanottaja ei välttämättä voi sitä sanella että millä tavalla. On pakko ottaa kokonaisuus huomioon, se tytärkin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nämä kysymykset alkavat olla ajankohtaisia meilläkin, kun vanhemmistani toinen on dementoitunut ja hänen puolisonsa puolestaan on fyysisesti huonokuntoinen ja kaatuilee kotona ihan normaaleissa tilanteissa vähän väliä. Olen yrittänyt ehdottaa muuttamista edes senioriasuntoon tai palvelutaloon, mikä on oma asunto, eikä mikään sairaalaosasto, mutta he eivät halua.
.
Suomessa saa todellakin päättää itse, missä asuu, ja ottaako vastaan apua vai ei. Sitä, minkälaista apua saa, ei välttämättä saa määrätä, vaan on otettava sellaista apua jota on mahdollista järjestää. Jos päättää itse, kantaa vastuun itse. MInun isältä murtui jalka kaatumisen seurauksena, jonka jälkeen ei toipunutkaan nopeasti vaan eli loppuelämänsä pyörätuolissa. Se se oli hänelle raskasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No,paikkakunnan hoivakodin sivut esiin. Esittelette miten siellä on samanikäistä seuraa,ei tarvitse olla yksin,on esityksiä ja harrastusryhmiä ja vaikka mitä. Pääsee pihalle ja saa plaplaplapallap
"Sitten voidaan aina tulla käymään siellä...saat oman huoneen,siivooja käy,ja me vaan kuule juodaan ravintolassa kahvia...minä tarjoan"
Oletko yhtään tietoinen, että nämä yksityiset hoitokodit ovat vain suurituloisille? Ne maksavat tuhansia kuukaudessa. Mummo ei edes vielä ole hoitokotivaiheessa, kun pärjää kotihoidolla. Harrastuksia hoitokodeissa ei ole, ne ovat paikkoja, jonne mennään kuolemaan. Realismia kehiin.
Kunnat ostaa yksityisiltä hoivakotipalveluja jos ei riitä omat paikat, eihän niissä yksityisissä kaikki ole täysin itsemaksavia vaan kunnan setelillä, josta asukas maksaa tulojensa mukaan määräytyvän osan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kunnasta voi pyytää sos työntekijän tekemään palvelutarpeen arvioinnin. Ne ovat fiksuja ammattilaisia, jotka keskustelevat hyvin kohteliasti vanhuksen ja omaisen kanssa, kyselevät eri asioista miten pärjää ja sitten antavat suosituksen miten jatketaan. Minun vanhemmilla käynyt tällainen. Usein ulkopuolisella ammattilaisella hyviä ajatuksia. Vahva suositus
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua,
mutta on ihan totta, että kun vanhus vihdoin pääsee hoivakotiin, laitoistuu siellä tosi nopeasti. On jostain menneiltä vuosikymmeniltä peräisin oletus, että hoivakodeissa olisi erilaista virkistystoimintaa tai edes pahemmin juttuseuraa. Suurin osa hoivakoteihin päässeistä (tai joutuneista, miten vaan) on jo siinä kunnossa, ettei suusta tule enää mitään järkevää. Hoivakodin arki on asukkaan näkökulmasta sitä, että odotetaan päivän aterioita ja lääkkeitä. Joinain päivinä pesulle pääsyä. Ja sitten odotetaan, että illalla sammutetaan valot, ja yöllä odotetaan, että valot laitetaan taas päälle. Tietenkin myös sitä, että joku omainen tulisi käymään. Henkilökuntamäärä on vedetty niin minimiin, että poissa on ajat (työskentelin vanhainkodissa 1980-luvulla), jolloin vanhuksia vietiin ulos, kauppakeskuksiin, uimaan, jumppaan tai edes joku hoitaja luki päivän Hesarin.Ainoa hyvä puoli hoivakodissa asukkaan kannalta on (verrattuna omassa kodissa asumiseen, jos käy kotihoito, ateriapalvelu jne) se, että jos kaatuu, ei yleensä tarvitse hirveän montaa tuntia maata kivuissaan lattialla.
Mulla on omassa kodissaan asuvat yli 90-vuotiaat vanhemmat. Äidillä tomii jalat ja isällä pää. Kumpikin on ollut muutaman viime vuoden aikana sairaalassa, ja lääkärit aina ehdottaneet, että siirrettäisiin perusterveydenhuoltoon osastolle kuntoutumaan. Mutta kun mä olen nähnyt omin silmin, miten vanhempani jo siellä erikoissairaanhoidossa ovat alkaneet laitostua, niin olen myös tiennyt, että jos heidät siirretään makaamaan jonnekin perusterveydenhuollon laitokseen muka kuntoutumaan (esim eräässä kotikaupunkini em laitoksessa fysioterapeutti käy kerran viikossa tunnin verran ja muun ajan vanhukset makaavat sängyssä), he eivät tule koskaan enää olemaan kotiutuskunnossa. Joten olen ehdottomasti kieltäytynyt tämän kaltaisesta "kuntoutuksesta". Mulla ja vanhemmillani on se hyvä puoli, että asumme naapureina. Lisäksi mulla on etätyö sekä työpaikka, jossa ymmärretään oikein hyvin, että saatan joutua keskellä päivää käymään vanhempieni luona. Tämä ei ole siis ongelma, koska voin jatkaa sitten illalla pidempään töitä. Lisäksi olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, joten pystyn oikein hyvin arvioimaan, onko tarvetta soittaa ambulanssia vai ei. Kaikilla muilla vanhempieni omaisilla on työt, joita ei voi tehdä etänä, ja olen myös meistä ainoa, jolla on hoitoalan koulutus. Joten ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka eivät nyt vaan pysty samaan aikaan tekemään töitä ja huolehtimaan vanhuksistaan. Eikä varsinkaan, jos on lähityön lisäksi vielä omaakin perhettä. Omat lapseni ovat jo aikuisia, joten pystyn joustamaan monista asioista, esimerkiksi ruuanlaitosta. Vapaa-aikani ei ole "aikataulutettua", kuten monilla perheellisillä on.
Juuri noin on asiat, jos joutuu vuoteenomaksi, se vie muutamassa päivässä siihen kuntoon, ettei pärjää kotona enää. Tunnistin tyylistä, että olet varmaan sairaanhoitaja. Itse olen ollut vain akuuttisairaanhoidossa työssä, mutta tunnistan miten usein käy ikääntyneen kohdalla. Niinpä kotona paras, jos suinkin voi järjestää olot siihen malliin että pärjää. t. Konkari esh
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Arvostan suuresti vanhempaa työkaveriani, joka muutamaa vuotta ennen eläkkeelle jääntiä alkoi järjestämään asioitaan. Myivät miehensä kanssa omakotitalon ja muuttivat kaksioon kerrostaloon. Kyllä se kirpaisi kaikki tavarat setviä, muutto jne , mutta hän todella fiksusti sanoi, että ei tätä ole helpompaa myöhemminkään tehdä ja nyt on työ, joka tuo rytmiä elämään, joten hoidetaan pois alta.
Lisäsi vapaa-ajan aktiviteetteja, että on muutakin kuin työ. Hoiti kuntoon paperiasiat.
Aion ottaa hänestä mallia, alkaa jo ennen eläkelöitymistä suunnitella miehen kanssa, miten vanhuutta vasten asiat järjestetään. Näin hyvän esimerkin, että näitä kannattaa miettiä jo "järjissään".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua,
mutta on ihan totta, että kun vanhus vihdoin pääsee hoivakotiin, laitoistuu siellä tosi nopeasti. On jostain menneiltä vuosikymmeniltä peräisin oletus, että hoivakodeissa olisi erilaista virkistystoimintaa tai edes pahemmin juttuseuraa. Suurin osa hoivakoteihin päässeistä (tai joutuneista, miten vaan) on jo siinä kunnossa, ettei suusta tule enää mitään järkevää. Hoivakodin arki on asukkaan näkökulmasta sitä, että odotetaan päivän aterioita ja lääkkeitä. Joinain päivinä pesulle pääsyä. Ja sitten odotetaan, että illalla sammutetaan valot, ja yöllä odotetaan, että valot laitetaan taas päälle. Tietenkin myös sitä, että joku omainen tulisi käymään. Henkilökuntamäärä on vedetty niin minimiin, että poissa on ajat (työskentelin vanhainkodissa 1980-luvulla), jolloin vanhuksia vietiin ulos, kauppakeskuksiin, uimaan, jumppaan tai edes joku hoitaja luki päivän Hesarin.Ainoa hyvä puoli hoivakodissa asukkaan kannalta on (verrattuna omassa kodissa asumiseen, jos käy kotihoito, ateriapalvelu jne) se, että jos kaatuu, ei yleensä tarvitse hirveän montaa tuntia maata kivuissaan lattialla.
Mulla on omassa kodissaan asuvat yli 90-vuotiaat vanhemmat. Äidillä tomii jalat ja isällä pää. Kumpikin on ollut muutaman viime vuoden aikana sairaalassa, ja lääkärit aina ehdottaneet, että siirrettäisiin perusterveydenhuoltoon osastolle kuntoutumaan. Mutta kun mä olen nähnyt omin silmin, miten vanhempani jo siellä erikoissairaanhoidossa ovat alkaneet laitostua, niin olen myös tiennyt, että jos heidät siirretään makaamaan jonnekin perusterveydenhuollon laitokseen muka kuntoutumaan (esim eräässä kotikaupunkini em laitoksessa fysioterapeutti käy kerran viikossa tunnin verran ja muun ajan vanhukset makaavat sängyssä), he eivät tule koskaan enää olemaan kotiutuskunnossa. Joten olen ehdottomasti kieltäytynyt tämän kaltaisesta "kuntoutuksesta". Mulla ja vanhemmillani on se hyvä puoli, että asumme naapureina. Lisäksi mulla on etätyö sekä työpaikka, jossa ymmärretään oikein hyvin, että saatan joutua keskellä päivää käymään vanhempieni luona. Tämä ei ole siis ongelma, koska voin jatkaa sitten illalla pidempään töitä. Lisäksi olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, joten pystyn oikein hyvin arvioimaan, onko tarvetta soittaa ambulanssia vai ei. Kaikilla muilla vanhempieni omaisilla on työt, joita ei voi tehdä etänä, ja olen myös meistä ainoa, jolla on hoitoalan koulutus. Joten ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka eivät nyt vaan pysty samaan aikaan tekemään töitä ja huolehtimaan vanhuksistaan. Eikä varsinkaan, jos on lähityön lisäksi vielä omaakin perhettä. Omat lapseni ovat jo aikuisia, joten pystyn joustamaan monista asioista, esimerkiksi ruuanlaitosta. Vapaa-aikani ei ole "aikataulutettua", kuten monilla perheellisillä on.
Juuri noin on asiat, jos joutuu vuoteenomaksi, se vie muutamassa päivässä siihen kuntoon, ettei pärjää kotona enää. Tunnistin tyylistä, että olet varmaan sairaanhoitaja. Itse olen ollut vain akuuttisairaanhoidossa työssä, mutta tunnistan miten usein käy ikääntyneen kohdalla. Niinpä kotona paras, jos suinkin voi järjestää olot siihen malliin että pärjää. t. Konkari esh
Näinkö, vaikka siellä kotona ei olisi mitään muuta kuin sängyssä maata ja seinää tuijottaa, vieläpä peloissaan? Mutta kun konkari eshj:t arvioivat, että kyllä siellä pärjää, kun joku kurkkaa ovelta 3 kertaa päivässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
höpsistä höpsistä..... kuules lue vähän tarkemmin mitä kirjoitin.
tai et ymmärrä lukemaasi.
vähän vinkkiä... pitkä juttu..... perintöriita.
vielä vinkkiä. yksi tytär olisi ollut perimässä...... jokohan alat ymmärtämään.
Rintaperilliselle kuuluu testamentista huolimatta lakiosa, jos hän sitä vaatii. Sinä et edelleenkään tiedä miten perinnönjaossa on käynyt. Lisäksi tapasi kirjoittaa on hyvin epäselvä.
Kunniatonta elämää viettänyt rintaperillinen voidaan jättää perinnöttä. Ei saa edes lakiosaa vaikka kuinka sitä vaatisi.
Pitää olla aikamoinen rikollinen ja kunniaton, jotta voi jättää perinnöttä, sanoi tuttu juristi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua,
mutta on ihan totta, että kun vanhus vihdoin pääsee hoivakotiin, laitoistuu siellä tosi nopeasti. On jostain menneiltä vuosikymmeniltä peräisin oletus, että hoivakodeissa olisi erilaista virkistystoimintaa tai edes pahemmin juttuseuraa. Suurin osa hoivakoteihin päässeistä (tai joutuneista, miten vaan) on jo siinä kunnossa, ettei suusta tule enää mitään järkevää. Hoivakodin arki on asukkaan näkökulmasta sitä, että odotetaan päivän aterioita ja lääkkeitä. Joinain päivinä pesulle pääsyä. Ja sitten odotetaan, että illalla sammutetaan valot, ja yöllä odotetaan, että valot laitetaan taas päälle. Tietenkin myös sitä, että joku omainen tulisi käymään. Henkilökuntamäärä on vedetty niin minimiin, että poissa on ajat (työskentelin vanhainkodissa 1980-luvulla), jolloin vanhuksia vietiin ulos, kauppakeskuksiin, uimaan, jumppaan tai edes joku hoitaja luki päivän Hesarin.Ainoa hyvä puoli hoivakodissa asukkaan kannalta on (verrattuna omassa kodissa asumiseen, jos käy kotihoito, ateriapalvelu jne) se, että jos kaatuu, ei yleensä tarvitse hirveän montaa tuntia maata kivuissaan lattialla.
Mulla on omassa kodissaan asuvat yli 90-vuotiaat vanhemmat. Äidillä tomii jalat ja isällä pää. Kumpikin on ollut muutaman viime vuoden aikana sairaalassa, ja lääkärit aina ehdottaneet, että siirrettäisiin perusterveydenhuoltoon osastolle kuntoutumaan. Mutta kun mä olen nähnyt omin silmin, miten vanhempani jo siellä erikoissairaanhoidossa ovat alkaneet laitostua, niin olen myös tiennyt, että jos heidät siirretään makaamaan jonnekin perusterveydenhuollon laitokseen muka kuntoutumaan (esim eräässä kotikaupunkini em laitoksessa fysioterapeutti käy kerran viikossa tunnin verran ja muun ajan vanhukset makaavat sängyssä), he eivät tule koskaan enää olemaan kotiutuskunnossa. Joten olen ehdottomasti kieltäytynyt tämän kaltaisesta "kuntoutuksesta". Mulla ja vanhemmillani on se hyvä puoli, että asumme naapureina. Lisäksi mulla on etätyö sekä työpaikka, jossa ymmärretään oikein hyvin, että saatan joutua keskellä päivää käymään vanhempieni luona. Tämä ei ole siis ongelma, koska voin jatkaa sitten illalla pidempään töitä. Lisäksi olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, joten pystyn oikein hyvin arvioimaan, onko tarvetta soittaa ambulanssia vai ei. Kaikilla muilla vanhempieni omaisilla on työt, joita ei voi tehdä etänä, ja olen myös meistä ainoa, jolla on hoitoalan koulutus. Joten ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka eivät nyt vaan pysty samaan aikaan tekemään töitä ja huolehtimaan vanhuksistaan. Eikä varsinkaan, jos on lähityön lisäksi vielä omaakin perhettä. Omat lapseni ovat jo aikuisia, joten pystyn joustamaan monista asioista, esimerkiksi ruuanlaitosta. Vapaa-aikani ei ole "aikataulutettua", kuten monilla perheellisillä on.
Juuri noin on asiat, jos joutuu vuoteenomaksi, se vie muutamassa päivässä siihen kuntoon, ettei pärjää kotona enää. Tunnistin tyylistä, että olet varmaan sairaanhoitaja. Itse olen ollut vain akuuttisairaanhoidossa työssä, mutta tunnistan miten usein käy ikääntyneen kohdalla. Niinpä kotona paras, jos suinkin voi järjestää olot siihen malliin että pärjää. t. Konkari esh
Näinkö, vaikka siellä kotona ei olisi mitään muuta kuin sängyssä maata ja seinää tuijottaa, vieläpä peloissaan? Mutta kun konkari eshj:t arvioivat, että kyllä siellä pärjää, kun joku kurkkaa ovelta 3 kertaa päivässä.
Hoivakodissa ei kurkata ovelta välttämättä kertaakaan. Vanhuksen huoneeseen mennään silloin, kun on jokin asia, mikä pitää tehdä. Kuten viedä ruoka tai lääkkeet tai vaihtaa vaippa. Jotkut tuntuvat kuvittelevan, että hoivakodissa vanhus olisi jatkuvasti tarkkailtavana. Ei ole. Ihan saa vanhus kuolla yksin sänkyynsä ja joku huomaa vainajan vasta sitten, kun menee viemään seuraavaa ateriaa tai lääkkeitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
höpsistä höpsistä..... kuules lue vähän tarkemmin mitä kirjoitin.
tai et ymmärrä lukemaasi.
vähän vinkkiä... pitkä juttu..... perintöriita.
vielä vinkkiä. yksi tytär olisi ollut perimässä...... jokohan alat ymmärtämään.
Rintaperilliselle kuuluu testamentista huolimatta lakiosa, jos hän sitä vaatii. Sinä et edelleenkään tiedä miten perinnönjaossa on käynyt. Lisäksi tapasi kirjoittaa on hyvin epäselvä.
Kunniatonta elämää viettänyt rintaperillinen voidaan jättää perinnöttä. Ei saa edes lakiosaa vaikka kuinka sitä vaatisi.
Pitää olla aikamoinen rikollinen ja kunniaton, jotta voi jättää perinnöttä, sanoi tuttu juristi.
Tuossa alkuperäisessä kommentissa mihin minä vastasin se tytär oli niinkin paha ihminen, että kävi naapurinsa mukaan vain kerran vuodessa katsomassa äitiään. Naapuri kirjoitti tänne, että tytär hävisi perintöriidan oikeudessa ja perinnön sai vainajan kissat testamentin perusteella. Uskoo kuka uskoo, tuossa ei ole totta siteeksikään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua,
mutta on ihan totta, että kun vanhus vihdoin pääsee hoivakotiin, laitoistuu siellä tosi nopeasti. On jostain menneiltä vuosikymmeniltä peräisin oletus, että hoivakodeissa olisi erilaista virkistystoimintaa tai edes pahemmin juttuseuraa. Suurin osa hoivakoteihin päässeistä (tai joutuneista, miten vaan) on jo siinä kunnossa, ettei suusta tule enää mitään järkevää. Hoivakodin arki on asukkaan näkökulmasta sitä, että odotetaan päivän aterioita ja lääkkeitä. Joinain päivinä pesulle pääsyä. Ja sitten odotetaan, että illalla sammutetaan valot, ja yöllä odotetaan, että valot laitetaan taas päälle. Tietenkin myös sitä, että joku omainen tulisi käymään. Henkilökuntamäärä on vedetty niin minimiin, että poissa on ajat (työskentelin vanhainkodissa 1980-luvulla), jolloin vanhuksia vietiin ulos, kauppakeskuksiin, uimaan, jumppaan tai edes joku hoitaja luki päivän Hesarin.Ainoa hyvä puoli hoivakodissa asukkaan kannalta on (verrattuna omassa kodissa asumiseen, jos käy kotihoito, ateriapalvelu jne) se, että jos kaatuu, ei yleensä tarvitse hirveän montaa tuntia maata kivuissaan lattialla.
Mulla on omassa kodissaan asuvat yli 90-vuotiaat vanhemmat. Äidillä tomii jalat ja isällä pää. Kumpikin on ollut muutaman viime vuoden aikana sairaalassa, ja lääkärit aina ehdottaneet, että siirrettäisiin perusterveydenhuoltoon osastolle kuntoutumaan. Mutta kun mä olen nähnyt omin silmin, miten vanhempani jo siellä erikoissairaanhoidossa ovat alkaneet laitostua, niin olen myös tiennyt, että jos heidät siirretään makaamaan jonnekin perusterveydenhuollon laitokseen muka kuntoutumaan (esim eräässä kotikaupunkini em laitoksessa fysioterapeutti käy kerran viikossa tunnin verran ja muun ajan vanhukset makaavat sängyssä), he eivät tule koskaan enää olemaan kotiutuskunnossa. Joten olen ehdottomasti kieltäytynyt tämän kaltaisesta "kuntoutuksesta". Mulla ja vanhemmillani on se hyvä puoli, että asumme naapureina. Lisäksi mulla on etätyö sekä työpaikka, jossa ymmärretään oikein hyvin, että saatan joutua keskellä päivää käymään vanhempieni luona. Tämä ei ole siis ongelma, koska voin jatkaa sitten illalla pidempään töitä. Lisäksi olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, joten pystyn oikein hyvin arvioimaan, onko tarvetta soittaa ambulanssia vai ei. Kaikilla muilla vanhempieni omaisilla on työt, joita ei voi tehdä etänä, ja olen myös meistä ainoa, jolla on hoitoalan koulutus. Joten ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka eivät nyt vaan pysty samaan aikaan tekemään töitä ja huolehtimaan vanhuksistaan. Eikä varsinkaan, jos on lähityön lisäksi vielä omaakin perhettä. Omat lapseni ovat jo aikuisia, joten pystyn joustamaan monista asioista, esimerkiksi ruuanlaitosta. Vapaa-aikani ei ole "aikataulutettua", kuten monilla perheellisillä on.
Juuri noin on asiat, jos joutuu vuoteenomaksi, se vie muutamassa päivässä siihen kuntoon, ettei pärjää kotona enää. Tunnistin tyylistä, että olet varmaan sairaanhoitaja. Itse olen ollut vain akuuttisairaanhoidossa työssä, mutta tunnistan miten usein käy ikääntyneen kohdalla. Niinpä kotona paras, jos suinkin voi järjestää olot siihen malliin että pärjää. t. Konkari esh
Näinkö, vaikka siellä kotona ei olisi mitään muuta kuin sängyssä maata ja seinää tuijottaa, vieläpä peloissaan? Mutta kun konkari eshj:t arvioivat, että kyllä siellä pärjää, kun joku kurkkaa ovelta 3 kertaa päivässä.
Ei suinkaan ihan noin. Nyt kärjistät tahallasi. Tiedän esimerkkejä puolesta jos toisesta ja mitään ei voi yleistää. Ei ole sama kohtalo kaikilla, ihmiset ovat yksilöitä, on niin erilaisia hoitokoteja joten niitäkään ei voi ajatella samanlaisena massana.
Joillakin on onnea enemmän kuin toisella - jostain syystä. Vai onko kohtalo mukana määräämässä miten kunkin elämässä käy? Fatalistit uskovat kohtaloon.
Itse haluan päättää loppuelämästäni ja käytän kaikki varani omaan hyvinvointiini. Neuvon muitakin tekemään samoin. Kun tutkii mitä on tarjolla ja tekee vertailuja, ehkä löytyy sopiva loppuelämän sijoituspaikka, jossa saa inhimillistä kohtelua ja tarvittaessa hoitoakin.
Alue: Aihe vapaa
Meillä oli hoivakodissa 10 asiakasta ja 3 hoitajaa illassa. Kaikkia asiakkaita ei voida hoitaa saman aikaisesti. Yövaatteiden vaihto, iltapesut, vessassa käynti ym. kestävät helposti puoli tuntia per asiakas. Useimmat kuitenkin haluavat yhdeksään mennessä nukkumaan, joten aikaisin joudutaan aloittamaan.