Lue keskustelun säännöt.
Mummi ei suostu hoivakotiin, vaan uhriutuu ja vaatii että perheen pitäisi hoitaa
87-vuotias mummi on asunut kotona ja saanut kotihoidon käyntejä päivittäin, mutta nyt tilanne alkaa olla se että hoivakotiin pitäisi päästä.
Mutta pelkkä kotihoidon palveluihin myöntyminen on ollut mummille haastavaa, koska on sitä mieltä eihän vieraan ihmisen tarvitse hoitaa kun kerran on perhekin olemassa. Hän on sanonut kotona käyvälle hoitajalle usein, että ei sinun tarvitse tulla vaan kerro tyttärille ja suvun tytöille että he tulisivat.
No, hoivakotiin muuttaminen on mummille tietenkin aivan käsittämätön ajatus ja hän uhriutuu siitä jatkuvasti. Olemme kuulemma hylänneet ja pettäneet hänet, kun emme auta häntä asumaan kotona.
Mikä avuksi tilanteeseen?
Kommentit (1980)
Kovasydämistä porukkaa. No, opitte sitten läksynne, kunhan itse tulette samaan tilanteeseen ja ne penskanne vastaavat samalla mitalla, kuin te sille omalle vanhuksellenne.
Ei kannatakaan muuta kuin vaan odottaa, että jos perintöä tippuisi tilille. Vai miten sen asian kanssa oli?
Itse olen päättänyt, perheettömänä, että minua eivät edes sisarusten lapset peri, kun eivät mitään yhteyttäkään pidä. Vaikka kodittomien koirien yhdistykselle ennemmin.
Ja nyt on turha sitten rutista, että olisit tehnyt lapsia vanhuudenturvaksi. Niin se varmaan teidän vanhuksenne ajattelikin, että lapset jne. sitten auttavat aikanaan.
Vaan kiittämättömyys on maailman palkka ja tulette katkerasti vielä omassa vanhuudessanne itkemään sitä, minkä teitte sille omaisellenne eli hylkäsitte hoitolaitokseen tai yksin sairaana kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua,
mutta on ihan totta, että kun vanhus vihdoin pääsee hoivakotiin, laitoistuu siellä tosi nopeasti. On jostain menneiltä vuosikymmeniltä peräisin oletus, että hoivakodeissa olisi erilaista virkistystoimintaa tai edes pahemmin juttuseuraa. Suurin osa hoivakoteihin päässeistä (tai joutuneista, miten vaan) on jo siinä kunnossa, ettei suusta tule enää mitään järkevää. Hoivakodin arki on asukkaan näkökulmasta sitä, että odotetaan päivän aterioita ja lääkkeitä. Joinain päivinä pesulle pääsyä. Ja sitten odotetaan, että illalla sammutetaan valot, ja yöllä odotetaan, että valot laitetaan taas päälle. Tietenkin myös sitä, että joku omainen tulisi käymään. Henkilökuntamäärä on vedetty niin minimiin, että poissa on ajat (työskentelin vanhainkodissa 1980-luvulla), jolloin vanhuksia vietiin ulos, kauppakeskuksiin, uimaan, jumppaan tai edes joku hoitaja luki päivän Hesarin.Ainoa hyvä puoli hoivakodissa asukkaan kannalta on (verrattuna omassa kodissa asumiseen, jos käy kotihoito, ateriapalvelu jne) se, että jos kaatuu, ei yleensä tarvitse hirveän montaa tuntia maata kivuissaan lattialla.
Mulla on omassa kodissaan asuvat yli 90-vuotiaat vanhemmat. Äidillä tomii jalat ja isällä pää. Kumpikin on ollut muutaman viime vuoden aikana sairaalassa, ja lääkärit aina ehdottaneet, että siirrettäisiin perusterveydenhuoltoon osastolle kuntoutumaan. Mutta kun mä olen nähnyt omin silmin, miten vanhempani jo siellä erikoissairaanhoidossa ovat alkaneet laitostua, niin olen myös tiennyt, että jos heidät siirretään makaamaan jonnekin perusterveydenhuollon laitokseen muka kuntoutumaan (esim eräässä kotikaupunkini em laitoksessa fysioterapeutti käy kerran viikossa tunnin verran ja muun ajan vanhukset makaavat sängyssä), he eivät tule koskaan enää olemaan kotiutuskunnossa. Joten olen ehdottomasti kieltäytynyt tämän kaltaisesta "kuntoutuksesta". Mulla ja vanhemmillani on se hyvä puoli, että asumme naapureina. Lisäksi mulla on etätyö sekä työpaikka, jossa ymmärretään oikein hyvin, että saatan joutua keskellä päivää käymään vanhempieni luona. Tämä ei ole siis ongelma, koska voin jatkaa sitten illalla pidempään töitä. Lisäksi olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, joten pystyn oikein hyvin arvioimaan, onko tarvetta soittaa ambulanssia vai ei. Kaikilla muilla vanhempieni omaisilla on työt, joita ei voi tehdä etänä, ja olen myös meistä ainoa, jolla on hoitoalan koulutus. Joten ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka eivät nyt vaan pysty samaan aikaan tekemään töitä ja huolehtimaan vanhuksistaan. Eikä varsinkaan, jos on lähityön lisäksi vielä omaakin perhettä. Omat lapseni ovat jo aikuisia, joten pystyn joustamaan monista asioista, esimerkiksi ruuanlaitosta. Vapaa-aikani ei ole "aikataulutettua", kuten monilla perheellisillä on.
Juuri noin on asiat, jos joutuu vuoteenomaksi, se vie muutamassa päivässä siihen kuntoon, ettei pärjää kotona enää. Tunnistin tyylistä, että olet varmaan sairaanhoitaja. Itse olen ollut vain akuuttisairaanhoidossa työssä, mutta tunnistan miten usein käy ikääntyneen kohdalla. Niinpä kotona paras, jos suinkin voi järjestää olot siihen malliin että pärjää. t. Konkari esh
Näinkö, vaikka siellä kotona ei olisi mitään muuta kuin sängyssä maata ja seinää tuijottaa, vieläpä peloissaan? Mutta kun konkari eshj:t arvioivat, että kyllä siellä pärjää, kun joku kurkkaa ovelta 3 kertaa päivässä.
Ei suinkaan ihan noin. Nyt kärjistät tahallasi. Tiedän esimerkkejä puolesta jos toisesta ja mitään ei voi yleistää. Ei ole sama kohtalo kaikilla, ihmiset ovat yksilöitä, on niin erilaisia hoitokoteja joten niitäkään ei voi ajatella samanlaisena massana.
Joillakin on onnea enemmän kuin toisella - jostain syystä. Vai onko kohtalo mukana määräämässä miten kunkin elämässä käy? Fatalistit uskovat kohtaloon.
Itse haluan päättää loppuelämästäni ja käytän kaikki varani omaan hyvinvointiini. Neuvon muitakin tekemään samoin. Kun tutkii mitä on tarjolla ja tekee vertailuja, ehkä löytyy sopiva loppuelämän sijoituspaikka, jossa saa inhimillistä kohtelua ja tarvittaessa hoitoakin.
Eri,, mutta tosiaan näin. Olen tuo, joka kertoi työkaveristaan. Monet hänelle naureskelivat, kun sanoi, että alkaa varautua nyt vanhuuteen, toki vähän leikilläänkin, mutta mitä enemmän seurasin hänen rankkojakin ratkaisujaan esim. omaisuuden suhteen, sitä enemmän arvostin ja fiksuna pidin.
Harmittaa melkein, etten tehnyt listaa hänen tekemisistään! Olisi valmis lista, mitä pitää ajatella, kun vielä jaksaa ja näin ei tarvitse niitä päätöksiä ja tekemisiä lapsille tai muille läheisille sälyttää. Ennen kaikkea just muut välttyisivät tekemästä sun puolesta kipeitä päätöksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua,
mutta on ihan totta, että kun vanhus vihdoin pääsee hoivakotiin, laitoistuu siellä tosi nopeasti. On jostain menneiltä vuosikymmeniltä peräisin oletus, että hoivakodeissa olisi erilaista virkistystoimintaa tai edes pahemmin juttuseuraa. Suurin osa hoivakoteihin päässeistä (tai joutuneista, miten vaan) on jo siinä kunnossa, ettei suusta tule enää mitään järkevää. Hoivakodin arki on asukkaan näkökulmasta sitä, että odotetaan päivän aterioita ja lääkkeitä. Joinain päivinä pesulle pääsyä. Ja sitten odotetaan, että illalla sammutetaan valot, ja yöllä odotetaan, että valot laitetaan taas päälle. Tietenkin myös sitä, että joku omainen tulisi käymään. Henkilökuntamäärä on vedetty niin minimiin, että poissa on ajat (työskentelin vanhainkodissa 1980-luvulla), jolloin vanhuksia vietiin ulos, kauppakeskuksiin, uimaan, jumppaan tai edes joku hoitaja luki päivän Hesarin.Ainoa hyvä puoli hoivakodissa asukkaan kannalta on (verrattuna omassa kodissa asumiseen, jos käy kotihoito, ateriapalvelu jne) se, että jos kaatuu, ei yleensä tarvitse hirveän montaa tuntia maata kivuissaan lattialla.
Mulla on omassa kodissaan asuvat yli 90-vuotiaat vanhemmat. Äidillä tomii jalat ja isällä pää. Kumpikin on ollut muutaman viime vuoden aikana sairaalassa, ja lääkärit aina ehdottaneet, että siirrettäisiin perusterveydenhuoltoon osastolle kuntoutumaan. Mutta kun mä olen nähnyt omin silmin, miten vanhempani jo siellä erikoissairaanhoidossa ovat alkaneet laitostua, niin olen myös tiennyt, että jos heidät siirretään makaamaan jonnekin perusterveydenhuollon laitokseen muka kuntoutumaan (esim eräässä kotikaupunkini em laitoksessa fysioterapeutti käy kerran viikossa tunnin verran ja muun ajan vanhukset makaavat sängyssä), he eivät tule koskaan enää olemaan kotiutuskunnossa. Joten olen ehdottomasti kieltäytynyt tämän kaltaisesta "kuntoutuksesta". Mulla ja vanhemmillani on se hyvä puoli, että asumme naapureina. Lisäksi mulla on etätyö sekä työpaikka, jossa ymmärretään oikein hyvin, että saatan joutua keskellä päivää käymään vanhempieni luona. Tämä ei ole siis ongelma, koska voin jatkaa sitten illalla pidempään töitä. Lisäksi olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, joten pystyn oikein hyvin arvioimaan, onko tarvetta soittaa ambulanssia vai ei. Kaikilla muilla vanhempieni omaisilla on työt, joita ei voi tehdä etänä, ja olen myös meistä ainoa, jolla on hoitoalan koulutus. Joten ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka eivät nyt vaan pysty samaan aikaan tekemään töitä ja huolehtimaan vanhuksistaan. Eikä varsinkaan, jos on lähityön lisäksi vielä omaakin perhettä. Omat lapseni ovat jo aikuisia, joten pystyn joustamaan monista asioista, esimerkiksi ruuanlaitosta. Vapaa-aikani ei ole "aikataulutettua", kuten monilla perheellisillä on.
Juuri noin on asiat, jos joutuu vuoteenomaksi, se vie muutamassa päivässä siihen kuntoon, ettei pärjää kotona enää. Tunnistin tyylistä, että olet varmaan sairaanhoitaja. Itse olen ollut vain akuuttisairaanhoidossa työssä, mutta tunnistan miten usein käy ikääntyneen kohdalla. Niinpä kotona paras, jos suinkin voi järjestää olot siihen malliin että pärjää. t. Konkari esh
Näinkö, vaikka siellä kotona ei olisi mitään muuta kuin sängyssä maata ja seinää tuijottaa, vieläpä peloissaan? Mutta kun konkari eshj:t arvioivat, että kyllä siellä pärjää, kun joku kurkkaa ovelta 3 kertaa päivässä.
Hoivakodissa ei kurkata ovelta välttämättä kertaakaan. Vanhuksen huoneeseen mennään silloin, kun on jokin asia, mikä pitää tehdä. Kuten viedä ruoka tai lääkkeet tai vaihtaa vaippa. Jotkut tuntuvat kuvittelevan, että hoivakodissa vanhus olisi jatkuvasti tarkkailtavana. Ei ole. Ihan saa vanhus kuolla yksin sänkyynsä ja joku huomaa vainajan vasta sitten, kun menee viemään seuraavaa ateriaa tai lääkkeitä.
Mutta on tieto, että siellä joku on. Mulla oli vakava traumaperäinen pelko, joka hellitti vasta, kun muutin kerrostaloon. Helpotti siis se tieto, että edes saman katon alla on joku.
Sanon siis vain, että ei se kotona yksin pelkääminen ole yhtään parempi vaihtoehto, vaikka sitä halutaan jostain syystä uskoa ja hokea.
Lisäksi voisi miettiä, olisiko niiden yksinäisten, pelkäävien vanhuksien mahdollista päästä ihmisten ilmoille johonkin hoivakoteihin ENNEN kuin ovat siinä kunnossa, että kunto romahtaa ja kuolee.
Tuosta olen samaa mieltä eli jos vanhus pelkää yksin kotona, ona parempi pelätä hoivalaitoksessa. Tuohon mietintään, niin joskus aikoinaan oli vanhainkoteja, joihin pääsi, kun oli tullut vanhaksi. Esim oma mummini halusi aikoinaan vanhainkotiin, koska kaikki hänen vielä elossa olevat kaverinsakin olivat siellä. Mutta ei enää päästä laitoshoitoon niin hyvässä kunnossa. Senioriasuminen voisi olla yksi vaihtoehto vanhukselle, joka pärjää edelleen kotona, mutta haluaa asua paikassa, jossa on muitakin vanhuksia. Palvelutaloissakin on mahdollista tavata muita ihmisiä. Mutta kun tarvitsee hoivakotipaikkaa, on jo sellaisessa kunnossa, että on ihan sama, millainen dementti mummo viereisessä huoneessa makaa.
Jos (kun) ette halua ryhtyä vanhuksen hoitajaksi, älkää missään vaiheessa edes aloittako. Jos omaiset auttavat, kunta näkee mahdollisuuden säästää kaikissa palveluissa ja sitä hoitopaikkaa ei myöskään tule. Pitäkää yhteydenpito ja auttaminen sillä tasolla kuin se olisi jos vanhuksen toimintakyky ei olisi heikentynyt. Vaatikaa kunnalta toimia toistuvasti ja vedotkaa heitteille jättöön. Muu on valtava karhunpalvelus kaikille osapuolille.
Heille, jotka vertaavat vanhuksen hoitamista lapsen hoitamiseen; en ihan ymmärrä ajatuksen juoksua. Lapsi on avuton vain muutamia vuosia tilanteen jatkuvasti kehittyessä paremmaksi. Yleensä lapsia hankitaan (saadaan) omasta tahdosta ja lapsen kasvun seuraaminen on ilo. Avun varassa pyörivä vanhuus voi kestää vuosikymmeniä ja tilanne keskimäärin heikkenee jatkuvasti – siitä on ilo kaukana.
Kusipäitä kerrakseen kirjoitti:
Kovasydämistä porukkaa. No, opitte sitten läksynne, kunhan itse tulette samaan tilanteeseen ja ne penskanne vastaavat samalla mitalla, kuin te sille omalle vanhuksellenne.
Ei kannatakaan muuta kuin vaan odottaa, että jos perintöä tippuisi tilille. Vai miten sen asian kanssa oli?
Itse olen päättänyt, perheettömänä, että minua eivät edes sisarusten lapset peri, kun eivät mitään yhteyttäkään pidä. Vaikka kodittomien koirien yhdistykselle ennemmin.
Ja nyt on turha sitten rutista, että olisit tehnyt lapsia vanhuudenturvaksi. Niin se varmaan teidän vanhuksenne ajattelikin, että lapset jne. sitten auttavat aikanaan.
Vaan kiittämättömyys on maailman palkka ja tulette katkerasti vielä omassa vanhuudessanne itkemään sitä, minkä teitte sille omaisellenne eli hylkäsitte hoitolaitokseen tai yksin sairaana kotiin.
Muista nyt sitten ajoissa tehdä se testamentti, että ei mene lain mukaan sisarusten lapsille.
Mutta mikä tää höpötys perinnöistä ylipäätään on tässä kohtaa? Kyllä täytyisi mun juoppoäidillä on miljoonaperintö, eikä silläkään ostaisi mua laiminlyömään omaa perhettäni hänen oikkujensa vuoksi.
Ja jos joku tulis mun luo luutimaan ja nurmikkoa ajelemaan ajatuksella, että tienaa tässä perintönsä, niin en mä kyllä hyvilläni olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kusipäitä kerrakseen kirjoitti:
Kovasydämistä porukkaa. No, opitte sitten läksynne, kunhan itse tulette samaan tilanteeseen ja ne penskanne vastaavat samalla mitalla, kuin te sille omalle vanhuksellenne.
Ei kannatakaan muuta kuin vaan odottaa, että jos perintöä tippuisi tilille. Vai miten sen asian kanssa oli?
Itse olen päättänyt, perheettömänä, että minua eivät edes sisarusten lapset peri, kun eivät mitään yhteyttäkään pidä. Vaikka kodittomien koirien yhdistykselle ennemmin.
Ja nyt on turha sitten rutista, että olisit tehnyt lapsia vanhuudenturvaksi. Niin se varmaan teidän vanhuksenne ajattelikin, että lapset jne. sitten auttavat aikanaan.
Vaan kiittämättömyys on maailman palkka ja tulette katkerasti vielä omassa vanhuudessanne itkemään sitä, minkä teitte sille omaisellenne eli hylkäsitte hoitolaitokseen tai yksin sairaana kotiin.
Sinulla ei ole itselläsi lapsia hoidettavana ja haukut sitten muut ja heidän ajankäyttönsä? Kuulostat katkeralle ja ilkeälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua,
mutta on ihan totta, että kun vanhus vihdoin pääsee hoivakotiin, laitoistuu siellä tosi nopeasti. On jostain menneiltä vuosikymmeniltä peräisin oletus, että hoivakodeissa olisi erilaista virkistystoimintaa tai edes pahemmin juttuseuraa. Suurin osa hoivakoteihin päässeistä (tai joutuneista, miten vaan) on jo siinä kunnossa, ettei suusta tule enää mitään järkevää. Hoivakodin arki on asukkaan näkökulmasta sitä, että odotetaan päivän aterioita ja lääkkeitä. Joinain päivinä pesulle pääsyä. Ja sitten odotetaan, että illalla sammutetaan valot, ja yöllä odotetaan, että valot laitetaan taas päälle. Tietenkin myös sitä, että joku omainen tulisi käymään. Henkilökuntamäärä on vedetty niin minimiin, että poissa on ajat (työskentelin vanhainkodissa 1980-luvulla), jolloin vanhuksia vietiin ulos, kauppakeskuksiin, uimaan, jumppaan tai edes joku hoitaja luki päivän Hesarin.Ainoa hyvä puoli hoivakodissa asukkaan kannalta on (verrattuna omassa kodissa asumiseen, jos käy kotihoito, ateriapalvelu jne) se, että jos kaatuu, ei yleensä tarvitse hirveän montaa tuntia maata kivuissaan lattialla.
Mulla on omassa kodissaan asuvat yli 90-vuotiaat vanhemmat. Äidillä tomii jalat ja isällä pää. Kumpikin on ollut muutaman viime vuoden aikana sairaalassa, ja lääkärit aina ehdottaneet, että siirrettäisiin perusterveydenhuoltoon osastolle kuntoutumaan. Mutta kun mä olen nähnyt omin silmin, miten vanhempani jo siellä erikoissairaanhoidossa ovat alkaneet laitostua, niin olen myös tiennyt, että jos heidät siirretään makaamaan jonnekin perusterveydenhuollon laitokseen muka kuntoutumaan (esim eräässä kotikaupunkini em laitoksessa fysioterapeutti käy kerran viikossa tunnin verran ja muun ajan vanhukset makaavat sängyssä), he eivät tule koskaan enää olemaan kotiutuskunnossa. Joten olen ehdottomasti kieltäytynyt tämän kaltaisesta "kuntoutuksesta". Mulla ja vanhemmillani on se hyvä puoli, että asumme naapureina. Lisäksi mulla on etätyö sekä työpaikka, jossa ymmärretään oikein hyvin, että saatan joutua keskellä päivää käymään vanhempieni luona. Tämä ei ole siis ongelma, koska voin jatkaa sitten illalla pidempään töitä. Lisäksi olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, joten pystyn oikein hyvin arvioimaan, onko tarvetta soittaa ambulanssia vai ei. Kaikilla muilla vanhempieni omaisilla on työt, joita ei voi tehdä etänä, ja olen myös meistä ainoa, jolla on hoitoalan koulutus. Joten ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka eivät nyt vaan pysty samaan aikaan tekemään töitä ja huolehtimaan vanhuksistaan. Eikä varsinkaan, jos on lähityön lisäksi vielä omaakin perhettä. Omat lapseni ovat jo aikuisia, joten pystyn joustamaan monista asioista, esimerkiksi ruuanlaitosta. Vapaa-aikani ei ole "aikataulutettua", kuten monilla perheellisillä on.
Juuri noin on asiat, jos joutuu vuoteenomaksi, se vie muutamassa päivässä siihen kuntoon, ettei pärjää kotona enää. Tunnistin tyylistä, että olet varmaan sairaanhoitaja. Itse olen ollut vain akuuttisairaanhoidossa työssä, mutta tunnistan miten usein käy ikääntyneen kohdalla. Niinpä kotona paras, jos suinkin voi järjestää olot siihen malliin että pärjää. t. Konkari esh
Näinkö, vaikka siellä kotona ei olisi mitään muuta kuin sängyssä maata ja seinää tuijottaa, vieläpä peloissaan? Mutta kun konkari eshj:t arvioivat, että kyllä siellä pärjää, kun joku kurkkaa ovelta 3 kertaa päivässä.
Hoivakodissa ei kurkata ovelta välttämättä kertaakaan. Vanhuksen huoneeseen mennään silloin, kun on jokin asia, mikä pitää tehdä. Kuten viedä ruoka tai lääkkeet tai vaihtaa vaippa. Jotkut tuntuvat kuvittelevan, että hoivakodissa vanhus olisi jatkuvasti tarkkailtavana. Ei ole. Ihan saa vanhus kuolla yksin sänkyynsä ja joku huomaa vainajan vasta sitten, kun menee viemään seuraavaa ateriaa tai lääkkeitä.
Mutta on tieto, että siellä joku on. Mulla oli vakava traumaperäinen pelko, joka hellitti vasta, kun muutin kerrostaloon. Helpotti siis se tieto, että edes saman katon alla on joku.
Sanon siis vain, että ei se kotona yksin pelkääminen ole yhtään parempi vaihtoehto, vaikka sitä halutaan jostain syystä uskoa ja hokea.
Lisäksi voisi miettiä, olisiko niiden yksinäisten, pelkäävien vanhuksien mahdollista päästä ihmisten ilmoille johonkin hoivakoteihin ENNEN kuin ovat siinä kunnossa, että kunto romahtaa ja kuolee.
Tuosta olen samaa mieltä eli jos vanhus pelkää yksin kotona, ona parempi pelätä hoivalaitoksessa. Tuohon mietintään, niin joskus aikoinaan oli vanhainkoteja, joihin pääsi, kun oli tullut vanhaksi. Esim oma mummini halusi aikoinaan vanhainkotiin, koska kaikki hänen vielä elossa olevat kaverinsakin olivat siellä. Mutta ei enää päästä laitoshoitoon niin hyvässä kunnossa. Senioriasuminen voisi olla yksi vaihtoehto vanhukselle, joka pärjää edelleen kotona, mutta haluaa asua paikassa, jossa on muitakin vanhuksia. Palvelutaloissakin on mahdollista tavata muita ihmisiä. Mutta kun tarvitsee hoivakotipaikkaa, on jo sellaisessa kunnossa, että on ihan sama, millainen dementti mummo viereisessä huoneessa makaa.
Joo mulla on termistö tässä hukassa kyllä. Mutta nykyään tuntuu olevan niin vahva se kotona-asumisen mantra, että noita muita vaihtoehtoja ei ainakaan meillä päin mitenkään tarjota, enkä tiedä, onkokaan niitä tarjolla kuin isolla rahalla.
Ehkä tää asia oli ennen paremmin, munkin isovanhemmat asui jotenkin tuetusti ja sai olla näin toisen kuolemaan asti yhdessä. Nykyäänhän voi olla, että sekään ei onnistu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos (kun) ette halua ryhtyä vanhuksen hoitajaksi, älkää missään vaiheessa edes aloittako. Jos omaiset auttavat, kunta näkee mahdollisuuden säästää kaikissa palveluissa ja sitä hoitopaikkaa ei myöskään tule. Pitäkää yhteydenpito ja auttaminen sillä tasolla kuin se olisi jos vanhuksen toimintakyky ei olisi heikentynyt. Vaatikaa kunnalta toimia toistuvasti ja vedotkaa heitteille jättöön. Muu on valtava karhunpalvelus kaikille osapuolille.
Heille, jotka vertaavat vanhuksen hoitamista lapsen hoitamiseen; en ihan ymmärrä ajatuksen juoksua. Lapsi on avuton vain muutamia vuosia tilanteen jatkuvasti kehittyessä paremmaksi. Yleensä lapsia hankitaan (saadaan) omasta tahdosta ja lapsen kasvun seuraaminen on ilo. Avun varassa pyörivä vanhuus voi kestää vuosikymmeniä ja tilanne keskimäärin heikkenee jatkuvasti – siitä on ilo kaukana.
Kesken työpäivän puhelin soi ja erehdyn vastaamaan.
Hei olisko sulla hetki aikaa. Täällä sosiaalihoitaja x soittelen tässä äitisi kanssa hänen asioistaan.
Meni tunti vatvoessa äidin asioita liittyen äidin pärjäämiseen kotona.
Kaikki mitä sovittiin, äiti purki seuraavien viikkojen aikana. Ei käynyt enää kotihoito päivittäin, ei tuotu ruokaa.
Me perheelliset aikuiset lapset asumme 300 km päässä.
"Uhriutuu"? Omituinen sananvalinta. En usko, että mummoparka tahallaan uhriksi itsensä tekee, vaan hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan vanhukset hoidettiin usein kotona ja vanhainkotia pidettiin "köyhäintalona", jossa oli huonot oltavat.
Itse veljeni kanssa hoidimme isän kanssa Alzheimeria sairastavan äitini kotona kuolemaan asti. Ja saman aiomme tehdä isälle. Veli on jo eläkkeellä ja itsekin pääsen pian. Voimme vuorotella. Ja on lapsenlapsiakin aikuisia, jotka voi jeesata. Isä ei halua hoitolaitokseen, ja haluamme kunnioittaa hänen tahtoaan, emme koe, että hän "uhriutuisi". Hän on antanut meille paljon, nyt on maksun aika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanot te että nyky-yhteiskunta on kiristänyt vaatimuksiaan niin paljon että entisenkaltaiselle perheen sisäiselle hoitotyölle ei enää löydy sijaa, nykyisin pitää olla niin tehokasta että hoivakoti on ainoa malli.
Kerropa näistä "nyky-yhteiskunnan kiristyneistä vaatimuksista". Mikä on muuttunut?
Enää ei yhden henkilön palkalla elätetä perhettä, paitsi poikkeuksellisen suurella palkalla (edes top 10% alarajan palkka ei riitä), ja siitäkin verottaja vie enemmän kuin kahdelta saman bruttoansion tienaavalta.
Nykyään yhden ihmisen palkalla elättää vaikka 6 henkilöä. Vaan kun nykyään pitää joka taloudessa olla pari mersua, uima-allas, sauna ja tilaa ponille, vaikka olisi ihan tavallinen pienituloinen duunari.
Nuoret kovapintaiset ihmset kuten ap eivät ymmärrä esim. sitä, että vanhana ihminen muuttuu haavoittuvammaksi ja herkemmäksi kuin nuorena. Mieli pahoittuu helpommin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nämä kysymykset alkavat olla ajankohtaisia meilläkin, kun vanhemmistani toinen on dementoitunut ja hänen puolisonsa puolestaan on fyysisesti huonokuntoinen ja kaatuilee kotona ihan normaaleissa tilanteissa vähän väliä. Olen yrittänyt ehdottaa muuttamista edes senioriasuntoon tai palvelutaloon, mikä on oma asunto, eikä mikään sairaalaosasto, mutta he eivät halua.
En haluaisi itsekään aikanaan joutua minnekään vanhainkotiin makoilemaan, enkä haluaisi rasittaa hoidollani lastanikaan. Niinpä tuli mieleen, että täytyy tehdä itselleni hoitotestamentti niin, että jos saan vaikka jonkun halvauksen tai keuhkokuumeen, ei enää hoidettaisi/elvytettäisi siitä.
Lisäksi meinaan muuttaa senioriasuntoon jo nuorempana eläkeläisenä, niin sinne vielä kotoutuu, eikä se tunnu paikalta, jonne joudutaan, vaikkei haluaisi.
Sinulla on sitten varmaan hyvä eläke.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua,
mutta on ihan totta, että kun vanhus vihdoin pääsee hoivakotiin, laitoistuu siellä tosi nopeasti. On jostain menneiltä vuosikymmeniltä peräisin oletus, että hoivakodeissa olisi erilaista virkistystoimintaa tai edes pahemmin juttuseuraa. Suurin osa hoivakoteihin päässeistä (tai joutuneista, miten vaan) on jo siinä kunnossa, ettei suusta tule enää mitään järkevää. Hoivakodin arki on asukkaan näkökulmasta sitä, että odotetaan päivän aterioita ja lääkkeitä. Joinain päivinä pesulle pääsyä. Ja sitten odotetaan, että illalla sammutetaan valot, ja yöllä odotetaan, että valot laitetaan taas päälle. Tietenkin myös sitä, että joku omainen tulisi käymään. Henkilökuntamäärä on vedetty niin minimiin, että poissa on ajat (työskentelin vanhainkodissa 1980-luvulla), jolloin vanhuksia vietiin ulos, kauppakeskuksiin, uimaan, jumppaan tai edes joku hoitaja luki päivän Hesarin.Ainoa hyvä puoli hoivakodissa asukkaan kannalta on (verrattuna omassa kodissa asumiseen, jos käy kotihoito, ateriapalvelu jne) se, että jos kaatuu, ei yleensä tarvitse hirveän montaa tuntia maata kivuissaan lattialla.
Mulla on omassa kodissaan asuvat yli 90-vuotiaat vanhemmat. Äidillä tomii jalat ja isällä pää. Kumpikin on ollut muutaman viime vuoden aikana sairaalassa, ja lääkärit aina ehdottaneet, että siirrettäisiin perusterveydenhuoltoon osastolle kuntoutumaan. Mutta kun mä olen nähnyt omin silmin, miten vanhempani jo siellä erikoissairaanhoidossa ovat alkaneet laitostua, niin olen myös tiennyt, että jos heidät siirretään makaamaan jonnekin perusterveydenhuollon laitokseen muka kuntoutumaan (esim eräässä kotikaupunkini em laitoksessa fysioterapeutti käy kerran viikossa tunnin verran ja muun ajan vanhukset makaavat sängyssä), he eivät tule koskaan enää olemaan kotiutuskunnossa. Joten olen ehdottomasti kieltäytynyt tämän kaltaisesta "kuntoutuksesta". Mulla ja vanhemmillani on se hyvä puoli, että asumme naapureina. Lisäksi mulla on etätyö sekä työpaikka, jossa ymmärretään oikein hyvin, että saatan joutua keskellä päivää käymään vanhempieni luona. Tämä ei ole siis ongelma, koska voin jatkaa sitten illalla pidempään töitä. Lisäksi olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, joten pystyn oikein hyvin arvioimaan, onko tarvetta soittaa ambulanssia vai ei. Kaikilla muilla vanhempieni omaisilla on työt, joita ei voi tehdä etänä, ja olen myös meistä ainoa, jolla on hoitoalan koulutus. Joten ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka eivät nyt vaan pysty samaan aikaan tekemään töitä ja huolehtimaan vanhuksistaan. Eikä varsinkaan, jos on lähityön lisäksi vielä omaakin perhettä. Omat lapseni ovat jo aikuisia, joten pystyn joustamaan monista asioista, esimerkiksi ruuanlaitosta. Vapaa-aikani ei ole "aikataulutettua", kuten monilla perheellisillä on.
Juuri noin on asiat, jos joutuu vuoteenomaksi, se vie muutamassa päivässä siihen kuntoon, ettei pärjää kotona enää. Tunnistin tyylistä, että olet varmaan sairaanhoitaja. Itse olen ollut vain akuuttisairaanhoidossa työssä, mutta tunnistan miten usein käy ikääntyneen kohdalla. Niinpä kotona paras, jos suinkin voi järjestää olot siihen malliin että pärjää. t. Konkari esh
Näinkö, vaikka siellä kotona ei olisi mitään muuta kuin sängyssä maata ja seinää tuijottaa, vieläpä peloissaan? Mutta kun konkari eshj:t arvioivat, että kyllä siellä pärjää, kun joku kurkkaa ovelta 3 kertaa päivässä.
Ei suinkaan ihan noin. Nyt kärjistät tahallasi. Tiedän esimerkkejä puolesta jos toisesta ja mitään ei voi yleistää. Ei ole sama kohtalo kaikilla, ihmiset ovat yksilöitä, on niin erilaisia hoitokoteja joten niitäkään ei voi ajatella samanlaisena massana.
Joillakin on onnea enemmän kuin toisella - jostain syystä. Vai onko kohtalo mukana määräämässä miten kunkin elämässä käy? Fatalistit uskovat kohtaloon.
Itse haluan päättää loppuelämästäni ja käytän kaikki varani omaan hyvinvointiini. Neuvon muitakin tekemään samoin. Kun tutkii mitä on tarjolla ja tekee vertailuja, ehkä löytyy sopiva loppuelämän sijoituspaikka, jossa saa inhimillistä kohtelua ja tarvittaessa hoitoakin.Eri,, mutta tosiaan näin. Olen tuo, joka kertoi työkaveristaan. Monet hänelle naureskelivat, kun sanoi, että alkaa varautua nyt vanhuuteen, toki vähän leikilläänkin, mutta mitä enemmän seurasin hänen rankkojakin ratkaisujaan esim. omaisuuden suhteen, sitä enemmän arvostin ja fiksuna pidin.
Harmittaa melkein, etten tehnyt listaa hänen tekemisistään! Olisi valmis lista, mitä pitää ajatella, kun vielä jaksaa ja näin ei tarvitse niitä päätöksiä ja tekemisiä lapsille tai muille läheisille sälyttää. Ennen kaikkea just muut välttyisivät tekemästä sun puolesta kipeitä päätöksiä.
Minulla on kolme vuotta eläkkeeseen ja tämä ketju ja nämä viestit sai ajattelemaan kyllä, kiitos siitä! Olemme miehen kanssa vitsailleet paljonkin tulevasta vanhuudesta, mutta tämä sai tuntemaan, että jotain pitäisi oikeasti myös tehdä.
Etenkin tuo omaisuuspuoli: ehkä nyt olisikin aika realisoida jotain ja sijoittaa sitä suoraan niin, että olisi mistä senioritaloa varten ottaa. Eikä niinkään ajatella, että lapsille vaan kaikki perintönä. Olen aika varma, että näin tahtoo lapsetkin mieluummin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kusipäitä kerrakseen kirjoitti:
Kovasydämistä porukkaa. No, opitte sitten läksynne, kunhan itse tulette samaan tilanteeseen ja ne penskanne vastaavat samalla mitalla, kuin te sille omalle vanhuksellenne.
Ei kannatakaan muuta kuin vaan odottaa, että jos perintöä tippuisi tilille. Vai miten sen asian kanssa oli?
Itse olen päättänyt, perheettömänä, että minua eivät edes sisarusten lapset peri, kun eivät mitään yhteyttäkään pidä. Vaikka kodittomien koirien yhdistykselle ennemmin.
Ja nyt on turha sitten rutista, että olisit tehnyt lapsia vanhuudenturvaksi. Niin se varmaan teidän vanhuksenne ajattelikin, että lapset jne. sitten auttavat aikanaan.
Vaan kiittämättömyys on maailman palkka ja tulette katkerasti vielä omassa vanhuudessanne itkemään sitä, minkä teitte sille omaisellenne eli hylkäsitte hoitolaitokseen tai yksin sairaana kotiin.
Onhan nyt aivan eri asia hoitaa täysipäiväisesti tai edes jotain lattioita luututa, kun pitää yhteyttä. En todellakaan oleta, että sisarusten lapset alkavat hoitaa tai siivota, mutta todellakin oletan, että soitellaan ja kahvitellaan, kuten tärkeisiin ihmisiin kuuluukin pitää yhteyttä. Työnteko ja sijoittaminen, jotta voi vanhana ostaa tarvittavat palvelut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhus, joka osaa vielä noin selkeästi ilmaista tahtonsa, ei ole ”hoivakotikelpoinen”. Käykää joskus katsomassa, minkätasoisia ovat hoivakotien asukkaat. Toinen juttu, mikä näissä kommenteissa ihmetyttää, on hoivamaksun määräytyminen. Maksu on 85 % kaikesta kuukausittaisesta TULOSTA, ei omaisuudesta. Eli esim. eläkkeestä ja vuokratuloista. 15 % pitää jäädä asukkaalle itselleen. Puhun 10 vuoden kokemuksella.
Näin on. Omaisuutta ei tarvitse myydä, kun katsotaan tarvitsevan hoivokotipaikan. Maksut menee vain tuloista, ei omaisuudesta. Rahaa saa olla vaikka miljoona tai taloja saa olla vaikka kymmenen, ne eivät vaikuta maksuun.
Siinä tapauksessa jos katsotaan, että henkilö ei ole vielä hoivakotikelpoinen, mutta siitä huolimatta haluaa hoivakotiin ja tilaa löytyy eli pääsee, niin joutuu itse kustantamaan maksut. Harvalla tulot riittää, joten joutuu käyttämään myös säästöjä.
Hoivakoteihin on niin pitkät jonot, että sinne ei todellakaan pääse, jos kunnon puolesta voi asua muualla. Kun puolisoni kuoli iltapäivällä, oli arkku hankittava ja puolisoni siirrettävä muualle klo 18:aan mennessä. Huone piti olla tyhjä seuraavana aamuna klo 9. Kun kävin sen jälkeen hoitamassa hoivakodilla vielä asioita, oli uusi asukas jo muuttanut sisään.
Oma vanhemani kuoli hoivakodissa aamupäivällä. Hautaustoimisto kävi hakemassa ruumiin parin tunnin sisään ja vei terveyskeskuksen kylmiöön (en muista oikeaa termiä). Kävimme katsomassa häntä siellä alkuiltapäivästä. Huone olisi pitänyt ehtiä tyhjentää saman päivän aikana, mutta meillä meni seuraavaan päivään. Uusia asukkaita oli jonoksi asti, joten ymmärrän kyllä kiireen, kun vanhempani itse joutui odottamaan paikkaa tk:n vuodeosastolla.
Minä en ymmärrä kiirettä. Taloon muuttavalle on ihan sama, muuttaako hän sinne tänään vai huomenna, mutta juuri omaisensa menettäneille olisi kyllä tärkeää saada edes hetki hengähtää. Ihan heti ei pysty järkevään ajatteluun, saati että osaisi toimia rationaalisesti. Ja olisi tärkeä saada vain olla juuri lähteneen läheisen kanssa.
Kyllä se voi olla aika tärkeää sille, joka dementoituneena juuri sinä yönä päättää lähteä ulos pakkaseen yöpaidassa kohti lapsuuden kotia. Julmaanhan se on,mutta tavarat pahvilaatikkoon ja huone tyhjäksi. Ja siinä vaiheessa kun mummo tulee hoitokotiin voisi ottaa sen hetken ja viettää sitä mummon kanssa vaikka tunti perjantai iltapäivisin, vaikka vuorotellen muiden läheisten kanssa.
Ei kai kaikki mummot lähde just sinä yönä pakkaseen, kun joku toinen kuolee. Ja hoivakoteihin tullaan harvoin suoraan kotoa, yleensä hoivakotijaksoa edeltää sairaalajakso. Lääkäri tekee päätöksen vanhuksen hoivapaikkajonoon laittamisesta.
Aivan hyvin voi lähteä jono ovat pitkät ja kyllä osa tulee ihan suoraan kotoa, jos paikkaa ei ole huonokuntoinen voi jonottaa vuodeosastolla ja eikä lääkäri tee päätöstä jonoon laitosta, osana sas-arviota on toki.
Jutelkaa mummon kanssa ja pyytäkää vaikka sosiaalityöntekijä tai palveluohjaaja mukaan. Sopikaa vierailuista hoivakotiin (mikäli siis aiotte / haluatte käydä) ja pitäkää sovitusta kiinni eli vierailette hänen luonaan.
Toki ei sinne hoivakotiin noin vain mennä, moni joutuu jonottamaan kauan ja olemaan liian pitkään kotihoidossa vaikkei se oikeasti riitä kunnolliseen pärjäämiseen. Eri asia jos on upporikas ja voi maksaa monta tonnia kuukaudessa niin pääsee vaikka heti.
Itse en ainakaan odota perintöä vaan toivon että vanhempani ja isovanhempani käyttävät rahansa elämästä nauttimiseen ja kun sen aika tulee, palveluihin.
Moni asuu tänäpäivänä kaukana sukulaisistaan, minulla on noin 4 h bussimatka (autoton olen) vanhempieni ja isovanhempieni luo. Sinne ei noin vain piipahdeta auttelemaan. Jos asuisivat lähellä, toki auttaisin heitä oman jaksamiseni rajoissa, mutta pääosa palveluista ja tuesta tulisi kyllä kunnalta. Omaishoitajaksi minusta tuskin olisi. Onneksi läheiseni ovat vielä hyvässä kunnossa, mutta ajan kysymyshän se vain koska etenkin isovanhemmat alkavat olla kotiavun tarpeessa.
Vierailija kirjoitti:
Nuoret kovapintaiset ihmset kuten ap eivät ymmärrä esim. sitä, että vanhana ihminen muuttuu haavoittuvammaksi ja herkemmäksi kuin nuorena. Mieli pahoittuu helpommin.
Niin että seuraavat vuodet sitten vältellään pahoittamasta vanhuksen mieltä? Kaikki muut kärsivät. Jokainen määritelköön rajansa niissä puitteissa joissa pärjää. Ihmisen aika er riitä töihin, lastenhoitoon ja vanhuksenhoitoon. Pitäisi myös vielä itse levätä ja nukkua.
Vierailija kirjoitti:
Kusipäitä kerrakseen kirjoitti:
Kovasydämistä porukkaa. No, opitte sitten läksynne, kunhan itse tulette samaan tilanteeseen ja ne penskanne vastaavat samalla mitalla, kuin te sille omalle vanhuksellenne.
Ei kannatakaan muuta kuin vaan odottaa, että jos perintöä tippuisi tilille. Vai miten sen asian kanssa oli?
Itse olen päättänyt, perheettömänä, että minua eivät edes sisarusten lapset peri, kun eivät mitään yhteyttäkään pidä. Vaikka kodittomien koirien yhdistykselle ennemmin.
Ja nyt on turha sitten rutista, että olisit tehnyt lapsia vanhuudenturvaksi. Niin se varmaan teidän vanhuksenne ajattelikin, että lapset jne. sitten auttavat aikanaan.
Vaan kiittämättömyys on maailman palkka ja tulette katkerasti vielä omassa vanhuudessanne itkemään sitä, minkä teitte sille omaisellenne eli hylkäsitte hoitolaitokseen tai yksin sairaana kotiin.
Onhan nyt aivan eri asia hoitaa täysipäiväisesti tai edes jotain lattioita luututa, kun pitää yhteyttä. En todellakaan oleta, että sisarusten lapset alkavat hoitaa tai siivota, mutta todellakin oletan, että soitellaan ja kahvitellaan, kuten tärkeisiin ihmisiin kuuluukin pitää yhteyttä. Työnteko ja sijoittaminen, jotta voi vanhana ostaa tarvittavat palvelut.
Äitini vanhin sisko soitteli minulle tivaten ja tiedustellen äitini asioita. Arvioiden ja arvostellen äitiäni. Kertoen omituisia tapahtumia, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Lopulta välttelin häntä, puheluista tuli raskas ja vastenmielinen olo.
Näitä ikisinkkuja tätejäkin on kovin monenlaisia.
Mä ymmärrän mummisi pointin ja ei hän pysty hirveästi itseään puolustamaan miltä hänestä tuntuu jos et kuuntele häntä. Ymmärrän pointin että varsinkin entisaikaan ajateltiin ja hänen ikänsä että jos on perhettä ja olette läheisiä miksi ette voi huolehtia hänestä niin että pärjäisi koska hän ei mielellään (en kyllä sitten vanhana itsekkään haluaisi ykkös vaihtoehtona) mennä hoitokotiin koska tiedän miten kurjaa sielä on. Ei sielä ole niin seuraa, ei omaa tilaa, olet kuin massaa ja viedään viimeisetkin elämäniloa oikeestaan mistä nauttia. Olisiko mahdollista kävisitte hänen luonaan viikossa enemmän tai hänelle ostettaisi yksityiseseltä jokin hoitaja kotiin kotihoidon lisäksi? Musta kuulost Ap viestissäsi että mummosi kaipaa vain seuraanne ja seuraanne enemmän ja on yksinäinen siittä kun kaipaa teitä, osoittaa sen noin. Ehkäpä?
Mutta on tieto, että siellä joku on. Mulla oli vakava traumaperäinen pelko, joka hellitti vasta, kun muutin kerrostaloon. Helpotti siis se tieto, että edes saman katon alla on joku.
Sanon siis vain, että ei se kotona yksin pelkääminen ole yhtään parempi vaihtoehto, vaikka sitä halutaan jostain syystä uskoa ja hokea.
Lisäksi voisi miettiä, olisiko niiden yksinäisten, pelkäävien vanhuksien mahdollista päästä ihmisten ilmoille johonkin hoivakoteihin ENNEN kuin ovat siinä kunnossa, että kunto romahtaa ja kuolee.