Onko täällä muita joiden stressinsietokyky on jostain syystä olematon, hermot ei kestä pienintäkään vastoinkäymistä ja lähes sekoat?...
Olen nelikymppinen kahden lapsen yksinhuoltaja. Ennen kestin vaikka ja mitä. Tapahtui mitä vain, keräsin aina itseni. Lähivuosina olen huomannut etten kestä elämässä enää mitään vastoinkäymistä. Esim. sotkuinen koti, kiireen tuntu, ja eri tahoilta tulevat vaatimukset ja odotukset saavat minut lähestulkoon sekoamaan. Reagoin vapinalla, hikoilemalla, sydän hakkaa ja ajatukset mössöytyvät puuroksi, rupean panikoimaan ja sekoilemaan, tavarat tippuvat käsistä ja tuntuu kuin luisuisin psykoosiin.
En kestä ihmisten pienintäkään negatiivissävyistä puhetta tai arvostelua. Tekisi mieli tap paa nuo ihmiset. Olen koittanut tehdä nyt parannuksia elämääni. Vähensin töitä; aloitin tekemään 75% listaa, muutin pienempään kotiin joka on helppo siivota ja vähensin tavaraa. Heitin elämästä energiaa imevät ihmiset. En seurustellut vuosiin, koska ihmissuhteet stressaa eikä mulla ole _mitään_ annettavaa parisuhteelle. En ota lainoja, osamaksuja, kerää omaisuutta, koska en kestä taloudellista painetta. Nyt olenkin velaton vuokralla asuja. Koitan pitää elämän mahdollisimman pienenä.
Katsotaan auttaako. Miten te muut hermoheikot pärjäätte?
Kommentit (128)
Huonosti kai menee koska olen täällä. Ylpeilin ennen hyvällä stressinsietokyvyllä. Nyt tuntuu siltä etten vain ennen tiennyt mitä on oikea stressi. Päivä kerrallaan.
Iän myötä, kun voimavarat muutenkin hupenevat, olen huomannut, että myös stressin- ja paineensietokyky ovat selvästi heikentyneet. Ikävä tosiasia, mutta ei sille mitään voi.
Olen eristäytynyt ja jäänyt työelämästä. Nyt pärjään.
Itse olen samanlainen arkisin ja lauantaisin mutta sunnuntaisin jo vähän parempi ja kesälomalla ihan fine. Työni on liian vastenmielistä ja tiedän sen varsin hyvin.
Nykyihmiseltä vaaditaaan joustavuutta. Ihmisen luontainen minä-kuvan terve rakentuminen huutaisi pysyvyyttä.
Täällä taas lehmänhermoinen naisihminen, eipä juuri mikään saa raiteiltaan.
Vierailija kirjoitti:
Nykyihmiseltä vaaditaaan joustavuutta. Ihmisen luontainen minä-kuvan terve rakentuminen huutaisi pysyvyyttä.
Ihminen joutuu palkkansa eteeen jatkuvasti mielistelemäään ja muuttamaan rooliaan.
Mulla samaa, mutta taustalla on työuupuminen. Resilienssi näyttää jääneen heikolle tasolle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyihmiseltä vaaditaaan joustavuutta. Ihmisen luontainen minä-kuvan terve rakentuminen huutaisi pysyvyyttä.
Ihminen joutuu palkkansa eteeen jatkuvasti mielistelemäään ja muuttamaan rooliaan.
Stressi juontuu pitkälle siitä että ihminen ei ole kartalla oman ymmärryksensä kanssa hetkessä jossa informaatio antaa valmiudet ennustaa tulevaisuuuteen ja varautua siihen sen perusteellla.
Toisinaan on hermot niin tiukalla että räjähdän pienestäkin vastoinkäymisestä, esim. jos roskisvaunu ei tahdo mennä kiskoilleen, olen raivostunut ja potkaissut sen niin lujaa että pyörät irtosivat kiskoilta.
Veikkaan että jos en olisi ottanut lopputiliä töistä, olisin siellä saattanut hermostua niin että raivokohtauksen seurauksena olisi saattanut tulla erittäin kallis vahinko maksettavaksi... teollisuuskoneet ovat kalliita... tiedän erään toisen, jolta pettikin hermot töissä ja löi tuotantokoneen kosketusnäytön paskaksi, pitkään teki töitä maksaakseen sen...
Tuo aloitus vastasi justiinsa samaa olotilaa kuin itselläni. En kestä minkäänlaista stressiä :/
Minusta tuli tuollainen pienestäkin stressistä sairastuva sen jälkeen, kun olin kokenut täydellisen loppuunpalamisen ja syvän masennuksen. Enää en tarvitse paljoakaan siihen, että stressaannun niin, että sairastun flunssamaiseen olotilaan. Olen tehnyt samanlaisia elämäni puhdistustöitä kuin sinä ap.
Et seurustellut vuosiin, eli nykyään kuitenkin löytyy miesloinen nurkista koska ilman sitä ei vaan voi elää?
Tunnistan kyllä tuon ilmiön. Aluksi ajattelin että kunhan saan työpaikan eikä ole liikaa aikaa ajatella niin tilanne paranee. Mulla oli useita eri työpaikkoja, kaikki omalla tavallaan kuluttavia mutta koin silti olon paremmaksi kun oli rahaa eikä tarvinnut istua kotona yksin. Tein myös kaiken maailman selfhelp harjoituksia ja positiivisuuskikkailua ja meditaatiota ja olin sosiaalinen ja pidin yllä terveellisiä elintapoja. Päättelin että pitää vaan löytää työ josta saa normaalia tuntipalkkaa, jossa on säännölliset työajat ja ei tarvitse puhua asiakkaille niin elämä on mallillaan.
No, sain sattumalta juuri tällaisen työn. Aluksi meni hyvin, sitten aloin voida töissäkin huonosti, lopulta yhtenä lauantaiaamuna en päässyt enää sängystä ylös ja pystyin vain itkemään, halusin tehdä itse_murhan. Saikkua, lääkkeitä, keskusteluapua, pian psykoterapiaa, todella hidasta on toipuminen ollut.
Tällä koitan vaan sanoa että omasta kokemuksesta jos jokin on todella lähtökohtaisesti pielessä, voi loputtomiin pyrkiä hienosäätämään elämäänsä eikä se välttämättä auta.
Minulla on sama ja tuntuu etten siitä eroon pääsekään niin kauan kun asun näissä s-tanan ihmiskanakopeissa. Aina joka paikassa joku naapuri mesoamassa niin ettei saa rauhoittua ja stressi vaan pysyy ja kasaantuu. En haluaisi omaa taloakaan ostaa kun siitäkin tulisi vaan lisävaivaa ja stressiä vaikka naapuriongelma häviäisikin.
On. Mulla se tilanne, etten kestä oikein enää kuunnella työkavereiden juttuja. Mua myös stressaa työn vaatimukset niin paljon, että yöunet menee ja suoriudun vain huonommin. Olen yrittänyt omaksua jotain hälläväliä asennetta, etten ottaisi stressiä. Tyyliin jos joku sanoo, että olen jäljessä tavoitteista, niin sanoisin jotain että yritän korjata asian, mutta en oikeasti välittäisi, mutta oikeasti ahdistun.
Lisäksi ahdistaa suunnattomasti se, että töissä joutuu kuuntelemaan jatkuvaa negatiivista puhetta. Se vie energiaa.
On. Esimerkiksi tänään mua ärsyttää mun mies, lapset, työkaverit, asiakkaat, jopa nuo naiskiekon typerät komnentaattorit. Olen vuosia polttanut kynttilää molemmista päistä.
Vierailija kirjoitti:
Et seurustellut vuosiin, eli nykyään kuitenkin löytyy miesloinen nurkista koska ilman sitä ei vaan voi elää?
En OLE seurustellut vuosiin. Suksi sinäkin vit tuun siitä.
Ap
Loistava kuvaus - en olisi pystynyt itse parempaan ja osuvampaan. Ja kyllä, kohtalontovereita löytyy ap❣️
Jotenkin rikki on ihminen tuossa tilassa. Pinna on jo palanut, sokka irrotettu ajat sitten. Vaatisi pitkän levon ja paljon apua että toipuu.