Onko täällä muita joiden stressinsietokyky on jostain syystä olematon, hermot ei kestä pienintäkään vastoinkäymistä ja lähes sekoat?...

Mee lääkäriin hakemaan apua. Ei ole normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Mee lääkäriin hakemaan apua. Ei ole normaalia.

Haluan minä nähdä kun suomalainen lääkäri auttaa uupumuksessa 😃

Hermoheikot kuulolla?

"En seurustellut vuosiin, koska ihmissuhteet stressaa eikä mulla ole _mitään_ annettavaa parisuhteelle. En ota lainoja, osamaksuja, kerää omaisuutta, koska en kestä taloudellista painetta. Nyt olenkin velaton vuokralla asuja. Koitan pitää elämän mahdollisimman pienenä."

Ihan sama itselläni. Saan pidettyä oman pakan kasassa, mutta en voi ottaa mitään toisten ongelmia kantaakseeni. 

En koe edes mielenkiintoa mihinkään parisuhteisiin, koska koen ne enemmän kuormittavina kuin iloa tuovina. Viimeisimmässä suhteessa niskaani kipattiin kaikki toisen ongelmat, mitään muita puheenaiheita ei lopulta ollut kuin hänen asiat x ja y. Muistan kerran kotiin päästyäni itkeneeni, että halusin vain mukavaa yhdessäoloa, en toimia kenenkään tukihenkilönä.

Lainoissa sama, en uskalla ottaa. Olen ihan varma, että asuntolainan ottaessani tulee heti yt:t ja kenkää, enkä enää koskaan saa samaa palkkatasoa mistään, jos töitä laisinkaan. 

Tärkeä, itseä koskettava ja samaistuttava aihe.

Pistin merkille että moni tähän kommentoinut kirjoittaa todella hyvin. Selkeää, johdonmukaista, ymmärrettävää, kieliopillisesti sujuvaa tekstiä, jollainen ei ihan tollolta onnistu.

Tämä taasen sai minut pohtimaan että kommentoijista moni saattaa sopia määritelmään että epäterve ympäristö on jälleen kerran sairastuttanut terveen ihmisen.

Tuskin aivan nollasta tosin, ainakaan kaikkia. En tietenkään voi puhua muiden kuin itseni puolesta.

Olen itse kärsinyt avuttomuuden, voimattomuuden, tuskaisuuden, ymmärtämättömyyden ja varsinkin ulkopuolisuuden tunteista lapsesta saakka. En osaa yhdistää että joku tietty tilanne olisi minussa laukaissut näiden syntymistä. Näin on ollut aina. Olen aina ollut "se outo". 15 vuotta sitten vajaa kolmekymppisenä sain masennus- sekä yl.ahd.häiriödiagnoosin, sekä vähän myöhemmin listaan lisättiin paniikkihäiriö, sekamuotoiset persoonallisuushäiriöt ja vaativan persoonallisuuden piirteet. Olen diagnoosien kirjaamisen jälkeen syönyt mielialalääkkeitä yhteen pötköön vailla mitään apua.

Viime vuonna äitini mainitsi että minulla saattaisi olla ADHD. oli lukenut että oireeni täsmäisivät ja että ADHD:sta kärsivät eivät kaikki suinkaan ole paikallaan pysymättömiä häirikköjä. Mainitsi myös että on melko varma että olen myös autisti ja kehoitti minua lukemaan aiheista ja ottamaan asian psykiatrin ja lääkärin kanssa puheeksi.

Tein molemmista testin, joista sain pisteitä sen verran että kuulemma niiltä osin diagnostiset kriteerit täyttyvät. Ne eivät yksistään tietenkään riitä ja olenkin hoitojonossa tarkempaa arviointia varten. Mitä enemmän olen asiaa tutkinut, on itselleni vahvistunut että nämä piirteet sekä ominaisuudethan ne minun oireeni ovat kehittäneet, toki ympäristön suurella myötävaikutuksella on oma osuutensa. Kiusaamistraumat kouluajalta eivät taida koskaan täysin unohtua. Joku mielenrauha tai seesteisyys tässä on tavoitteena. Kaiken ylimääräisen sälän minimoiminen mitä moni kommentoija mainitsi on ollut jo pitkään päällä. Työelämässä en ole diagnoosin saatuani ollut, mutta autottomuus ja päihteettömyys auttavat merkittävästi siihen että tuet riittävät enkä koe olevani rahapulassa.

Ehkä muiden silmissä pärjäävää, jaksavaa, osaavaa ja ymmärtävää esittäminen on vienyt koko elämäni ajan voimia keskittyä olennaiseen ja suoriutua mistään kunnolla? Vaikka kuinka sanotaan että pitää olla aina oma itsensä, en ole kiusatuksi ja hylätyksi tulemisen pelossa niin uskaltanut tehdä. Nyt päälle nelikymppisenä ukkona harjoittelen tutustumista itseeni, tullakseni toimeen itseni kanssa. Vaikka saisin viralliset diagnoosit molemmista, en silti aio vetää touhua yhtäkkiä läskiksi ja alkaa missään nimessä outoilemaan "luvalla" outoilun vuoksi diagnoosin varjolla. Se on vielä vähemmän minua itseäni kuin tarve esittää aina huippuversiota itsestäni. Mutta armollisuus itseäni kohtaan on kohentunut jo ilman diagnooseja tässä talven ajan, kun lopultakin on löytynyt todennäköinen selitys sille miksi kaikki on aina ollut niin vaikeaa.

Voimia kaikille jaksamisen kanssa kamppaileville. Mikä tahansa taustalla vaikuttaakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mee lääkäriin hakemaan apua. Ei ole normaalia.

Haluan minä nähdä kun suomalainen lääkäri auttaa uupumuksessa 😃

Täsmälleen. Vastaushan on, ei tästä saikkua voi antaa, lisää liikuntaa ja syö terveellisesti. Sillähän se lähtee, kyllä lääkäri tietää. Toinen osa lääkäreistä kirjottaa mielialalääkkeet sen kummemmin tutkimatta tai kyselemättä. Ei ehdi, ei jaksa, EI KIINNOSTA. 20 minsaa ja 200 e, heippa. 

Ihana ketju, vaikka uupumus on todella surullista ja harmillista. Löysin itseni lähes jokaisesta kommentista ja olo on hitusen kevyempi tämän luettuani. En tunnekaan itseäni enää niin kummajaiseksi kuin hetki sitten. Kiitos teille kaikille jotka olette tänne jakaneet tuntojanne.

Ap, minulla sama, mutta olen 10v vanhempi. Liikaa on elämässä tullut ongelmia ja pahaa. Usko ihmisiin on murentunut ja kaikkialla vaaditaan joustamaan, ymmärtämään, hyväksymään, suvaitsemaan jne. Vaatimuksia jatkuvasti. Tämä väsyttänyt täysin ja stressinsietokykyni on nolla.