Onko täällä muita joiden stressinsietokyky on jostain syystä olematon, hermot ei kestä pienintäkään vastoinkäymistä ja lähes sekoat?...

Otsikon perusteella toivon ettet ole porsinut ainakaan.

Vierailija kirjoitti:

Nykyihmiseltä vaaditaaan joustavuutta. Ihmisen luontainen minä-kuvan terve rakentuminen huutaisi pysyvyyttä.

Kiitos sanoistasi!!!🙏

Kuulostaa jonkinlaiselta loppuunpalamiselta, josta et ole koskaan toipunut. Normaalia tuollainen ei ole pitkään jatkuessaan.

Täällä myös yksi. Burn out takana jo vuosia sitten mutta siitä jäi ahdistuneisuushäiriö joka oireilee milloin mistäkin. Sain juuri paniikkikohtauksen kuntosalilla enkä oikein edes tajua mistä sekin tuli. Varmaan tämä korona-aika,ahdistava taloudellinen tilanne ja monen asian summa vaikka nautin treenaamisesta yli kaikein. Voisin nukkua kellon ympäri ja tietysti posen siitäkin huonoa omaatuntoa. Jotenkin vaan en pääse tästä kehästä ulos ja ne nolottaa.

Minun arkeni on tällaista. Tein viisitoista vuotta kahta työtä,  kävin palkkatöissä, hoidin perheen ja omaishoidin siskoani. Ajattelin että stressinsietokykyni on hyvä ja hampaat irvessä pärjään, luotin omiin voimavaroihini koska ne olivat aina kuitenkin kantaneet. Kuuntelin varoitukset siitä että kannattaa löysätä, jos tulee paha romahdus niin siitä toipuminen kestää kauan. Mutta mistä siinä löysää? Jollain piti elää, niin palkkatyötä ei voinut jättää pois, enkä siskoakaan voinut kuvitella kärrääväni kunnantalon eteen ja jättäväni siihen.

Se mikä yllätti, oli että voimavarojen loppumisesta ei ollut varoitusmerkkejä etukäteen. Luulin aina, että  olisi jotenkin laskeva käyrä, jossa olo tulisi huonommaksi ja huonommaksi ja olisi varoitusmerkkejä. Minun kohdallani se kuilu johon tipuin, tuli ihan puskista. Oli väkivaltatilanne, jonka kaltaisista aiemmin olin selvinnyt.  Hoitoalalla ja omaishoidossa näitä on, vaikka niistä ei paljon puhuta. Naamaan tuli mustelma, mutta tällä kerralla se nyrkinisku särkikin minun stressinsietokykyni.

 

Nyt olen ollut kohta vuoden sairaslomalla. En pysty huolehtimaan edes itsestäni kunnolla enkä hoitamaan enää ketään. Minulla diagnosoitiin traumaperäinen stressihäiriö. Pelkään kaikkia muita ihmisiä ja puhelintani. En pysty olemaan vastuussa yhtään mistään, ajatuskin saa minut järjettömän ahdistuneeksi. . Ainoa paikka johon uskallan mennä on kirkko. Olen saanut erinomaista hoitoa (maksan terapian ja lääkärin omasta pussistani koska traumaterapeuttia ei löytynyt läheltä eikä Kela korvaa etää) mutta objektiivisesti mietittynä en ole parantunut yhtään.  Lääkäri sanoo, että olen liian huonokuntoinen ammatilliseen kuntoutukseen.

 

Ennen sitä viimeistä pisaraa minulla ei ollut mitään psykiatrista hoitohistoriaa tai sairauksia. Se meni kerralla kaikki.

Nyt jälkikäteen ajatellen olen ollut kiitollinen siitä, että ostin aikanaan halvan asunnon ja maksoin asuntolainan pois mahdollisimman äkkiä. Se näytti silloin taloudellisesti huonolta liikkeeltä kun kaikki sanoivat että rahojen sijoittaminen olisi halpojen korkojen aikana järkevää, mutta velaton asunto on tuonut turvaa. Sairaslomalla nettotulot ovat tippuneet 2700 -> 1500e ja tulevat pätkissä sitä mukaa, kun sairasloma jatkuu ja tukea haetaan uudestaan.  Kohta kun joudun kuntoutustuelle, saan 1400e. En osaa antaa muuta suositusta kuin tämän. Pienempiin tuloihin sopeutuminen on ollut vaikeaa, ja se olisi vielä kamalampaa, jos pitäisi murehtia katosta pään päällä. Tänään minulla on tilillä 6,99 euroa josta menee puhelinlasku 6,98 ja harmittaa ettei ole kolehtirahaa kirkkoon. Ruokaa on ja laskut pystyn maksamaan, mutta elämä on ihan erilaista kuin vuosi sitten. Silloin säästin kesämökkiin, pystyin ajamaan autoa (auton myin kuukausia sitten kun tajusin ettei lääkitykselläni kannata lähteä rattiin) ja olin juuri saanut elämäni unelmatyön.  En usko, että se aika enää tulee takaisin.

Voisikohan AP:lla kyseessä olla esivaihdevuodet ja estrogeenitason muutoksiin liittyvät mielialan heilahdukset? Jos siitä on kyse, tilaan voi saada helpotusta.

https://rosie.fi/ika-vaihdevuodet/vaihdevuosien-monet-oireet-milloin-fs…

Vierailija kirjoitti:

Itse olen samanlainen arkisin ja lauantaisin mutta sunnuntaisin jo vähän parempi ja kesälomalla ihan fine. Työni on liian vastenmielistä ja tiedän sen varsin hyvin.

Sama juttu! Käytännössä elän työlle siis 6pv viikossa. Yksi päivä sitten jää aikaa olla suht normaali. And here we go again…

Hmmm, itse huomasin että

The best thing in nervous breakdown is, that you don't give a shit!

Miksei täällä puhuta enemmän siitä, että nykyajan työelämä pilaa ihmisen elämän tällä tavoin? Eletään niin laajaa uupumuksen epidemiaa ettei kyse voi olla enää yksittäisten yksilöiden ongelmista. Jotain pitäisi muuttua rakenteissa, kun näin moni uupuu.

Mulla tuli totaalinen burnout kun te-keskus, pakotti 100km päähän töihin omalla autolla. Ei riittänyt rahat lopulta, bensaan ja tuli konkurssi ja asunto meni.

Nyt olen loppuelämäni työkyvytyön. Kiitos, kun kiusasit te-keskus.

Saitte yhden työttömän taakaksenne lisää.

ap:lla kuulostaa olevan burnout, silloin on polttoaine kertakaikkiaan loppu,

joskus kyseessä emotionaalinen loppuunpalaminen

kannattaa ottaa askeleita itsensä hoitamiseen ja tilanteiden uudelleenjärjestelyyn

On.

Itse olen yksin asuva 35 vuotias ja olen huomannut, että nykyään stressaan tosi herkästi kaikesta, varsinkin työasioista. Samaten tuntuu, etten enää kestä nykyistä työtahtia ja nykyisiä työvuorolistoja, jälkimmäiset eivät taida sen kummempia olla kuin ennenkään, mutta joku on nyt vialla.

Itse luulen, että kyse on jonkinlaisesta "yleisväsymyksestä", luulen että harmit ja edesottamukset kasaantuu ja niille tulee suurempi merkitys, kun on jo ennestäänkin väsynyt. Itse epäilen, että  mulla tekee ikä sen, ehkä ikä ja sitten se että olen aika paljonkin lihava ja syön epäterveellisesti, mikä tietenkin vaikuttaa jaksamiseen ikävällä tavalla.

Mulla on luultavasti edessä ainakin työpaikan vaihto, se on luultavasti se ensisijainen mitä kokeilen, jos ei jaksaminen muulla keinoin parane. Tai no toki ensin pitäisi kokeilla elämäntaparemonttia, mutta se on vähän vaikeaa, kun on jo niin uupunut kaikkeen.

Täällä yksi samoista ongelmista kärsivä. Takana erittäin raskas pitkä parisuhde, puolison vakavat fyysiset ja henkiset sairaudet, pakko oli pärjätä ja selvitä yksin kahden lapsen kanssa puolison romahtaessa. Sitten lopulta ero, pakko pärjätä yksin, lasten isä ei kykene vanhemmuuteen. Lasten kanssa erilaisia ongelmia: ensin nuoremmalla masentuneisuutta ja ahdistusta, sitten vanhemmalla teini-iässä pahoja vaikeuksia koulunkäynnin ja elämänhallinnan kanssa, päihteidenkäyttöä, tuntuu etten pärjää aikuistuvan lapseni kanssa enää ollenkaan. Mitään apua ei saa mistään.

Luulin, että tämä kaikki on tehnyt musta superihmisen, joka selviää mistä vaan. Koska mähän oon selvinnyt vaikka mistä. Mutta nyt tuntuu siltä, että pienikin vastoinkäyminen ja kuormitus on liikaa, en kestä enää oikein mitään, ahdistun tosi paljon pienistäkin asioista töissä, kotona tai missä vaan, en saa nukuttua ja itkettää usein. Stressinsietokykyni on kadonnut olemattomiin.

Vierailija kirjoitti:

Minun arkeni on tällaista. Tein viisitoista vuotta kahta työtä,  kävin palkkatöissä, hoidin perheen ja omaishoidin siskoani. Ajattelin että stressinsietokykyni on hyvä ja hampaat irvessä pärjään, luotin omiin voimavaroihini koska ne olivat aina kuitenkin kantaneet. Kuuntelin varoitukset siitä että kannattaa löysätä, jos tulee paha romahdus niin siitä toipuminen kestää kauan. Mutta mistä siinä löysää? Jollain piti elää, niin palkkatyötä ei voinut jättää pois, enkä siskoakaan voinut kuvitella kärrääväni kunnantalon eteen ja jättäväni siihen.

Se mikä yllätti, oli että voimavarojen loppumisesta ei ollut varoitusmerkkejä etukäteen. Luulin aina, että  olisi jotenkin laskeva käyrä, jossa olo tulisi huonommaksi ja huonommaksi ja olisi varoitusmerkkejä. Minun kohdallani se kuilu johon tipuin, tuli ihan puskista. Oli väkivaltatilanne, jonka kaltaisista aiemmin olin selvinnyt.  Hoitoalalla ja omaishoidossa näitä on, vaikka niistä ei paljon puhuta. Naamaan tuli mustelma, mutta tällä kerralla se nyrkinisku särkikin minun stressinsietokykyni.

 

Nyt olen ollut kohta vuoden sairaslomalla. En pysty huolehtimaan edes itsestäni kunnolla enkä hoitamaan enää ketään. Minulla diagnosoitiin traumaperäinen stressihäiriö. Pelkään kaikkia muita ihmisiä ja puhelintani. En pysty olemaan vastuussa yhtään mistään, ajatuskin saa minut järjettömän ahdistuneeksi. . Ainoa paikka johon uskallan mennä on kirkko. Olen saanut erinomaista hoitoa (maksan terapian ja lääkärin omasta pussistani koska traumaterapeuttia ei löytynyt läheltä eikä Kela korvaa etää) mutta objektiivisesti mietittynä en ole parantunut yhtään.  Lääkäri sanoo, että olen liian huonokuntoinen ammatilliseen kuntoutukseen.

 

Ennen sitä viimeistä pisaraa minulla ei ollut mitään psykiatrista hoitohistoriaa tai sairauksia. Se meni kerralla kaikki.

Nyt jälkikäteen ajatellen olen ollut kiitollinen siitä, että ostin aikanaan halvan asunnon ja maksoin asuntolainan pois mahdollisimman äkkiä. Se näytti silloin taloudellisesti huonolta liikkeeltä kun kaikki sanoivat että rahojen sijoittaminen olisi halpojen korkojen aikana järkevää, mutta velaton asunto on tuonut turvaa. Sairaslomalla nettotulot ovat tippuneet 2700 -> 1500e ja tulevat pätkissä sitä mukaa, kun sairasloma jatkuu ja tukea haetaan uudestaan.  Kohta kun joudun kuntoutustuelle, saan 1400e. En osaa antaa muuta suositusta kuin tämän. Pienempiin tuloihin sopeutuminen on ollut vaikeaa, ja se olisi vielä kamalampaa, jos pitäisi murehtia katosta pään päällä. Tänään minulla on tilillä 6,99 euroa josta menee puhelinlasku 6,98 ja harmittaa ettei ole kolehtirahaa kirkkoon. Ruokaa on ja laskut pystyn maksamaan, mutta elämä on ihan erilaista kuin vuosi sitten. Silloin säästin kesämökkiin, pystyin ajamaan autoa (auton myin kuukausia sitten kun tajusin ettei lääkitykselläni kannata lähteä rattiin) ja olin juuri saanut elämäni unelmatyön.  En usko, että se aika enää tulee takaisin.

Olen todella pahoillani että sinulle on käynyt näin. Haluaisin halata! Minulla hyvin samantyyppinen kokemus takana.

Vierailija kirjoitti:

Todellakin komppaan ja symppaan. Menen välillä niin raivoihin että tärisen, aivan pienistä asioista. Äsken raivostutti se että painoin tämän aloituksen sijaan sitä Viimeinen vastaus -painiketta ja piti painaa pari kertaa ennen kuin sain aloituksen näkyviin. Kyllä siinä jo pari ärräpäätä ehti päästä. Havaitsin tilanteen ironian sentään, ehkä jotain toivoa siis on.

Mä kirjoitin hersyvän vastauksen aloitukseen. "Kommenttisi julkaistaan hyväksynnän jälkeen." V I T T U

Kiitos aloittajalle ketjusta! Meitä on paljon. Minäkin yksi. Olisi niin paljon kerrottavaa teille jotka oikeasti ymmärrätte koska olette kokeneet saman. Ehkä joku päivä kykenen kirjoittamaan tänne oman tarinani vertaistueksi. Vielä ei tämän aivosumun ja lamaannuksen vuoksi pysty järkevään tarinankerrontaan. Minua pelottaa etten tokene tästä enää koskaan.

Minulla on nyt sellainen fiilis että haluaisin tavata teidät kaikki ihan kasvotusten ja puhua. Perustetaan johonkin saarelle oma valtakunta jossa puhutaan toisille vain kauniisti ja arvostavasti ja kasaamatta paineita.

Minulle on jäänyt loppuunpalamisesta myös puhelin- ja raha-asioiden kammo. Pulssi nousee edelleen kun puhelin soi, paniikki nostaa päätään kun postilaatikossa on valkoinen kirjekuori. Vaikka avaan kirjeen rauhallisen näköisesti ja silmäilen muka puolihuolimattomasti, pelkään aina. Pahinta on, jos on vastaamattomia puheluita ja on liian myöhä soittaa takaisin. En takuulla voi nukkua ja vaan odotan tuomiopäivää.

Hitto, niin usein tuo elämästään (tähän asti) menestyjänä selvinnyt puoliso vain ihmettelee, että miksi sinä nyt tuollaisesta murrut, eihän tuossa ole mitään vaikeaa. Soitat vaan sinne ja neuvottelet että blaa blaa blaa… Kai sinä nyt siihen pystyt. Eikä se puoliso tosiaan huomaa kui jäävuoren huiput, ne kohdat kun oma suojaus on jo täydellisesti pettänyt.

Nyt on kyllä hyvä ketju. Toivottavasti tämä ei poistu. Halaus teille kaikille. Samassa tilanteessa ollaan..

Voimia kaikille meille tähän päivään! Olen menossa aloittamaan omaani asiakastyössä...