Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita joiden stressinsietokyky on jostain syystä olematon, hermot ei kestä pienintäkään vastoinkäymistä ja lähes sekoat?...
07.02.2022 |
Olen nelikymppinen kahden lapsen yksinhuoltaja. Ennen kestin vaikka ja mitä. Tapahtui mitä vain, keräsin aina itseni. Lähivuosina olen huomannut etten kestä elämässä enää mitään vastoinkäymistä. Esim. sotkuinen koti, kiireen tuntu, ja eri tahoilta tulevat vaatimukset ja odotukset saavat minut lähestulkoon sekoamaan. Reagoin vapinalla, hikoilemalla, sydän hakkaa ja ajatukset mössöytyvät puuroksi, rupean panikoimaan ja sekoilemaan, tavarat tippuvat käsistä ja tuntuu kuin luisuisin psykoosiin.
En kestä ihmisten pienintäkään negatiivissävyistä puhetta tai arvostelua. Tekisi mieli tap paa nuo ihmiset. Olen koittanut tehdä nyt parannuksia elämääni. Vähensin töitä; aloitin tekemään 75% listaa, muutin pienempään kotiin joka on helppo siivota ja vähensin tavaraa. Heitin elämästä energiaa imevät ihmiset. En seurustellut vuosiin, koska ihmissuhteet stressaa eikä mulla ole _mitään_ annettavaa parisuhteelle. En ota lainoja, osamaksuja, kerää omaisuutta, koska en kestä taloudellista painetta. Nyt olenkin velaton vuokralla asuja. Koitan pitää elämän mahdollisimman pienenä.
Katsotaan auttaako. Miten te muut hermoheikot pärjäätte?
Kommentit (128)
On. Kuullostaa tutulta. Minkäänlaista apua ei tähän saa. On ajettava alas kaikki ylimääräinen. Enää ei jaksa niitäkään asioita, jotka joskus tuottivat iloa. Tätä on vaikea selittää ystäville, jotka loukkaantuvat kun ei heitäkään jaksaisi koskaan tavata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla kanssa tällainen tilanne. Mitään avuliasta en osaa neuvoa, mutta kiva huomata vertaistukena, että meitä on paljon muitakin.
Minulla on taustalla kauempana 10 vuoden ajalta muutama työburnout ja sitten uusintayritykset tässä viime vuosina. Ikäviä juttuja työpaikalla, mitä etätyö kuitenkin hieman helpottanut, verrattuna että ihmisten kanssa joutuisi myös paikan päällä olemaan. Vaativa, negatiivinen persoonallisuus ja herkkä stressaamaan jo muutenkin. Tähän päälle useiden vuosien unihäiriöt ja nyt vastoinkäymisiä myös omassa elämässä, niin todella herkillä mennään ja jokapäiväiset asiat ovat ylitsepääsemätön katastrofi. Pahempia fyysisiä oireita noissa tilanteissa minulla ei onneksi kuitenkaan ole - tai no toisaalta, ne viimeistään saisivat minut harkitsemaan lääkäriin menoa.
Monihan heittää pienestä asiasta hermonsa menettävästä, että tyypillä ei ole varmaan ollut oikeita vastoinkäymisiä. Täysin päinvastoin, aivan yhtä todennäköisesti tyypillä on enää hermoistaan riekaleet jäljellä kaikkien vastoinkäymistensä vuoksi, eikä siksi enää kestä mitään.
Täällä on yksi hengenheimolainen lisää. Minullakin on stressin- ja paineensietokyky heikentynyt olemattomaksi burnoutin jälkeen. Siitäkin alkaa olla jo 10 vuotta aikaa, mutta tässä asiassa ei ole muutosta näkynyt enää pitkään aikaan.
Eihän tämä ulospäin näy. Tiedän, miltä näyttää kun ottaa paineet rennosti ja multitaskaa ja priorisoi. Osaan oikein hyvin näytellä sen roolin. Silti homma ei pohjimmiltaan toimi. Jos kollegan viestissä perjantai-iltana on vähän tylyn kuuloinen aloitus, haudon sitä koko viikonlopun enkä pääse pahasta olosta ja ahdistuksesta yli. Itse mailiin vastaus on helposti hoidettu, mutta stressaantumisesta aiheutuva ylimääräinen kuorma tuntuu ihan kohtuuttomalta.
Kun on päällä joku tällainen stressi, olen ihan ahdistuspaniikin äärellä jos puhelimeen kilahtaa samaan aikaan työn ulkopuolisia kysymyksiä, vaatimuksia ja ehdotuksia. En jaksaisi päättää, en halua ottaa vastuuta, haluaisin vain olla rauhassa. Silti en pohjimmiltani ole mikään eristäytyjä. Jos ei ole ahdisusta, olen vieläkin aktiivinen ja sosiaalinen ja kaipaan oikeasti haasteita.
Tuntuu välillä, että en kestä nykyistä ammattiani riittävän hyvin, mutta en todellakaan tiedä että mistä tässä maailmassa voisi löytää paikan jossa on vain ystävällisiä ihmisiä, paljon kiinnostavia haasteita mutta ei lainkaan konflikteja tai paineita.
Ihmisten parissa työskenteleminen on ollut voittopuolisesti hajottavat kokemus. Ulossulkemista, kiusaamista, tiuskimista, juoruamista, käskyttämistä...
Toisaalta, ole saanut vuosien varrella työpaikoilta pari läheistä pitkäaikaista ystävää ja hauskojakin muistoja. Parin viime vuoden aikana olen kuitenkin nauttinut etätöistä juuri siksi, ettei tarvitse työskennellä muiden ihmisten kanssa. Kukaan ei ole kiusaamassa tai muuten repimässä hermojani riekaleiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Erilaisten ihmisten kanssa työskenteleminen kehittää sosiaalisia taitoja" "Kiva kun työpaikalla on sosiaalisia suhteita"... Hah, kokemukseni on päinvastainen. 🤮
Todellakin komppaan ja symppaan. Menen välillä niin raivoihin että tärisen, aivan pienistä asioista. Äsken raivostutti se että painoin tämän aloituksen sijaan sitä Viimeinen vastaus -painiketta ja piti painaa pari kertaa ennen kuin sain aloituksen näkyviin. Kyllä siinä jo pari ärräpäätä ehti päästä. Havaitsin tilanteen ironian sentään, ehkä jotain toivoa siis on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun esikoinen oli/on erityislapsi, nyt jo aikuinen ja asuu omillaan. Aika hänen lapsuudesta aikuisuuteen oli yhtä itseni kovettamista, kun piti yksinhuoltajana pärjätä pärjätä ja pärjätä koneistoa vastaan ja vaatia oikeuksia ja kestää kaikkea sitä lokaa mitä siinä niskaan tuli. Ja samalla elää.
Kun esikoinen muutti pois kotoa, eikä minulla enää ollut näitä velvollisuuksia, se iski ja lujaa. Kaikki se paine purkautui enkä kestä enää mitään. Luulin kovettaneeni itseni sellaiseksi, että mikään ei hetkauta, mutta väärin luulin. Kaikki hermokuorma on nykyään liikaa.
Tiedän olevani työssäni hyvä ja ammattilainen. Jos asiakkaalta tulee negatiivista palautetta, otan sen nykyään tosi raskaasti. Olen muuttunut epävarmaksi ja araksi.
Täällä yksi! Jo luonnostaan äkäinen ja stressiherkkä ja työ pilasi sympaattisen hermoston ja jo pelkkä oletus siitä että jokin voi mennä pieleen ajaa hermoloman partaalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oisi hirveää olla itse noin neuroottinen.
Minäkin täällä, olisin voinut kirjoittaa varmaan jokaisen ketjun viesteistä. Vaikeasta burnoutista on jo vuosia aikaa, mutta stressinsietokyky on jäänyt pysyvästi alentuneeksi. Lisäksi ahdistaa milloin mikäkin, pienikin vastoinkäyminen ja tuntuu että koko elämältä putoaa pohja. Siis ihan suhteettomat tunteet verrattuna siihen vastoinkäymiseen. Se on raskasta.
Musta on myöskin tullut todella erakoitunut. Voisin olla loppuelämäni tapaamatta ketään (paitsi aikuiset lapseni, heitä voisin tavata kerran kuussa). Musta on tullut myös arka, inhoan ihmisten joukossa olemista, koen valtavaa huonommuutta. Mulla on aina sellainen olo, että en kuulu joukkoon. Ihan aina, sama sitten missä porukassa olen. Oman perheenikin kanssa musta tuntuu tältä.
Tuo ylläoleva on senkin takia ihan pskaa, kun se rajoittaa niin paljon mun elämää. En pysty enää entiseen työhöni, joten jotain muuta pitäisi keksiä. Mutta mitä ihmettä sitä voisi tehdä, kun ihmiset ahdistaa, aina kokee olevansa ulkopuolinen, pienikin stressi vie samantien yöunet jne.
En tiedä. Ei ole mullakaan neuvoja antaa. Et kumminkaan ole yksin, ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ihan tuollaista kuin AP kuvaili, mutta huonosti sressiä kestän kyllä.
Kilahdan välillä ja saan simpanssiraivarin, tosin ne ovat iän myötä vähentyneet.
Välillä stressi saa minut ahdistumaan, masentumaan ja lukkiutumaan toimintakyvyttömäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä on yksi hengenheimolainen lisää. Minullakin on stressin- ja paineensietokyky heikentynyt olemattomaksi burnoutin jälkeen. Siitäkin alkaa olla jo 10 vuotta aikaa, mutta tässä asiassa ei ole muutosta näkynyt enää pitkään aikaan.
Eihän tämä ulospäin näy. Tiedän, miltä näyttää kun ottaa paineet rennosti ja multitaskaa ja priorisoi. Osaan oikein hyvin näytellä sen roolin. Silti homma ei pohjimmiltaan toimi. Jos kollegan viestissä perjantai-iltana on vähän tylyn kuuloinen aloitus, haudon sitä koko viikonlopun enkä pääse pahasta olosta ja ahdistuksesta yli. Itse mailiin vastaus on helposti hoidettu, mutta stressaantumisesta aiheutuva ylimääräinen kuorma tuntuu ihan kohtuuttomalta.
Kun on päällä joku tällainen stressi, olen ihan ahdistuspaniikin äärellä jos puhelimeen kilahtaa samaan aikaan työn ulkopuolisia kysymyksiä, vaatimuksia ja ehdotuksia. En jaksaisi päättää, en halua ottaa vastuuta, haluaisin vain olla rauhassa. Silti en pohjimmiltani ole mikään eristäytyjä. Jos ei ole ahdisusta, olen vieläkin aktiivinen ja sosiaalinen ja kaipaan oikeasti haasteita.
Tuntuu välillä, että en kestä nykyistä ammattiani riittävän hyvin, mutta en todellakaan tiedä että mistä tässä maailmassa voisi löytää paikan jossa on vain ystävällisiä ihmisiä, paljon kiinnostavia haasteita mutta ei lainkaan konflikteja tai paineita.
Kyllä! Burnoutin jälkeen juuri tätä. En jaksa mitään ylimääräistä, en edes "vaativampia ystäviä" enää kuin silloin tällöin. Tankki ihan tyhjä.
Vierailija kirjoitti:
On. Mulla se tilanne, etten kestä oikein enää kuunnella työkavereiden juttuja. Mua myös stressaa työn vaatimukset niin paljon, että yöunet menee ja suoriudun vain huonommin. Olen yrittänyt omaksua jotain hälläväliä asennetta, etten ottaisi stressiä. Tyyliin jos joku sanoo, että olen jäljessä tavoitteista, niin sanoisin jotain että yritän korjata asian, mutta en oikeasti välittäisi, mutta oikeasti ahdistun.
Lisäksi ahdistaa suunnattomasti se, että töissä joutuu kuuntelemaan jatkuvaa negatiivista puhetta. Se vie energiaa.
Huono työilmapiiri valmiiksi stressaavan työn päälle. Kannattaa tehdä B suunnitelma ennen burnoutia. Vaikka heti.
Vierailija kirjoitti:
Mulla samaa, mutta taustalla on työuupuminen. Resilienssi näyttää jääneen heikolle tasolle.
Työuupumus työuupumus työuupumus! Lisäksi lasten sairaudet, jotka kuormittaneet vuosia.
+ omat sairaudet päälle myös.
En jaksa enää ihmisiä. Kun piti lähteä mummoni hautajaisiin, istuin vain makkarin lattialla ja ajatus ei kulkenut lainkaan. En pystynyt edes kasaamaan itseäni, että olisin pystynyt miettimään vaatetukset loppuun, kun aivosumu ja fatiikki niin kova. Onneksi mies jeesaa...
Vierailija kirjoitti:
Minäkin täällä, olisin voinut kirjoittaa varmaan jokaisen ketjun viesteistä. Vaikeasta burnoutista on jo vuosia aikaa, mutta stressinsietokyky on jäänyt pysyvästi alentuneeksi. Lisäksi ahdistaa milloin mikäkin, pienikin vastoinkäyminen ja tuntuu että koko elämältä putoaa pohja. Siis ihan suhteettomat tunteet verrattuna siihen vastoinkäymiseen. Se on raskasta.
Musta on myöskin tullut todella erakoitunut. Voisin olla loppuelämäni tapaamatta ketään (paitsi aikuiset lapseni, heitä voisin tavata kerran kuussa). Musta on tullut myös arka, inhoan ihmisten joukossa olemista, koen valtavaa huonommuutta. Mulla on aina sellainen olo, että en kuulu joukkoon. Ihan aina, sama sitten missä porukassa olen. Oman perheenikin kanssa musta tuntuu tältä.
Tuo ylläoleva on senkin takia ihan pskaa, kun se rajoittaa niin paljon mun elämää. En pysty enää entiseen työhöni, joten jotain muuta pitäisi keksiä. Mutta mitä ihmettä sitä voisi tehdä, kun ihmiset ahdistaa, aina kokee olevansa ulkopuolinen, pienikin stressi vie samantien yöunet jne.
En tiedä. Ei ole mullakaan neuvoja antaa. Et kumminkaan ole yksin, ap.
Tämä! Burnoutin jälkeen,
Vierailija kirjoitti:
Oisi hirveää olla itse noin neuroottinen.
Et oikein osannut kommentoida otsikossa etsitetyn asian mukaan. Ole onnellinen, jos menee niin hyvin, että on varaa kauhistella toisten tuskaa.
Jotenkin lohduttavaa, että en olekaan yksin kommenteissa kuvattujen fiilisten kanssa. Olen todennut, että kai hermot on lopullisesti menneet. Todellakin näennäisesti pienetkin vastoinkäymiset, konfliktit tai niiden "uhka" yms saavat lähes tolaltaan, lamaannuttavat tai sitten kilahtaa ihan huolella. Onpa kivaa.
Tuttua on. Työpaikan vaihto ja parin vuoden etätyöskentely on hitaasti parantanut tilannettani ja terveyttäni. Silti en kestä ihmisiltä mitään negatiivista. Koen pienenkin nagatiivisen käytöksen tai tilanteen jälkeen hajoavani henkisesti. Toivun kokoajan jostakin vanhasta tai uudesta asiasta. Olen karsinut elämästäni mahdollisimman vähiin kaikki kuormittavat tekijät ja ihmissuhteet. En tiedä toivunko koskaan täysin.