Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita joiden stressinsietokyky on jostain syystä olematon, hermot ei kestä pienintäkään vastoinkäymistä ja lähes sekoat?...
07.02.2022 |
Olen nelikymppinen kahden lapsen yksinhuoltaja. Ennen kestin vaikka ja mitä. Tapahtui mitä vain, keräsin aina itseni. Lähivuosina olen huomannut etten kestä elämässä enää mitään vastoinkäymistä. Esim. sotkuinen koti, kiireen tuntu, ja eri tahoilta tulevat vaatimukset ja odotukset saavat minut lähestulkoon sekoamaan. Reagoin vapinalla, hikoilemalla, sydän hakkaa ja ajatukset mössöytyvät puuroksi, rupean panikoimaan ja sekoilemaan, tavarat tippuvat käsistä ja tuntuu kuin luisuisin psykoosiin.
En kestä ihmisten pienintäkään negatiivissävyistä puhetta tai arvostelua. Tekisi mieli tap paa nuo ihmiset. Olen koittanut tehdä nyt parannuksia elämääni. Vähensin töitä; aloitin tekemään 75% listaa, muutin pienempään kotiin joka on helppo siivota ja vähensin tavaraa. Heitin elämästä energiaa imevät ihmiset. En seurustellut vuosiin, koska ihmissuhteet stressaa eikä mulla ole _mitään_ annettavaa parisuhteelle. En ota lainoja, osamaksuja, kerää omaisuutta, koska en kestä taloudellista painetta. Nyt olenkin velaton vuokralla asuja. Koitan pitää elämän mahdollisimman pienenä.
Katsotaan auttaako. Miten te muut hermoheikot pärjäätte?
Kommentit (128)
Vierailija kirjoitti:
Minullakin eräästä työpaikasta jäi varmaan joku traumaperäinen stressihäiriö, käyttäydyin ihan ihme tavalla etten tunnistanut enää itseäni. Aivan kuin olisin joku muu. Olen saanut itselleni apua ja lohtua mieluisasta tekemisestä kuten kirjoista ja lukemisesta, musiikista, esim. tanssiminen ja laulaminen on avannut tunnelukkoja. Vertaistuki on tärkeää, aika moni kuitenkin tuntuu painivan näiden asioisen kanssa.
Sama tunne täälläkin, en ymmärrä itseäni ollenkaan. Tämä ihminen ei ole minä.
Siksi teenkin ratkaisevan askeleen työpaikkani suhteen. Ehkä löydän itseni sitten.
Miten voi ihminen muuttua näin paljon?
Kiitos tästä ketjusta, en siis ole yksin, lohduttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni on maininnut oman tai lapsen nepsy-haasteet yhdistettynä aiempaan työuupumukseen. Minulla sama kaiken voiman vievä kombo ja stressinsietokyky on nykyään täysin mitätön täydellisen romahduksen jälkeen samoin kuin keskittymiskyky ja yleinen impulssikontrolli. Elämä on ollut sellaista prässiä viimeisen vuosikymmenen että olen aivan varjo entisestä minästä. Myös ulkoisesti olen muuttunut niin radikaalisti että vanhat tutut eivät tunnista.
Vierailija kirjoitti:
On. Kuullostaa tutulta. Minkäänlaista apua ei tähän saa. On ajettava alas kaikki ylimääräinen. Enää ei jaksa niitäkään asioita, jotka joskus tuottivat iloa. Tätä on vaikea selittää ystäville, jotka loukkaantuvat kun ei heitäkään jaksaisi koskaan tavata.
Joo, tunnistan tuon, miten vaikeaa sitä on joillekin selittää. Osa ihmisistä vain eivät voi ymmärtää, mitä yritän sanoa. Kun sanon että olen uupunut, aivan loppu, niin todellakin olen sitä. Se ei ole sitä perus-kylläpä-väsyttää-viikon-jälkeen-no-viikonloppuna-vähän-lepään -shaibaa, mitä iso osa ihmisistä kevyesti suoltaa. Vaan ihan oikeasti ei ole voimia, ei fyysisiä eikä psyykkisiä. Olen kuin tyhjiin ammennettu kaivo. Olen antanut kaikkeni. Joka päivä on mietittävä, mihin tänään ne vähäiset energiani käytän. Esim. jo kaupassa käynti saattaa viedä mehut niin, että en todellakaan jaksa ylisosiaalisia kavereita jumpalla. Ja sitten kun näitä kaveri-/ystävätapaamisperuutuksia alkaa tulla, niin ei enää kohta kehtaa mitään sopiakaan, kun ei ennalta voi tietää, JAKSAAKO oikeasti ylimääräisiä ihmisiä tavata. En todellakaan olisi "se paras versio itsestäni". Mutta ei ne ymmärrä.
Jep.. Olin hyvin väkivaltaisessa suhteessa, jonka seurauksena minulle kehittyi dissosiaatiohäiriö, jotta selviän elämästä. Työminä oli todella aikaansaava ja positiivinen, nautin työstäni. Kotona pelkäsin kuin pieni lapsi.
Ymmärsin erota vasta kun poliisi niin kehotti. Sen jälkeen hetken meni hyvin kunnes sairastuin psykoosiin. Tämän seurauksena työkyky meni. Olen ollut kuntoutustuella vuosi. Vointi iin huono, että minulle yritetään saada kotihoitoa, mitä en halua.
Mutta en jaksa enää stressiä yhtään,lamaannun, dissosioin, itken, tärisen, menetän liikuntakyvyn...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin sairastuttanut itseni, mutta jotenkin rämpinyt vielä eteenpäin. Uuvuin täysin kun olin peräkkäin kahdessa epäterveessä suhteessa yhteensä 14-vuotta, lisäksi tein kahta työtä usean osan ajasta ja treenasin hulluna, sitten läheiseni sairastui vakavasti enkä osannut käsitellä tätä. Nyt olen haahuillut tyhjänä kuorena ja mikään ei enää tunnu miltään. Minulla on nykyisin hyvä mies, jonka kanssa voisin toteuttaa haaveita, mutta kaikki tuntuu merkityksettömältä.
Olen uupunut pari kertaa elämässä ja minua on kohdeltu todella huonosti, mm. pitkään kiusattu koulussa, savustettu työpaikoissa, väkivaltaa ja sellaista. En kestä yhtään mitään vaan hajoan vähästäkin. En myöskään jaksa 8 tuntia päivässä töitä vaan uuvun. Olen henkisesti heikko.
Tämmöiselle ei ole paikkaa tässä yhteiskunnassa. Sama kaltoinkohtelu vaan jatkuu, haukutaan ja latistetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, tuo on tulosta nykyajan meiningistä kun seuraillaan sitä täydellistä instagram-elämää ja kuvitellaan että sellaista elämä on tai pitäisi olla.
Nautitaan nyt tästä sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alitajuntasi yrittää kertoa sinulle että elämänarvosi ovat päin vttua. Pitäs vähän miettiä asioita siltä kantilta että itsellä on hyvä olla, eikä siltä kantilta miltä näyttää muiden silmissä ja millainen status on ja että miten asiat "kuuluu" tehdä.
Minä suunnittelen juuri työelämästä jättäytymistä tämän ongelman takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä jättäydyin työelämästä 57-vuotiaana työuupumuksen vuoksi. Lääkärin päivän tai kahden sairaslomat eivät tod auttaneet (olisi tarvittu vähintään kuukausi, kaksi). Työpsykologilla minun piti hoitaa puhuminen ja psykologi oli aivan hiljaa. Äärimmäisen rasittava tilanne introvertille. Hermostuin näistä entistä enemmän ja tuntui, ettei mistään saanut apua. Työnantaja huusi, kun työt eivät edenneet ja pitivät keskinänsä erilaisia neuvotteluja töiden vähentämiseksi/siirtämiseksi. Ei siitä tullut mitään - enemmän olisivat ehdottaneet. Siitä on jo lähes 10 vuotta, mutta näin jälkeenpäin ehdottomasti oikea ratkaisu. Vieläkin näen jatkuvasti painajaisia.
Kuten ap:lle minulle tuli myös tarve siivota/raivata koti mahdollisimman minimiin, vain välttämätön - jotta siivous olisi helppo, eikä tavaroita tarvitsisi etsiä, eikä turha tavara rasittaisi henkisesti. Nyt vanhat vanhempani tarvitsevat apua jos jonkinlaiseen vaivaan ja asian hoitamiseen, Huomaan, että se stressi ja uupuminen on edelleen läsnä. Sydämen tykytyksiä, pään takomista, hermostumista, uupumista. Suihkussa ei jaksa käydä, ym. Järkyttävää, että eläminen on mennyt tällaiseksi.
Ainahan voi kokeilla vaikkapa erilaisia ruokavalioita, meditointia ja kaikkea mitä mieleen tulee, jos jostain olisi apua tuohon. Ei se ota jos ei annakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ainahan voi kokeilla vaikkapa erilaisia ruokavalioita, meditointia ja kaikkea mitä mieleen tulee, jos jostain olisi apua tuohon. Ei se ota jos ei annakaan.
Ei minkäänlaista vaikutusta. Kokeiltu on.
Vierailija kirjoitti:
Mulla samaa, mutta taustalla on työuupuminen. Resilienssi näyttää jääneen heikolle tasolle.
Samoin. Mulla taustalla on monenlaisia vastoinkäymisiä, joista jotenkin (pääasiassa yksin ja ilman tukea) rämmin tieni läpi. Vuosia elin tilassa, jossa autonominen hermostoni oli virittynyt äärimmilleen. Vaikka asiat on nyt jo paremmin, noista vaikeista ajoista muistona on tätä nykyä se, että hermot on ihan riekaleina pienistäkin. Aiemmin tein tosi vaativaa työtäkin, nyt en enää voisi olla vastuussa mistään isoista asioista, koska pelkään, että pääni poksahtaisi. En tarvitse isojakaan muutoksia rutiineihin, kun se vaikuttaa heti esim. siihen, nukunko ollenkaan. Näen todella paljon vaivaa pitääkseni elämän tasaisena ja ennalta arvattavana. Sanotaan, että se, mikä ei tapa, vahvistaa. No, minä olen eri mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Minä jättäydyin työelämästä 57-vuotiaana työuupumuksen vuoksi. Lääkärin päivän tai kahden sairaslomat eivät tod auttaneet (olisi tarvittu vähintään kuukausi, kaksi). Työpsykologilla minun piti hoitaa puhuminen ja psykologi oli aivan hiljaa. Äärimmäisen rasittava tilanne introvertille. Hermostuin näistä entistä enemmän ja tuntui, ettei mistään saanut apua. Työnantaja huusi, kun työt eivät edenneet ja pitivät keskinänsä erilaisia neuvotteluja töiden vähentämiseksi/siirtämiseksi. Ei siitä tullut mitään - enemmän olisivat ehdottaneet. Siitä on jo lähes 10 vuotta, mutta näin jälkeenpäin ehdottomasti oikea ratkaisu. Vieläkin näen jatkuvasti painajaisia.
Kuten ap:lle minulle tuli myös tarve siivota/raivata koti mahdollisimman minimiin, vain välttämätön - jotta siivous olisi helppo, eikä tavaroita tarvitsisi etsiä, eikä turha tavara rasittaisi henkisesti. Nyt vanhat vanhempani tarvitsevat apua jos jonkinlaiseen vaivaan ja asian hoitamiseen, Huomaan, että se stressi ja uupuminen on edelleen läsnä. Sydämen tykytyksiä, pään takomista, hermostumista, uupumista. Suihkussa ei jaksa käydä, ym. Järkyttävää, että eläminen on mennyt tällaiseksi.
Tuota myös odotan "innolla" kun vanhemmat alkaa olemaan siinä kunnossa että eläminen heillä vaikeutuu. En jaksaisi kun on omassakin elämässä haastetta.
🙋 Täällä yksi. Lapsena kestin vaikka mitä, nuorena se alkoi hieman järkkymään ja nykyisin on stressinsieto nollassa, hermot palaa tosi nopeasti ja vastoinkäymisiä en kestä yhtään.
N.37v.
Olipa sekä lohdullista että surullista lukea tätä keskustelua.
Olen taistellut uupumuksen kanssa jo parisen vuotta, enkä tiedä miten tästä pääsisi eteenpäin.
Uupumus tuli monesta lähteestä, lapsuuden traumat pulpahtivat pintaan nelikymppisenä, mies sairasteli, jolloin vetovastuu kotona jäi pitkäksi aikaa minulle, vaihdoin työpaikkaa ja päädyin sairaaseen työyhteisöön, jossa kiusaaminen, selkään puukottaminen ja vastuiden välttely esimiehen taholta oli arkipäivää.
Sinnittelin töissä aivan liian pitkään, suoritin kotona, suoritin töissä, yritin parhaani mukaan tukea miestäni, olla äitinä ja isänä lapsille, ja samalla yritin huolehtia itsestäni urheilemalla, ajalla ja energialla, jota ei oikeastaan ollut.
Mieheni toipui, mutta ennalleen ei tule, joten koti-elämä on ja pysyy enimmäkseen minun harteillani.
Työpaikasta jouduin lopulta irtisanoutumaan, en vain enää kestänyt sitä myrkyllistä ilmapiiriä ja kiusaamista. Mikään keskustelu esimiehen kanssa ei tuonut tulosta.
Urheilu loppui kuin seinään, ensin tuli ylikunto ja sitten infektiokierre, jossa olen edelleen ja voimat ovat kyllä loppu.
Uusi työni alkoi pari kuukautta sitten, ihan ok työ, mutta en vain jaksa, infektio toisensa jälkeen ja petehtyminen on ollut takkuilevaa poissaolojen vuoksi.
Suorittaja minussa ei vain osannut olla, en osannut tunnustaa kuinka lopussa olen, vaan työpaikan vaihdoksen oheen aloitin vielä jatko-opinnot! Hulluutta!
Opinnot eivät kyllä ole edenneet vähääkään, kuukauden aikana olen ollut sairaalassa suonensisäisillä antibiooteilla kahdesti ja nyt tietenkin stressaan töitäni ja niitä opintoja.
Kirjoittaessani tätä tajuan kuinka olen ajanut itseäni piippuun ihan liian kauan, enkä ole oppinut kokemastani. Kohta viikon olen itkenyt joka päivä ja infektio on taas uusimassa.
Pahinta on se, että syytän itseäni siitä, että edellisessä työpaikassa epäonnistuin, vaikka yritin kaikkeni.
Tajuan, että siinä ilmapiirissä vain ne kiusaajat jaksoivat, mutta silti piiskaan itseäni epäonnistumisesta.
Kiitos kaikille kohtalotovereille tarinoidenne jakamisesta ja kaikkea hyvää!
Suomessa ei taideta oikein tunnistaa muuta uupumusta kuin työsellainen. Vaikka yhtä hyvin sitä voi uupua muutenkin tai muista syistä kuin työstä. Ruotsissa ei puhuta työuupumuksesta vaan yleisesti uupumuksesta, (uupumussyndrooma, utmattningsyndrom) ja minusta tämä on järkevämpi näkökulma. Hyvin usein uupuneella se uupumus tulee monesta asiasta, ei vaan siitä työstä.
Eli Ap, sinä kärsit uupumuksesta. Klassiset oireet. Uupumuksen kokeneilla stressinsietokyky voi huonontua pysyvästi. Ja yleensä juuri ne vahvat uupuu, kun he eivät tajua, että heidänkin voimillaan on rajansa. Lue kirjallisuutta aiheesta.
Tällaiset laiskat kuin minä ei helposti uuvu, kun minulla ei ole kovin korkeat suorituskriteerit itselleni. Olen kyllä huomannut vanhemmiten tarpeen yksinkertaistaa elämää. Itsekin olen velaton vuokralla-asuja. Ei stressaa laskut, ei lainat, eikä sinkkuna tarvitse passata ketään tai vaikkapa laittaa joulua jos ei huvita.
Uppis.