Entiset koulukiusatut: kertokaa nykyisyydestänne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syömishäiriö, paniikkihäiriö, sosiaalinen fobia, pakko- oireiden häiriö, ihmispelko. Kiusattiin ankarasti 10 vuotta. Muistan lapsena ( ennen kouluikää) olleeni iloinen, sanavalmis, rohkea. Vuosien kiusaaminen tuhosi koko elämän. Se vähättely, kun yritin pyytää aikuisilta apua. Elämä on ollut kauheaa, en usko että paremmaksi muuttuu.

Samoja ajatuksia minulla. Olin lapsuudessa vielä melko rohkea ja sellainen omantienkulkija joka uskalsi tehdä erilailla kuin muut. Kiusaaminen vie rohkeuden ja ilon elämästä ja sai minut häpeämään itseäni. Minulla myös kokemus siitä, kun vanhemmat eivät oikein välitä ja saan itse selvitä. Kiusaamisesta ei juuri puhuttu ja ei puhuta vieläkään. Oli häpeä olla heikko. Kaikki on käsittelemättä ja puhumatta ja voimat aika lopussa.

Ei minuakaan tuettu tai autettu. Ihan itse selvisin. Oli varmaan heikkojakin hetkiä, mutta mulla oli sisua.

Minulla menee hyvin. :) Opiskelin hyvän ammatin ja kuulun Suomen hyvätuloisimman 10 % joukkoon. Raha ei tietenkään ole tärkeintä, mutta on tämä esimerkiksi mahdollistanut mukavan asumisen. Minulla on ihana mies ja ystäviä.

Elämä on muuten mallillaan, paitsi sukuuni olen harvakseltaan yhteydessä, koska siellä ei ole ketään, jonka seura olisi minulle hyväksi. Välejä en kuitenkaan ole kokonaan laittanut poikki, koska minulla ei ole sydäntä tehdä niin vanhoille vanhemmilleni. Tämä aiheuttaa kaihon tunteita joskus, kun näen ympärilläni ihmisiä, joilla on läheiset perhesuhteet. Toisaalta olen voinut valita oman perheeni ja sen olen tehnyt hyvin.

Joku muukin näin sanoi, mutta koulukiusaaminen ei ole lapsuudessani ollut se eniten haittaa tuonut tekijä (se oli lapsuuden perheen dynamiikka ja ilmapiiri sekä henkinen väkivalta). On sekin toki vaikuttanut. Ehkä eniten meni siinä, että aloin luottaa miehiin kavereina tai seurustelumielessä.

Minua kiusattiin lihavuuteni vuoksi ja meni kauan alkaa luottaa, että saan olla rauhassa saati että joku voisi haluta seurustella kanssani.

Harmi kyllä se kiusaaminen ei ole lapsuuden jälkeen kokonaan loppunut, vaan yhä edelleen kohtaan silloin tällöin asiattomuuksia. Kiusaaminen on ihmislajin ominaisuus ihan iästä riippumatta. Nykyisin en vain välitä enää, kun lapsena sitä ei luonnollisestikaan osaa olla välittämättä,

Kiusaaminen tuskin oli ainoa ongelma, mutta keskityn nyt selvästi siitä seuranneisiin juttuihin. Määräaikaiselta työkyvyttömyyseläkkeeltä palauttuani kärsin yhä paniikkikohtauksista, enkä kykene rentoutumaan luokassa sen vertaa, että jotain oppisin (pakko sitten opiskella samat uudelleen kotona). Valtava esiintymispelko, arkuus ja riittämättömyyden tunne. Entinen ysin keskiarvon tyttö yrittää saada ammatin. Ei tietoakaan mistään kunnianhimoisesta.

Edelliseen viestiin liittyen itsekin yritän nyt edes ammatin saada. Rima on aika alhaalla, mutta en voi mitään. Toiveet korkeammalla olleet, mutta on ollut pakko tinkiä niistä. Tietysti kiusaaminen ei selitä kaikkea, mutta se on vaikuttanut paljon siihen minkälainen olen ja miten koen asiat.

2 yliopistotutkintoa, pitkä avioliitto, lapsia, taloudelliset puitteet erinomaiset. On kaikki ja enemmän mitä toivoa saattaa.

Opiskelen nykyään Helsingin yliopistossa yhtä kieltä pääaineenani enkä leuhki silläkään sen enempää. Yläasteen oman luokan kiusaajista usea näyttää ilmeisesti asuvan kotikonnuillaan vielä tai läheisessä isommassa kaupungissa (Seinäjoki). En oo siis kotoisin alunperin Etelä-Pohjanmaalta, niin mulla ei oo sinne päin vahvaa tunnesidetta. Enemmän tunnesidettä mulla on Savoon paikkakunnille, joissa mun molempien vanhempien mummolat sijaitsee. Mulla ei oo tippaakaan ikävä niitä yläasteaikaisia kiusaajiani kohtaan enkä halua nähä niitä enää koskaan. Onneksi eivät asu lähelläkään pk-seutua, niin saan olla täällä päin rauhassa mun pk-seudulla ja sen läheisyydessä asuvien perheenjäsenen ja sukulaisteni kanssa. Nyt yliopistossa on onneks jo sen verran fiksumpaa väkeä, kun erilaisuutta löytyy paljon enemmän laidasta laitaan.

T: diagnosoitu asperger nuorimies

Ja siis aspergerin vaikutuksesta ylianalysoin edelleen sosiaalisia tilanteita ja näen joskus unia, joissa oon koulussa mun kiusaajien kanssa ja lällättelen niille mun taidoilla. Yks yö puhuin unissani niille viroa, sitä kun oon opiskellut jo vapaa-ajalla kansalaisopistossa jo 12-vuotiaasta eteenpäin ja yliopistossa yhtenä sivuaineinani ja ajattelen nykyään jo vähän viroksi, kun kuuntelen aika paljon vironkielistä musiikkia Youtubesta. Eräänlainen luottamattomuus ihmisiin mulle on jäänyt jälkenä tosta kiusaamisesta.

T: se aspergerihminen

Pitkä, vuosia kestänyt masennuskausi, mutta selätin sen. Nyt on töitä, ihana mies, ihanat lapset ja ihan ok työpaikka. Sellasta keskiverto eloa. Mukavaa.

Mitä vuosien brutaali eristäminen ja pahoinpitely, eli "kiusaaminen" jätti jälkeensä? Reagoin todella vihamielisesti ja aggressiivisesti jos koen oloni yhtään uhatuksi. Työstän tätä, sillä se ei ole toimiva tapa sosiaalisissa tilanteissa. Olen nelikymppinen nainen.

Harrastan nyrkkeilyä, olen harrastanut melkein 20 vuotta, enkä ikinä halua tuntea oloani heikoksi.

Kiusaajista tuli rekkakuskeja ja asentajia. Minulle kävi paremmin. Minut ja mieheni löytyy verolistoilta ensi vuonna.

Hyvin menee, olen terve ja onnellinen alle 3-kymppinen yhden lapsen äiti, lisää lapsia haaveissa lähitulevaisuudessa unelmien aviomieheni kanssa. Arki on mukavaa, olen kotiäitinä ja viihdyn tässä parhaiten. Kiusaaminen jätti sellaiset arvet etten ihmisiin helposti luota, olen introvertti ja minulla on hyvin pieni piiri, lähinnä oman perheen ja miehen avuliaan suvun kanssa tekemisissä. Koin peruskoulun jälkeen voivani viimein hengittää ja tulin kuorestani ulos. Nykyisin olen vahva ja viisas, en tunne juuri mitään kiusaajiani kohtaan paitsi ehkä sääliä. Itse nousin tuhkista.

Minua kiusattiin ala-asteella 3.-6. luokkien ajan useamman kiusaajan voimin. Yläasteella se onneksi loppui, ja olen pärjännyt elämässä sen jälkeen ihan mukavasti. Olen korkeakoulutettu, hyväpalkkaisessa työssä, matkustelun lisäksi asunut muutaman vuoden ulkomailla, on iso koti ja sijoitusasunto arvostetuilta alueilta Helsingissä, on puoliso ja kaksi lasta, sekä ystäviä. Muuten en koe kiusaamisesta jääneen jälkiä, mutta pelkään kohdata entiset kiusaajani. Pari kertaa ollaan melkein osuttu kohdakkain lapsuuden kotipaikkakunnalla, mutta tähän mennessä olen ehtinyt aina vaihtaa toiselle puolelle katua ennen kuin minut on huomattu. En ole varma mitä pelkään, heistä kaikilla paitsi yhdellä näyttää menevän nykyään surkeasti. Se yksi menestynyt lähetti minulle taannoin somessa kaveripyynnön. Ensimmäinen spontaani reaktioni oli paniikki ja selasin läpi postauksiani siltä varalta, että siellä olisi jotain josta hän voisi minua ilkkua. Sitten havahduin, että eihän minun ole mikään pakko häntä hyväksyä kaveriksi… ja poistin kaveripyynnön. Ja elämä jatkuu.

Olen naimisissa, kahden lapsen äiti. Korkeakoulututkinto, esimiestehtävissä. Omistusasunto Helsingissä. Ihan hyvin siis menee. Jonkinlaisen kelpaamattomuuden tunteen kiusaaminen jätti, mutta olen aikuisiällä oppinut siitä pois kun olen huomannut että olenkin ihan hyvä tyyppi ja olen sen jälkeen uskaltanut tutustua ihmisiin.

Jätin koulut kesken, vaikka unelmoin suuria. Nykyään vain juon ja poltan tupakkaa, odotan että elämä loppuisi.

Olen 34-v.

Ihan ok. Liitto, lapsia, töitä. Työelämässä olen alisuoriutunut potentiaaliin nähden, mutta pärjäilen.

Optimismin ne minulta vei. Olin lapsena iloinen optimisti. Nykyisin olen kyyninen pessimisti. Mustaa huumoria onneksi löytyy.

Muksut olen kasvattanut siten, että ovat rohkeita ja reippaita, eikä niitä kukaan pomottele ja 91. Yhtä ei edes opettaja, että sen kohdalla meni vähän ylikompensaation puolelle.

Yksi mua kiusannut pikku sadisti on näemmä nykyään sen pikku tuppukylän nuorisotoimessa töissä. En ymmärrä, mistä se ajatteli sen olevan hyvä idea.

Olen päässyt yli siinä mielessä, että en ajattele juurikaan kiusaajiani, enkä ole katkera.

Minua kiusattiin koko ala-asteen ajan sekä ammattiopinnoissa 2 viimeistä vuotta.

Kiusaaminen jätti masennustaipumuksen ja huonommuuden- ja ulkopuolisuuden tunteen.

Elämän vastoinkäymisissä ei voi välttyä tunteelta, että ansaitsen tämänkin...

Taistelen toistuvasti masennusta ja itsemurha-ajatuksia vastaan.

Olen työelämässä, joskaan en mitenkään erityisen menestynyt.

Olen perheellinen.

Toivon koulukiusaajille kaikkea pahaa ja huonoa elämää! Toivottavasti nämä luonnehäiriöiset ja epäempaattiset sadistit sairastuvat esimerkiksi parantumattomaan syöpään, saavat paljon ikäviä vaivoja ja sairauksia, alkoholisoituvat, kokevat paljon vastoinkäymisiä ja viruvat vanhuksina unohdettuina laitoksissa. Koulukiusaajat ja kouluväkivallan tekijät ovat yhteiskunnan pohjasakkaa! He eivät ansaitse mitään hyvää!

Jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen koulupäivään. KiVa-koulu on usein pelkkää sanahelinää ja vakavia kouluväkivaltatapauksia on myös KiVa-kouluissa. Vastuu lapsen ikätasoisesta hoidosta ja kasvatuksesta on lapsen vanhemmilla. Tunnekylmyys, epäempaattisuus ja väkivaltaisuus ilmenevät jo pienillä, alle kouluikäisillä lapsilla. Ovatko näitten sadistityrannien vanhemmat sokeita, kun he eivät tunnista lapsensa käytöstä? Normaalit ja terveet vanhemmat puuttuvat tilanteeseen heti, kun oma lapsi kiusaa ja lyö sisaruksia ja vanhempia ja kiusaa rääkkää perheen lemmikkejä ja muita eläimiä.

Vastuu lapsen turvallisuudesta koulupäivän aikana on koulun henkilökunnalla.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/01/09/ylistettya-kiva-koulu-ohjelmaa…

Henkiseen ja fyysieen kouluväkivaltaan on saatava nollatoleranssi! Henkinen ja fyysinen kouluväkivalta on saatava rikosnimikkeeksi rikoslakiin! Kiusaamisen vastaista opetusta ja ryhmänhallintaa on opetettava enemmän opettajankoulutuslaitoksessa ja yliopistoissa, joissa tulevat opettajat koulutetaan. Kiusaamista on paljon jo päivähoidossa ja tämä on vaiettu aihe.

Vierailija kirjoitti:

Mitä kiusaajille kuuluupi? Menikö kaikki iha niiku trömsseen?

Olen saanut elämässäni aika paljon aikaan, mutta en silti koe olevani juuri mitään, sillä en osaa edelleenkään arvostaa kunnolla itseäni ja omia saavutuksiani. Lapsena ja nuorena koettu jatkuva arvostelu ja haukkuminen on jättänyt jälkensä. Ulkoisilla mittareilla minulla menee hyvin (koulutus, työpaikka, toimeentulo, perhe), mutta kuvittelen edelleen, että minusta paistaa kauas, että olen se ruma luuseri. Oma perhe ovat ainoat ihmiset, joiden kanssa pystyn olemaan varauksettomasti oma itseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä tuo suurempia arpia ole jättänyt. Hyvä työ, puoliso ja lapsi. Ystäviä on vain vähän, mutta olen aina valikoinut läheiseni tarkkaan, enkä kaipaa paljoa sosiaalistakontaktia. Asiaa auttoi varmaan, että minulla oli valmiiksi vahva itsetunto ja kotona tuettiin. Elämään on vaikuttanut niin, että pyrin huomioimaan kaikki ja olemaan kaikille ystävällinen esimerkiksi töissä, koska tiedän miten ikävältä sellainen kiusaaminen ja huomiotta jättäminen tuntuu.

Kiusaaminen tapahtui 9-15 vuotiaana ja oli haukkumista, porukasta pois jättämistä ja kerran fyysistä. Muita ongelmia ei sinällään lapsuudessa ollut, eli jos jotain traumoja olisi jäänyt, niin tuosta olisi jäänyt.

Paljon varmasti vaikuttaa oma luonne ja se miten vanhemmat tukee.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että kaikkein painavimmin vaikuttaa se, millaisen itsetunnon saa kotoa. Itselläni on mukavat ja huolehtivaiset vanhemmat, mutta he ovat suhtautuneet aina itseensä vähätellen ja surkutellen ja sama asenne on päässyt periytymään minuun itseni suhteen. Eli jos vanhemmilla on hyvä terve itsetunto, niin lapsellakin on hyvä itsetunto ja päinvoistoin.

Ei itsetuntoa saa vanhemmilta, se hankitaan itse, omilla ansioilla.

Pystytkö perustelemaan väitettäsi omilla kokemuksillasi? Ellet, väitteesi on yhtä tyhjän kanssa. Varhaisilla kokemuksilla on iso vaikutus itsetunnon kehitykseen

No tietenkin on oma kokemus. Itsetunto rakentuu onnistumisesta (koulussa, harrastuksista), ei siitä että vanhempi hokee kuinka ihana oletkaan. Ja muu ympäristö sitten luultavasti viestittää ettet olekaan niin ihana, kun niillä muilla ei ole niitä vanhempien rakkauden tuomia pinkkejä laseja.

Kannattaa keskittyä kuhunkin aikuisuuden ongelmaan, niitä lapsuuden vääryyksien muistelemalla elämä on samaa kuraa sitten aikuisena.

En oikein ole päässyt yli. Traumoja jäi ja ihmisiin tutustuminen on vaikeaa, tosin minulle on aiheutunut traumoja muistakin asioista kuin koulukiusaamisesta, joista ei tähän ketjuun sen enempää. 

Olen kieltämättä hieman katkerakin. Olen myös nähnyt entisellä työpaikallani kiusaamista, sekä itseeni että johonkuhun muuhun kohdistuvaa. Esimies ei ollut tarpeeksi napakka puuttumaan, vähän niin kuin koulussa ei opettaja puuttunut, ainakaan tiettyihin henkilöihin kohdistuvaan kiusaamiseen. Heillä oli omat suosikkinsa. 

Minua kiusattiin paljon yläasteen ajan sairauteni takia. Tilannetta helpotti ettei kiusaajissa ollut luokkakavereita vaan pääosin vanhempia oppilaita jotka koulumatkoilla ja välitunneilla haukkuivat. Yhdeksännellä luokalla enää vähemmän kun nämä olivat jo poistuneet peruskoulusta. Korkeintaan jos sattuivat kaupungilla vastaan tulemaan niin kiusaajat saattoivat edelleen huudella. Peruskoulun jälkeen ei enää kiusattu. Suurin ongelma oli minulle etten voinut kotona asiasta kertoa kotona koska vanhempani kokivat sairauteni suureksi häpeäksi eikä asiaa auttanut lainkaan myös kaksoisveljeni joka oli samaa mieltä vanhempieni kanssa. Edelleen ajattelevat samoin ja sen vuoksi en heitä tapaa kuin joissakin sukujuhlissa. 

Peruskoulun jälkeen en tosiaan enää asiaa ajatellut kun lähdin muualle opiskelemaan eikä koulussa kiusanneet minuun jättäneet arpia tai muutakaan. Nykyisin asun Turussa eli toisella puolen maata ja naimisissa. Perheeseen kuuluu kaksi lasta puolison lisäksi.