Entiset koulukiusatut: kertokaa nykyisyydestänne

No, työkyvyttömyyseläkkeellä, ei yhtäkään kaveria, ei perhettä. Olen nelikymppinen. Tarvinneeko enempää selittää?

Kohtalaisen negatiivinen ja nihilistinen suhtautuminen ihmisiin yleensä jäi.

Asioista olen päässyt yli, mutta esim. ei käynyt missään vaiheessa mielessäkään, että muutan synnyinseuduille takaisin (muutin pois koulujen takia jo 16-vuotiaana).

Jäin juuri töistä opintovapaalle opiskelut aloitettuani ja koulukiusaan nyt itse luokkakavereita.

Vierailija kirjoitti:

No, työkyvyttömyyseläkkeellä, ei yhtäkään kaveria, ei perhettä. Olen nelikymppinen. Tarvinneeko enempää selittää?

Mikähän siinä on kun jotkut uhriutuvat niin paljon että kaikki epäonnistumiset elämässä voidaan vierittää jonkun alakouluaikaisen tutun niskoille? Toiset osaavat mennä elämässä eteenpäin ja käsitellä asiansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, työkyvyttömyyseläkkeellä, ei yhtäkään kaveria, ei perhettä. Olen nelikymppinen. Tarvinneeko enempää selittää?

Mikähän siinä on kun jotkut uhriutuvat niin paljon että kaikki epäonnistumiset elämässä voidaan vierittää jonkun alakouluaikaisen tutun niskoille? Toiset osaavat mennä elämässä eteenpäin ja käsitellä asiansa.

Ja mikä siinä on, että toiset ovat niin täysin i****tteja, etteivät ymmärrä mitä tuollainen voi aiheuttaa?

Kiusattiin, koska olin hyvä koulussa. En antanut sen vaikuttaa, hankin hyvän koulutuksen ja työpaikan, nyt menee paljon paremmin kuin kenelläkään kiusaajalla. Yksi kiusaaja meni aivan sanattomaksi kun sattumalta törmättiin ja hän näki millä autolla ajan. Vaikka on pinnallista, niin sain suurta tyydytystä hänen kateudesta.

No hard feelings. Minulla menee moninkertaisesti paremmin kuin peräkamarin pojiksi tai sekakäyttäjiksi jääneillä kiusaajillani. Oma menestys tuntuu makealta nyt.

Ehkä jotain pientä jännitystä on jäänyt esiintymiseen tms. Mutta voisi olla muutenkin koska olen hiukan herkkä luonne.

Muhun koulukiusaaminen lakkasi vaikuttamasta, kun pääsin ala-asteelta pois. Tai ala-asteellakin se hiipui, kun opettaja puuttui asiaan (huom. yksi sanominen riitti). Yläasteellakin oli kiusaajia, mutta kun pääsin isompiin ympyröihin, oli myös enemmän porukkaa, josta löytää kavereita. Mun on ollut aina helppo tutustua ihmisiin. Kyllä se kiusaaminen edelleen vaikuttaa jollain tavalla, mutta en ole siitä esim. enää mitenkään katkera.

En mä oikein usko, että siitä mulle jäi paljon jälkiä. Ainoa, että halusin, ettei lapsestani tule yhtä arkaa ja ujoa kuin minusta. Valis

Mua kiusattiin 5-9 luokat. Lukiossa ei enää ja kirjoitin 6 L:ää ja keskiarvo 9,8.

Opiskelut yliopistossa meni hyvin. Mutta työelämässä en pärjännyt, ahdistuin ihmiskontakteista ja tein liikaa töitä kun en osannut vetää rajoja. Nyt olen vapaalla, kirjoittelen ja sijoitan.

Käyn töissä ja minulla perhe. Elän ihan tavallista arkea iloineen ja suruineen.

Olen päässyt ylitse. Itsellä menee hyvin, on oma perhe, paljon ystäviä ja oma yritys. Kiusaamiseni ei ollut mitään kauhean vakavaa enemmän sellaista, että minulle ei haluttu puhua tai ottaa mukaan mihinkään ryhmätöihin jne., mutta toki siitäkin tulee nuorelle paha mieli. 

Isäni otti aikoinaan kiusaajani siipiensä suojaan. Hän opetti, että pahan tekijät syntyvät jonkun tehdessä heille pahaa ensin ja pitää miettiä mitä heille on tapahtunut. Isäni on jo palvelutalossa ja tuo poika käy edelleen tapaamassa isääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, työkyvyttömyyseläkkeellä, ei yhtäkään kaveria, ei perhettä. Olen nelikymppinen. Tarvinneeko enempää selittää?

Mikähän siinä on kun jotkut uhriutuvat niin paljon että kaikki epäonnistumiset elämässä voidaan vierittää jonkun alakouluaikaisen tutun niskoille? Toiset osaavat mennä elämässä eteenpäin ja käsitellä asiansa.

Ihmisen persoonallisuus muokkautuu eri lailla kaltoinkohtelun seurauksena, jotkut kestävät enemmän, toiset vähemmän. Kovat ja kylmät luonteet todennäköisimmin selviytyvät kiusaa misestakin paremmin.

Mitä kiusaajille kuuluupi? Menikö kaikki iha niiku trömsseen?

Koulukiusaaminen + p@$kat kotiolot = mt- ja päihdeongelmainen olen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, työkyvyttömyyseläkkeellä, ei yhtäkään kaveria, ei perhettä. Olen nelikymppinen. Tarvinneeko enempää selittää?

Mikähän siinä on kun jotkut uhriutuvat niin paljon että kaikki epäonnistumiset elämässä voidaan vierittää jonkun alakouluaikaisen tutun niskoille? Toiset osaavat mennä elämässä eteenpäin ja käsitellä asiansa.

Ihmisen persoonallisuus muokkautuu eri lailla kaltoinkohtelun seurauksena, jotkut kestävät enemmän, toiset vähemmän. Kovat ja kylmät luonteet todennäköisimmin selviytyvät kiusaa misestakin paremmin.

Siinä se ongelma onkin kun ei ole mitään jälkihoitoa. Kiusaaminen saadaan selvitettyä ja kiusattu ja kiusaaja joiden kipupiste on se heikko itsetunto jää vailla tukea.

Vierailija kirjoitti:

Kohtalaisen negatiivinen ja nihilistinen suhtautuminen ihmisiin yleensä jäi.

Asioista olen päässyt yli, mutta esim. ei käynyt missään vaiheessa mielessäkään, että muutan synnyinseuduille takaisin (muutin pois koulujen takia jo 16-vuotiaana).

Sama mulla. Kotipaikkakuntani on kaunis pieni kaupunki, mutta en voisi kuvitellakaan muuttavani takaisin sinne. Liikaa entisiä koulukavereita ja liikaa ikäviä muistoja.

Takana keskinkertaisesti käyty lukio ja pari ammattikoulutusta. 10 vuotta tehnyt töitä, nyt työttömänä 2 vuotta. Mies löytyy ja pari kaveria.

Mutta se ihmisarkuus/viha minkä kiusaaminen on jättänyt jälkeensä...

Kritisoin myös itseäni koko ajan kaikesta. Koskaan en ole tarpeeksi hyvä missään, tarpeeksi kaunis, tarpeeksi laiha, tarpeeksi hyvin pukeutunut....

Pyörin vain negatiivisuuden kehässä. Terapiasta ei ollut apua.

N30

Hyvä nykyisyys. Menestyn töissä, minulla on hyvä kumppani ja kavereita, olen terve jne. En voi sanoa, että kiusaaminen olisi itsessään jättänyt mitään jälkiä. Asiaa selittänee se, että olin köyhästä ja väkivaltaisesta perheestä, minulla oli paljon muitakin ongelmia, joten koulukiusaus oli ongelmistani vähäisin.